Chapter 3

1850-luvulla noin v:sta 1856 alkaen alkoi Litteraturbladissa ilmestyä sarja pieniä kynäelmiä, joiden kirjoittaja oli rouva Runeberg, nimimerkki --a --g. Ne olivat oikeastaan suorasanaisia runoelmia, keveitä, henkeviä, surunvoittoisia -- joskus oli kuvauksessa hieman katkeruutta tahi leikillisyyttä. Myöhemmin ne painettiin erityisenä kirjana nimellä "_Teckningar och Drömmar_" (Kuvaelmia ja Unelmia).

Näitten runoelmien pääsäveleenä on myötätuntoisuus kärsiviä, heikkoja ja unhotettuja kohtaan. Kirjoittaja kuvaa kärsivällistä kotieläintä, jota omistaja rääkkää, kukkasta, joka varomattoman käden katkaisemana kuihtuu päivän paahteessa, yksinäisyydessä pusertunutta kyyneltä, hiljaisen kärsijän kätkettyä tuskaa -- hän ei mitään unhota, kaikki kärsimyksen muodot hän muistaa, elottoman luonnonkin huokaukset näkyy tuntevan tämä nainen, jonka kynän myötätuntoisuus on terottanut. Tahtoisipa sanoa, että tämä kirja on tosi naisellinen, sillä se kuvaa kaikkia unhotettuja, ellei olisi oikeampaa sanoa, että se on ylevästi inhimillinen. Kirjoittaja on, kuten ensimmäisessä, "Aikyn"-nimisessä kertomuksessa sanotaan, "etsinyt kätkettyjä kyyneleitä, jotka kenenkään huomaamatta ovat maahan pudonneet -- -- -- sekä niitä, jotka ikuisen lumen maassa ovat jäähelmiksi hyytyneet -- että niitä, jotka polttavan kuumina putoilevat Etelän hiekkaan." Mutta varsinkin hän on "etsinyt ja koonnut kaikki kyyneleet naisen sydämmen syvyydestä".

Tämä ominaisuus juuri onkin tämän kirjan suurimpana merkityksenä. "Kamtschadalens hustru" (Kamtschalaisen vaimo), "Indianens qvinna" (Indianinainen), "Odalisken" (Haaremiorjatar), "Hildred", Kuhinanuis dotter (Kuhinanuin tytär), "Qvinnan på Tongatabu" (Tongatabun nainen) "Salik Sardar Khans maka" (Salik Sardar Khani'n, puoliso), "Simrith" ja "Aikyn"-nimisissä kertomuksissa kuvataan osaksi vaimon kovaa kohtaloa siellä, missä moniavioisuus vallitsee, osaksi tuota tuskallista miehen vallan alaisuutta ja vapauden puutetta, joka ahdisti ja tavallaan vieläkin ahdistaa naisia sivistyneitten kansojen keskuudessa. Runollisen kauniilla kielellä, kuvaamataidolla, joka on niin hienoisen puhdas, että lukija tulee ajatelleeksi perhosten leikkiä kukkasten keskellä, kertoo kirjailija Amulamelasta, kamtschalaisen vaimosta, joka vapaaehtoisesti palvelee rikasta Tummea, jotta hänen oma miehensä saisi tämän tyttären, Shachin, vaimokseen; indiaaninaisesta, joka, vaikka mies oli hänet vanhuuden tähden jättänyt, kuitenkin salaa seurasi häntä sotaretkillä ja imi myrkyn haavasta, kun vihollisen myrkytetty nuoli oli tunkeutunut miehen ruumiiseen; Valista, haaremin orjattaresta, joka haaremin rautaristikon takaa siunaa valkoista miestä, jota hän on oppinut rakastamaan, silloin kuin tämä mies sotavankina oli hänen kansansa luona Kaukasiassa; arabialaisnaisesta, joka kuuliaisena vaeltaa erämaahan hakemaan lääkitseviä yrttejä parantaakseen puolisonsa lempikoiraa ja hevosta, vaikka jalopeurat ja tiikerit häntä kiljuen seuraavat ja joka uskollisuutensa palkaksi saa vastaanottaa telttaansa miehensä uuden puolison ja tulla hänen orjattarekseen; Tongatabun naisesta, joka tuomitaan kuolemaan siitä syystä että hän varastaa jumalille pyhitettyjä kokospähkinöitä ja niiden nesteellä pelastaa miehensä, joka on janoon kuolemaisillaan.

