Part 15
Mutta täälläkin tahtoi Fredrika etsiä myös elämän pimentopuolet ja yhteiskunnan onnettomimmat. Ne olivat spitalitautiset yksinäisissä kätköissään. Santorinon saarella Arkipelagissa oli vuoriseinämiä vasten rakennettu matalat mökit noita onnettomia varten, jotka olivat ankarasti kielletyt muiden ihmisten yhteydestä. Mutta Fredrikaa ei voinut kukaan estää mennä heidän luoksensa. Hän kertoo käynnistään siellä. "Me katsoimme sisään erääsen asuntoon, johon ovet olivat auki. Huoneet tulivat kosteilta, mutta olivat siistit ja valkoisiin lakanoihin puetuilla sängyillä varustetut. Siellä oli yksi huone, johon minua varoitettiin astumasta, mutta sinne juuri meninkin ja aina perälle asti, sillä siellä makasi spitalinen mies taudin viimeisillä asteilla. Tuskin hirveämpää voi ajatella. Silmistä, nenästä, huulista ei ollut mitään jälellä. Kun huomasin tämän onnettoman eläväksi ja hengittävän, käskin lääkärin (joka oli pysähtynyt ovelle) huutamaan hänelle: Jesus Kristus on sinun herättävä uuteen elämään ja antaa sinulle uuden ruumiin. Silloin näin hänen nostavan surkastuneet, veriset käsivartensa ylös ja taas laskevan ne hiljalleen alas ristiin rinnan yli; se oli hänen vastauksensa, puhua hän ei voinut. Kun huomasin hänen kuulonsa olevan hyvän, käskin lääkärin kysyä häneltä, voisinko lähettää hänelle jotain, sai hän suurella vaikeudella kuiskatuksi sanan: lukumi. Lupasin sitä hänelle lähettää ja kysyin sen jälkeen muilta spitalisilta hänen mielenlaatuaan ja hänen tilaansa, johon he kaikki vastasivat kiittämällä hänen hurskauttaan ja hänen suurta nöyryyttään. Kaikki myös kohtelivat häntä kunnioituksella ja pitivät häntä seurattavana esimerkkinä. Kuitenkin näytti hänen huoneensa tyhjemmältä ja köyhemmältä kuin muiden, ja ainoastaan vesipullo seisoi virvoituksena hänen vuoteensa ääressä. Lääkäri sanoi hänen voivan elää vielä vuoden taikka enemmän. Niistä neljästätoista sairaasta, jotka olivat tänne sijoitetut, ei ollut tauti muita vielä pahaksi ajanut, ainoastaan kädet olivat jo niin runneltuneet, etteivät kyenneet työntekoon. Muutamat olivat vielä nuoruudessaan eikä ollut muuta odotettavana kuin vähitellen muuttua tuon onnettoman luurangon kaltaiseksi, jonka luota viimeksi olin lähtenyt. He olivat kuitenkin tyyneellä miel'alalla, ei kukaan valittanut onnettomuuttaan; mutta sitä vaillinaista hoitoa ja huolenpitoa, joka tuli heidän osakseen, valittivat he. Väliin saavat ainoastaan leipää, väliin he kokonaan jäävät unhotukseen, niinkuin esim. edellisenä talvena, jolloin nähtiin tuon pienen siirtokunnan tulevan kaupunkiin puolikuolleena nälästä ja vilusta. Kun heidän elämänsä on kokonaan satunnaisen armeliaisuuden varassa, saavat raukat usein nähdä suurta puutetta. Lääkärikin oli pahoillaan siitä, ettei yhteiskunta pidä heistä järjestetympää huolta. "Jos minä olisin yksi heistä", sanoo kirjailija, "ja minun täytyisi elää tuomittuna tänne vuoren loukkoihin ja kuunnella yöt päivät aaltojen raskaita ja yhä takaisin temmattuja ponnistuksia vuorenseiniä vastaan, kyllä tiedän, mihin tekoon ne minun kutsuisivat."
