Chapter 4
Muutamia vuosia myöhemmin kirjoitti hän Augusta Walleniukselle: -- "Tiedätkö, Augusta, minä rakastan uutta aikaa, tuota nuorta, eteenpäin rientävää. Jumalan kiitos, minä voin koko sieluni syvyydestä riemuita siitä, että maailma edistyy, ja se edistyy todellakin. Olen onnellinen, etten kuulu noihin vanhoihin ihmisiin, jotka luulevat että asiat ovat hullusti, kun ne eivät ole samalla kannalla kuin heidän nuoruudessaan, ja että maailma aivan varmasti kaatuu kumoon, jos se saapi kulkea rataansa sillä tavalla kuin se tahtoo. Minäkin tahtoisin tarttua pyörään, mutta ainoastaan mukaan päästäkseni, kun en omin avuin jaksa seurata. On tosiaankin virkistävää nähdä, miten kaikki edistyy, eikä maailmassa ole mitään, joka siinä määrässä saapi meidät ihailemaan sitä voimaa, joka niin viisaasti asetti että luomakunnan täytyy pyrkiä eteenpäin suurempaa valoa ja jalostumista kohden. En voi ymmärtää kuinka se, joka uskoo voimalliseen ja viisaaseen Jumalaan, saattaa samalla luulla, että maailma päivä päivältä huononee. Silloinhan Jumala olisi huono rakentaja, jonka kätten työt vuosi vuodelta rappeutuvat, kuten ihmisten työtkin. Onhan ihanaa ajatella, että kaikki nuo aatteet, jotka nyt itävät, saavat tulevaisuudessa versoa ja kantaa hedelmää. Vähät siitä, jos minä silloin lepäänkin haudassani enkä saa nähdä satoa, onhan tuhansia toisia, jotka iloitsevat kaikesta siitä jalosta ja hyvästä, joka silloin on ennättänyt kasvaa."
Vähäistä myöhemmin hän kirjoitti Emilie Björksténille: --
-- -- "Mies on toiminut, nainen on kärsinyt. Aktiivi -- passiivi, kieliopillisia nimityksiä käyttääkseni. Piileekö tulevaisuuden helmassa toinen verbi, s. o. toinen toiminnan muoto, joka soveltuu ilmaisemaan naisenkin maailmaa, saapiko hän tulevaisuudessa toisenkin historian, sen tulevaisuus ratkaiskoon. -- -- Jos minulla olisi ollut aikaa ja tilaisuutta tämän asian tutkimiseen, olisin ennen kaikkea tahtonut kirjoittaa naisen historian. -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --
-- -- Runeberg lähettää terveisiä ja sanoo olevansa kauheasti suuttunut sinuun -- -- kun sinä panit hänen nimensä minun nimeni jälkeen. Hän ei sano koskaan suvainneensa sitä että sanotaan esim. _hyvät naiset ja herrat_. No, jos siitä on kysymys, niin minä kyllä olen samaa mieltä kuin hänkin. Nainenhan on yleisesti elämässä asetettu _toiselle_ sijalle, miksi siis valheellinen, ylenkatseeseen vivahtava kohteliaisuus on asettavinaan hänet _ensimmäiselle_ sijalle, silloin kuin ihmisille viskellään imartelun kiiltokorua? No niin, tähän Runebergin pilapuheeseen sekaantui nyt pisara katkeraa totta." -- --
V. 1862 ilmestyi romaani "Sigrid Liljeholm", jonka aihe on nuijasodan ajoilta. Se on sekä esitystavan että suunnittelun puolesta heikompi kuin tekijän molemmat varhaisemmat teokset, mutta sillä on kuitenkin arvonsa meidän maamme historiallis-romantillisessa kirjallisuudessa.
Seuraavana vuonna rouva Runebergia kohtasi suuri suru: hänen miehensä sai halvauksen metsästysretkellä ja oli sen jälkeen kuolemaansa asti vuoteen omana. Vaimo eli siitä pitäen yksinomaan häntä varten. Hänen kuulonsa kävi päivä päivältä huonommaksi, silmät heikkenivät siitä että hän alituiseen, usein 6--8 tuntia päivässä, luki rakastetulle sairaalle. Viimeisinä vuosina hän ani harvoin kävi kotinsa ulkopuolella; levottomuus siitä että hänen poissa ollessaan joku vahinko saattaisi tapahtua sairaalle, pidätti häntä alituiseen hänen läheisyydessään. Tämä elämäntapa tietysti heikonsi hänen omaa terveyttään. Kuinka paljon hän siitä huolimatta jaksoi _ajatella_ eri asioita, sitä todistavat hänen kirjeensä ennen mainituille ystäville.
