Part 1

Chapter 12,958 wordsPublic domain

ETSIJÄN TARINA

Kirj.

LARIN-KYÖSTI

Porvoossa, Werner Söderström, 1901.

Hän eksyi, lankesi, nousi taas ja ristipoluilla kulki umpeen, ja läpi runkojen ruskeain kuun sarvet loisti kuin terät lumpeen. Hän hiipi lymyten kyyryissään ja pedon jälkiä vainui, hän oli nääntyä noroihin, kun korven kohtuun hän painui, hän katsoi taakseen ja seisahtui ja piti vireillä lintujousta, taas rasti tietä hän sauvallaan ja vaivoin vaaralle alkoi nousta. Hän idät katsoi ja katsoi lännet, vain kaijun tyttäret kutsui luoksi, puunneulat silmissä säkenöi, ja maassa tuliset nuolet juoksi. Hän näki luoteessa höyhensaaret, ja pohjan porteilla välkkyi kulta. Ja katso: alhosta tuikki tulta, ja kaukaa vihelsi palorastas, hän tunsi palavan turpeen tuoksun ja kuuli kellojen kilinää, hän huusi riemusta täyttä rintaa, ja laakson pohjasta ääni vastas... Ja jalka liikkui kuin karkelossa, kuin mailta kultaisen kuutamon hän tuli tulille paimenten. -- Siell' illoin istui hän leväten, ja katse harhaili nuotiossa pään hiljaa vaipuissa vasten kuusta, mut muiston kentillä aatos juoksi; kuin sen, ken mykkyydess' surrut on, nyt puhe virtana pulppui suusta, hän kertoi elämän tarinaa, hän kertoi erämaan tarinaa.

Ma mökkini harjaa veistelin, ja kirves huurteessa kiilsi, ma leppien aukosta kirkon näin ja vilu mun rintaan viilsi, sen kirkon kellojen pakkoa en koskaan ma kärsiä voinut, sen varjohon äitini vietihin, siell' itku ja ilve on soinut. Ma kirkkoa vältin ja yksin jäin ja luotin luontoni voimaan, ma kuljin kujassa pystypäin ja siksi ne työtäni soimaa. Ne tulivat ilkkuen mökkini luo, ne vilkui viekkahin silmin, ne huoneeni haltian vieroittivat, ja ma lauloin inhoni ilmi, en käynyt virnujan vieraissa, en kairaa lainannut niiltä, en neuvoa vanhoilta pyytänyt, siks kateina katseet kiiltää. Ma sentään iloa isosin ja neitsytlempeä janoilin, vaan vieras siell' olin aina, en istunut penkissä parjaajain, mä Luojaani luonnon templistä hain, sen katto ei ikeenä paina... Siell' yksin astelin, aattelin: miks päätäni valheilla vaivaan, on maailma suuri ja suunnaton ja paistaa se sielläkin aurinko yli suuren, sinisen taivaan. Maan raossa lepää lempeimmät, ja tyhjältä tupani näyttää, kaks kättä on mulla ja kannel myös, niit' tahdon ma taidossa käyttää; ei mull' ole naista, ma yksin oon, ma viluista vuodetta kaihdan, vaan myyräksi Luoja ei luonut mua, ma kontuni tultahan vaihdan. Suven seuduille henkeni liitelee ja voimani kuluu täällä, kun viidat rannoilla vihannoi, ja muuttolintujen siivet soi, soi kutsuen kuistini päällä, ma lähden pois ja ma hiljaa käyn, en tiedä, kuljenko kunne, mun jalkani jälkiä etsitään, vaan tietäni kukaan ei tunne.

Oli tuskin viikkoja vierinyt, kun soi mun äitini kellot, taas läksin avaraan maailmaan, jäi armahat ahot ja pellot. Olin vapaa näin, olin nuori myös ja viitat tiell' oli tarkat, minä kultasin sauvani kirjatun pään, lens aatos määrättä valloillaan, mua ootti nyt kulta ja kunnia vaan ja kuohuvat, täydet sarkat. Näin elämänvirran vilinää päin minä sousin ristin ja rastin, en nähnyt murheen varjoa, joka seurasi haudalta asti...

