Part 6

Spitaali on hirveätä, sitä ei voi kieltää. Mutta sen vähän nojalla, mitä tiedän taudista ja sen tarttuvaisuudesta, viettäisin loppuikäni paljon mieluummin Molokain spitaalisiirtolassa kuin jossakin keuhkotautiparantolassa. Jok'ainoassa köyhien maaseutu- ja kaupunkisairaalassa Yhdysvalloissa — ja muiden maiden samanlaisissa laitoksissa tapaa yhtä kauheita näkyjä kuin Molokailla. Ja jos minun täytyisi valita loppuiäksi pakolliseksi asuinpaikakseni Molokai tai Lontoon East End, New Yorkin East Side tai Chicagon Stockyards — niin valitsisin epäröimättä Molokain. Pitäisin parempana saada elää edes yhden vuoden Molokaissa kuin viisi vuotta vastamainitsemissani alennuksen ja inhimillisen kurjuuden lokaviemäreissä.

Molokain spitaalisiirtolassa ihmiset ovat onnellisia. Minulta ei milloinkaan unohdu siellä heinäkuun 4:ntenä päivänä vietetty juhla. Kello kuudelta aamulla olivat "kauhistuttavat" spitaaliset ulkona karnevaalipuvuissa ja ratsastelivat hevosilla, muuleilla ja aaseilla — omilla eläimillään kautta koko siirtokunnan alueen. Kaksi torvisoittokuntaa oli myös ulkona. Lisäksi pau-ratsastajia, kolme-neljäkymmentä, kaikki havaijittaria, verrattoman taitavia ratsastajattaria, yllä loisteliaat ratsastuspuvut, jollaisia alkuasukkaat olivat käyttäneet ammoiset ajat. Ja he kiidättelivät puoleen ja toiseen kaksi ja kolme rinnatusten tai isommissa ryhmissä. Iltapäivällä Charmian ja minä seisoimme palkintotuomarien lavalla ja jaoimme palkintoja pau-ratsastajille ratsastustaidosta ja puvuista. Ja ylt'ympärillämme tunkeili sadoittain spitaalisia katsomassa, ja kaikilla oli kukkaseppelet päässä, kaulassa ja olkapäillä, ja kaikki olivat iloisia ja hilpeitä. Ja alituisesti näki ylängöillä ja ruohikkokentillä ryhmissä ratsastavia karnevaalipukuisia miehiä ja naisia sekä ratsastajat että heidän ratsunsa olivat kukkaseppeleillä koristettuja — ja laulu ja nauru kajahteli. Seisoessani siinä lavalla ja katsellessani sitä kaikkea muistui mieleeni, mitenkä kerran olin potilaana eräässä Havannan sairaalassa ja näin siellä noin kaksisataa spitaalista, jotka oli suljettu neljän seinän sisään kuolemaansa asti. Niin, tiedän tästä maailmastamme tuhansia paikkoja, joita en valitsisi vakituiseksi olinpaikakseni yhtä kernaasti kuin Molokaita. Illalla menimme erääseen spitaalisten seurahuoneistoon, missä laulukuorot lukuisan yleisön edessä kilpailivat palkinnosta, ja ilta päättyi tanssiin. Olen nähnyt, millaiset olot havaijilaisilla on Honolulun kurjalistokortteleissa ja sen nähtyäni saatan hyvin helposti käsittää, minkä takia spitaaliset, jotka lähetettiin siirtokunnasta uudelleen tutkittaviksi, yhteen ääneen huusivat: "Takaisin Molokaille!"