ITÄMAINEN MATKA. JÄÄHYVÄISET KREIKALLE.
"Katkeria kyyneliä vuodattaen — ensimäiset kuin olen Kreikassa itkenyt — jätin tämän paikan. Sitä Lazarusta, jonka täällä näin, en saata unhottaa koskaan, sen tunnen, enkä tahtoisikaan sitä tehdä. Vaan itkien tahtoisin laskea hänen rikkaiden ovien eteen, noiden kreikkalaisten isänmaallisten kynnyksille, jotka Wien'istä, Taganrog'ista, Lontoosta ja Parisista lähettävät rikkaita lahjoja isänmaahansa yliopistojen ja koulujen rakentamiseksi; tahtoisin heidät kantaa kuninkaan ja kuningattaren eteen kysyen, eivätkö voisi kerran vuodessa suuret juhlakemunsa muuttaa — spitalisten leiväksi ja hoidoksi? Tahtoisin kolkuttaa rikkaiden luostarien oville ja kysyä, eikö heillä olisi kylläksi tavaraa antaaksensa enemmän spitalisille köyhille."
* * * * *
Nämä kyyneleet eivät voineet kuitenkaan poistaa Fredrikasta sitä valtavaa ilon ja toiveen tunnetta, jonka Kreikan maa ja kansa hänessä herätti. Mielialaansa selittää paraiten hänen jäähyväissanansa:
"Voi hyvin, ihana Hellas! saartesi seppelöimällä — jommoisena sinua vastakin tahdon katsella —, ja sinä vapautta rakastava, tiedonhaluinen, ahkera kansa, jalona ja jalostuttavana siteenä Lännen ja Idän välillä. Muinoin kannoit sinä Europalle, mitä Aasia sinulle oli antanut ja sinä itsenäisesti olit muodostellut. Nyt on vuorosi Europan täysikypsät hedelmät jakaa Aasialle. Se klassillinen sivistys, se kauneus ja monipuolinen viljelys, jonka sinä muinoin maailmalle annoit korkeimpana lahjanasi, sen voitat sinä itsellesi nyt uudestaan, mutta ei enään _korkeimpana_ aarteena, vaan välikappaleena korkeampaan, yleisempään, inhimillisempään tarkoitukseen."
"FADER OCH D0TTER."
Roomassa ollessaan valmisti Fredrika Bremer viimeisen romaninsa, "Fader och dotter" (Isä ja tytär) joka tuli painosta v. 1858. Tekijä oli valmistanut kirjan alkulauseella, jossa hän sanoo:
"Olen väsynyt tuohon vanhaan veisuun rakastavien huokauksista, toiveista, tuskista, riidoista, sovuista, riemuista ja autuudesta, taikka epätoivoista; olen väsynyt kirjoittamaan siitä asiasta, juurikuin ei elämässä olisi ainoatakaan muuta kauniimpaa ja korkeampaa kuvattavaa. Onhan se totta kyllä kaunis salaperäisessä maaperässään tuo lemmen säteilevä kukkanen, kun se ihmeen lailla ihmisien sydämessä puhkeaa ja houkuttelee heitä täällä maan päällä matkimaan Adamin ja Evan lyhyttä paradisillista lemmentarinaa. Mutta sitä on kiitetty ja kaunistettu enemmän kuin se ansaitsee. Sen ihaninta elinkautta kestää ainoastaan muutamia hetkiä elämässä, korkeintaan jonkun auringonkukin ajan. Useimpien ihmisten elämässä se ei ole pääasiana, ja se mikä syvimmällä määrää heidän onnensa taikka onnettomuutensa, ei se tule siitä yksistään." Jo kertomuksen nimilehdestä ja näistä sanoista selvenee, että kirjan pääsisältönä ilmaantuu jotain muuta kuin rakkaus tavallisena sukurakkautena käsitettynä. Se kuvaa ihmiselämää, jossa tämä suhde alistuu muiden korkeain taipumusten ja kutsumusten alle, tässä itsensä kieltävän tyttärellisen rakkauden alle. Kuvauksessa tulee ilmi, että luonto voipi ihmistä käyttää ja hänen sieluansa ja sydäntänsä tyydyttää muullakin tavalla kuin aviollisella onnella. Luonto on rikas, se tallettaa kalliita helmiä kaikkialla povessaan, ja niin ei tarvitse kenenkään jäädä ilman.
