Part 3

Kun piru enkelinä itkee missä, on ilo suuri silloin helvetissä. Tuo näyttelijä temppujansa taisi ja tiesi, mitä rahvas paukuttaisi, hän suurin liikkein työnsi tyhjän sanan, kun pahatunto hääri kuiskaajana. Nyt kuulkoon Kalman suuri lautakunta: mies, joka haudassaan vaan tahtoo unta ja jota äsken herjailtiin niin julki, jo eläissänsä varjon lailla kulki. -- Hän tahtoi kaiken kieron, väärän poistaa ja tahtoi, että totuus vain sais loistaa, maan madollekkaan ei hän pahaa suonut. Ja Luoja oli hälle lahjat luonut ja otsaan tuhat neron kipenöitä, ne lensi kauvas läpi Manan öitä. -- Hän penkoi kiviä ja laihaa multaa ja katso, päivän valoon nosti kultaa, vaan katinkullaksi se luultiin vielä, sai käydä tuntemattomien tiellä; hän synkän suuri oli sanaa vailla, mi sytyttäis, kun pimeyden mailla hän yksin kantoi suurta salaisuutta ja etsi porraspuutaan, uraa uutta. Hän liian usein tiellään pilkkaa kuuli: "kas tuo se kultaa löytävänsä luuli, hahhaa, kas kuinka rikkaan ryysyt roikkuu, kai salakaivoksilleen taas hän koikkuu; hoi, viisas mies, miss' on se kivi kirkas, et vastaa, houkko, huono lie sun virkas! Mies tuskin itse hulluutensa tiennee ja pilvilinnoissa sen kulta lienee, hei, kuuseen kurota ja nouse puuhun ja lennä yökön siivin vanhaan kuuhun, mies kuussa tervapaitahan sun käärii, jos tiell' ei sitä ennen taitu sääri!" Niin kuin hän, ja niinkuin myrkkysienet nous etehensä nahkasielut pienet, hän hytkyi vilussa ja kättä väänsi ja pimeyteen kasvonsa hän käänsi, ei voinut ristiänsä loppuun kantaa ja sortui yöhön sekä mieronrantaan. Nyt tuli "ystävä" kuin kiusan henki, vei säälillänsä voiman viimeisenki ja otti hänet niinkuin armohonsa ja muutti huvinieluks kantelonsa, hän siihen viritteli vieraat soinnut, vaan sydänääntä ei hän riistää voinut. Maa-alan vei hän sekä ilman vapaan ja muokkaeli vanhaan seuratapaan, mies peittää sai nyt suoran luonteen uhmaa ja vaipua sai pieneen sekä tuhmaan ja tunsi kuinka kahleet jäytää niskaa, kun rikkaat armostansa palan viskaa, nyt vasta tunsi hän sen suurten tiellä kuin katkeraa on toisen leipää niellä, hän itsellensä yksinollen kosti --, ja toinen suurikiitoisia osti. Kuin kantanut ois hyvän teon iestä nyt syytettymme kuljetteli miestä, kuin ois hän koputellut vahvaa rintaa ja selvitellyt saaliin loppuhintaa; sai katsomahan sitä hieno seura kuin ois se markkinoilla ihmepeura. Kuin ois hän antelias, suuri, ylväs ja toisen torvi sekä tukipylväs, hän antoi hälle muka uudet aatteet, kun puki ylleen vanhat pitovaatteet. Hän antoi hälle Juudaan syleilyitä ja salaa kantoi kateuden kyitä, hän valekyynelillä silmää vetti, näin itseään ja ystäväänsä petti. Hän päivä päivält' tunki lähemmälle ja kaiken turhuudesta puhui hälle, hän repi haaveita ja maalas mustaan ja salas aina sivutarkoitustaan. Hän istui niinkuin kullanahne saita, kun ystävä taas liiti hengen maita ja jännitteli suurta siivenjousta ja alkoi taasen päivänpiiriin nousta ja kauvas aarreaittoihinsa johti, miss' suuren sielun hengen helmet hohti, ja näytti maailmansa, uran uuden ja ilmaisi sen suuren salaisuuden... Näin syytetty sai sadon hyvin runsaan, hän näpisti ja kätki arkkuhunsa, öin kammioon hän itsensä nyt sulki ja paperilla hanhen sulka kulki. Hän vihdoin levon itsellensä myönsi, taas yöhön köyhän ystävänsä työnsi. Mies yksin nukkui tähtitaivaan alla ja sydämmeensä hiipi Tuonen halla, ei siitä noussut kultakuiskehilla, hän liiti Manan mailla avarilla. Ja syytetty se koikkui haudallansa kuin korppi huutain sala-ilojansa. -- Sen jälkeen sai hän suuren taidon vasta, ja satoi säkeitä kuin taivahasta, kun kammiossa niinkuin itse synti nyt vainaan runovarsoilla hän kynti, hän arkustansa tuhlas kaikkialle, ja lehdet lensi kauvas maailmalle, ja tuli kansaa maita, mantereita, toi kultaa kuninkaat ja laakereita; hän pöyhistyi kuin ois hän majesteetti ja tuhmuudelleen vielä kruunun teetti, ne huusi hänet hengen kuninkaakseen, hän huusi laulun laaksot alusmaakseen ja keskell' loiston, maineen, helyriimein hän vihdoin viisastui, kun kuoli viimein. Hän hautaan vietiin nelivaljakoilla, hän lepäs ruusuilla ja kanteloilla ja kirjaellun hautakiven luona viel' ulvoo koirat sekä rahvaan kuona. Hän tänne tuli yöllä alastonna, haa, katsokaa, noin kalpenee vain konna!