Helmik. 14 p:nä 1865 hän kirjoittaa Emilie Björksténille:
"Minä en oikein tiedä mitä minä tarvitsen parantuakseni: ilmaa, mutta -- minä luulen kaikista eniten -- ystävällisyyttä. -- Niin, olisi tosiaankin tehnyt sydämmelleni hyvää, jos olisin uskonut, että juhlassa yksi ainoakin ihminen edes hetkiseksi loi ystävällisen ajatuksen "suuren miehen" vähäpätöiseen vaimoparkaan, joka ei muitten vaimojen lailla saa tuntea olevansa "yksi" hänen kanssaan, jota yli kaiken rakastaa, mutta joka joskus kaihon hetkenä toivoisi, ettei olisi asetettuna niin etäälle hänestä. Ja kuitenkaan minä en ole tuollainen itsekäs olento, joka tahtoisin vetää hänet alas minun luokseni. Minä luulen, että sinä et oikein ymmärrä minua, mutta -- oletko lukenut erään Stagneliuksen kirjoittaman kappaleen (nimeä en muista) jostain Juliasta, joka tahtoo seurata rakastettuaan vaikka kadotukseen? Olen syvästi tuntenut, että tämä haaveellinen kappale on pohjaltaan tosi. Tuhansia kertoja minä sanon itselleni, kuinka väärässä minä olen, kuinka itsekäs minun sydänparkani on, -- jos hän on tähti, niin pitäisihän minun tyytyä siihen, että rannan miljoonien hiekkajyvästen kanssa saan eheällä ilolla katsella hänen valoisaa rataansa, mutta se minun sieluani vihloo, että minä toki tahtoisin tuntea asuvani samassa ilmapiirissä kuin hän, ja se onnellinen tunne minulla olisi, jos hän olisi L., E., B. tahi ken tahansa meidän naapureistamme, ja kuitenkin, Jumala varjelkoon, minä en suinkaan tahtoisi vaihtaa häntä L:n, E:hen tahi B:hen. Mutta sittenkin minusta on kuin tuntisin tulevani häntä hiukan lähemmäksi nyt, sillä nythän minä huomaan olevani hänelle jonkun verran hyödyksi, ja siitä syystä minä monasti tunnen sielussani oikein lämmintä ja kirkasta päivänpaistetta, kun huomaan, että minä todella voin häntä ilahuttaa ja viihdyttää. -- --
-- -- Älä haudo surullisia ajatuksia! -- -- Niin minä sanoisin, ellen omasta kokemuksestani tietäisi, kuinka voimakkaita vihollisia yksinäiset ajatukset ovat ja kuinka vaikea niitä on karkoittaa. Anna anteeksi, että minä olen kirjoittanut kummallisen, haaveellisen kirjeen, mutta muista kuinka minun täytyy sulkea sieluuni kaikki ajatukseni, kuinka minä en koskaan, en hetkeäkään, vapaasti puhu kenenkään ihmisen kanssa ilmaistakseni, mitä sisällisessä olemuksessani asuu, äläkä sitten oudoksu sitä, että ummehtuneesta sydänkammiosta virtaa hieman omituinen ilma, kun sen ovea joskus vähän raoitetaan. Ja kuitenkin sopisi odottaa, ettei kuuttakymmentä ikävuotta lähestyessä veri enää näin kiihkeästi kuohuisi. Luulisihan, että vanhus toki olisi ennättänyt saada sydämmeensä yhtä paljon lunta, kuin hän on saanut harmaata hapsiinsa. Ja kuitenkin on minun niin vaikeata -- -- -- -- aina näyttää tyyneltä, aina tasaiselta. -- --
Maalisk. 14 p:nä 1866.