Rosa, kertomuksen päähenkilö, on aikaiseen kadottanut äitinsä ja saapi kasvatuksensa ja opetuksensa yksinomaan isältänsä. Oppinut lehtori Norrby on tirehtöri Falk'in, Herthan isän, suora vastakohta. Hän ei ole niitä miehiä, joiden mielestä korkea, jalostuttava oppi ja tieto voipi olla turha ja haitallinen toiselle ihmiselle, jos se kerta on hyödyllinen toiselle. Mistä hän itse on löytänyt sisällystä ja iloa elämällensä, siitä tahtoo hän tyttärellensäkin tarjota. Onhan heidän ruumiillinen ravintonsa sama, miksei siis henkinenkin olisi? Senvuoksi antaa hän Rosalle perusteellista oppia niissä aineissa, joissa hän itse on perehtynyt ja joissa hän on niin paljon totuutta ja nautintoa tavannut, etenkin klassillisessa kirjallisuudessa; ilman että tyttären käytännöllinen kasvatus siltä laiminlyödään. Ja kaikessa tahtoo isä häntä kehittää vastuunalaiseksi, itsenäiseksi olennoksi; niinpian kuin Rosa tulee täysikasvaneeksi, luopuu isä holhooja-asemastaan ja antaa laillisen vakuutuskirjan voimalla tyttärellensä hänen yksityisen perintönsä, erään maakartanon. "En ole koskaan", sanoo hän Rosalle, "muiden isäin lailla pitänyt tytärtäni nukkena, leikkikalunani, enkä ole häntä täysikasvaneenakaan käyttänyt oman hauskuuteni palvelijaksi. Olen sinua rakastanut ja kasvattanut itsesi tähden."
Tämän isän ja tämän tyttären välillä kasvaa täydellinen sopusointu. Rakkaudesta isäänsä, joka tulee sokeaksi, kieltää Rosa itseltänsä aviollisen onnen ja jääpi isänsä ja heikkolahjaisen veljensä kanssa elämään.
Kuvaus kaikesta tästä on tehty kirjailijan tunnetulla taidolla, ja varsinkin kiinnittää lukijan mieltä ne kohdat kertomuksessa, jotka kuvaavat tämän nuoren naisen taistelua, kun hänen tulee valita isänsä ja rakastettunsa välillä. Ilman vähintäkään vaikutusta ulkoapäin, on valinta tässä ainoastaan oman sydämen tehtävä. Ja sydän sanoo: luovu rakastetustasi, joka sinulle tarjoo avio-onnen, ja jää tuon toisen rakkaasi, isäsi luoksi, siinä on sinun paikkasi nyt, ja siinä löydät sinä onnesi.
Sitä saattaa epäillä, josko luonto todella antaa suostumuksensa tällaiseen luopumiseen. Tekijä ei sitä epäillyt, ja sen vuoksi on hän taitanut niin mieltä kiinnittävän, niin uskottavan kuvan siitä luoda. Itse sanoo hän että hänellä on ollut siinä tosi-tapaus mallina.