Tuli vastaani kulkeva neitonen, Tien-Taaria, mieron kukka, kävi pyöreät lantehet laineissaan, sinitummana heiskui tukka, hän paljain jaloin hyppeli, ja helmat ryysyinä riippui, mesimättäillä rintojen hyllyäväin tinatiukuset nauhoissa viippui. Ma mustan ruusuni, ruusuni näin, mun ruusuni kaunihin, kukan, lumivalkeat, loistavat hampaat näin, näin silmissä välkkeen hurjan. Ja maantien sannalla kaarestain hän punaista huivia huiski, hän katseli silmihin sirkuttain ja kuumia iloja kuiski, hän hämärää laulua hyräili: hai, dussa, dussa medaari, mit dschau, mit dschau, hai, dingeli, dei, niin musta on taivaankaari! Ma hurjia silmiä suutelin, me juoksimme metsän rintaan ja ma lauloin: "nyt olet prinsessain, sun seikkailusaaresta kotiin hain, ei meill' ole onnen hintaa. Ja katsos, Taaria, Taariasein, me käymme kuin auringosta, nyt kullan helinän kuulla saat mun sauvani ontelosta, sun yllesi säteripalttinat puen, ma leilini viinillä täytän, salakätköni sulle ma paljastan ja metsäiset linnani näytän, katinkultaiset kaikki sen tornit on ja akkunat kullasta kuutamon, siell' loistaa morsiusvuode, kun vihreään kuherruskammioon me hiivimme häitämme juoden, siellä nukkua saamme me soitantoon kuin onni ois meidän juuri, mit dschai, mitdschai, mun Taariasein, se maailma on niin suuri!"

Me teimme metsähän valkean, miss' suitsui lämpöinen hiili, yöperhot tulehen lenteli, ja lauloi kehräjälintu. Nyt alkoi Taaria tarinan ja petos äänessä piili: "Mua lehtolapseksi kutsutaan, vaan itse tiedän ma toisin, -- jos oman äitini löytäisin, niin neiti ylhäinen oisin, ois mulla vaunut ja huvipurret, ois ratsut, marmorisoimet, ois kultakengät ja helminauhat ja höyhenpatjat ja silkkiloimet, ei rikkautta ois moista. Vaan äitipuoleni, hylkyvaimo jo lasna ryösti mun koista, kun nukkui huoleton hoitaja ja nurmell' yksin ma telmin, ma juoksin perhoja pyytäen, soi kultaketjut mun kaulassain, vyö välkkyi helkkyvin helmin. Sen puiston muistan ma vieläkin, siell' leyhyi tuuheat tammet, näin valkojoutsenet ruovikossa ja kultakalaiset lammet. Ma muistan ruskean vaimon myös, hän valkoperhosen antoi, ma muistan sormet ne suoniset, kun metsään kauvas hän kantoi. Hän juoksi siltaa, ma kuulin solskeen, näin virran kuohuvan, vuolaan, taas mäet mätkyi, hän katsoi taakseen ja ryömi matalaan luolaan; siell' kiehui tulella kattilat, ja ilmat iskivät tulta, ne vei mun kultaiset ketjuni ja mekon riisui ne multa. Sain sitte kasvaa kuin Tuhkimus, ma armaan äitini unohdin, kun markkinoita ma kiersin ain ja suurta harppua kantaa sain, ma kuljin kylmillä pihoilla ja soitin sortuvin voimin, ja jäätyi poskilla kyyneleet, kun loast' almuja poimin. Ma itkin vierailla vuoteilla ja pelko uneni poisti, öin äiti nurkassa askaroi ja kaulaan ketjuja palmikoi, kuin kulta kuussa ne loisti. Kun kerran juopuen nukkui muut, kuin varas hiljaa ma nurkkaan hiivin ja vanhan lippaan ma aukaisin, näin helmet heljät ja käädyt hienot ja soljen sisästä kuva välkkyi, näin äidin kasvot niin hellän vienot, ne mulle hymyili läpi muiston: nyt muistin silmänsä suuret, kirkkaat, näin ison linnan ja nostosillan, näin kultakalat ja joutsenet ja vanhan, tuuhean puiston. Sen soljen kätkin ma povehein ja sinne usein ma käden vein. Kun aamu-atriaa sitte syötiin ja yli kattilan kumarruin, niin armaan aarteeni paljastin; mua vitsoin kasvoihin lyötiin, ma maassa manaten kirkasin kuin kirkuu kuollessa jänön lapset, vaan sitten olin kuin mykkä yö ja istuin hajalla hapset. Kaks pitkää päivää ma istuin näin ja yöni itkien vietin, soi hellä ääni mun unestain, kuin äiti kutsuisi luoksi; taas soitin harppua kujissa ja pakoretkeä mietin. Kun tuli syksy ja synkät yöt, ma hiivin ylitse nukkuvain ja pitkin vuoria juoksin, ma yhä kauvemmas juoksin pois kuin metsän peikot mua syöneet ois."