"Aikyn" on nuori Samojeedilaisnainen. Neljäntoista vuotisena hän on myöty kierosilmäiselle Mirgàn'ille, joka heittää hänen syötäväkseen kalvetut luut. Kun muukalainen rukoilee, ettei tämä löisi vaimoaan, joka ei jaksa kantaa liian raskasta taakkaa, vastaa mies ylenkatseellisesti: "mitä varten minä olisin ottanut itselleni vaimon ja maksanut hänestä kalliin hinnan, kolmekymmentä poroa, ellen sitä varten, että minulla olisi joku, joka kantaa minulle puita ja vettä ja toimittaa askareeni? Nainenko ihminen? Uh, saastainen eläin!"

Kun vieras surkuttelee Aikyn'iä, vastaa tämä; -- "oletko sinä vaimosta syntynyt, onko sinun maassasi naisia, koska minua surkuttelet? Enhän minä ole kovaosaisempi muita naisia, sellainen on meidän kohtalomme. -- Se johtuu siitä, että nainen on heikko, että hän on huono. Num on tehnyt hänen sellaiseksi. Eihän poro saa valittaa sitä että ihminen häntä rääkkää; ei metsäkana saa valittaa, että hänet paulaan pyydetään; ei nainen saa valittaa orjanosaansa. Niin on sallittu."

Muukalainen tahtoo viedä Aikyn'in omaan maahansa ja lupaa hänelle siellä valoisampia päiviä, mutta Aikyn ei suostu. Hän sanoo muukalaiselle:

-- -- "Näin kertoo heimomme vanha taru: muinoin eli eräs tietäjä, hänen nimensä oli Urier. Hän oli kaikista tietäjistä korkein, oli viisaampi kuin kaikki muut. Mutta hänen mielestänsä maa oli huono, hän ikävöitsi taivaaseen. Urier kutsui molemmat vaimonsa ja käski heitä valmistamaan uudet vaatteet heille kaikille ja poroille uudet valjaat, ja mitään vanhaa ei saanut ottaa mukaan. Urier kohosi korkeutta kohden re'essään ja vaimot kohosivat niinikään, kumpainenkin omassa re'essään, porot vetivät heitä taivasta kohden. Mutta Urier huomasi, ettei hänen nuoren vaimonsa poro jaksanutkaan nousta ylöspäin, vaan reki alkoi laskeutua maata kohden. Urier kysyi syytä ja vaimo vastasi: -- "minä ompelin pukuuni nauhan, jonka olin ottanut lapsen kapalosta. Se vetää minua maata kohden. Anna minun palata takaisin. Urier antoi hänen palata maahan, mutta toinen vaimo nousi hänen kanssaan taivaan kirkkauteen, ajoi siellä vahvoilla poroilla, eikä koskaan kärsinyt puutetta, sillä siellä oli yltäkylläisesti metsänriistaa ja kaikellaista hyvää.

"Vieras, sinä olet viisas kuin Urier. Ystävä, sinun luonasi olisi taivaan autuus. Mutta Aikyn'in puvussa on nauha lapsen kapalosta, hän ei voi sinua seurata."

Onpa kuin kirjailija tässä vertauskuvallisessa kertomuksessa olisi tahtonut viitata siihen, että nainen useimmiten jaksaa kestää kärsimykset -- olkoot ne sitten hienompaa tahi karkeampaa laatua -- siitä syystä, että häntä kiinnittää niihin "nauha lapsen kapalosta", äidinrakkaus, säälivä hellyys lasta kohtaan, joka ei omasta tahdostaan ole maailmaan syntynyt ja jolla ei ole muuta turvaa kuin äidin syli. Tässä kertomuksessa myöskin sattuvasti kuvataan tuota sokeaa, alistuvaista uskoa, että "sellainen on naisen kohtalo", joka usko on alhaisella sivistysasteella elävän naisen tunnusmerkkinä ja joka heikkona jälkikaikuna ilmenee siinä kärsivällisyydessä, jolla sivistynytkin nainen kantaa kuormansa.