Puolustaja:

Oi, herää haudassasi henki suuri ja nouse, kerro kaikki perin juurin!

Henki (kauhasta):

Ma unta elämästä näen vain, ma pyydän rauhaa, rauhaa, jota hain!

Puolustaja:

Ma asiassa lykkäystä vaadin, ens' istuntohon valituksen laadin.

Syytetty:

Oi, armoa, ma tahdon tunnustaa!

Soittoniekka:

Jo tornin kukko kiekuu. Kadotkaa! Minä hoppu, sinä hoppu, se on kaiken laulun loppu, miehet näin naisia päin ylös kukon viirihin, alas kuuteen piirihin, niksaa näin, naksaa noin, nytkös vasta soittaa voin, jotta luut ja kallot kolskaa, täm' on vanhaa kuolinpolskaa!

IX

Kevät saatossa ratsasti kaupunkiin, ja airut porteilla toitotti niin, että lämpeni vanhat seinät, kevät, kevät tuli taas, meri siintäen soi, suven rannoilta haahdet viestejä toi, suli silmut ja heräsi heinät. Yli tornien pääskyset kiitivät pois kuin riemun huumeessa kaikki ne ois, kotipuilleen ja suuriin metsiin. Tuli pohjan puolelta taiturit taas, tuli rammat kainalosauvoineen, joit' talvi ja taudit hankehen kaas, tuli tervehet teerenpilkkuineen, tuli toivorikkahat huiluineen, jotka uusia riemuja etsii. Kevät, kevät tuli mullekin muistoineen, join lähteestä täysin kourin, elon lähteestä rautaista rohtoa join, kuin sairashuoneesta hiivin ma pois, missä talven kuumeessa hourin. Minä näin, miten puut ketovihreiksi sai, ja mielessä väikkyi helluntai, maa synnytystuskia kantoi, madot, toukat ne ryömivät päivää päin, lehon linnut ne kiistasi lehvillään, veron kaikki ne Luojalle antoi. Ja Luoja se oli kuin tarhuri, hän yrttejä höysti ja hoiti, hän karsi ja kylvi ja muokkaili, mesinesteillä haavoja voiti. Meren, taivaan ja maan minä lemmessä näin ja ma kuljin päivän kumpuja päin surusilmin ja hilpehin huulin; uus maailma heijasti haluineen, suli rintani riemuhun lämpöiseen, kun naisen naurun ma kuulin, -- se soi kuin kirvisen laulu soi, kun hanget sulana soutaa, kun valjeta alkaa synkeä yö, ja päivä se kutoo poutaa.