III

Nyt valtateillä taivaltain ma kuljin Taarian kanssa, ma päivin kartoin kutsujaan, öin etsin ilojansa. Ja aamun maille matka vei, ja metsät taakse jäivät, hän kiersi salakisoihin ja viipyi poissa päivät, hän tuli taas kuin hämärä niin hiljaa sekä salaa, hän tuli niinkuin katuja, ml rikospaikkaan palaa.

"En usko, Taaria, taikojas, et yrttiä päivällä poimi, sinä valheen vaeltava sisko oot ja sulla on joutava toimi. Sä oot niin viekas, vallaton ja kulkus tuskin puhdas on, sä oot niin helynheikko; kun mua huima huutelit, ehk' ensin toista suutelit, sä olet pieni peikko; ma päivin usein elkees nään, on silmäs silloin häijyt, et koskaan käy sä kirkossa ja rauhaani sä väijyt. Sä metsän ilveskissa oot ja käyrät kyntes peität, sä miesten mieltä kiihoitat ja lemmen juomaa keltät. Sun sieluas ma säikähdän kuin syksyn salatöitä; ma haaveksin ja halailen vain niitä suviöitä, kun kotimetsän polulla näin Aune neidon nuoren, hän pyhää virttä lauleli ja itki alla vuoren. Hän oli päivän valkeus ja sinikellonkukka, sä olet käärmeenlehti vaan ja lemmen hurja tukka, sä veren oot velhotar ja silmissäsi tulta on, se kiehtoo sekä pistää; ja Auneain ma ikävöin, mun Auneain, mun armastain, vaan lumirinta pulmustain en löytää taida mistään." --

