Part 2
Ma katsoin käräjien menoa, näin syytettyjen pitkän parven, siell' ilveiltiin ja vuoroin herjailtiin, näin miehet, vaimot pikku pyyteissään, joill' aina oli kiistan tarve. Siell' lemmen, vihan teot tuomittiin ja juorun kierot torvet huusi julki; ma kuulijoissa monen konnan näin, vaan irrallaan ne ilkamoiden kulki. Näin saivartajat, riidanajajat, lain nimessä ne lain kaarsi, ne tunsi vanhan lauseen tarkalleen: ens' sääntö oikeaa on kieltää; ne väärin vannoi sekä väkivalloin ne ristikoukuillansa raukan saarsi. Näin rikkaat rosvot julkiloistossaan, ne pyhää oikeutta osti, ne tuomarille silmää iskivät ja kahden salakauppaa hieroen ne sormiansa ilmaan nosti, ja tuomari se istui punniten kuin lahjomaton, mykkä paasi ja arvonarka ilme kasvoillaan hän kohtaloita maahan kaasi, soi voiton, vahingon ja naurun hyrske. sen alta kuului joskus itkun tyrske. Taas kansa katsehensa oveen loi, ne raadin eteen nuoren vaimon toi. "Mua naapurisi vaimo syyttää näin: oot käynyt ilkiteon tiellä, oot vuohen maitoa sa varastanut, et vastaa, nainen, etkä työtäs kiellä? Öin varas käy, ei polkus suora lie, se hylkykehrääjien joukkoon vie, ne onnettomat kehrää, kehrää vain ja vapauttansa ne itkee ain." -- "Oi, armoa, ma pyydän armoa, ma sairas olin, heikko, onneton ja pieni lapsi mulla kehdoss' on, mun sydäniloni, mun silmäni, sen tähden uskoni ma antaisin, sen tähden silmän valon uhraisin, sen tähden talven kukkiin loihtisin, sen tähden taivaan värit tuhaisin, sen tähden pätseissä ma palaisin, sen tähden kuivuudessa kuihtuisin; sen tuskat tunsin sekä kivut kannoin, sen ilot nauroin sekä itkut itkin, sen tähden kaikki teen ja tein mä, sen tähden vuohenmaidon vein mä! Sen sydän sydäntäni vasten tempoi ja nälkä väijyi sinikatsannossa, sen pieni ruusukäsi kouristui, kuin illankastehessa unikukka se uinui kalpeana kuutamossa, mun äidinpienoni ja linturukka. Oi, taivaan Herra, huusin tuskissain, nyt kuihtuu kukkani ja armahain, oi, auta, auta tämä kerta! Ma epätoivoin syöksyin polvillein, ma sairaan lapsen laskin povellein ja kylmiin huuliin tuijotellen taas utareitani ma puristin, ah, köyhät rinnat purskui verta. Ma ryömin lattialla, rukoilin, ma tunsin kuin ois vierryt maa ja kuu ois ollut niinkuin musta pallo, ja tuli kiusaaja ja kuiskasi: lyö, lyö ja riko raukan kallo! Ma vielä kerran lasta suutelin, jo kättä nostin aikein kypsin, kun kaukaa niinkuin taivaan helinää ma kuulin vuohenkellon kilinää, laps sylissä ma tarhaan syöksähdin, ma hiivin vuohen tuo ja lypsin, ma lypsin, lypsin, lapsi joi ja joi ja suuri ilo korvissani soi. Sen jälkeen hiivin sinne joka yö, oi, jalo tuomari, siks ällös lyö!" Hän vaikeni ja kerjäs silmillään, ei sydänääntään kuullut kukaan, hän kehrääjien joukkoon tuomittiin lain kirjaimen ja tavan mukaan.