-- -- Minusta, joka elän kaukana muusta maailmasta, tuntui omituiselta äskettäin kuulla kerrottavan, minkälaisiin vaatteisiin ihmiset tuonnoin Helsingissä olivat puetut eräissä kemuissa. Olipa kuin olisin kuullut kuvattavan naamiohuveja. Täytyyhän ihmisellä, täysikasvuisella lapsella, olla jotain leikkikaluja. Jolla ei ole muuta, hän leikkii vieraissa käyntiä ja pukee sekä riisuu nukkeaan, vielä silloinkin, kuin hänellä ei enää ole muuta nukkea, kuin oma itsensä tahi miehillä vaimonsa.
Olenpa minäkin näihin aikoihin usein nukkea pidellyt: tarkoitan kynääni. Olen iloinen, kun sillä voin leikkiä. En siitä syystä, että luulisin saaneeni aikaan mitään, millä jotain arvoa olisi, mutta, kuten sanottu, kullakin täytyy olla nukkensa rattonaan. Tässäkin pitää paikkansa totuus, että ihminen ei elä ainoastaan leivästä. Mutta onhan luonnollista, ettei ääneen lukeminen aamusta iltaan juuri sanottavasti edistä kynän toimintaa, varsinkin jos luettavaksi sattuu sellaisia kirjoja, jotka eivät innostuta mieltä. Kun on sitten hädin tullen saanut suunnitelluksi sen minkä aikoi sanoa, on vapaa hetki lopussa, ja juuri kun ajattelee: niin sen pitää olla! -- silloin on kirjoitushetki lopussa, ja kun se kenties moniaitten päivien perästä palajaa, silloin on kaikki unhotettuna, ja kynäilijä saa pannuksi paperille vanhasta varastostaan vähän kuivaa ruokaa sen lämpimän keitoksen asemesta, jonka hän tuoreena luuli tuoksuvan hyvältä ja tyydyttävän makuaistin vaatimuksia. Uh, mokomia keittiövertauksia, sanonet sinä tuskastuneena! Mutta kukin valitsee vertauksensa oman ammattinsa alalta. Sellaista on enimmäkseen ollut koko minun kynäilyni; erotus vaan oli se, että ommellessa, kehdon ääressä ja keittiössä monta kertaa runouden perhoset liehuivat ja ne voi saada käsiinsä, mutta kun lukee ääneen kaikenkaltaisia kirjoja, niin ei sellaista saata tapahtua koskaan. Kaikki kirjailijat valittavat, etteivät ne perhoset, jotka he saivat paperille kiinnitetyiksi, aina ole ihanimpia niistä, jotka heidän mielikuvituksensa kukkaistarhoissa liehuivat. Mitä silloin sanoisikaan se, joka ei ole koskaan mielestään ollut oikeutettu ajattelemaan: "nyt, nyt minä tahdon tavoittaa kauneimmat perhosten taajasta parvesta", vaan ainoastaan: "no, nyt minulla on hetkinen joutoaikaa, sattuisikohan täällä likimailla liehumaan joku sulosiipi, jotta saisin sen kiinni?" ja silloin ei, totta tosiaan, saa kaikkein kauneimpia käsiinsä. Siitäpä syystä -- -- -- ei olekaan aivan houkuttelevaa lähettää tuollaisia perhosia maailmalle. Jospa jonakin hetkenä heräisikin tuo uhkarohkea ajatus, että muillakin muka voisi niistä iloa olla, silloin kyllä taas tuntee heikkoa kiusausta, mutta niin uhkarohkeat ajatukset eivät nyt enää yleensä ahdista minua, ja niin minun kynäntuotteeni saavat nukkua "viheriäisessä pussissani". Minä en tosiaan tiedä, kuka enää voisi lausua kehottavan sanan, ei kukaan muu kuin sinä, jonka kanssa minä näistä asioista puhelen. En minä enää voi toivoa näkeväni Runebergin silmissä tuota iloista hyväksymistä, joka ennen innostutti ja rohkaisi minua enemmän kuin mikään muu. Yhden ainoan kappaleen minä olen hänelle lukenut sitten hänen sairastumisensa, ja ulkona kirjallisessa maailmassa on --a --g varmaankin yhtä unhotettu, kuin kaikki muutkin vanhojen kalenterejemme suuret ja pienet kirjaimet. -- --
Huhtik. 2 p:nä --66.