"Tiehaaran" kievarin seinät soi, helis' sillat ja akkunapielet, jalanastujien, majanmuuttajien oli aivan rennolla mielet. Tiehaaraan tiet kävi säteettäin, sen isännän aina ma nauravan näin; se mies oli pukarein parhaita vaan, ken ilveillä vilkutti veistä ja kolmesti kannunsa tyhjensi ja saattoi sangolla seistä. Oli tervetullut joutiomies, tuvan oljilla sijaa riitti, oli vieras, tuttu, niin kättä ne löi ja haltia käymästä kiitti. -- Sinne silmänkääntäjät kiertää sai ja haarikan, kaksi ne saivat, ne loihtivat vatsansa haastelemaan ja seipäät ilmassa seisomaan, tasan niin kävi velat ja vaivat. Siellä nähtihin seitsemät ihmehet maan ja nuoralla juoksijat tangoillaan ne renkaita heitti ja kieppejä löi, ne tulta ja miekkoja nieli, ne taitonsa uhmasta hullaantui, sekasaksaa vongersi kieli. Soi säkkipillit ja sirmankat, pihanurmella piiparit soitti, sävel ontui ja vaikka se lankesikin, niin kainalosauvoin se laukkasi taas ja aina se mielen voitti. Ma hullunkurisen elämän näin, se oli niin lysti ja leino, se maantietaiturin korvissa soi kuin maailman kaunein keino, rikas siell' oli joukossa jokainen, kukin kaas tai onnensa nosti, Tiehaaran tynnörit täys' oli kai, Tiehaarassa paistoi omenapuut ja kauniimmin paistoi naisten suut, rovoll' lemmen vihreän lehden osti ja kauniilla katseella ystävän sai. Tiehaarassa maailman kulkeva mies sai olla, mennä ja tulla, jo kaukaa kutsui se poikkeamaan, sen akkunat valkeissa puitteissaan oli kauvan muistossa mulla. Siell' aikani vartta ma vaeltaessain sain onnea viikon verran, siellä Taarian, mustan ruusuni mun, näin, näin minä viimeisen herran.

Näin kankaalla punaisen nuotion, tulen ääressä yöpyvän joukkion, valo heijasti puusta puuhun, ne söivät muroja rikkaiden, mitä saivat kädestä suuhun, ne lämmitti rintaa ruskeaa, vaan kylmänä värjyi kylki ja sättien valkeita veljiään ne tielle kolmesti sylki, ne katseli mykkinä toisiaan tai puhuivat salaista kieltä. Ma toivotin iltaa ja istahdin, olin täynnä ma mieron mieltä, ma kuiskasin vanhaa tarinaa, miten elämä kullassa kangastaa, miten hullu sen lunnaihin luottaa, miten kuuman kosken niskaan se vie ja liukas ja luisu on kaunis tie, joka eksyjän paulaan puottaa, ja ihmiset tanssien kuiluhun käy, ne kerran huitoo ja sitten ei näy. Ma kyselin tummaa Taariaa: oi, ootteko nähneet Taariaa, nyt missä hän mahtaa vaeltaa, hän mennyt on pois, hän mennyt on pois kuin puissa kulkeva varjo hän ois? Ja musta, valkeahapsinen mies, jonka hampaat valossa loisti ja silmissä paloi synkkä lies, nyt Taarian nimen toisti: "En tunne kiertäjä-Taariaa, hänet nielköön alinen, musta maa, hän on heimonsa haltiat pettänyt ja jokaisen jalkanainen on nyt, ja sen, joka kultaa on tyrkyttänyt, hän verensä vaahdoll' on myrkyttänyt, ken Taarian huulten hunajat joi, sen raiskaa elämän ruoste ja koi, se ilonsa surmas, valkea mies, jos Taarian näit, on onneton ties!" Mut vaimo lempeä haastoi: "on valjennut taatan tumma haps, hän suree, kun lempensä lapsenlaps pois hukkui tuulien teille, miks tuuli viidassa vaeltaa, et vastausta sa koskaan saa; toit viestin viluisen meille. On musta korpilla höyhenvyö, vaan sitäi tummempi meidän yö, ja mustalaista ei kukaan auta, sen askel raskas on niinkuin rauta, on vuode talvinen taivas'alla, hän kaikkein hylky on kaikkialla, käy vitmi äärellä nuotion ja hauta maantien ojass' on, ja kotimaansa on rannaton maa, hän muuttolintuna kiertää saa; maa oma sull' on ja kotilies, käy hyväin hoivassa, matkamies!"