VI
Ma kylmiin tietoihin kyllästyin ja väsyin hienoihin valheisiin, ja läpi sieluni kanteleen soi soinnut vaalean tummat, mua huumas suloinen suruisuus ja kujavarjojen salaisuus ja mieron tyttäret kummat. Ma usein saleissa epäröin ja ruusukahleita kammoksuin, vaan nokkoisteitä en kiertänyt, miss' yhtyi katujen kiiltokuona, ma mieron mustia iloja hain onnen ostetun luona. Ma korutekoista elämää luin niinkuin runoa synkkää yössä, mi hurmaa notkeilla soinnuillaan ja helskyy säkeiden vyössä. Taas mustat varsani valjastin ja huvikenttiä pitkin kiisin kuin murheen kyttyräpeikot löis ja naurais pyörissä itse hiisi; taas katuen minä hiljaa kuljin ja hellyin herkeämättä, ma onnen oville koputin ja etsin ystävän kättä. Ja sitä miestä ma usein hain, ken ylväs ystävä mulle oisi, sen piirtäis liittonsa sydämmeen, joll' oisi sielussa samat aatteet ja yhteensointua kanssain voisi. Jäin monen ukselle kysyen ja oli vastaus outo ain, taas käännyin turhuuden turulle, miss' samat pyyteet ja edut liitti ja maut, oikut ja tavat, vaatteet. Ma katkoin sanoja, tavasin, ma sydänovia avasin, taas herkin sormin ne suljin, ma kuljin ovelta ovelle ja miehest' toisehen kuljin ja tasapainoa etsien kuin muut ma kuljetin iestä, kuin muut ma teeskelin salaten ja eksyin viittojen tiestä. Ja remu riemuksi tekeyi, suut tavan sanoja usein toisti, ja narri narria jumaloi, ja sydän itki, kun silmät loisti; sit' usein outona oudoksuin, miks houkko houkkoa jäämään pyys, kun pöydän alle jäi ystävyys ja kanssa kukkaron laihtui, se päivin murheella haudattiin ja öiseen varjoon se haihtui, taas illoin kuopasta kaivettiin ja tuotiin saatossa juomajuhliin, miss' ilon vierahat varastaa ja huolta isäntä tuhlii.
Ma kuljin aamukansan tungosteillä, kun huvin lapset nukkui suojissaan, kun kadun hieno lemu oli poissa ja meri suihki suolaviuhkoillaan ja missä silkkikengät päivin liikkui, nyt puiset kengät kolskui kivillä, ja missä loistovaunut patjoin kiikkui, työvankkurit nyt kulki rämisten. Työmehiläiset näin ja mannun orjat, ne keräeli talvivarojaan, ne kiskoi, kantoi aamust' iltaan saakka ja levon toivo nosti käyrää kättä, kun olkapäitä painoi raskas taakka, ja kuormaa kuormallensa kasaten siell' leipähuolissansa köyhät hyöri ja voittojansa kiistoin tasaten möi kullanahneet kiiltoromua, soi tehtaan torvet, koneet jyskytti, työn suuri ratas humahdellen pyöri ja kukin väänsi omaa tankoaan, ja kaikki keuhkot imi tomua. Siell' laverteli turhantouhuiset, viis virkaa niillä oli, nälkää kuus, näin katukamasaksat, tuhatniekat, ne vaihtorihkamaansa korviin huus, ja toiset toivat meren antejaan, ja toiset kantoi metsän riistojaan suun suosioksi rikkaan pöytään. Siell' astuskeli pöyhkä porvari ja kuljettajat tieltä ärjyi, ma olin niinkuin muukalainen, mi tungoksessa huvin löytää, työn melu kohisi mun korvissain, ja haavanlehden lailla hermot värjyi, ma olin niinkuin toinen, joutio, niin ypöyksin, ulkopuolla muita, ma väistyin niinkuin rauhan rikkoja ja etsin matalia kujan suita. Ma katsoin hämärihin huoneisiin, siell' äidit hyöri, liikkui kehdot, näin huonemiesten höylää työntävän ja rahat lauloi innon säveleitä, siell' omaa onnea vain vaalittiin ja pienet oli siellä elinehdot, nous sauhu musta niinkuin altis uhri ja pajain suulta lensi säkeneitä, näin nokirinnat, sysisankarit, ne teräskourin kuumaan rantaan tarttui, ja leiskahdellen heilui moukarit, ja silmä säihkyi, voimaa kasvoi, karttui; siell' loisti otsan jalot hikihelmet ja sydän sykki siellä keveämmin, työ unta antoi, rauhaa raatamaan ja silmiin väikkyi koti lämmin. Kuin kääpiö ma kuljin pois ja rinnan ääni soimasi ja sääsi: sa kuljet ilveen tiellä tarvotulla ja maahan kaivat omaa leiviskääsi... Ma naurain katsoin narripukuain ja mietin suunnatonta yhteissaunaa, -- miss' eroa ei mulla eikä sulla, -- me toisillemme