"_Hvad skall den gamla?_" (Mitä vanhasta?)-nimisessä kertomuksessa, joka oikeastaan on suorasanainen runoelma, käsitellään aihetta, jota kirjallisuudessa tuskin tavattanee muualla kuin Mathilda Roos'in "Mormor"-nimisessä kertomuksessa. Siinä ilmenee haikea katkeruus naisessa, jonka sydän vielä hehkuu nuorekasta innostusta, mutta joka kuitenkin syrjäytetään siitä syystä että hän on "vanha" -- s. o. ei enää ole nuori _naisena_.

-- -- "Mikä on vanha nainen? Rikka silmässä, tikku jalassa?

Kuinka voisi vanha iloa luoda? Hänen täytyy vaijeta, hänen täytyy hävitä. Silloin, kun ei kukaan häntä huomaa, antaa hän parhaimman riemun. -- --

-- -- Mistä syystä tahtoo vanhakin elää, miksi on hänelläkin tunteet, miksi hän tahtoo kurkistaa ovensa ulkopuolelle?

-- -- Sieltä sisältä kuuluu iloista puhetta, siellä helähtelee raikas nauru. Nuoret miehet siellä innostuneina puhuvat elämän suurista unelmista, kaikesta kauniista, ihanasta. Älköön vanha nainen menkö sinne karkoittamaan nuorten iloa.

-- -- Hiljaa, hiljaa, sinä olet vanha nainen, nuku, nuku, hyvää yötä!" -- --

Varmaankin merkillisin kaikista näistä kuvauksista ja unelmista on "_Facetter af qvinnans lif_" (Särmiä naisen elämästä). Siinä ilmestyy niin nykyaikainen katsantotapa, niin selvä käsitys naisen asemassa esiintyvistä heikoista kohdista, että sitä luulisi meidän päivinä kirjoitetuksi.

Joukko rouvasväkeä on koolla. He kuuntelevat vanhan lasimestarin lesken kertomusta. Hänen isänsä oli ollut naistenräätäli Turussa, ammattikuntansa viimeksi eloon jäänyt jäsen. Mutta uusi aika toi uudet tavat, kaupungin varattomat herrasnaiset alkoivat yhä enemmän ruveta naisten vaatteita ompelemaan, he vaativat työstään vain kolmannen osan siitä, mitä räätäli oli ottanut ja ihmiset rupesivat teettämään vaatteitaan heillä.

Tämä suuresti suututti vanhaa naistenräätäliä. Kun hänen tyttärensä "ymmärtämättömyydessään" pyysi että isä opettaisi häntä leninkejä ompelemaan, ärjäsi ukko: -- "sinä, sinä, minun omaa lihaani ja vertani! Ei ikinä, niin paljon minulla toki lienee omassa talossani valtaa, ettei naisväki täällä saa tunkeutua miesten tehtäviin. -- Tyttö lähetettiin erääseen rouvasväen kouluun, oppi siellä sanomaan "oui madame" ja "Dieu vous bénisse", ompeli koko vuoden erästä häiveompelutyötä, "siinä oli eräs mamseli, jota koulurouva sanoi Lotaksi, ja hän itki eräällä haudalla, jota sanottiin hänen rakastajansa, Wertherin, haudaksi".

Kun Turun ompelijattaret lähettivät senaattiin anomuksen, että heille suosiosta ja armosta suotaisiin oikeus ommella naisten vaatteita ja anomukseen suostuttiin, oli tuo vanha räätäli raivoissaan. "Jos naisväki rupeaa ottamaan leivän meidän suustamme, niin kyllä minäkin näytän heille, että vielä on laki ja oikeus maassa." Hän osti maatilan, jotta lapset saisivat periä "maanlain mukaan", siten nimittäin että pojat saivat kuusi osaa ja tytär seitsemännen. Poikien koulunkäynti tuli maksamaan paljon, jonka vuoksi isän kuollessa ei omaisuudesta ollut paljon jälellä. Millä tyttö tulisi toimeen? Ranskalla ja häiveompelulla ei hän leipäänsä saanut ja hänen silmänsä olivat niin heikot, ett'ei hänestä ollut tavalliseksi ompelijaksi, ja siinä työssä olisi täytynyt alituiseen ahertaa, jos sillä aikoi elää.