Eräs seikka on aivan varma. Sellaisella spitaalisella, joka on Molokain siirtokunnassa, on paljon paremmat olot kuin sellaisella, joka salaa tilaansa muualla. Viimeksimainitunlainen spitaalinen on onneton hylkiö, joka elää alituisessa ilmitulemisen pelossa, samalla kuin hän hitaasti, mutta varmasti mätänee. Spitaali ei kuitenkaan suorita lakkaamatta ja keskeytyksittä hävitystyötään. Se iskee uhriinsa, haavoittaa tätä ja voi sitten ruveta lepoon epämääräiseksi ajaksi. Kenties se ei anna mitään merkkejä itsestään viiteen vuoteen tai kymmeneen vuoteen tai neljäänkymmeneen vuoteen, joiden kuluessa potilas saa nauttia häiriintymättömästä terveydestä. Mutta harvoin nämä ensimmäiset hyökkäykset keskeytyvät itsestään. Siihen tarvitaan taitavan kirurgin apua, eikä taitavaa kirurgia saa avukseen sellainen spitaalinen, joka salaa sairautensa. Tapahtuu esimerkiksi, että taudin ensimmäinen hyökkäys ilmenee mätähaavana jalkapohjassa. Haavan tunkeuduttua luuhun saakka syntyy luumätä. Jos silloin spitaalinen salaa tilansa, ei häntä voida auttaa leikkaamalla, ja jäytävä luumätä leviää leviämistään, ja sairas menehtyy lyhyessä ajassa hirveihin kuolion tai jonkin muun kauhean lisätaudin tuskiin. Jos sama spitaalinen sitävastoin on Molokailla, niin kirurgi leikkaa hänen jalkansa, poistaa mätäpesäkkeen, puhdistaa luun ja ehkäisee täydellisesti taudin kehittymisen. Kun leikkauksesta on kulunut kuukausi, voi potilas ratsastaa, juosta kilpaa, liukua hyökylaineilla ja kiipeillä huimaavilla jyrkänteillä villiomenia poimimassa... Ja — kuten jo sanottu — on mahdollista, että tauti asettuu lepoon eikä tee uutta hyökkäystä viiteen, kymmeneen tai kenties neljäänkymmeneen vuoteen.

Spitaalin muinaisia kauhuja saa etsiä niistä olosuhteista, mitkä vallitsivat ennen antiseptisen kirurgian päiviä ja ennen kuin tohtori Goodhuen ja Hollmanin kaltaiset lääkärit asettuivat asumaan Molokain siirtokuntaan. Tohtori Goodhue oli seudun ensimmäinen kirurgi, eikä häntä voida kyllin ylistää suorittamastaan jalosta työstä. Vietin aamupäivän hänen leikkaushuoneessaan, ja niistä kolmesta leikkauksesta, mitkä hän silloin suoritti, tehtiin kaksi miehille, jotka olivat vastatulleita, saapuneet samalla laivalla kuin minä. Kummallakin tauti oli saanut jalansijan vain yhteen kohtaan. Toisella oli sangen pahaksi päässyt mätähaava pohkeessa, ja toisella oli samanlainen käsivarressa. Molemmat tapaukset olivat varsin pitkälle kehittyneitä sen tähden, että potilaat silloin vasta saapuivat siirtokuntaan eivätkä olleet hankkineet apua aikaisemmin. Mutta tohtori Goodhue teki ykskaks täydellisen lopun sairauden hävityksistä kummassakin, ja neljän viikon kuluttua leikkauksesta molemmat miehet olivat varmasti yhtä terveitä ja pirteitä kuin konsanaan. Heidän ja minun välillä vallitsi silloin se ainoa ero, että sairaus oli heissä piilevänä ja voi puhjeta uudelleen vastaisuudessa.

Spitaali on yhtä vanha kuin ihmissuvun historia. Se on mainittu vanhimmissa lähdekirjoituksissamme. Ja kuitenkaan ei nykyään todella tiedetä siitä enempää kuin ammoisina aikoina. Se näet tiedettiin silloinkin, että spitaali oli tarttuvaa ja että siihen sairastuneet oli eristettävä muista. Aika on vaikuttanut sen, että spitaalista nykyään pidetään paljon ankarammin eristettynä ja kohdellaan paljon inhimillisemmin. Mutta itse sairaus on yhä sama kauhea ja selittämätön salaisuus. Kun lukee selostuksia, joita eri maiden lääkärit ja asiantuntijat ovat spitaalista esittäneet, havaitsee ehdottomasti taudin salakavalan luonteen. Asiantuntijat eivät ole yksimielisiä sen ainoastakaan vaiheesta. He eivät tiedä mitään varmaa. Entisinä aikoina puhuttiin aivan ykskantaan spitaalista yleensä. Mutta niin ei tehdä enää. Ainoa, mikä kenties on siihen nähden "yleensä" pätevää — kaikista suoritetuista tutkimuksista päättäen — on se, että spitaalin _tarttuvaisuus on vähäinen_. Mutta tämän vähäisen tarttuvaisuuden lakeja ei tunneta. On eristetty spitaalibasilli. Bakteriologisten tutkimusten nojalla voidaan päättää, onko jossakussa henkilössä spitaali; mutta ollaan yhtä tietämättömiä kuin ennenkin siitä, millä tavalla basilli tunkeutuu terveeseen ruumiiseen. Ei tiedetä, miten pitkän itämisajan se tarvitsee. On koetettu istuttaa basillia eri eläinlajeihin, mutta on epäonnistuttu.