annamme vain kaunaa. Soi kirkon kellot rauhaa julistain, ne armon pöytään kutsui kaijuillansa ja virsikirjoin, pyhävaatteissaan näin kirkkoon kiiruhtavan kansan. Ma määrää vailla kuljin, kuljin vaan, niin yksin en mä ollut milloinkaan, ma muistin, kuinka lasna jouluilloin, kun paloi sadat vahatuohukset, ma katsoin kirkkoa ja mietin silloin: siell' asuu enkelit ja Jumala... Ma astuin vanhaan, pieneen kappeliin, sielt' tulvi soiton heljä kumina, soi kultapasuunat ja suuret urut, ja viima kävi kautta sieluni, taas esiin hiipi vanhat surut, taas tahdoin mukaantua muotoihin, ees' hetkeksi ma tahdoin rauhaa. -- Näin alttarilla papin polvillaan, muut rukoellen kiersi helminauhaa, kuin muut ma lattialle polvistuin ja salarippini ma hiljaa luin, ma nurkass' supsutin ja kuiskailin ja suuret synnit heti syysin, mut sydän ilkkui sekä kujeili, kun ainoastaan huulin pyysin. Ma hiukan lisäsin ja vähensin ja muuttui tilin loppusumma: mun pahat, hyvät työni tasaantui; nyt täytti minut aatos kumma: kuin pilvenhattaroilla lepäilin ja istuin heiluvassa vaassa, taas uskoani hiukan epäilin ja ryömin nelinjaloin maassa. Ma katsoin papin pitkää kauhtanaa, sen napinreikiä ma laskin vuoroin, jos niit' on kolmetoista, teen mä niin ja niin, niin mietin, punnitsin ja laskin, jo seitsemänteen reikään ehdin kai, kun urut humahteli kirkkain vuoroin, ja kääntyi kauhtana ja petti muisti; taas Luojan edessä ma liehakoin, ma revin auki pienet arvet, kuin takauksena ne tarjosin, taas päin kuviin liukas katse luisti. Ma muistin myöskin vanhaa Saatanaa näin tulihangon sekä kierot sarvet, hän kulki alastonna niinkuin häpeissään ja piiskurina vallan jouten hääri, taas astui profeettana mietteissään ja vartalonsa mustaan vaippaan kääri, hän puhui kahden mielin toimestaan, ei työtä ollut juuri suuren suurta, kuin muodon vuoks hän vetos järkeeni ja nauroi käärmettä ja synninjuurta, hän työnsi noitakirjan käteeni, ja neuvoi mustan opin temppuja. Ma kiitin neuvosta, vaan pyysin menemään, taas matkin menoja kuin toiset, ne naapurinsa silmää vartioi ja päässä kiehui mietteet monenmoiset; kuin Rooman katuja ma astelin ja akkunastaan katsoi vanha paavi, hän käsin viittoi, -- minä heräsin, ja korvissani kilkkui rahahaavi. --
VII
Kuin pientä murhe-ivanäytelmää ma katsoin varjopuoli-elämää, näin käden, joka kuvat piirsi, se määräs toiminnan ja keksi juonen ja näyttämöltä seinät siirsi. Ja elo oli suuri sairashuone, näin rumat syylät naamareiden alla, kun sairaat virskui verhon edustalla, ne peitti uhkamielin pelkoaan, ne halun hunajalla kyitään syötti, ne rakensivat kivilinnojaan ja kuvansa ne vaskeen lyötti, ne ryömi, rypi onkein onneaan, soi ympärillä tuskan ilopauhu, ne ohimennen nyökkyi tervehtäin, taas eri suuntiinsa ne sukelsi, ja yksin ollen tuli turman kauhu. Ne osti, möi, ne hyväili ja löi ja pitopukujaan ne vaihtoi, ne joukossakin kulki yksin ain ja viimepäiväänsä ne kaihtoi, ne maahan kylvi toiveen nisuaan ja tähkää katkeraa ne niitti, ne veivät vainajansa kalmistoon, taas lempilapsia ne suruun siitti. Ja mustain juovain teitä seurasin ja kaiken alla rumaa epäilin, näin ihmissilmässä vain eläimen, mi kiimaan käy tai surmaa torjuu, näin hopeoidut ristiveistokset ja nimipylväät, jotka hautaan horjuu, pääkallon näin ma takaa kasvojen, kuin liiman hajun oisin tuntenut... Ja maailma, tuo suuri herkkusuu vain hyppi hyllyilevin vatsoin, sen kuumeen oireita ma tarkastin ja iva suussa tieltä katsoin, ma ihmist' itsessäni vihasin ja muiden aivoissa ma multaa näin, miss' iti kalman taimi, tauti. Näin kadotuksen suuret varjonäyt, ma läpi mustan lasin tähystäin näin käden, joka kuvaa kuljetti, ma katsoin, katsoin, sekä nautin, näin siellä Luojan, haudankaivurin, mi hylättyään tyhjän taivaan käy mullistellen lelumaailmaansa ja sille hyvää salakuoppaa kaivaa.