Vihdoin hän pääsi lasimestarin vaimoksi. Alussa olivat asiat hyvällä tolalla, mutta mies rupesi ryypiskelemään, ja vaimon sekä vanhimman tyttären, joka vähitellen oli oppinut lasimestarin ammatin, täytyi yksin hoitaa liikettä. Tälläkin tavoin olisi tultu toimeen, ellei mies viinapäissään olisi alituiseen särkenyt lasiruutuja. Hänen kuollessaan perheen elämä tuntui hyvin huolestuttavalta, sillä leski, nainen kun oli, ei saanut harjoittaa liikettä ja kisälli vaati liian suurta palkkaa: Vihdoin leski tapasi erään vanhan, irstaan lasimestarinsällin, joka suostui _nimeksi_ olemaan liikkeen etupäässä eikä vaatinut palkakseen muuta kuin viinaa, ruokaa ja vaatteita. Kun tämäkin kuoli, suostui maistraatti siihen että lesken 12-vuotias poika työnjohtajan nimellä kirjoitettiin liikkeen omistajaksi. "Ja niin erinomaisen hyvä hän oli minulle ja siskoilleen", lopettaa leski kertomuksensa, "että hän antoi meidän kaikkien elää siitä mitä ansaitsimme verstaassa."

Lasimestarin lesken poistuttua rouvasväki jatkaa keskustelua, ja siitä saamme tietää kunkin elämänvaiheet. Eräs joukossa on nimeltään Cecilia, jonka isä oli aikoinaan ollut oppinut kemian tutkija. Cecilia oli nuoruudessaan auttanut isää laboratooriossa. Vihdoin tutkimisen halu siihen määrin valtasi hänen mielensä, että hän kirjoitti tieteellisen tutkimuksen eräistä omista tekemistään kemiallisista havainnoista. Kun isä oli lukenut tyttärensä kirjoituksen, syleili hän häntä huo'ahtaen: "ah, minkätähden sinä et ole poika!"

Tämä tapaus näyttää säikähdyttäneen isä ukkoa ja saattaneen hänet huomaamaan, "ett'ei hän ollut kasvattanut tytärtään oikealla tavalla". Ikäänkuin korjatakseen erehdystään lähetti hän tyttärensä rouvasväen kouluun. Cecilian sieltä palattua sanoi isä: "nyt, tyttöseni, täytyy sinun oppia keittämään _puuroa_." Cecilia keitti sekä puuroa että muita ruokia, mutta jäi kuitenkin naimattomaksi. Isän kuoltua löydettiin tuo kemiallinen tutkimus, jonka tyttö oli nuoruudessaan kirjoittanut. Cecilia kun usein oli ollut isän käsikirjurina luultiin että tämäkin oli kuolleen tiedemiehen työtä. Se painettiin ja herätti tavatonta huomiota. Asiantuntijat ylistivät vainajan vaatimattomuutta, hän kun oli pitänyt salassa tärkeän kemiallisen keksinnön. Cecilia luki ja kuuli kaikki mitä hänen tutkimuksestaan sanottiin. Mutta vaikka se ilahutti häntä, piti hän visusti salassa sen tekijän, sillä hän kovasti pelkäsi "sinisukan" nimeä. Hän yhä edelleen kutoi sukkaansa, joi kahviansa ja karkoitti siten kaihonsa joka kerta kuin hän alkoi uudelleen ikävöidä entisiä kemiallisia harrastuksiaan.

Ameliella oli talous ja lapset, ja hänellä ei mielestään ollut aikaa lukemiseen. Hän ei antanut "kastekkeen kuohua" kirjain takia, hän antoi almuja kaikille, jotka tulivat hänen keittiöönsä, mutta hän ei "sekaantunut vaivaishoidon asioihin juoksemalla "rouvasväenyhdistyksissä", ia siitä syystä hänellä oli useimpina viikon päivinä aikaa käydä kylässä tai ottaa vastaan vieraita. "Sillä eihän sitä ihminen ole mikään orja, ja kunhan vaan ei pyri sekaantumaan sellaiseen, mikä ei naiselle kuulu, silloin on kyllä aikaa seuraelämään."

Aurora taas ompeli korko-ompelua -- melkein vaan korko-ompelua. "Minulla on pieni talous, johon menee tavallisesti vain pari tuntia päivässä. Mieheni on koko päivän virastossa. Joskus minä iltaisin luen romaania, sillä siihen on Jumalan kirkas valoisa päivä nyt minusta vähän liian hyvä, ja vaikeatajuisempi lukeminen tietysti ei tule kysymykseenkään, se ei ole naista varten. Joskus minä käyn vieraissa, mutta sekin tuntuu tyhjältä, ja sitten minä taas ompelen korko-ompelua, ja tiedättehän te että minulla on oikein kauniita kauluksia."