VIII. LOPPU.
Vasta kesäkuussa 1861 palasi Fredrika Bremer Italian, Itävallan ja Saksan läpi takaisin isänmaahansa nelivuotisen poissaolon jälkeen. Se myrsky, joka heti jälkeen hänen lähtöänsä Tukholmasta oli noussut hänen ja hänen kirjansa yli, oli nyt asettunut. Ja hän itse oli tietänyt siitä aivan vähän. Ainoastaan muutamia sanomalehtinumeroita, joissa pahimmat hyökkäykset kirjoitettiin, olivat ystävät panneet menemään hänelle, eivätkä nämä kirjoitukset, kuten sopiikin arvata, tulleet hänelle odottamatta eikä häntä kummastuttaneet. Saatuansa yhden niistä Genève'hen, kirjoittaa hän yksityisessä kirjeessä eräälle ystävällensä Tukholmassa: — — "Odottamaton sitä vastoin on se ilon tunne, jonka minulle noiden hyökkäysten lukeminen tuotti; en ole semmoista ennen kokenutkaan. Onpa kuin näkymätön käsi olisi taluttanut minua näkymättömiin piireihin, — joissa, mutta en huoli puhua siitä enempää, vaan ehkä teen sen joskus. En tahtoisi mihinkään muuhun vaihtaa tätä kokemusta. Tieto siitä etten ole kirjoittanut miellyttääkseni ihmisiä, vaan että päinvastoin useampia heistä suututtaisin; tietäen vetäneeni päälleni katkeruutta ja hävyttömyyttä, ja tietäen noudattaneeni vahvan sisällisen käskyn ääntä, selittää osaksi, mutta ei kokonaan, ilontunteeni.
"Ei niin käsitettävä, että olisin "Herthaan" tyytyväinen, kaukana siitä; tiedänhän hyvin että sitä pilaa moniaat liiallisuudet ja tuntuvat muodolliset virheet. — — Käytännölliset toimet sitä tehdessäni usein myös häiritsivät työtäni, senvuoksi se tuli semmoiseksi kuin taisi, eikä sellaiseksi kuin sen olisi pitänyt tulla. Pait sitä usein sisällinen tuska kalvoi minua. Mutta "Hertha" oli ensimäinen, eikä viimeinen sanani tässä asiassa" — ennustus jonka toteuttamisen kuoleman kalpa tuli katkaisemaan.
"Kiitos tai moite ei minuun tästedes enään isosti voi koskea", lisää hän samassa kirjeessä, "ainoastaan olla uskollinen sisälliselle käskylle, se antaa minulle rangaistuksen tai palkinnon."
Nyt kun Fredrika Bremer palasi, oli ilma siis jo tyyntynyt ja uskollinen isänmaa tervehti häntä jälleen rakastettuna tyttärenä. Ei mitään herjauksia, ei yhtään pilkallista naurua enään. Aika ja tyyneempi punnitseminen oli tuonut selvälle ettei tuossa soimatussa kirjassa tainnut sentään mitään pahaa eikä vaarallista ollakkaan, ja seuraukset alkoivat osottaa koko melskeen olleen enemmän hämmästyksestä kuin vihollisuudesta syntyneen. Sitä vastoin yhä useammat saivat huomatuksi "Herthassa" monta tähdelle pantavaa sanaa sanotuksi, olivatpa sen aatteet jo käytännöllisiksi kysymyksikin tulleet, niin että kun tekijä tuli kotiin, hän jo näki kylvämänsä siemenet itämässä.