Ma seisoin vuorella tähtiyössä ja kaupungista ma katsoin pois, siell' alla varjojen varjot kulki, ne tähtitarhoilta silmän sulki kuin maassa kaikkeus, -- taivas ois. Ma katsoin sinistä korkeutta, näin taivaan vihreät keltarannat, näin lounaan pilvillä kultaa, verta; ma kuulin kolkkoa kohinaa, kun kuuhut kirjasi hopeoillaan yön alla lepäävää merta. Oi, meri, taivahan lapsi liet, sen tähdet kuvaat, sen värit kannat, sen siniavariin luhtihin sun raskaan rintasi ääni harhaa, sä tahdot astua taivaan rannat, kun voimas huumeessa läikyt, lemmit ja syvyyksissäsi sykkäilet. Sä sieltä lähdet kuin jalopeura ja syöksyt kaaressa kiljuen, ja valkovaahtinen hurja seura käy kupeen kuohuissa vyöryen, sa häntää piekset ja kahlees kalskaa ja mustin kynsin sä rantaa syöt, sä nouset pystyyn ja ilmaan lyöt, taas selkäs kulkee kuin vuoren harjut, taas pilven usvissa karjut, sä horjut, kaadut ja syöksyt päin ja harjaa huiskien, kimmeltäin taas syvyyksissäsi mylvit, sä uuvut, tyynnyt ja hiljaa käyt ja silmääs päilyvi taivaan näyt, oi, turhaan, turhaan sä vihaas kylvit, et pääse kahleista milloinkaan, taas kierrät piiriä pienen maan.
Mit' olen, mistä ma tullut oon, ma kysyn, turhaanko mietin, lien maasta matkalla aurinkoon ja kahleiss' sokean vietin? Vai oonko tähdestä kipenä, mi valon retkillä vaihtuu, tai oonko usvaa ja unta vaan, mi mustaan taustaan haihtuu, ja oonko aamusta kotoisin tai vilun vieraasta maasta, ma olen maailman matkamies, sen kieltä sentään en haasta? Kai elon hyvistä lahjoista näin pahaa, kieroa unta, näin polun, ylitse suon se vei, jääjäljet selvyyttä tuoneet ei, siell' oisko lopulta lunta. Jo usein unessa liitelin ma kaukorantojen kotimaata, ja mitä siellä ma salaa näin, en kielin kertoa saata. -- Näin usein suuren ma soutajan, hän tieltä huutaa kuin hurtta, hän kultaporteilta karkoittaa ja unen ulapat sekoittaa ja meloo mustoa purtta. Ma herään äänihin elämän ja monta kuulen ma kovaa sanaa, ma kuulen kiroja korvissain, maan, taivaan alas ne manaa. Ma katson taivaiden kirkkautta ja arvoituksia turhaan luen, sielt' outo elämä silmiin siintää, siell' loistaa hohtavat avaruudet, siell' liekit sammuu ja syttyy uudet, siell' on kuin ikuisen seijas yö, siell' luja, parempi sydän lyö, siell' asuu Jumala armas, suuri, hän auringoiden on alkujuuri, hän kaikki itseensä kiintää. -- -- Pois mene tyhjyyden henki, pois, mi yli, ympäri luonain hiivit ja alas auringon asunnoilta mun raskaan siipeni sulat riivit, et niitä enään voi lokaan kastaa; käy eteen, rinta nyt rintaa vastaan, en tahdo enään sua totella, en tahdo enään sun orjas olla, ma tahdon onnesta otella, ma seison valossa kalliolla, ja paatta vasten sun polvin poljen kuin hauraan, ontelon oljen! Ma tahdon muistoskin musertaa, ma tahdon voimassa vaeltaa ja tahdon katsoa kaikki toisin kuin päivän poika ma oisin.