Ma tartuin taasen matkasauvahan ja kuljin suven maita kohti ja laulain unhoitin ma Taarian. Jo kaukaa näin ma Riemun kaupungin, sen tornein kultanastat hohti, siell' toivon tuulten ilonsävel soi, ja humu leikitellen leikamoi. Sen maineesta ma kuulin aikaisin, jo lasna usein nähdä halailin sen kimmeltävää porttipieltä. Jo sinne yöpyi moni ystävä, tai murtuen pois horjui sieltä ja sinne haaveksijat, etsijät vei voimistansa osan parhaan, öin päivin sinne monen matka käy ja monen aatos sinne harhaa. Ma kuljin ali kauniin kaaripuun, näin palatsien pitkät sarjat, näin sinisillat, lemmen lehtolat ja ruusutarhat köynnöskuistineen, näin punertavat, jyrkät taiteharjat, näin harmaat kujat, satasokkelot, näin raatihuoneen vanhanaikuisen, sen päässä kiljui ruosteen syömä viiri, sen kupuun vielä vaskenkuultavaan sai kuvastua taivaan puhdas piiri. Näin kummulla ma kellotapulin kuin vanhan ukon, jok' on yksin, kuin nukkua se tahtois seisaaltaan ja kera naakkain vain ja pilvien nyt haastelisi ystävyksin, sen suusta muinoin vonkui hätäkello, se miehet kutsui miekkavöihin, vaan kello ruostui, aika toinen nyt vei miehet huveihin ja töihin. Näin ison torin, siellä sekaisin nous kantotuolit, päivänsuojat, siell' liikkui ylhäiset ja ryysyiset, maamiehet, porvarit ja tuojat, ne seisoi kujilla tai porteillaan ja toivottivat ilon iltaa ja torvet toitotti ja töyhdöt sous, kun huovijoukko marssi siltaa. Maan kaivolla lens valkokyyhkyset ja veri välkähdellen ilmaan pirskui, siell' istui immet saviruukkuineen, ne vuoroin ammensi ja tirskui, päät yhdessä ne kaivoon katseli, taas lemmenretkistään ne supatteli. Ja soitto kuului viinituvista, siell' laski juomaa neidot veikeät ja poskipäillä päivä paistoi, siell' istui ystäviä parvittain, ne haarikoistaan naurain maistoi. Ma sinne astuin hymy huulilla ja rintaan nousi riemun laine, löi nuoret suonet, humu huumasi ja lempi levoton ja mahti, maine. Ma katsoin taivasta ja ulapalle, siell' liput liehui, mastot häilyi, pois haahdet liiti purjeet pullellaan, lens aatos satusaarten valkamiin ja meren suuri silmä päilyi, myös minä tahdoin kauvas laskettaa ja kotiin tuoda kuulun kultataljan, näin loistavan ja laajan maailman, ma ilmaan nostin täyden maljan. Ja ilmass' oli kuin juhannus, kuin kukkaispölyjen suitsutus, kun laulaa kiihkeät, nuoret kertut, ja mulle kajasti laulunlaaksot ja kuulti tähkäiset teon tertut. Ma tunsin jänteissä tahdon tulta ja kävi viininä nuoret nesteet, ma kartoin tuskien tunkeilua, jo kaukaa kiersin ma pienet esteet, ma tahdoin elon tanhuella ja naurun kannelta kaijutella kuin oisin veren valtijas ja ilon ilveilykuningas. Ma elin elkeissä narrein saatoss' ja lensi ympäri kevyt aatos, näin elon armaina alanteina, sen äänet helkkyivät tumpeleina, sen polut eessäni karkeloi. Niin pyörin elämän pauhinassa kuin korurikkaassa hoijakassa, ja helyt heiluvat soi. Ma katsoin elämää kirjavaa kuin suurta huvitusnäytelmää tai hauskaa laskiaisillanpilaa. Näin seikkailusta vain seikkailuun ma riensin, unhotin kaiken muun ja hyvät ystävät antoi tilaa, mua hyvähuudoilla huumattiin ja nimen kaikua kuiskattiin, kun valon nimeen ma vannoin. En silmäniskuja huomannut, ma narrinpeliä jatkoin vaan ja tunteen tulvia aina annoin, näin päivänpaistetta tiellä vain ja aika kului kuin suhahtain. Ma suuruusunia unelmoin ja maineen myrkkyä salaa join, ma pengoin syntyjä syviä ja itse teossa kaivoin kuorta, ma luulin vuoria siirtäväin ja työnsin eelläni pahvivuorta...