Muutamat rohkeat henkilöt, miehiä ja naisia, jotka Fredrika Bremerin kanssa eivät hyväksyneet niitä Ruotsin vanhoja lakia, jotka ala-ikäisyydessä ja opin puutteessa pitivät koko naissukua, olivat, "Herthasta" intoa ottaen, liittyneet yhteen ja panneet Tukholmassa toimeen yksityisen oppikurssin, jossa nuorille tytöille annettiin suunniteltua opetusta n.s. tieteellisissä aineissa. Yritys saavutti kannatusta monissa vanhemmissa niinkuin nais-nuorisossakin, niin että ilmoittihe oitis iso määrä oppilaita. Toiselta puolen ei puuttunut moitetta ja vastusta, niinkuin luonnollista täytyi olla aikana, jolloin syvän syvälle oli juurtunut semmoinen katsantotapa, jonka mukaan nainen ei muuta ollut kuin nukki, korukalu, luotuna pukeutumaan kauniisti ja suloisuudellansa viehättämään ympäristöänsä. Mutta tuo vähäinen joukko pysyi vakavana yrityksissään; vastoin enemmistön vastaanpanoa suunniteltiin tuon lukujakson tehtävä yhä varmemmasti, ja se kehittyi vähitellen järjestetyksi oppilaitokseksi. Isoon aikaan ei hallitus puuttunut asiaan laisinkaan, mutta jonkun vuoden perästä oli aate voittanut niin paljon puoltoa yleisössä, että säädyt hallituksen ehdotuksesta myönsivät varoja korkeamman oppilaitoksen perustamiseen tyttöjä varten. Tuo yksityinen koulu nyt annettiin valtion haltuun ja tuli järjestetyksi opettaja-seminariksi. Tosin se semmoisena ei suoraan vastannut alkuunpanijain ajatusta, joka tarkoitti opistoa laveammalla ohjelmalla; mutta kaikki tunnustivat että tärkeä askel oli otettu naiskasvatuksen parantamiseksi tälläkin lailla. Ensimäinen korkeampi oppilaitos tytöille oli siis nyt perustettu Ruotsissa. Ja että se oli Fredrika Bremerin henki, josta se nousi ja tuli todeksi, ei voineet hänen ankarimmat vastustajansakaan kieltää. Fredrika Bremerin vaikutusta huomattiin siinäkin, että Tukholman Teknilliseen kouluun (perust. 1846) otettiin sen silloisen johtajan B. Cronstrand'in toimesta ensi kerta tyttöjä v. 1858, kaksi vuotta "Herthan" ilmestymisen jälkeen. 1860 muutettiin opiston säännöt niin, että se "ottaa vastaan poikia ja tyttöjä."
Myöskin lainsäädännön alalla oli käyty korjauksiin. Jo vuonna 1850 oli tosin säädyissä hyväksytty jonkimmoinen kaikellaisilla supistuksilla sidottu ehdotus naisen laskemisesta täysi-ikäisyyden oikeutta nauttimaan, mutta se ei voittanut hallituksen vahvistusta. Hertha-jutun perästä asia sai aivan uuden vauhdin, joutui julkisen harkinnon ja keskustelun alaiseksi ja pääsi voitolle siinä määrässä, että v. 1863. kaksi vuotta Fredrika Bremerin kotiintulon jälkeen, Ruotsin nainen julistettiin oikeutetuksi pääsemään viidenkolmatta vanhana hallitsemaan tavaraansa, siinä tapauksessa että hän tahtonsa ilmoitti asianomaiselle oikeuslautakunnalle. Tämäkin oli askel vapauteen päin; pieni, riittämätön askel tosin, mutta merkille pantava sentään.
Fredrika asettui ensin asumaan Tukholmaan vanhaan kotiinsa, jossa hän nyt eli yksin, sittenkuin rouva Bremer jo ennen Fredrikan viimeistä matkaa oli kuollut. Vanhat ystävät saivat häntä nyt tervehtiä; ja tee-illat hänen luonansa kerta viikossa ilmoitettiin jälleen alkaviksi. De Greer, Lars Hjerta, suomalainen majori Myhrberg, professori Bergfalk, hänen uskollinen nuoruuden ystävänsä, jonka kanssa hän Amerikamatkallansa oli entistä lujemmin tutustunut, Emilia Flygare-Carlén ja joukko nuorempia henkilöitä valtiollisista ja kirjallisista piireistä olivat nyt usein hänen vierainansa. Itse hän ani harvoin enään kävi kylässä, iltaseuroista täytyi hänen terveytensä vuoksi kokonaan kieltäytyä. Joka aamupäivä hän sen sijaan teki pitemmän kävelymatkan kaupungin syrjä-osiin. Silloin nähtiin hän, tuo tuttu nahkalaukku käsivarrella ja tavallisesti joku nuorempi ystävä parissaan, milloin seisahtuvan puhuttelemaan vastaantulevaa köyhää, joista moni oli hänelle ehkä ennestä tunnettu, milloin astuvan sisään puutteenalaisten, sairasten ja surevien huoneisin. Kotonaan täytyi hänen ottaa vastaan ihmisiä kaikista kansanluokista, jotka tulivat kirjailijalta ja ihmisystävältä neuvoa ja apua pyytämään. Milloin oli se joku köyhä onneton, joka vasta oli laskettu vankeudesta eikä tiennyt millä uutta elämätänsä alkaisi, milloin nuori varaton nainen taikka nuorukainen, jonka piti itselleen valita elatuskeinoa, milloin taloudelliseen ahdistukseen joutunut perheen-isä, joka tarvitsi hyvän neuvon ja ennen kaikkea osaa-ottavan sydämen.
Mutta elämä kaupungissa vähitellen alkoi tuntua Fredrikalle vaivaloiselta. Hänelle tuli halu vetääntyä syrjemmälle, ja tehtyänsä vielä matkan Saksaan ja Tanskaan, vieraili hän kesällä 1864 Årstassa, oli taas talven Tukholmassa, mutta muutti 1865, kesän alussa, kokonaan Årstaan, jättäen itselleen ainoastaan pari huonetta Tukholmassa kaupungin kortteriksi. Årsta oli jo kauan ollut vieraiden hallussa, ja v. 1856 oli maanviljelijä Saxenberg ostanut sen sitä edelliseltä omistajalta. Saxenberg ja hänen perheensä käytti ainoastaan alikertaa, joka Bremerin aikana oli seisonut asumatta; sen kautta Fredrika nyt sai asuttavakseen koko yläkerran, mutta valitsi itselleen ainoastaan ne huoneet rakennuksen toisessa päässä, jotka hänen nuoruudessaan olivat olleet tyttärien käytössä.
Täällä hänellä nyt oli hyvä olla, keskellä lapsuutensa ja nuoruutensa muistoja. "Minulla on nyt vanhuuden oikeus levätä ja etäämmältä katsella asiain kehitystä", sanoo hän itse kirjeessä kaupunkiin. Täällä hän myöskin aikoi päättää viimeisen kirjallisen teoksensa — "Testamenttini Ruotsin naisille" oli hän nimittänyt sitä eräälle ystävälle, joka häntä kävi Årstassa tervehtimässä. Täällä hän myös paremmin, sanoi hän, taisi valmistautua toiseen elämään. Paremmin oli hänelle myöskin mahdollista Årstassa auttaa köyhiä, jota vastoin Tukholmassa tarvitsevain tungos oli käynyt niin suureksi, että hänen nyt rajoitettu varallisuutensa monasti kielsi häntä menettelemästä sydämensä käskyn mukaan.