-- -- Kiitos, herttaiseni, ystävällisyydestäsi, kun lähetit minulle tuon korean kupin, mutta tiedätkö, kyllä minä vähitellen teen sen Runebergin kupiksi, vaikka minun nimeni on laidassa, sillä jonkun kapineen pitäminen erityisesti minua itseäni varten, sehän ei ollenkaan soveltuisi eikä olisi minun tavallisen luonteeni mukaista. Marikin heti myhähti, kun minä sanoin, että se oli aijottu minun kupikseni. Niskaansa nykäyttäen hän sanoi: "no niin, jos se olisi professorille, niin sitten olisi toista", eikä hän sitä asetakaan minun paikalleni. Minä en ole koskaan ollut sellainen henkilö, jonka takia olisi jotain tehty. Ei, olenpa sittenkin valitettavasti: minä kun eläissäni olen paljon sairastanut, olen tosiaankin tarvinnut ja saanut osakseni hoitoa ja huolenpitoa, mutta muuten en ymmärrä, kuinka se äiti, jolla on ainoastaan poikia, koskaan saisi tilaisuutta pitää vaaria arvostaan. Jos minulla olisi tyttäriä, silloin minä mahdollisesti istuisin arvokkaana sohvassa ja pitäisin itseäni perin tärkeänä henkilönä noitten nuorten heilakoitten rinnalla, mutta tokkopa tuosta silloinkaan tulisi tuon enempää. Ehkäpä äiti saisi työkseen ryömiä maassa heidän hameenliepeitään tasoittelemassa ja yöt päivät huolehtia siitä miten heidät saisi oikein hienoiksi ja somiksi, ja sitten haukotella nurkassa sillaikaa kuin vieraat mielistelevät tyttäriä, mutta äidin täytyy hyvän tavan vaatimuksesta istua näytteillä salissa. Sillä kannalla asiat useinkin kuuluvat olevan. -- Ja kiitos Jumalan, syrjäisellä ja unhotetullakin on omat ilonsa. Minä muistan nuorena iloinneeni siitä, että monet tuttavani olivat erittäin kauniita tyttöjä ja minä sain _nähdä_ heidät. "Jos minä itse olisin kaunis", ajattelin, "silloin ei minulla olisi ilo nähdä tuota kauneutta." Ja tämä pitää paikkansa monen asian suhteen. Ei tuhkimuksen paikka aina ole ikävin. -- --
-- -- Minulla on se omituinen tapa, että puhuessani ja kirjoittaessani omat ajatukseni vievät minut mukaansa niin että tulen sanoneeksi sellaista, mitä en alkaessani lainkaan aikonut sanoa ja että tuo pieni kysymys, joka koski minua itseäni, tulee ikäänkuin lähtökohdaksi, josta ajatus itsestään johtuu johonkin yleisempään -- ja niinpä toisista saattaa useinkin tuntua hyvin kummalliselta, kun luullaan minun yhä vieläkin puhuvan omasta itsestäni, kun minä jo kauan aikaa olen yksinomaan, ajatellut yleistä aatetta, vaikka tosin olen puhuessani tavallani viitannut omaan itseeni. Niinpä nytkin latelin pitkän jonon sanoja, jotka ovat sitä laatua, että jos minua niiden mukaan arvosteltaisiin, niin minua voitaisiin luulla perin nöyräksi, vaikka minä varsin hyvin tunnen heikkouteni: en ole nöyrä, niinkuin minun pitäisi olla; ylpeys on syvällä sydämmessä niinkuin siemenet omenassa." --
Vaikka rouva Runeberg aina sanoo itseään kömpelöksi ja toimettomaksi, niin ei hän suinkaan näytä ansainneen näitä nimityksiä. M. m. oli hän 16 vuotta puheenjohtajana eräässä rouvasväenyhdistyksessä, joka Porvoon kaupungissa ylläpiti koulua köyhille tytöille. Katovuosina 1866--67 hän otti uutterasti osaa useihin yrityksiin, joilla tahdottiin hätää lieventää. Hän kirjoittaa tästä rouva Walleniukselle 1866: --
Marrask. 17 p. --66.
-- "Suokoon Jumala, että tämä hätä herättäisi kansassamme sellaisen voiman, että se uskaltaisi luopua vanhoista perintötavoistaan. Minä uskon että työvoiman lisääntyminen tuottaa enemmän todellista apua kuin suurempi säästäväisyyden into, sillä tuhlaajan rahat joutuvat usein työntekijän käteen. Jos varakkaat elävät liian säästäväisesti, silloin työmies näkee nälkää. Toisin on laita sellaisen säästäväisyyden, jota meidän maassa niin vähän ymmärretään, tarkoitan sitä, ettei ylenkatsota vähäistä tuloa ja tallennetaan sellaisetkin tavarat, joilla on vähän arvoa, toisin sanoen -- kuten minun on tapana pojille sanoa -- muistetaan että "sata kopeekkaa tekee ruplan".