Ma maantietapani hylkäsin ja luonnon hurjuutta kesyttäin ma päivänlapsien ääntä matkin. Ma hajuvoiteilla tukkaa kastin, ma punaviinien mehut latkin ja kuvasanojen kukkia ma tielle siroitin sopertain; vain hienon maailman nukkia ma siroin sonetin ihailin. Ma kuljin silkissä, kiiltokengin ja yrttilemuista ilmaa hengin, kuin lauluritari ruusun toin ja naisten varsille katseen soin; ma untuviuhkojen viimass' soitin ja heloluutulla hiljaa säistin, öin höytenpatjoilla lepäilin ja päivin rahvahan teitä väistin.

Ja ruunut loisti ja soitto soi ja harsohelmat ne ohi liehui, ma kaikkein kauneinta aina hain ja salaa rinnassa hehku riehui. Siell' lemmenliekkejä hillittiin ja kaunokäänteissä keimailtiin, ja kengät liipaisi lattiaa pois hämysoppiin ja palmuin taa. Ma etsin janoten hellää ääntä, mi minun tähteni värähtäisi, ja nostais rintani riemun myrskyyn ja sinne ijäksi soimaan jäisi. Ma päivän perhoja tavoitin ja juoksin ristiin ja juoksin hukkaan, ma monen hempeän hylkäsin, en nähnyt varjossa liljankukkaa, näin hoikat oikkujen keijut vaan, ne leijuu hunaja huulillaan, ne kutsuu kuutamoleikkeihin ja sokkoisjuoksuhun lietoon, ne siivin ruusuisin kimmettää, kun pois ne lentäen kietoo. Ma salist' toisehen harhailin. Kuin houruhypyissä parit väilyi, ja soiton laineilla varret sous, ja seinät silmissä häilyi. Ma pylvään varjohon lymyilin ja kylmin katsein ma hymyilin: siell' itserakkaus prameili, suupaltit arvoa usein niitti, kun mairesanojaan tuhlaten ne itse rumuuden kuvaa kiitti; näin muotihupsut ja tavan orjat näin hännät heiluvat, niskat norjat, ja narritiukuset kiikkui. Vaan ventovieraana Ilo kulki, kun ontto, punnittu nauru soi, ja Tyhjyys ilmassa ilkkui. Näin valekukkaset poskipäillä, en nähnyt tummia toukkia, mi hiipi kiiltäviin verholehtiin; näin hyveen kullatun, nähnyt en, kuin konnan koukkuja salaa tehtiin. Näin takaa imelän irvistyksen jo ammoin sammuneet vihan raivot ja takaa alhaisten aatosten näin puolikasvuiset, pienet aivot. Siell' loisti lihava keskinkerta, se seuralahjoja uurnaan toi, se taiteen vaakaan ne tahtoi jättää, se lainaneronsa julki huus, ja tuhmuus taputti kättään.