Ison, valoisan salin otti hän arkihuoneekseen, 3 akkunaa itään pihan ja puutarhan yli ja yhtä monta etelään isomman puiston puolelle. Keskellä laattiaa seisoi iso pöytä, jonka päällä pidettiin suurempia kuvateoksia, albumeita, uudempaa kirjallisuutta ja kukkasia laseissa, metsästä ja niityltä. Pöydän ympärillä pieniä sohvia, nojatuolia, joihin perhe alikerrasta usein illoin kokoontui istumaan kirjailijan seuraan. Akkunain välisillä valkoisilla marmoripöydillä taas nähtiin kaikellaisia pienempiä kaluja: taide- ja luonnon-tuotteita, simpukan kuoria, koralleja, höyheniä, rukousnauhoja y.m., kaikki muassa tuotuja muistoja kirjailijan matkoilta. Pöytien allakin oli kivennäisiä, merikasveja, järjestetty pieniin kokoelmiin. Tämän ison salin takana oli pienempi huone, johon Fredrika oli asettanut kirjoituspöytänsä akkunan alle, lavean näköalan eteen viljeltyjä peltoja ja metsiä. Täällä valmisti kirjailija nyt viimeisen osan matkakertomuksiaan ja pani sen jälkeen alkua uudeksi teokseksi, jonka piti oleman jatkona "Herthalle", mutta joka ei ehtinyt valmistua ja johon käsikirjoitus valitettavasti, erään sukulaisen toimesta, hävitettiin tekijän kuoleman jälkeen ynnä muiden jälelle jääneiden paperien kanssa.
Kello viideltä aamulla nousi Fredrika ylös ja meni aina kesäaikana kävelemään vainioille taikka likelle olevaan metsikköön ja tuli takaisin silloin, kun muu talonväki meni aamiaiselle. Viimeisenä talvena antoi hän tehdä itselleen rukin, käyttäen kaikki illat ahkeraan kehräämisen emäntänsä rouva Saxenbergin seurassa, joka myöskin halulla ja taidolla käytti rukkia. "Äitisi ja minä oikein innoissamme täällä kehräämme väliin myöhäiseen iltaan saakka, ja kiittelemme kilvan työmme suloisuutta", sanoo kirjailija eräässä kirjeessä neiti S:lle, joka asui kaupungissa. Ja taas toisella kertaa vanhemmalle ystävälleen: "Valkea takassa viepi ajatukseni iltain hauskuuteen täällä maalla. Sillä kun hämärän tullessa sytytetään tuli pesässä, istun minä salinnurkkaani, kehrätä pyörittelen rukinratastani ja lämmittelen siten sydäntäni ja jalkojani, ja annan ajatukseni luistaa rinnan langan kanssa, joka sormieni lomitse hiljalleen juoksee rullalle. Näenpä jo aaveissani valmiin liinakankaani keväällä nurmella valkaistumassa auringon paisteessa."
Viimeisissä kirjeissään samalle ystävälleen sanoo hän ennustavaisesti: "Nyt on syksy, mutta ei tämä vuodenaika milloinkaan ennen ole näyttänyt niin ihanalta, enkä ole sitä koskaan niin hyvin käsittänyt kuin nyt. Kullahtavana ja niin tumman vihantana syleilee metsä nuoria orapeltoja. Toisaalla taas aura lävistää syviä uria maahan, valmistellen sitä vastatapahtuvalle kevätkylvölle. Akkunani alla tuossa seisoo totisena saarnipuuni, saman vuoden lapsia kuin minä; luopuen kesäpuvustansa on se pudottanut maahan lehtensä, mutta sen siemenpalut kupusissaan, nuo 'uinahtavat silmänsä', valmistelevat uutta vuotta varten, uutta kevättä vastaan ottamaan, sitä kevättä, jolle se on nesteitänsä kokoillut. Nyt syysauringon valossa ne minulle yhä selvemmin kuvastuvat ja kertovat minulle, mikä syksyllä on meidän kaikkien tehtävä. — Ystäväni, kuinka hyvältä tuntuukaan vanhana olla, nyt kun lapsuuden, nuoruuden ja keski-ijän levottomat päivät kaikki ovat takanani; kuinka hyvältä kun tunnen itseni velvoitetuksi ja oikeutetuksi olemaan hiljaa ja rauhallisena, kokoomaan ajatukseni ja 'toimittamaan taloni', ja sitten saada istua takkavalkean ääressä — kehräämässä."