Ja neidot asteli kaivon luo ja varret vetreät liikkui, läikkyi, siell' usein naisen ma nuoren näin, kuin siniudusta silmä väikkyi, hän katsoi maahan kuin etsijä, kuin yli kasvojen hyväillen hän katseen hiipiä salaa antoi; kuin hiljan itkenyt yksin ois hän katsoi kaihoten pois ja tietä kulki niin hiljalleen ja saviruukkuaan kantoi. -- Ja kerran illalla lempeällä ma käden hiipien käteen vein ja hiljaa nostin sen huulillein, ma siirsin silmiltä hienot hiukset, kuin metsän hämärään katselin, miss' soiluu rimpien sinisaaret ja veeltä kuvastuu taivaan kaaret kun päivä puhkevi pilvistään, kun auer aholla karkeloi ja jossain kaukana koski soi. "Et impi ihana surra saa, kas päivä paistaa ja kevät koittaa, ja kaunis, kaunis on Luojan maa; voi, saanko syömmes nuoren voittaa, oot mulle rakas, ma yksin jäin, ma usein silmäsi surun näin, ja istu varjohon vaahteran, niin kerron sulle ma tarinan: Ol' ennen vuoressa velho suuri ja sillä Taaria, tytär nuori, se velho ihmisten verta joi ja vuori tuo oli kammon vuori. Ja laaksoon Taaria hiipi öin, kuin impi eksyvä itki hän, niin huomas kerran hän paimenen ja taikahuilulla soittaen hän pojan tenholla täytti; hän kammon vuorehen hänet vei ja porttiin vitsalla hiljaa löi, ja katso, kristallisalit loisti ja seinät helmissä säkenöi, hän sala-aittojen aarteet näytti ja sanoi: kaikki ne on nyt sun ja sinä olet nyt mun! Se paimen kullassa käydä sai, hän illoin Taarian syliin syöksyi, ja lammaskarjansa unohtain hän kammon vuorehen yöksyi. Öin häitä hurjia viettäen hän kaikki hekuman ilot maistoi, vaan kaikki ilkkuen katosi, kun vuoren raosta päivä paistoi; nyt verta vuotaen jaloistaan hän kulki kammoten seinää pitkin, hän huusi hulluna karjojaan ja kaiku vuoressa itki. -- Ja ole sinä mun Taariain, mun hyvä, valkea Taariain, mun valkoruusuni, ruusu mun, sä sydänaarteesi mulle näytä ja tyhjä rintani toivein täytä, ma suruss', onnessa olen sun, ja kammon vuoria välttäin ain me rauhan laaksoja käymme vain!" Ja silmät silmissä lepäili ja hymyellen ne hyväili, näin niissä lempeän leimun, hän otti kädestä kuiskaten ja läpi kujien kulkien hän majaan matalaan vei mun. Hän neitsytkammioon saattoi mun, miss' uudin hämyssä häilyi, ja siskat häkissä sirkutti, ja kuvat seinillä päilyi: näin lapsi sylissä Maarian, näin idäntietäjät, aasinsoimen, näin harpuin soittavan Daavidin, Saul istui kullalla loimen. -- Ja puolatuolissa vanhassa siell' mummo sokea kiikkui, hän kiikkui tylsissä muistoissaan ja kellon heiluri liikkui. -- Taas lemmen juhlia viettää sain ja tunteen tulta ma liehdoin, taas suonet paloi ja rinta löi, ma käden varrelle kiehdoin, ma kuiskin korvihin ruusuisiin, naissielun soppihin hiivin ja hetket kiiti ja aika lens pois illan punaisin siivin: "mun suvipääskyni ainoinen, mun oma ruusuni valkoinen, ma tahdon ystävät unhoittaa, vain sua tahdon ma rakastaa, ma vaihtaa tahtoisin kaiken maan sun huultes iloon ja hekumaan, vaan sulle aarteit' en antaa voi, en helmisolkia joutsenkaulaan, vain kukkiin hiuksesi palmikoin ja jalkais juurella leväten ma tahdon sinusta laulaa niin, että nimesi lentää voi ja maineen siivillä kauvas soi; ma annan sulle mun kanteleeni, ei muuta aarretta ole mulla ja silmiis katsoa tahdon vaan, on silmät ihanat sulla". -- Ja yössä soutain me kuunneltiin, kun sammui kaupungin humu pois, kun äänet, askeleet kauvas haipui, ja tornit, taitteiset harjat, puut ne hienoon hämärään vaipui, vain haavat helisti lehtiään ja käet metsästä kaukaa kukkui, pää siiviss' sirkatkin uneksi, myös mummo tuolissa nukkui.

Ja kului suvi suloinen kuin pääskyn viserryksin ja korvissani soitto soi, se soi kun kahden kujersin tai kulkiessa yksin. Ma sokkeloissa harhailin, en käynyt ystävissä, ma loistoteitä välttelin, vain luona pienten hökkelein ma kiersin kujapolkuja syysillan hämärissä. Ma ilkuin tuulen ulvontaa ja astuin raikkahasti, kun vilu viilsi rintaani, ja sankka sade kasti, ma aatoksistain lämpenin, ma hämärissä hyräilin: "Nyt armas seisoo ovellaan ja kukat loistaa povellaan ja tulet akkunastaan, hän katsoo tietä pitkin pois kuin askeleita kuulla vois, hän juoksisi jo vastaan. Taas majassaan hän askaroi ja pöydän pölyt poistaa ja sanojani sadottain hän tarinoiden toistaa, hän katsoo milloin kelloa ja kallella on pää, hän milloin peiliin kurkistaa ja hiukan hymähtää. Hän liikkuu niinkuin keijunen ja sukkasilla sippaa, hän suutelevi ruusujaan ja sulkee kirjelippaan, hän puhuu laululinnuilleen ja siemeniä antaa, hän laulujani hyräilee ja kuvaani hän kantaa. Hän sateen ääntä kuuntelee ja lampun syöntä nostaa, ja odotus niin autuas se loistaa katsannostaan, nyt kuuli hän mun tulevan ja silmät lyö ja säihkyy, hän kyykistyvi oven taa ja poven aallot läikkyy, hän uutimista kurkistaa ja rintaa vasten lentää, hän tuhertaa ja kuiskuttaa: sä tulit, tulit sentään!"

X

Ma muistan vielä himmeen puolikuun, kun juoksimme me merenrantaan, kun aallot myllerteli möljällä, ne pieksi soraa sekä santaa, puin nyrkkiä ma myrskyn raivolle, ma muistan kuinka solkes helkkyi, lens tiirat kirahdellen Iuodoiltaan, ja majakasta heittosäteet välkkyi. Toin sulle punertavan simpukan ja sitten kalliolla istuttiin: "kas meri musta on ja mieluinen, niin koleasti karit ruskaa, nyt pahat henget pääsi kahleistaan ja niill' on tuhansittain tuskaa, ne kiipee pursihin ja mastoihin, ne tielle särkkiänsä nostaa, ne hirviöt nyt ovat vimmoissaan, ne laivureille vanhan pilkan kostaa, ja merenpohjan haaksirikkoiset taas herää, jaalat, laivat hukkuu, ja merimiesten vaimot vaikertaa, ei pienet kehtolapset unta saa, ja hyvät haltiat ne nukkuu. Öin vettä pitkä, musta varjo käy, kun aavelaiva esiin hyökkää pois ohi kelmeen merenkulkijan, mies punaviitta peräpuulta nyökkää, kuun valossa hän hetken heijastaa ja tuokiossa yöhön katoaa. Lyö silloin salama kuin säilänpää ja välähtävi suuntaan kuuteen, kuin mäyrä ruumassa se tuurastaa, kuin orava se mastoon kiepsahtaa ja katoo synkkään avaruuteen, ja pilvet aavehina kokoontuu ja taivas pallosilla paukkuu, pois sammuu majakasta valkeat, veen koirat karikoilla haukkuu. -- -- -- Oi, katso länteen päin tuon pilven taa, maa merentakainen on siellä, siell' inehmot niin liedon valkeat maan mustaan nisuansa kylvää, se maa on muistojensa vanha maa, siell' luetahan kivilaatoilla työt isäin päässä riimupylvään. Se maa on seikkailujen suuri maa, siell' on mun heimopuuni juuri, sielt' idän merelle mun taattoin sous, nyt hajalla on suku suuri, hän näille kallioille kerran nous ja huoneen hirret pohjan puoleen nosti, kuin vieras vaeltaja tuli hän, maan valan teki, tilkun osti, hän täällä tahtoi raataa, rakentaa, maan surut sekä riemut jakaa; ma täällä synnyin kanssa kesä-aamun, hän täällä nurmen alla makaa. Ja sentään vieras mulle on se maa, sen hengess', ilmassa en elää saata, ja kahta rantaa aatos harhailee, kaks mulle luotiin kotimaata, ma ristiriitain lempilapsi lien, ma kahden rajakunnan kieltä haastan, ma katson koko laajaa maailmaa, mut sydän laulaa synnyinmaasta, miss' itkin lasna sekä leikin löin ja kuulin illoin kummaa tarun taikaa, miss' sieluuni sain korven kohina ja missä surun kannel kaikaa. Ja sinne, sinne minä ikävöin, miss' oranssit ja palmut kukkii ja neitoin mustat silmät säteilee ja omaa tietään syöksyy lempi, miss' soipi kitarat ja palaa katse, kun liikkuu kuutamolla gondolit ja sykkii sydän tulisempi...

-- -- Äl' itke tyttö, sydämmeen se käy, oi, katsos pilvill' on jo verta, pois siirtyy sinusta mun silmäni, ma rakastan vain suurta, aavaa merta, en voi, en voi sun silmiis tuijottaa, et tunne tuskieni syitä, nyt kaukana ma kuljen sinusta, ja vaikka tuhlaat mulle hyväilyitä, mua suutele, oi tyttö, suutele, on veto viekas näissä lakkapäissä, ah, kuule ulapalta kelloja, nyt olkaamme kuin etelässä, häissä...! Pois, mene pois, sun kätes polttaa mua, sun kuilun kallioihin heitän, ei, ei, oot sydämmeni puoliso, sun valkoruusuihin ma peitän, on meri äitini, on isäs kallio, veen suolapisarat ne otsaan sinkuu, kas, ylhäällä jo pilvet piiriin käy, hääharput myrskyn alla vinkuu!"

Ja varjo tuli kuin varas yöllä, kun ootin kultaista sarastusta, kun istuin kannella kuunnellen ja tunsin iloista aavistusta. Hän lukot tiiralla aukasi ja siirsi ovelta vahvan salvan ja vuoteen taakse hän tassutti kuin iskuun nostaisi kalvan:

"Ma tulen taas kuin vieras kutsumaton, kun mielesi hilpeä on, ja voimasi lemmessä viihtyy, se oon, joka maljasi kaas, kun naistasi naurattain sun laulusi lentää ja kiihtyy. Ma tulen, kun tanssi tulinen käy ja helliä kieliä kosket, ma tulen kuin viima viluinen, kun innosta polttaa posket, ma tilkkasi loppuun juon, ma Tuonen tuoksun tuon, kun päivä sun silmäsi kohtaa, ma sädettä kiertäen käyn, ma sekoitan kauneimman näyn, mun löydät, kun vallan vastaista hait, ma olen sun varjosi henki vait. -- Etkö näe, että kaikki on turhaa, että kaikki muuttuu ja maatuu, kas tähdet sammuu ja kuluu kuu ja palaa lehti ja lahoo puu ja elo itsensä murhaa. Ja kuule kumeaa kohinaa, on ylläsi maa ja allasi maa ja haudalla ristisi kaatuu ja tulee yö, kun sydän ei lyö, ja kaikki on lunta ja syvää unta, nyt tule, ma käteni tarjoon, ma vien sinut varjosi varjoon!"

Ma syöksyin kadulle avopäin, vaan varas asteli jalan jälkeen, näin kaukaa akkunatulen välkkeen, ma hiivin siniseen kammioon, se seisoi akkunan alla taas ja majaan tahtoi se tulla. "Hei, nouse, tanssia tahdon nyt, lie säästöss' iloa sulla, ma tahdon juoda sun ilos pois, nyt ollos suuri ja ollos sorja niin, ettei suru mua saada vois, sen tahdon patjoihin kuristaa, se piillen nurkkia pitkin pyyhkii, nyt laula viehkeä, kaunis orja ja soita kuherruskanneltas, voi, miksi kantelon kielet nyyhkii? E! Onnen arpaa me heittäkäämme, ken voittaa, onnensa saavuttaa ja kultakruunussa vaeltaa, ken hukkaa, kohtalo kaataa sen ja kulkee hautaansa horjuen, nyt heitä, kohta sen näämme! Ma maljas juon ja ma onneks juon, taas aika armaana vierii, luunopat hyrräten hyppelee ja vuoteen poimuihin kierii... Nyt käsi silmille, hiljaa, hys, sun ensin arvata annan, kas niin, sen kohtalon aavistin, nyt syliss' sua minä kannan, nyt sulla onnen on kultakruunu ja multa vielä sa sauvan saat. Oi, auta, auta, ma vaivun jo, ma polvin seison jo surun suossa; oi, mikset ovea telkkinyt, kas, suru katsoo ja seisoo tuossa, se nostaa vasenta kättään jo ja palaa punainen soihtu, sen suusta kirous kimmahtaa ja mustain mahtien loihtu! -- niin hyvä, hyvä sä mulle oot, tuo päähän puhdasta lunta, ma silmäis sinessä päilyn taas, kai näin ma sairasta unta, sä oot kuin sisko ja morsian, mun sisko sirkkuni, rukka! Ei, ei, taas silmies liekit nään, sä oot kuin tulinen kukka; oot muille mairea, tiedän sen, oon sua seurannut väijyillen, et lunta tuo, sinä tulta tuot ja kaikkein eessä sä keimaat, sä silmän lumeiksi koreilet ja sieluun hehkusi tahrat leimaat. Sä olet Taaria, velhon impi, sä hiivit rauhani laaksohon, oon syönyt juopukanmarjoja ja kuullut äänesi kiusausta, ma outo, onneton paimen oon, nyt huudan vuoressa karjoja, en koskaan astu ma aurinkoon, ma käärmevuoteilla olen maannut, oon kanssas nauttinut kaikki synnit, ma rikoin tuhlaten luonnon lait, nyt rankaisun olen saanut. Ma myrkkyherkkujas armastin, kun toista itkin ja kaipailin, kuin hullu suutelet vielä mua, nyt huudan julki: en lemmi sua, en sulle kaikkea antaa voi, ja maassa sielusi mataa, et kanssain sointua, nousta voi, et käydä, loistossa linnunrataa, ja yhtä, sitä ma lemmin vaan, mi täyttää vois minut kokonaan, hän oisi elämä kirkas, uus ja hetki, yksi ja ikuisuus. Pois, mene pois, olen onneton, ken on mun osani, myöty on, ken kanssain suruni jakaa tahtoo, se suistuu elämän erheisiin ja hurjan pyörtänön ristivahtoon, se rannan kiveksi jäädä voisi, tai aalto kuolleena toisi!"

XI

Hoi, juomanlaskija, vikkelä mies, tulivettä nyt kaada tuoppiin, unipöppö sä oot, kai valvoa saat, kuka kaivoi poskesi kuoppiin! Täällä nauraa nurkat ja seinät soi, kuin kappeli on tämä krouvi, tänne kannujen kalina kutsunut on monen soittajan, teinin ja souvin, sun tukkasi on tulipunainen, ja luokkana viistävi sääri, paholainen itse sun kummisi lie, jos vain en muistele väärin. Kun mennyt on kontu ja kunto ja muu ja kiehuu katkera sappi, sinä lohdun öljyä haavoille tuot ja käyt kuni säyseä pappi, ja riemun rippiä luet sinä vaan ja Remujen mahtiin luotat. Sun seurakuntasi kirjava on, sen lampaat ja vuohet sa juotat, sinä huumeen höyryjä suosittelet ja keinoa kaikenlaista, kun rauha ja rakkaus sammunut on, sinä saarnaat: naura ja maista! Sinä mulle kahdesti kaataa saat, sillä äsken ne minussa kuoli, sido viininlehviä otsaani, noin, minä leikkisän kaskun kertoa voin, vaan totta on toinen puoli. Ma kaivolla kerran neitosen näin, ma silloin järjestä luovuin, hän kantoi sinistä ruukkuaan ja siitä ma join sekä juovuin, sinä naurat, vettä kun mainitaan, et kaskun kärkeä huomaa, minä liian kauniiksi neidon näin, minä join kai noidan juomaa. Hän vei minut punaista liekkiä päin läpi yön yhä kauvemmaksi kuin enkeli puhtahan valkoinen ja häll' oli naamaa kaksi, sudenkuoppaan mairien vei hän mun, sinikammioks luulin sen silloin, -- hän huumasi pääni ja silmäni kääns, siell' lempeä lietsoimme illoin. Koiruohot ruusuilta näyttää siell' ja paarmat lintuina laulaa, rivosilmäinen akka se kehrää öin ja punoo kaunista paulaa, ja tytär on keimeä, kiihkeä, nääs, moni sinne on suistunut varmaan, nyt sinne mun muistoni kuopattu on, hän löysi jo uuden armaan. Ne rämpytti siellä mun kanneltain, -- tuo, veikkoni, vieläkin tilkka! -- ne hoilotti lemmenlauluja mun ja äänessä pisteli pilkka, ja hyljätty kannel itkua soi, kun tahraiset sormet soitti, sen huomenlahjana annoin pois, se hävystä itki ja moitti. Ja akkunan alta ma hiivin pois, sen ääntä en kuulla voinut, se kannel on kanssani iloinnut ja tuskien tullessa soinut. Tuo myrkkyäs tuo... taas kuulen sen --, nyt öisihin juhlihin lähden, olen pettynyt aina ja -- pettänyt myös; juon naikkosi lempijän tähden, ja kiitä onneas, vikkelä mies, jos et huomenna aisaa kantaa saa, toi hempu ei työnnä luotaan; mit' on rakkaus? -- savinen astia vain joka kyynelhurmetta vuotaa. Kas näin, minä sarkkani pirstoiksi lyön ja kerälle kaskuni väännän, on matkani pitkä ja musta on yö, taas tielle ma sauvani käännän.