VIII
Ma vuoteen oma olin, hourailin kuin kulkisin ma yössä Valpurin pois ristitarhan pohjoiskolkkaa päin; siell' ilveilijän ma kovin kumman näin:
Soittoniekka:
Ei taiteena saa soittoani kuulla, kun soitan vanhan varkaan sääriluulla, -- ei "korvaa" ollut hällä, vastasukaan hän tanssi pyövelinsä pillin mukaan; -- se inhimilliseltä kuuluu sentään, sen tahtiin Kyöpelinkin noidat lentää, ma tahdon säistää näitä käräjöitä, muut tutkii tulokkaamme synnin töitä. Juoskaa kaikki kauniit naiset kuin ois meillä naittajaiset, miehet näin naisia päin ylös kirkon viirihin, alas kuuteen piirihin, niksaa näin, naksaa noin, nytkös vasta soittaa voin, jotta luut ja kallot kolskaa, täm' on vanhaa kuolinpolskaa!
Puolustaja:
Te tiedätte, on elämä kuin hiekka, tää mies ol' ennen suuri taideniekka, hän kodillensa monen ilon toi, ja hovissakin viimein lauluns soi.
Syyttäjä:
Ma myönnän, kodissa hän oli arka, kuin prinssin tähden hyöri äitiparka.
Puolustaja:
"Jumalalle" hän kerran almun antoi, taas toiste sairaan linnun kotiin kantoi, hän koulun läpi loistavasti kulki, sen opinherrat usein lausui julki.
Syyttäjä:
Hän silmää palveli, sai nimen kitsaan ja muiden selkään syyti mustaa vitsaa.
Puolustaja:
Hän laulu-innon tunsi, tuli taito, ja säkeet sousi puhtaina kuin maito, hän vältti turhaa veren huvitusta, ja puku hällä oli siivon musta. Hän kulki aina kuten tapa sääsi ja jaloin miesten hyvään seuraan pääsi, ei ollut tyly, hiukan turhantarkka ja vieras hälle oli viinisarkka, ei naista naurattanut pilan vuoksi, hän neuvotellen kulki tädin luoksi, hän istui usein yksin kammiossa, ja aatos harhaili vain auringossa, siks sinipuhdas oli laulu aina, hän syntyikin, jos muistan, sunnuntaina. Ei koskaan sävähtänyt mustaks sappi, hän oli aatteen hyvä ylipappi, hän jakoi lempeästi lahjojansa ja kiitollisna katsoi häneen kansa. Ei kultaa kumartanut vaikka säästi ja lauluja hän helokimpuin päästi, sai tähtiä ja kiitospalkinnoita, näin kunniassa astui kukkuloita. En tahdo turhaan mäntä tässä kiittää, hän oli mies...