-- -- Täällä, valmistetaan varsin kauniita olkihattuja, samoin monin paikoin Hämeessä. Tämän kotiteollisuuden luulisin karkoittavan tieltään useita ulkomaan hattuja ja kehittyvän kerran "niin, että meiltäkin vielä viedään hattuja ulkomaille." --
Useissa kirjeissä hän valittaa sitä ahdasmielisyyttä, jolla naiset vastustavat rouvasväenyhdistyksiä, pitäen niitä tarpeettomina ja väittäen että naiset niissä muka tulevat itserakkaiksi ja "liian emansipeeratuiksi". Rouva Runeberg sanoo, että hänen on täytynyt "käsin ja jaloin" tehdä työtä näiden yhdistysten puolesta.
Mutta vaikka hän oli vanha ja sairas ja vaikka velvollisuudet kodissa ja kodin ulkopuolella yhä kasvoivat, ei hän sittenkään voinut irrottaa ajatuksiaan vanhoista lempiharrastuksistaan.
Augusta Walleniukselle hän kirjoitti 1865:
-- -- "Minun sieluni unelmat -- ovathan ne sittenkin henkeni lapsia; enkö siis iloitsisi, jos kuulen niiden herättävän vastakaikua jonkun toisen sielussa? Onko tämä turhamaisuutta? En tiedä, mutta nykyisen elämäni hämärässä minua ilahuttaisi se tieto, että ihmisissä olisi säilynyt ystävällinen muisto siitä vähäisestä, minkä minä olen koettanut sisällisen elämäni maailmasta ilmaista. Kiitos siis, ystävä, niistä ystävällisistä sanoista, joilla annoit minun ymmärtää, että joku vielä muistaa minun pieniä, vaatimattomia kynäilykokeitani, jotka kaikilta muilta jo lienevät unhoon joutuneet."
Ja Emilie Björksténille 1867:
-- -- "Minun sisällisessä elämässäni on synkän surumielisyyden salainen suoni, jota minä koko elämäni ijän olen koettanut tarmoni takaa tuketa, mutta joskus sen kuohu käy minua voimakkaammaksi, särkee kaikki siteet, joilla olin koettanut sitä sulkea, ja suihkuaa ilmoille kuni haavoitetun valtasuonen veri. Ja semmoisina hetkinä niinä aina olisin tahtonut paeta kaikkia ihmisiä ja lymytä kauaksi, jotta minun ei olisi tarvinnut suu naurussa teeskennellä iloisuutta ja kuunnella, kuinka ihmiset sanovat, että minä näytän reippaalta ja virkeältä, juuri kuin minusta itsestäni on tuntunut kuolema olevan niin lähellä, että lyhyvien, luettujen hetkien päästä saisin laskeutua lepoon. Tämän rauhattomuuden tehokkaimpana tuutilauluna on ollut lukeminen ja kirjoittaminen. Mutta nykyään, Rbg:lle lukiessani, se kuiskaa minulle kirjan rivien väliltä toisia sanoja, jotka kaikki päättyvät samaan loppusäveleeseen: "nuku, nuku!" Mutta minä en tahdo enkä saa ajatella enkä toivoa unta itselleni, niin kauan kuin vaan vähänkin voin palvella Runebergia, vaikkapa se hauskuus, jonka voin hänelle valmistaa, onkin perin vähäinen. Mutta hän on minuun _tottunut_ ja hän kärsii, jos hänen totutuissa tavoissaan tapahtuu joku häiriö. Ei minulla ole pitkiin aikoihin ollut _aikaa_ kirjoittaa, mutta pahinta on se, ettei minulla ole ollut _halua_. -- --
Topelius oli täällä äsken. Hän kehotti minua julkaisemaan pikku kappaleitani "naisen asian, tuon suuren asian hyväksi, joka tarvitsee kaikki työntekijänsä". Mikä ajatus! Minun vähäpätöiset sepustukseniko siinä mitään vaikuttaisivat! Kiitos Jumalalle, joka on suonut minun nähdä tässä asiassa aamun sarastavan! Ja päivän valkenemista minä en silmänräpäystäkään epäile, vaikka sitä alussa pilvet vielä varjostaisivatkin. Vähät siitä, vaikka jokunen vuosisata vielä vierisi niiden huokauksista haikeitten vuosituhansien lisäksi, jolloin kärsijä ei luullut edes olevansa oikeutettu ilmaisemaan tuskaansa ja jolloin joka ainoa huokaus tuotti itsensä soimaamisen katkerat tuskat sydämmille, jotka olivat luulleet olevansa rikollisia siitä syystä että olivat uskaltaneet valittaa sitä että elämä oli täynnä _kieltäymystä_ ja _kärsimystä_, joka näytti olevan naisen tarkoitusperä ja Luojan säätämä kohtalo. -- "Sinä oikein vihaat miehiä", sanoi joku minulle tuonnoin. -- "Niinpä niinkin", -- vastasin minä, "sen huomaa parhaiten siitä, että ne, joita minä pidän rakkaimpina maailmassa, ovat kaikki miehiä." Minä olen aina ollut tuollainen vastakohtien ihminen. Itse jouduin kihloihin ja naimisiin ennenkuin ennätin vanhaksi tulla, ja kuitenkin olen harrastanut vanhain naimattomain naisten oikeuksien puoltamista; itse olen elänyt onnellisessa avioliitossa, ja kuitenkin olen sydämmeni halusta tahtonut saattaa kuuluville sorrettujen vaimojen valituksen. Itse olen saanut verrattain paljon kehittää henkeäni, paljon enemmän kuin moni muu, ja kuitenkin olen vaatinut naiselle oikeutta päästä sivistykseen. (Minun täytyy sentään myöntää, että minä tässä kohden olen syvästi tuntenut ja esittänyt valituksen, ikäänkuin sen olisi synnyttänyt minua itseänikin vastaan tehty väkivalta.) Mutta katso, juuri siitä syystä minä olenkin voinut saattaa julkisuuteen valituksen, jossa olen puhunut tuhansien puolesta; omia kärsimyksiäni olisin ollut liian ylpeä maailmalle ilmaisemaan." -- --
Viimeisinä elinvuosinaan rouva Runeberg kirjoitti Finsk Tidskriftiin. Siinä hänen kirjoituksensa ilmestyivät nimellä _Silhouetter_ (Varjokuvia). Ne ovat samaa laatua kuin "Kuvaukset ja Unelmat", mutta eivät kuitenkaan vedä niille vertoja. Hänen sen aikaiset kirjeensä ovat täynnä helliä, äidillisiä kuvauksia lasten kehityksestä, heidän toimistaan ja tulevaisuustuumistaan. Mutta vaikka yhteiset asiat niissä syrjäytyvätkin yksityisten harrastusten tieltä, ei kirjoittajassa kuitenkaan huomata tuota sydämmen syksyä, joka tekee ihmisen kylmäksi muitten kärsimyksille. Hänen lämmin myötätuntoisuutensa pysyi muuttumattomana.
Toukok. 6 p:nä 1877 sammui Johan Ludvig Runebergin elämä. Kaksi vuotta myöhemmin toukok. 28 p:nä 1879 seurasi vaimo häntä hautaan. Koko kansa itki suuren runoilijan kuolemaa ja vietti kiitollisena hänen muistoaan. Hänen vaimoansa suri ainoastaan ystäväpiiri, joka tosin oli sangen lukuisa, sekä muutamat harvat, "joiden sydämmissä hänen sielunsa unelmat, hänen henkensä lapset olivat herättäneet vastakaikua". Mutta vaikka hän onkin elämänsä päivinä varjossa vaeltanut ja vaikka hänen runoutensa tähän asti on saanut osakseen paljon vähemmän huomiota, kuin se olisi ansainnut, on hänen muistonsa aikaa voittain yhä enemmän nouseva unhotuksestaan. Hänen nimensä on tuleva meille yhä kalliimmaksi, mitä enemmän Suomen naiset lähenevät tuota uutta aikaa, jota hän niin palavasti rakasti, aikaa, jolloin "tuhannet saavat iloita kaikesta siitä jalosta ja hyvästä, joka on kasvanut sen jälkeen, kuin hän on mennyt pois".
End of Project Gutenberg's Fredrika Runeberg, by Aleksandra Gripenberg