Augusta taas aina salaa uneksi työtä tehdessään. Hän ajatuksissaan sepitti ihania runoja kehdon ääressä, käsityötä tehdessään ja keittäessään. Sisällisen pakon vaatimana hänen täytyi joskus panna jotain paperillekin, hän ikäänkuin viskasi tuhansia kysymyksiä eri muodoissa maailmalle ja sai aina saman vastauksen: "nainen, hoida talouttasi, keitä ruokasi, emännällä ei ole aikaa runon tekoon tuhlata!" Ystäviltä ja vierailta, miehiltä ja naisilta, kirjoista, sanomalehdistä, suullisista keskusteluista, kaikkialta aina vaan sama vastaus. Ja sitten hän karkoitti ajatuksensa, kaivoi maahan runoutensa ja onnistui vihdoin "näkemään vain mullan, ei kukkasia".

Sophie oli aivan nuorena sairastunut erääseen noita tauteja, "jotka me tavallisesti uskomme lääkärille silloin kuin on liian myöhäistä niitä parantaa". Alkuvuosina hän aikoi matkustaa Amerikkaan saadakseen turvautua naislääkäriin, mutta sitten hän heitti sen mielestään, sillä "jos sinne lähtisivät kaikki naiset, jotka kärsivät siitä syystä, etteivät voi pakottaa itseään mieslääkärin puoleen kääntymään tahi pitkittävät avunpyyntöään siksi kuin on liian myöhäistä, silloin syntyisi oikea, kansainvaellus". Nyt hän kokosi kaikki rahat, jotka hän vaan voi saada säästymään, perustaakseen stipendirahaston vastaisille naislääkäreille.

Elise oli kihloissa ollessaan sairastunut rokkoon. Taudista paratessaan hän oli saanut käsiinsä vuosikerran "Åbotidningar"-nimistä lehteä, johon meidän maamme jaloimmat ja valistuneimmat miehet kirjoittivat. Vaikeatajuisemmat kirjoitukset hän jätti lukematta, sillä niitä hän ei ymmärtänyt, mutta pienemmät, runolliset kappaleet hän luki. Mitä ne sisälsivät? Kauneuden ylistystä. Kauneutta kehuttiin siksi, joka antoi naiselle hänen korkeimman, ainoan arvonsa, mutta rumuutta ivattiin, esiintyi se missä muodossa tahansa. "Niin ajattelevat jaloimmat, parhaimmat!" se oli hänen ensimmäinen ajatuksensa. Hän alkoi hautoa mielessään sitä, että hän itse oli kadottanut kasvojensa kauneuden, ja lopputuloksena oli, että hän päästi sulhasensa vapaaksi. Sittemmin hän oppi urkuja soittamaan paikkakunnan vanhan urkurin johdolla, toimitti usein hänen virkaansa ja vanhuksen kuoltua hän hoiti veljensä virkaa, joka oli Eliseltä oppinut urkuinsoittamistaidon ja sai viran vanhan urkurin kuoltua. Vaikka Elise veljensä sairauden aikana oli kokonaista kaksi vuotta toimittanut tämän virkaa, "koska hänen paikkansa ei näkynyt alas kirkkoon", vaikka hän oli tehnyt työnsä aivan mitättömästä maksusta, ja vaikka ei ketään miestä voitu siihen työhön saada -- ei hän sittenkään veljensä kuoltua saanut virkaa, koska hän oli nainen. Sen jälkeen hänellä ei ollut mitään päämäärää ja hänen elämänsä oli iloton ja kolkko. "Jalo ja suuri runoilija antaa naiselle sen neuvon, ett'ei hänen pitäisi pyrkiä olemaan mitään muuta kuin kaunis ja suloinen, niillä ominaisuuksillahan nainen oikeastaan maailmaa hallitsee. Minä luulen että useimmat mielellään noudattaisivat tätä neuvoa, -- mutta ei ole niinkään helppoa tehdä itseään kauniiksi ja suloiseksi."