Syyttäjä:
Ei, ei, jo riittää, riittää! On tietty kyllä miehen mielen laatu, ja laulun taito oli muilta saatu, ui runosuonensa kuin punaveessä, hän istui legendat ja kirjat eessä, niist' otti tuntosarvin tuolta, sieltä ja siihen sitte aina kukkaiskieltä ja omaa lallatusta yhteen liitti, nuo lapsipuolet maailmaan hän siitti. Kuin valon vartija pää kallellansa hän kultapuikoin näppi kanneltansa, siit' alkoi kumarrella sinne, tänne, jos milloin itä suosi, milloin länne, hän tunteillansa aina liehakoitsi ja suurten porstuoissa pokkuroitsi, kuin varas hämärissä näin hän viisti ja muilta leivän sekä innon riisti. Hän kulki kuin hän oisi leito lammas, vaan salaa kasvoi juorun torahammas, hän sillä monen puhtaan maineen murskas ja neuvoi hyvyyteen kuin tekohurskas, vaan kun ei näkemässä ollut muita, hän hiihti hämärässä kujansuita. Niin auliina hän aina kuiskain hyppi ja hiljaa hihitti ja partaa nyppi, hän toisten erheet hyvin käyttää tiesi, hän oli kaikkein suuntain sekamiesi, hän kulki niinkuin laupeuden sisko ja liukas oli niinkuin sisilisko, jos luotaan työnsi sen tai löi sen poikki, se yhteen luikersi ja ojaan loikki, taas sieltä kiertäin toisten joukkoon kurkki ja yön ja päivän tapahtumat urkki, hän oli naisten mies ja miesten hupsu ja hältä puuttui vaan se narrintupsu.
Soittoniekka:
Tää tuntuu epäinhimilliseltä, nyt keltä totta kuulee, väärää keltä? Kaks syytettyä täss' on, yks' on kaksi, ei, juttu käy vain yhä harmaammaksi ja ken se vihdoin riidan viulut maksaa? Huh, vilu on ja tuskin seista jaksaa. Heisaa, jalka vasten jalkaa, nyt se huima lento alkaa, miehet näin naisia päin ylös kirkon viirihin, alas kuuteen piirihin, niksaa näin, napsaa noin, nytkös vasta soittaa voin, jotta luut ja kallot kolskaa, täm' on vanhaa kuolinpolskaa!
Puolustaja:
Seis! Puhe tuo on valhesyytös musta ja kaiken kauneuden rumennusta, jos ystävänsä todistaisi tässä, niin kiivas syyttäjä ois pälkähässä, vaan sairaana hän nukkuu alla nurmen ja sydämmestään vielä vuotaa hurme. Hän oli holhottini veli parhain, se liitto solmittiin jo lasna varhain, kun leikkivät he kilvan kuninkaita ja kummallakin oli alamaita. Hän taideniekka oli köyhä, kurja ja silmissänsä oli välke hurja, hän joi, -- se sanottakoon ohimennen -- ja kuninkaat nuo hyvät veikot ennen nyt harhailivat kukin eri teitä. Hän tahtoi soittaa soidinsäveleitä ja lauloi tulta, tuhkaa, kapinoita, hän kävi sotaa vasten mahtajoita ja ilkkui itseään ja omaa maataan, hän tahtoi palatsit ja linnat kaataa, hän kansaa villitsi ja muita potki, näin vanhat, hyvät tavat lokaan sotki. Hän uhmallansa itsensäkin suisti ja yhä syvemmälle soraan luisti, hän hylkäs hyvyytensä sekä taivaan ja vaipui valon teiltä yöhön, vaivaan. Tuon holhottini otti hoitohonsa ja puhdisti myös karun kantelonsa, hän vei sen taiteen herkkään kultavaakaan ja hioi voimaa hiukan luonnonraakaa, hän iski runosuonta, tukki vuodon, näin kaikelle hän antoi uuden muodon. Hän korjas vilun tieltä lämpösuojaan ja neuvoi rukoilemaan taivaan suojaa, hän leipää antoi sekä vaatteet osti ja hienoon seuraan hänet luokseen nosti, hän miestä kuljetti ja käsin kantoi ja kaikkialla hälle arvon antoi. Vaan hyväntekijäänsä mies jo kaihtoi, ties miksi verkansa taas sarkaan vaihtoi ja kulki entisillä julkiteillään viel' ihmetyttäin salasäveleillään. Ken omaa tietään kulkee, se myös lankee, kuin laululintu nukahti hän hankeen.
Ja ystävä se itki haudallansa kuin enkeli ja soitti kanneltansa, hän puhui kyyhkystä, mi maasta lähti ja lensi sinne, mistä iltatähti luo valjun katseen kurjaa maata kohden, -- vain jäljell' oli aatteittensa hohde, ne kirkkain siipisadoin alas sousi, kun aurinkoihin vain hän nousi, nousi. -- -- Myös avustaan hän puhui hiukan verran: "vaan olkoon kunnia vain taivaan Herran".
Syyttäjä: