Part 7

Kraaterin huipulla aivan yläpuolellamme aaltoili kokonainen pilvimeri, mitä Ukiukiu kuljetti. Mutta vaikka pilviröykkiöitä lakkaamatta vyöryi korkeudessa, eivät ne peittäneet tai edes himmentäneet kuuta näkyvistä, koska kraaterin lämpö haihdutti pilvet kohta, kun ne ennättivät sen sisään. Leiritulemme houkutteli kraaterin villiä karjaa lähistölle katsomaan, mitä kummia kuutamossa tapahtui, ja tervehtimään meitä määynnällään. Elukat olivat tavattoman lihavia, vaikka ne harvoin saivat juoda vettä, sillä ruohikon yökaste korvasi sen niille. Nimenomaan kasteen vuoksi teltta oli hyvään tarpeeseen, ja nukahdimme väsymättömien havaijilaisten paimentemme, joilla epäilemättä oli reippaan esi-isänsä Mauin verta suonissaan, laulellessa luda-säveliä.

Seuraavina päivinä kapuilimme kraaterin seinämillä, ajoimme hevosiamme melkein mahdottomia teitä myöten, vyörytimme kiviä ja ammuimme villivuohia. Minä en saanut yhtään vuohta. Olin liian innostunut kivien vyöryttämiseen. Muistan erikoisesti kohdan, mistä sysäsimme liikkeelle hevosenruhon kokoisen kiven. Se aloitti mäenlaskunsa varsin varovaisesti, vierähteli, vaappui puoleen ja toiseen ja näytti pysähtyvän. Mutta parin minuutin kuluttua se kiiti ilmassa kaksisataa jalkaa yhtä menoa. Se pieneni pienenemistään silmissämme, kunnes se iski loivaan tulivuorihiekkarinteeseen, minkä poikki se ponnahti kuin säikähtynyt kaniini, jättäen jälkeensä kapean, keltaisen pölyuran. Sekä kivi että pölypilvensuikale sulivat hetki hetkeltä pienemmiksi, ja lopulta jotkut seurueemme jäsenet sanoivat kiven pysähtyneen. Sanoivat sen tähden, etteivät enää sitä erottaneet. Se oli kadonnut heidän näköpiiristään. Mutta muut näkivät sen jatkavan vierimistään — tiedän, että minä näin, ja minusta tuntuu siltä, että se kivi vierii vielä tällä hetkellä...

Viimeisenä vuorokautena, minkä vietimme maailman mahtavimmassa kraaterissa, Ukiukiu osoitti meille voimaansa. Se paiskasi Naulun pakosalle pitkin koko taistelulinjaa, täytti "Auringon talon" pilvijoukkioillaan ja oli hukuttaa meidät sateeseen. Sademittarinamme oli kaksi kolmanneslitraa vetävä astia, mikä oli asetettu pienen reiän kohdalle telttaamme. Yön sateessa ja myrskyssä astia täyttyi reunojansa myöten, eikä meillä ollut keinoa, millä mitata ylivuotavaa ja huopiemme imemää vettä. Moisten olosuhteiden vallitessa ei ollut mitään syytä jatkaa oleskelua "Auringon talossa", vaan purimme leirimme aamun sarastaessa ja aloimme sateessa taivaltaa pitkin laavamerta Kaupo Gapia kohden. Koko East Maui on suuri laavavirta, mikä ammoisina aikoina on vyörynyt Kaupo Gapin läpi, ja samaa virtaa myöten laskeuduimme kuusituhattaviisisataa jalkaa meren yläpuolelle kohoavasta korkeudesta. Hevosemme suorittivat tämän raskaan matkan päivässä. Mutta harvoin lieneekään ollut olemassa niiden hevosten vertaisia. Niiden vahvat jalat eivät pettäneet pahimmissakaan paikoissa. Ne eivät säikkyneet mitään, kertaakaan ne eivät epäröineet, ja heti kun tuli eteen tarpeeksi tasainen ja leveä tien kohta, ne panivat hölkäksi. Sitten ne eivät hiljentäneet vauhtiaan ennen kuin tie paheni jälleen, ja silloin ne tekivät sen omasta aloitteestaan. Yhteen menoon päivästä päivään ne olivat suorittaneen mitä rasittavinta työtä ja melkein koko ajan eläneet ruoholla, mitä etsivät öisin meidän nukkuessamme, ja kuitenkin ne taivalsivat sinä päivänä kaksikymmentäkahdeksan vihoviimeisen tukalaa peninkulmaa ja laukkasivat Hanaan kuin varsalauma. Niiden joukossa oli sitäpaitsi monta sellaista, jotka olivat kasvaneet Haleakalan suojapuolen kuivilla seuduilla ja joita ei milloinkaan ollut kengitetty. Päivät pääksytysten ne olivat kulkeneet terävärosoisella laavalla, täyspainoinen ihminen selässään, ja niiden kaviot olivat melkein paremmassa kunnossa kuin kengitetyillä hevosilla.

Vieirasista — missä Kaupo Gap putoaa mereen — matkasimme Hanaan puolessa päivässä, mutta sillä taipaleella olisi kannattanut viipyä viikko tai kuukausi. Kaikessa villissä kauneudessaan se sentään vaikuttaa värittömältä ja vähäpätöiseltä sen ihmeellisen maan rinnalla, mikä sijaitsee kumipuuistutusten takana Hanan ja Honomanu Gulchin välillä. Kaksi päivää meni meiltä kulkiessamme niitä ihmeellisiä taipaleita, mitkä ovat Haleakalan tuulenpuolella. Seudun asukkaat nimittävät sitä "oja-alueeksi" — viehätyksetön nimi, mutta sillä ei ole muuta. Yleensähän oja on oja, useinkin mutainen ja tavallisesti sellainen kulkee yksitoikkoisten ja mitättömien maisemien läpi. Mutta Nahiku Ditch ei ole tavallinen oja. Haleakalan tuulenpuolella on suunnilleen tuhat kuohuvien virtojen täyttämää äkkijyrkkää solaa, ja jokaisessa virrassa on parikymmentä köngästä ja vesiputousta ennen kuin se ennättää mereen. Siellä sataa enemmän kuin millään muulla seudulla maailmassa. Vuonna 1904 sademäärä oli neljäsataakaksikymmentä tuumaa. Vesi merkitsee siellä samaa kuin sokeri, ja sokeri on Havaijin territorion päätuote. Nahiku Ditch ei ole oja, vaan tunnelisarja. Vesi kulkee maan alitse ja tulee näkyviin vain määrätyissä kohdissa, silloin, kun se virtaa pitkin johtokourua, sen jälkeen syöksyäkseen alas seuraavaan rotkoon ja jatkaakseen matkaansa maan alla. On suunnilleen yhtä oikeata nimittää tätä mahtavaa vesijohtoa "ojaksi" kuin sanoa Kleopatran loistopurtta kottikärryiksi.

Oja-alueella ei ole minkäänlaisia ajoteitä, ja ennen "ojan" kaivamista, tai oikeammin sanoen murtamista, ei siellä ollut minkäänlaisia ratsastusteitäkään. Satojen tuumien vuotuinen sademäärä, hedelmällinen maaperä ja tropiikin aurinko luovat välttämättömyyden pakosta höyryäviä kasvillisuusviidakkoja. Jos mies tunkeutuisi sellaiseen tiheikköön jalkaisin, niin hän ennättäisi kenties kulkea peninkulman päivässä, mutta viikon kuluttua hän olisi aivan lopussa, ja hänen olisi pakko laahautua takaisin niin nopeasti kuin suinkin, jottei raivaamansa tie ennättäisi kasvaa umpeen. Se uljas insinööri, joka uskalsi käydä kamppailemaan viidakkoa ja vuorenrotkoja vastaan rakentaen vesijohdon ja raivaten ratsastustien, oli nimeltään O'Shaughnessv. Hän rakensi pysyväistä, lujalla laastilla, ja loi erään maailman merkillisimpiä pellonkastelulaitoksia. Jok'ainoa pikku puro ja lähteensilmä oli liitetty johtoverkkoon, ja maanalaisia kanavia myöten niiden vesi juoksee pääjohtoon. Mutta seudulla saattaa toisinaan sataa niin tavattomasti, että liikavesi tulvii lukemattomia omia uriaan myöten valtamereen.

Ratsastustie ei ole erikoisen leveä. Raivaajansa tavoin se uhmaa kaikkia esteitä. Siellä, missä "oja" kulkee vuoren läpi, ratsastustie nousee vuoren yli, ja niissä "oja" hyppää solan poikki johtoa pitkin, ratsastustie käyttää hyväkseen samaa siltaa: kulkee johdon päällitse. Se huoleton polku kapuaa säikkymättä ylös alas suurimpia jyrkänteitä, se tunkeutuu ahdistavan ahtaiden rotkojen läpi, se kiertää könkäät tai kulkee suoraan niiden alitse — kumisevan, raivosta valkeana vaahdoten syvyyteen syöksyvän vesivyöryn alitse — ja aivan päänsä yläpuolella matkamies näkee vuorenseinämän kohoavan satojen jalkojen korkeuteen, samalla kuin seinämä pystysuorana putoaa tuhansia jalkoja alas hänen jalkojensa juuresta. Ja huolettomat vuoristohevoset ovat yhtä uskalikkoja kuin tie. Ne laukkaavat eteenpäin aivan kuin meno olisi ihan luonnollista, vaikka polku on niljakas sateesta, ja ne laukkaisivat, jos niille antaisi vallan, niin että takajalat häilyisivät tien reunan ulkopuolella. Nahiku Ditchin tie on tarkoitettu vain sellaisille, joilla on lujat hermot ja kylmäverisenä pysymisen kyky. Eräs mukanamme olevista paimenista oli seutukunnan voimakkaimman ja rohkeimman miehen maineessa. Hän oli koko ikänsä ratsastanut vuoristohevosilla Haleakalan rosoisia länsirinteitä. Hän oli seudun etevin hevosten taltuttaja, ja muiden perääntyessä hän kävi aivan levollisesti raivostunutta sonnia vastaan. Hän oli hyvin kuuluisa rohkeudestaan. Mutta hän ei ollut milloinkaan ratsastanut Nahiku Ditchin tietä. Sillä tiellä hänen sisunsa petti. Tullessaan ensimmäiselle johdolle ja nähdessään hirvittävän kuilun poikki asetetun siltaportaan — kapean, kaiteettoman, ärjyvä vesiputous yläpuolella ja samanlainen sisäpuolella, ympärillään jylinästä ja kohinasta vapiseva ilma täynnä kuohuvaa vedenpärskettä — silloin rohkea paimenemme laskeutui hevosensa selästä ja selitti lyhyesti, että hänellä oli vaimo ja kaksi lasta — ja sitten hän kulki siltaportaan yli jalan hevostaan takanaan taluttaen.

Sellaisissa paikoissa, missä "oja" virtasi kuilujen poikki syvältä maan alitse, kuljimme yksitellen rotkojen yli pitkin alkeellisia hirsisiltoja, mitkä huojuivat ja longistelivat, joka hetki uhaten sortua sijoiltaan. Myönnän, että alussa sellaisella sillalla ratsastaessani pidin jalkojani hyvin höllästi jalustimissa, ja pitkin vuorenseinämiä kulkevilla teillä tunnustan nähneeni, että ulkopuolisessa jalustimessa oleva jalkani, mikä riippui tuhansien jalkojen korkuisen äkkiputouksen yläpuolella, vaistomaisesti vähän päästä vetäytyi irtaalleen. Sanon niin tapahtuneen "alussa" — sillä kuten kraaterissa olimme kadottaneet käsityksemme koosta, kadotimme Nahiku Ditchin tiellä pian käsityksemme syvyydestä. Alinomainen korkeuden ja syvyyden vaihtelu vaikutti tajuntaamme niin, että vuorottelevat korkeudet ja syvyydet tuntuivat meistä aivan tavallisilta ilmiöiltä ja että katseleminen hevosen selästä suoraan neljän- tai viidensadan jalan syvyyteen muuttui ihan jokapäiväiseksi eikä synnyttänyt edes väristyksen väivähdystäkään. Yhtä huolettomasti kuin polku ja hevosemme kiertelimme usvaisissa korkeuksissa ja sukelsimme köngästen alitse tai kaarsimme ne.

Sitä ratsastusta! Vettä valui kaikkialla. Kuljimme pilvien yläpuolella, pilvien alapuolella ja suoraan pilvien läpi. Silloin tällöin tunkeutui kimppu auringonsäteitä valonheittäjän hohteen tavoin syvyyteen, mikä ammotti allamme, tai auringonpaiste liekehti jollakin kraaterin reunaman huipulla tuhansia jalkoja yläpuolellamme. Jok'ainoasta tienmutkasta näimme könkään tai kymmeniä könkäitä, mitkä syöksyivät satoja jalkoja läpi ilman. Ensimmäisellä yöleiripaikallamme — Keanae Gulchissa — laskimme kolmekymmentäkaksi vesiputousta yhdeltä ainoalta paikalta.

Kasvillisuus oli villiä ja rehevää tässä villissä maassa. Siellä, oli pähkinäpuumetsiä, koa- ja kolea-puumetsiä. Siellä kasvoi eräs ohia-ai-niminen puulaji, minkä hedelmät, punaiset vuoriomenat, olivat pehmeitä, mehukkaita ja ihanan makuisia. Villejä banaanikasveja oli kaikkialla; niitä oli takertunut solien seinämiin, ja ne taipuivat kypsien hedelmiensä painosta ja sulkivat siten toisinaan tiemme. Ja metsässä lainehti kokonainen meri elävää vehreyttä tuhansia köynnöskasvilajeja. Jotkut huojuivat korkealla ilmassa muodostaen ylimpäin oksain varaan koristeellisia verkkokudelmia, toiset kiemurtelivat kuin käärmeet puiden rungoilla. Eräs niistä — ei-ei — mikä muistutti lähinnä köynnöspalmua, pujottelihe paksuine runkoineen oksalta oksalle ja puusta puuhun näyttäen tahtovan tukahduttaa tukensa. Tästä vihreästä valtamerestä kohottivat korkeat saniaispuut isoja, siroja ja kauniita lehviään, ja lehua-puu upeili tulipunaisilla kukillaan. Köynnöskasvien alapuolella oli ääretön määrä merkillisiä heleävärisiä kukkasia ja yrttejä, jollaisia Yhdysvalloissa on tottunut näkemään kasvitieteellisissä puutarhoissa. Mauin "oja-alue" ei oikeastaan olekaan enempää eikä vähempää kuin mahtava kasvitieteellinen puutarha. Jok'ainoa tunnettu saniaismuunnos kasvaa siellä ja sitäpaitsi lukuisasti tuntemattomia muunnoksia — ihanan ihanista "neidonhiuksista" karkeihin ja saaliinhimoisiin "hirvensarviin", mitkä ovat kaikkien metsänkulkijain kauhistuksena, koska ne sotkeutuvat toisiinsa viiden, kuuden jalan paksuisiksi selvittämättömiksi seinämiksi ja tukkeavat laajoja alueita.

Sitä ratsastusta! Kesti kaksi päivää ennen kuin saavuimme tasaisemmille maisemille ja kunnolliselle ajotielle, minkä jälkeen lennätimme laukkaa lähtöpaikkaamme. Oli kyllä julmaa ratsastaa laukkaa hevosillamme niin pitkän ja vaivalloisen matkan lopussa — mutta niiden hillitseminen oli turhaa — saimme siitä vain kätemme rakoille. Sellaisia hevosia kasvaa Haleakalan rinteillä. Karjatalolla oli suuret juhlat. Päämme päällä Ukiukiu ja Naulu kävivät raivoisaa taisteluaan, ja korkealla niiden yläpuolella auringon paisteessa kohosi Haleakalan mahtava huippu.

8

Poikki etelämeren

"Havaiji-saarilta Tahitille. — On hyvin vaikea suorittaa tätä matkaa pasaatituulten alueen poikki. Valaanpyytäjien ja muiden mielestä on tavattoman vaikeata päästä Tahitille Havaiji-saarilta. Kapteeni Bruce selittää, että aluksen on purjehdittava pohjoista kohden siksi, kunnes saa 'mukavan' tuulen, ja vasta sitten suunnattava kulkunsa määräpaikkaan. Purjehtiessaan mainittujen paikkojen välillä marraskuussa 1837 hän ei matkalla etelään lainkaan tavannut vaihtelevia tuulia lähellä päiväntasaajaa eikä hän kyennyt millään pääsemään itään."

* * * * *

Näin sanotaan Eteläisen Tyynen meren purjehdusohjeissa, eikä niissä sanotakaan mitään muuta siitä asiasta. Ei sanaakaan enempää opastukseksi uupuneelle merenkulkijalle, jotta tämä osaisi suorittaa pitkän matkansa pasaatituulialueen poikki, eikä ainoatakaan sanaa siitä, miten matkata Havaijilta Marquesas-saarille, mitkä sijaitsevat suunnilleen kahdeksansataa peninkulmaa Tahitin koillispuolella ja minne juuri sen tähden on vielä paljon vaikeampi päästä. Luulen tämän ohjeiden vaillinaisuuden johtuvan siitä, ettei milloinkaan ole ajateltu purjelaivojen pyrkivän niin mahdottomalle reitille. Mutta mahdottomuus ei säikyttänyt Snarkia — pääasiallisesti sen tähden, ettemme olleet lukeneet esittämääni pikku pykälää purjehdusohjeista ennen kuin jo olimme aloittaneet matkan. Lähdimme Hilosta, Havaijilta, lokakuun 7:ntenä päivänä ja saavuimme Nukahivalle, eräälle Marquesas-saarelle, joulukuun 6:ntena päivänä. Näiden paikkojen välimatka on kaksituhatta peninkulmaa linnuntietä, mutta purjehdimme todellisuudessa vähintään neljätuhatta peninkulmaa selviytyäksemme taipalesta, mikä kerta kaikkiaan osoittaa, ettei kahden paikan lyhyin väli aina ole suora viiva. Jos olisimme suunnanneet matkamme suoraan Marquesas-saarille, olisimme luultavasti saaneet purjehtia viisi- tai kuusituhatta peninkulmaa.

Yhden varman päätöksen olimme tehneet — emme kulkisi päiväntasaajan poikki 130:nnen läntisen pituusasteen länsipuolelta. Sillä _siitä_ riippui kaikki. Jos purjehtisimme päiväntasaajan poikki mainitun pituuden länsipuolitse ja kaakkoispasaati olisi "mukava", ajautuisimme niin kauas tuulen alle Marquesas-saarista, että saattaisi käydä aivan mahdottomaksi päästä niille. Meidän oli myöskin otettava huomioon päiväntasaajavirta, mikä kulkee länteen kahdentoista, jopa seitsemänkymmenenviiden peninkulman nopeudella päivässä. Olisimmepa totisesti pahassa pälkäässä, jos joutuisimme määräpaikkamme alapuolelle ja saisimme niin voimakkaan virran vastaamme! Niin minuuttiakaan, sekuntiakaan emme saaneet olla 130:nnen läntisen pituusasteen länsipuolella kulkiessamme päiväntasaajan poikki. Mutta koska saatoimme odottaa kaakkoispasaatia viisi, kuusi astetta päiväntasaajan pohjoispuolella — jolloin, jos tuuli puhaltaisi kaakosta tai eteläkaakosta, meidän olisi pakko purjehtia etelälounaisen suuntaan meidän piti ohjata itään päiväntasaajan ja kaakkoisten pasaatituulten pohjoispuolitse, kunnes saapuisimme ainakin 128:nnelle läntiselle pituusasteelle.

Tässä yhteydessä sietää mainita, että seitsenkymmenhevosvoimainen koneemme ei tapansa mukaan toiminut, niin että olimme kokonaan tuulista riippuvaisia. Suurveneemme kone oli myöskin käyttökelvoton. Ja koneasiain puheena ollen on parhainta saman tien tunnustaa, että pieni viisihevosvoimaisemme — minkä piti hoitaa valaistus ja pumput — oli niin ikään raajarikkona...

Matkamme näytti kyllä helpolta merikartalla. Tuossa oli Hilo, ja tässä oli matkamme päämäärä, 128. läntinen pituusaste. Koillispasaatituulessa saatoimme purjehtia suoraviivaisesti näiden paikkojen vähin. Mutta pahimpia pasaatituulipulmia on se, ettei milloinkaan täsmälleen tiedä, millä kohtaa ne tapaa, eikä sitä, mihin suuntaan ne tulevat puhaltamaan, toisin sanoen: ovatko ne "mukavia" vai "epämukavia". Kohtasimme koillispasaatin aivan Hilon sataman edustalla, mutta tuulen heittiö puhalsi liiaksi idästä. Ja sitten tuli pohjoinen päiväntasaajavirta vyöryen länteen mahtavana kyminä. Lisäksi pieni alus ei kykene purjehtimaan hankatuuleen korkeassa vasta-aallokossa. Se ponnahtelee ylös alas paikoiltaan pääsemättä. Purjeet ovat pingollaan, suojanpuolinen laita painuu vähän väliä veden alle, alus keikkuu, kieppuu ja hyppelehtii, mutta siinä onkin kaikki. Kohta kun se syöksähtää eteenpäin, se törmää vesivuoreen ja pysähtyy. Snarkille kävi sen pienen koon, "epämukavan" pasaatituulen ja päiväntasaajavirran takia niin, että teimme pitkän mutkan etelään. Ei sillä lailla, että Snark olisi kulkenut suoraan etelään, ei kylläkään. Mutta pääsimme itään surkean vähän. Lokakuun 11:ntenä päivänä aluksemme pääsi neljäkymmentä peninkulmaa itään — lokakuun 12:ntena päivänä viisitoista peninkulmaa — 13:ntena päivänä se ei päässyt yhtään peninkulmaa itään — 14:ntenä päivänä se pääsi kolmekymmentä peninkulmaa — 15:ntenä kaksikymmentä — 16:ntena yksitoista — ja 17:ntenä päivänä Snark aivan todella painui neljä peninkulmaa länteen. Viikossa siis sataviisitoista peninkulmaa itään, mikä merkitsee kuuttatoista peninkulmaa päivää kohden. Ja Hilon pituudelta 128:nnelle läntiselle pituusasteelle on kaksikymmentäseitsemän astetta eli noin tuhatkuusisataa peninkulmaa. Päivän saavutuksen ollessa kuusitoista peninkulmaa menisi siis sata päivää tämän taipaleen purjehtimiseen. Ja lisäksi oli lähin päämäärämme 128:nnella läntisellä pituusasteella viisi astetta päiväntasaajan pohjoispuolella, jotavastoin Nukahiva on yhdeksän astetta päiväntasaajan eteläpuolella ja kaksitoista astetta lännempänä.

Meillä oli jäljellä yksi ainoa mahdollisuus — pyrkiä etelään pois pasaatituulesta vaihtelevain tuulten alueelle. On kyllä totta, että kapteeni Bruce "ei matkalla etelään lainkaan tavannut vaihtelevia tuulia" ja että hän "ei kyennyt millään pääsemään itään". Mutta meillä ei ollut mitään muuta keinoa valittavana, ja rukoilimme taivaalta parempaa onnea kuin hänellä oli ollut. Vaihtelevien tuulten vyöhyke on pasaatituulten ja tyventöalueen välillä. Oletetaan, että ne ovat tyventöalueen kuuman ilman synnyttämiä tuulivirtauksia, mitkä nousevat korkealle pasaatituulten vastasuuntaan ja vähitellen painuvat valtameren pinnalle milloin missäkin. Ja ne puhaltavat — milloin missäkin! Sillä ne ovat ahtautuneina pasaatituulten ja tyventövyöhykkeen väliin ja näiden alue vaihtelee joka päivä ja joka kuukausi.

Jouduimme vaihteleviin tuuliin 11:nnellä pohjoisella leveysasteella ja pysyttelimme hellittämättömästi sillä leveydellä. Eteläpuolellamme oli tyventövyöhyke, pohjoispuolellamme koillispasaatituuli, mikä ei tahtonut puhaltaa koillisesta. Päivä seurasi päivää, ja aina ne tapasivat Snarkin jostakin yhdennentoista leveyspiirin lähettyviltä. Vaihtelevat tuulet olivat totisesti epävakaisia. Heikko vastatuuli saattoi kuolla ja jättää meidät keikkumaan tuulen tuntumattomiin kahdeksi vuorokaudeksi. Sitten saattoi taas herätä henkiin heikko vastatuuli, kestää kolme tuntia ja jättää meidät jälleen aivan tuuletta kahdeksi vuorokaudeksi. Mutta sitten — heleijaa! — tuli virkeä tuuli — ihana virkeä tuuli! — lännestä ja ajoi Snarkia eteenpäin purjeet saksattuina, vanavesi kuohuen ja lokinuora pingollaan. Puolen tunnin kuluttua se huoahti vaivalloisesti pari kertaa ja heitti henkensä. Sellaista tapahtui alinomaisesti. Olimme täynnä toivoa joka kerta, kun saimme suotuisan tuulenhenkäyksen, mikä kesti viittä minuuttia kauemmin. Mutta tuulahdukset tukahtuivat kohta.

Oli sentään poikkeuksiakin. Kunhan vaihtelevien tuulten vyöhykkeessä ollessaan odottaa kyllin kauan, niin täytyy lopultakin jotakin tapahtua, ja meillä oli niin runsaasti ruokavaroja ja vettä, että saatoimme aivan hyvin odottaa. Lokakuun 26:ntena päivänä Snark kulki toden totta satakolme peninkulmaa itään, ja puhelimme tapauksesta sitten monet päivät. Kerran saimme pienen myrskyn etelästä, mikä puhalsi itsensä tyhjiin kahdeksassa tunnissa, mutta auttoi meitä seitsemänkymmentäyksi peninkulmaa itään vuorokaudessa. Ja juuri sen viimeisillään henkäillessä tuli uusi tuulispää pohjoisesta — aivan päinvastaiselta suunnalta — ja riepotti meitä itään vielä yhden asteen.

Vuosikausiin ei ainoakaan purjealus ollut havitellut tälle tielle, ja saimmekin selvästi havaita purjehtivamme keskellä Tyynen meren autiointa autiutta. Niinä kuutenakymmenenä päivänä, mitkä matka kesti, emme nähneet yhtä ainoata purjetta emmekä ainoatakaan höyrylaivan savua kohoavan taivaanrannalta. Avuttomaksi joutunut alus saattaisi ajelehtia niillä autioilla ulapoilla kymmenen sukupolven ajan saamatta apua. Pelastuksen toivoa olisi ainoastaan sikäli, mikäli se kohtaisi sellaisen aluksen kuin Snark, ja Snark taas sattui joutumaan taipalelle pääasiallisesti sen tähden, että matka oli aloitettu ennen kuin matkamiehet olivat lukeneet erään määrätyn purjehdusohjeitten pykälän. Kun seisoi Snarkin kannella, oli seisojan silmästä näköpiirin rajaan suoraviivaisesti kolme ja puoli peninkulmaa. Sen ympyrän halkaisija, minkä keskustassa valtamerellä olimme, oli siis seitsemän peninkulmaa pitkä. Koska aina olimme keskustassa ja lakkaamatta liikuimme johonkin suuntaan, näimme paljon sellaisia ympyröitä. Mutta kaikki olivat toistensa kaltaisia. Pensaspeittoiset pikku saaret, harmaat vuorenhuiput, valkoisten purjeitten välähdykset eivät kertaakaan häirinneet näköalan yhdenmukaisuutta. Pilviä vain tuli ja meni, kohosi ympyrän piirin takaa, ajelehti yli sen avaran pinnan ja katosi vastakkaisella puolella piirin taakse.

Maailma häipyi häipymistään sitä mukaa kuin viikot vierivät. Se katosi katoamistaan, kunnes vihdoin ei enää ollut jäljellä muuta kuin Snarkin pieni maailma, mikä seitsemine sieluineen purjehti mitatonta merta. Muistomme suuresta ulkomaailmasta olivat kuin unen kangastuksia edellisestä elämästä, minkä olimme eläneet jossakin ennen Snarkille syntymistämme. Kun olimme jonkin aikaa olleet vailla tuoreita vihanneksia, puhuimme sellaisista seikoista suunnilleen samalla tavalla kuin olin kuullut isäni puhuvan eräästä nuoruutensa aikaisesta omenalajista, joka sittemmin oli kadonnut. Ihminen on olosuhteihin tottuva eläin, ja me olimme täydellisesti sellaisia. Mielestämme kaikki aluksella oli kuten pitikin, ja jos joku olisi väittänyt päinvastaista, se olisi herättänyt hämmästystä ja pahennusta.

Ulkomaailma ei voinut millään tavalla tunkeutua Snarkille. Sinne ei tullut päivällisvieraita. Sähkösanomat ja itsepäiset puhelinsoitot eivät häirinneet yksityiselämäämme. Meillä ei ollut minkäänlaisia sopimuksia täytettävänä, meidän ei tarvinnut kiiruhtaa junille, eikä meillä ollut aamulehteä, joiden ääressä tuhlata aikaa saadakseen tietää, mitä oli tapahtunut puolelletoistatuhannelle miljoonalle kanssaihmisellemme.

Mutta meillä ei ollut ikävä. Pikku maailmamme meno oli järjestettävä, ja toisin kuin maapalloa piti meidän maailmaamme ohjata sen matkalla valtameren autiossa kaikkeudessa. Lisäksi meidän oli kamppailtava kosmillisia häiriöitä vastaan, jollaiset eivät rasita maapalloa sen kitkattomalla radalla tuulettomassa avaruudessa. Ainoanakaan silmänräpäyksenä emme tietäneet, mitä tapahtuisi seuraavana. Meillä oli totisesti pirteätä vaihtelua. Kerron siitä esimerkin...

Eräänä aamuna vapautin Hermanin ruorista ja ryhdyin itse sitä hoitamaan.

"Itäkoillinen", ilmoitti hän suunnan. "Snark on kahdeksan piirua kurssista eikä tottele peräsintä."

Se ei tosiaankaan ollut ihmeellistä. Ei ole olemassa alusta, mikä tottelisi peräsintä niin ehdottomassa tyvenessä.

"Hetkinen sitten henkäili hiukan — ehkäpä alkaa uudestaan", sanoi Herman toivorikkaasti ennen kuin meni kannen alle nukkumaan.