"Fiat lux!" se oli tunnuslause, kun istuin kuunnellen kolleegioissa; näin bacchalaureot ja keltateinit ja tiedon templiherrat katedroissa. Ne vanhan ajan kronikoita tutki ja aikaan tulevaan ne tähysti, vaan silmä etsinnästä tummentui ja alas vaipui raskas kaukoputki. Ne sanoi: luonnon eess' on järki niukka, ja toiset: maailma on tomun hiukka, ne kaikki kaivoi, penkoi mielinmäärin ja kullai oikein oli, muilla väärin. Ma tahdoin tietää, mik' on tosi, väärä ja elämisen suuret tarkoitukset, siell' leipävirka oli silmänmäärä ja opin arvot sekä saivarrukset. Siell' ylipapit kulki kuninkaina ja ympärillä väilyi sankka saatto, puuseitoina ne nyökkyi tuoleissaan tai paukuttivat esiin dogmejaan kuin jokainen ois ollut pieni Plato. Ne loisti itsetiedon valossaan, vain kaukaa väikkyi tiedontarhan heelmät ja läpi kirjakasojen ja kiirastulen sai käydä ongelmat ja väitteet, teelmät, piikivellään ne taulaan iskivät kuin ois se salakivi viisaiden, ne pikku kipenäänsä ihastuivat ja omiin kompiinsa ne kompastuivat. Ja turhantarkkuus oli kannustin ja siipinä vuos'satain vanhat kaavat, kun keppiratsasilla laukkailtiin maan piirit sekä taivaat aavat, tiet pitkät oli sekä mutkikkaat ja kautta arvelujen eistyi aste, siin' oltiin, mistä eilen löydettiin, taas seistiin kaksin jaloin maata vasten. Kuin kylmyydessä istuin värjöttäin, kun ylipapit puhui kuivin huulin ja suuret lainasanat pulppui suusta; päät nyökkyi, vanhat kirjat pölisi ja silmiin varjo taittui tiedonpuusta --. Kuin hyttyishyrinä se korvaan soi, vain yhdellä ma tiedon tulvaa kuulin, kun toiseen korvaan runosäkeet soi ja viserrysten heläjävä kuoro. Ja ulkopuolla kirkas päivä paistoi, työn templit näin ja harmaat kivilinnat ja rakentajat kulki telineillään, ne elonpuusta voiman mahlaa maistoi, soi työssä nauru sekä juhtain voihke mua myöskin ootti siellä vuoro. Sen tiedon templin isä, suur'patronus ol' ammoin kuollut tietäjä Ignotus, hän suuri henki oli aikoinansa ja katsoi kauvas tähtipuikollansa, kuin merikotka aatos ilmaan nousi, maan uumeniin hän tunki, ikijäähän ja piiriin ilmattomaan niin hän hyytyi, -- hän palas elon taiston tasangoille ja haudan neljään seinään viimein tyytyi. Hän jätti jälkehensä vanhan arkun, se kätkettihin kolmen lukon taakse ja kaivettihin maahan templin päähän. Lie ollut kumma mies tuo suur' Ignotus, hän kielsi arkkuansa avaamasta, "kun lustrumia kaks on kulunut", niin määräsi hän, "avatkaa se vasta!" Sen sisällöstä usein tarinoitiin ja sinne tänne siitä aprikoitiin, se aikaan hämärähän valon loisi ja monen umpisolmun päästää voisi. -- Ja aika täyttyi, tuli suuri hetki, ne vanhan arkun esiin lapioivat, ja kirjavissa juhlamenoissa nyt bacchalauraei kuin myös doctores sen korkealle jalustalle toivat. Nous' ylipappi juhlakatedralle ja puhui kalskuvalla latinalla: "nyt tullut on se odotettu hetki, kun valo leijaa yli ajan uksen ja lankee kauvas suurten isäin teille. Tään tiedon templin itse suur'patronus, mi kiven laski sekä nosti maineen, hän töissään elää, jätti arkun meille, mi kuorehensa kätkee synnyt syvät ja ikuisuuden itäväiset jyvät, se avattakoon nimeen Ignotuksen, ja fiat lux, siis tulkoon valkeus!" Ja kansi lensi sepo selällensä ja kävi odotuksen humulaine, sen ympärillä kaikki tungeskeli: O vanitas... miraclum vanitatum, kuin viisas peikko naurain itseksensä pääkallo arkun pohjast' irvisteli. -- Lie koiranleuka ollut suur' Ignotus, ma haudallensa laskin seppeleitä, jäi opin salit omaan onnehensa, taas teininä ma kuljin elon teitä.