"Särmät" päättyvät seuraaviin sanoihin: -- -- "Elisellä on toki jotakin jälellä, -- -- välttämättömyys ommella ahkeraan voidakseen elää. Mutta tuo uhkaava kummitus, ompelukone, se vaeltaa nyt maasta maahan. Annahan, kun keksijät kehittävät sen korkeimpaan täydellisyyteen ja se joutuu yleisesti käytäntöön -- mitä silloin naiselle jääpi? Parasta olisi rakentaa valmiiksi suunnattoman suuret vaivaistalot, jotta niihin mahtuisi kaikki ne naiset, jotka jäävät leivättömiksi, silloin kuin ei tämä ainoa ja viimeinen heille myönnetty työ enää tuota heille edes niukkaa leivänpalaa."

Ja tämä ennustus on toteutunut, sillä mitä ovat nuo "vanhain kodit", arpajaiset "häveliäille köyhille" y. m. yritykset, joilla armeliaisuus koettaa sovittaa mitä yhteiskunta on rikkonut? Eivätkö nuo kaikki ole vaivaistaloja ja vaivaiskassoja naisille, jotka eivät ole saaneet sellaista kasvatusta, että he kykenisivät työllään elättämään itsensä?

Huomattavimpia Fredrika Runebergin kuvauksista on kappale: "Tre som flyttade till Sverige" (Kolme Ruotsiin muuttanutta). Siinä hän puolustaa Fredrika Bremeriä juuri silloin, kuin melkein koko sivistynyt yleisö Skandinaaviassa oli kääntänyt hänelle selkänsä "Herthan" vuoksi. "Siihen aikaan", käyttääksemme rouva Runebergin sanoja, "Fredrika Bremerin nimeä mainittiin ainoastaan silloin kuin tahdottiin häntä pilkata. Ja hanhet -- -- koettivat etsiä tuon jalon naisen työstä kaikki pienimmätkin heikkoudet ja nokkivat niitä, kovasti kirkuen." Meillä on täysi syy kiitollisina iloita siitä, että Suomessa oli edes yksi puolustaja tuolla jalolla naisella, joka yhdellä ainoalla iskulla oli omalla kädellään viskannut pois sen rajattoman suosion, jonka hän oli kirjailijatoimellaan voittanut, uhraten sen totuudelle ja oikeudelle.

"Kuvauksien ja unelmien" kirjoitustavasta on sanottu, että siinä huomaa Almqvistin ja Andersenin vaikutusta ja että se paikoin on haaveellista. Tämä huomautus on epäilemättä oikeutettu, mikäli se tarkoittaa sitä että rouva Runeberg, samaten kuin useat sen ajan mieskirjailijatkin sekä Ruotsissa että Suomessa, ovat saaneet vaikutuksia Almqvistilta. Mutta hänen hengentuotteidensa kokonaisvaikutus on kuitenkin sellainen, että lukija huomaa Fredrika Runebergillä olevan aivan omintakeisen tyylin, joka on niin runollinen, voimakas ja elävän havainnollinen, että meidän maamme harvoissa naiskirjailijoissa lienee tuskin ainoatakaan, joka tässä kohden voisi vetää hänelle vertoja.

Jo se seikka, ett'ei hänen tuotteissaan huomata laisinkaan Runebergin vaikutusta, osoittaa tämän kirjailijan suurta itsenäisyyttä. Hyvin _omintakeinen_ luonne mahtoi olla henkilöllä joka, vaikka oli suuren neron kanssa jokapäiväisessä kanssakäymisessä ja liittynyt häneen hellimmillä siteillä, kuitenkin säilytti oman itsenäisen käsitystapansa.

Mutta se että hän oli Runebergin puoliso, vaikutti että yleinen mielipide heti alusta hänet tavallansa syrjäytti. Kuvaavaa on, että Litteraturblad ilmoitti hänen toisen teoksensa "Fru Catharina Boije och hennes döttrar" (Rouva Catharina Boije ja hänen tyttärensä) heti Runebergin teosten jälkeen, alkaen arvostelun viittaamalla kirjailijoitten keskinäiseen suhteeseen ja lausumalla rouva Runebergin teoksesta vaan muutamia hyväntahtoisia sanoja, ja kuitenkin on yllä mainittu teos meidän maamme parhaita historiallisia romaaneja. Esitystapa on tunnustettu oivalliseksi, historiallinen väritys on totuuden mukainen. Harvat arvostelijat ovat edes huolineet kiinnittää huomiota tuohon terävään ja lahjomattomaan arvostelukykyyn, jolla kirjoittaja kuvaa sodan kauhuja ja julmia tekoja, vaikka tämä käsitystapa juuri on kirjan johtavia aatteita ja todistaa, ettei tekijän silmää ole lumonnut tuo tavaksi tullut sotaisen komeuden ja loiston ihailu. Rouva Runebergin kirja on lyhyesti sanottuna "naisen kirjoittama kertomus sodasta".