Mutta tämä ei estänyt maalaiselämän rauhaan paennutta työntekijää taas nuoruutensa väkevällä tunteella ja koko sielunsa voimalla osallistumaan asiain kulkuun kotona ja muualla. Melkein yhtä vaikuttavasti kuin orjavapautuksen lopullinen julistus Pohjois-Amerikassa vähää ennen, sattui nyt Fredrikaan edustusmuutos Ruotsissa; niin suuren merkityksen isänmaansa valtiollisessa kehkeytymisessä ja eri kansakerrosten kohottamisessa oikeuksiinsa omistaa kirjailija tälle tapaukselle. Luuleepa hän vastajulistetussa asiaa koskevassa ehdotuksessa tapaavansa perusaatteessa myönnettynä naisellekin vaalioikeus yhteiskunnallisissa asioissa; vaikka, sanoo hän, on huolellisesti vältetty noista erittäin mainita (ja syystä, tällä hetkellä, arvelee hän). "Mutta aikanaan pyrkii kyllä esille se merkitys, jonka tämä ehdotus välillisesti hänelle antaa, vaikka herrat valtiomiehet, (af fruktan för krinolinerna) eivät ole siitä olleet tietävänäänkään, vaan koettaneet koko kohtaa kätkeä näkyvistä, yhtä huolellisesti kuin turkkilaiset vaimonsa hunnun alle peittävät", sanoi Fredrika.
Kirjailijan ajatukset näiltä ajoilta löytyvät enimmäkseen yksityisissä kirjeissä ja sen perheen muistissa, jonka keskuudessa hän vietti viimeiset elinpäivänsä. Suurella rakkaudella ovat tämän perheen jäsenet vieläkin kiintyneet kauan kaivatun vainajan muistoon, jonka he ovat uskollisesti säilyttäneet, sitenkin että hänen asuntohuoneessaan pitävät entisellään kaikki ne kirjailijan jälkeen jääneet huonekalut ja esineet, joista ei sukulaiset muulla tavalla määränneet. Siellä seisoo vielä kirjailijan kehruurukkikin nurkassansa, nuorat pyörän ympärillä, lankaa rullalla ja pellavakuontalo asemallaan, totisena odottaen kauan poissa viipyvää kehrääjäänsä. Ystävällisesti ja melkein kuin omaisena olikin Fredrika yhdistynyt tämän perheen jäseniin ja oloihin.
Omia kirjojansa ei Fredrika Bremer tavallisesti milloinkaan lukenut sittenkun ne valmistuivat painosta. Mutta Årstassa kerta kun kirjailijaa ei koko päivänä näkynyt ja joku illalla kysyi häneltä syytä siihen, vastasi hän, että hän oli lukenut erästä kirjaa, joka aikoinaan herätti suurta hämmästystä Ruotsissa. Kun kysyjä sitten arveli, mikähän se mahtoi olla, sanoi hän: "Fredrika Bremerin Hertha."
— "Mitä hän piti siitä kirjasta", kysyttiin edelleen, niin hän vähän alakuloisesti hymyillen vastasi: "On siinä yhtä toista, joka olisi voinut olla poissa." — — "Sanoppas minulle esimerkiksi mitä varten tuon ihmisen (Herthan) aina piti käydä valkoisessa pukimessa?" kysyi hän naurahtaen.
Tämä oli ensi kerran kun hän luki omia teoksiansa, yhdeksän vuotta sen jälkeen kuin kirja oli ilmestynyt.
Paitsi mainittua isompaa teostansa kirjoitteli Fredrika Bremer Årstassa myös muutamia pienempiä kirjasia nuorisolle: "Lilla pilgrimens resa", "Lilla Jennys Jerichoros" ja "En fjärils evangelium", enimmäkseen uskonnollista sisältöä. Tähän aikaan julkaistiin myös eräässä kirjailijain-albumissa sadun-tapainen sepitys, "Drömsynen", jonka Fredrika Bremer oli kirjoittanut jo 1835, siis kolmekymmentä vuotta ennen, mutta jonka hän oli jättänyt painattamatta.