Luonnollista oli, että kirjaa, joka ilmestyi Runebergin ja Topeliuksen aikana ja joka vielä lisäksi oli naisen kirjoittama, väitettäisiin näiden kirjailijain mukaan kirjoitetuksi. Niinpä J. V. Snellman Litteraturbladissa jotenkin ivallisesti valitti, että "tuo harmillinen välskäri on joka paikassa tiellä", -- muuten olisi kieli Rouva Catharina Boijessa ollut hyvinkin historiallisesti todenmukainen. Jälkimaailma, joka puolueettomasti voipi kirjaa arvostella, huomaa helposti tämän väitteen vääräksi juuri sillä perustuksella, että kirjassa kuvataan sotaa tuolla omintakeisella tavalla, josta ylempänä on mainittu.

Näissä kahdessa teoksessa Fredrika Runeberg esiintyy ensimmäisenä suomalaisena, joka puhuu naisen puolesta, esittää hänen kärsimyksiään, toiveitaan. Kuinka hänen mielipiteensä naisen asemasta vähitellen kehittyivät, osoittavat hänen kirjeensä Augusta Walleniukselle sekä myöskin kirjailija Emilie Björksténille, joka oli hänen ja Runebergin monivuotinen uskottu ystävä. Viimeksi mainittu kirjekokoelma on hyväntahtoisesti annettu näitten rivien kirjoittajan käytettäväksi.

Augusta Walleniukselle kirjoitti rouva Runeberg:

-- -- "Oletko lukenut mitä mamseli Bremer kirjoittaa "Strauss'in riitakysymyksen johdosta"? En muista nyt kirjan nimeä[1]. Olen nähnyt vain muutamia otteita "Frejassa", mutta olisin mieluimmin suonut, ett'ei hän olisi sitä kirjoittanut. En tiedä, mutta minusta tuntuu, kuin naisen ei pitäisi sekottaa ääntänsä meluun, silloin kuin riidellään jostain päivän kysymyksestä, etenkin jos väittely koskee sellaista kysymystä, jota minä pitäisin yksityisen pyhänä asiana: uskonnollista tunnetta, eli, vaikkapa ei juuri tunnettakaan, vaan ajatusta, uskonnollista vakaumusta. Minä tahtoisin kaihtaen kätkeä sen maailman silmiltä; se mikä syvimmällä sydämmessämme asuu, tuntuu minun mielestäni olevan vain meitä itseämme varten, tahi mahdollisesti puolisoa, rakastavaa ystävää, isää tahi äitiä varten -- ja sitten kaikki nuo tieteellisistä lauselmista tehdyt lisävarustukset, minua sellaiset eivät miellytä, ei ainakaan naisen _kirjoittamina_. Ehkäpä se ei olisi ollut minusta vastenmielistä, ellei kirjoittaja olisi ollut tuo rakastettava meidänmaalainen, jota en tahtoisi nähdä muullaisena kuin aina herttaisena, aina suloisena." -- --

[1] "Morgonväkter".

Mutta jotenkin samoihin aikoihin hän kirjoitti Emilie Björksténille kirjeen, jossa hän itse tietämättään puhuu ylläolevaa kirjettänsä vastaan:

-- -- "Minä uskon, että jos ihmiset eivät laatisi naiselle niin paljon turhanpäiväisiä ohjesääntöjä, vaan antaisivat hänen vapaasti kehittyä ilman henkisiä kuristusnauhoja, niin minulla on siksi suuri luottamus hyvään Jumalaan, että minä uskon hänen alusta pitäin asettaneen naisen vaiston niin hyvään vireeseen, että hänkin voisi saavuttaa ihanan ja rikkaan päämäärän." -- --