Lääkärit ovat turhaan koettaneet keksiä rokotetta, millä tautia voitaisiin vastustaa. Ponnisteluistaan huolimatta he eivät tähän asti ole saaneet arvoitusta ratkaistuksi. Toisinaan on välähtänyt toivon kipinä. On keksitty teorioja spitaalin synnystä ja ylen ylistettyjä hoitotapoja, mutta joka kerralla toivon kipinä on sammunut epäonnistumisen pimeyteen. Eräs lääkäri kuuluttaa kaikin keinoin, että spitaalin aiheuttajana on pitkäaikainen kalaruoalla eläminen, ja hän todistelee seikkaperäisesti teoriaansa, kunnes joku Intian ylänkömaiden lääkäri kysyy, mitenkä siis on selitettävissä, että sanottujen seutujen alkuasukkaissa on spitaalia, kun he itse ja heidän esi-isänsä eivät ole milloinkaan syöneet kalaa. Joku taas hoitaa spitaalia määrätynlaisilla öljyillä ja rohdoksilla, väittää parannusmenetelmäänsä ehdottomasti varmaksi — ja viiden, kymmenen tai kenties neljänkymmenen vuoden kuluttua tauti puhkeaa potilaassa uudelleen. Spitaalin kyky olla levossa ihmisruumiissa epämääräisiä ajanjaksoja on monien päteviksi väitettyjen parannusmenetelmien syntysyynä. Mutta sen verran tiedetään varmasti, _ettei milloinkaan ole esiintynyt täysin parantunutta spitaalitapausta_.

Spitaalin tarttuvaisuus on vähäinen — mutta miten tarttuminen tapahtuu? Eräs australialainen lääkäri on istuttanut spitaalia sekä itseensä että apulaisiinsa — onnistumatta synnyttämään sitä. Tästä ei kuitenkaan voida tehdä johtopäätöksiä, sillä on olemassa muuan hyvin kuuluisa päinvastainen tapaus. Erään havaijilaisen murhaajan kuolemantuomio muutettiin elinkautiseksi vankeudeksi, kun hän salli istuttaa spitaalibasillin ruumiiseensa. Jonkun ajan kuluttua spitaali ilmaantui mieheen, ja hän kuoli spitaalisena Molokailla. Mutta tästäkään tapauksesta ei voinut tehdä johtopäätöksiä, sillä havaittiin, että niihin aikoihin, jolloin mies antautui koneen esineeksi, jo useita hänen sukulaisiaan oli lähetetty Molokaille spitaalisina. Hän oli siis voinut saada taudin heiltä, ja spitaali oli saattanut olla hänessä jo sangen pitkälle kehittyneenä silloin, kun se häneen virallisesti istutettiin. Niin ikään meillä on Damianin — kirkon sankarin — tapaus: pater Damian saapui Molokaille terveenä ja kuoli spitaaliin. On tehty monenlaisia päätelmiä siitä, miten hän oli saanut sairauden. Mutta kaikille vaaroille, joille hän oli alttiina, oli aivan varmasti ollut alttiina myös muuan nainen, joka asui siirtokunnassa siellä käydessäni. Hän oli asunut siellä monet monituiset vuodet; hän oli ollut naimisissa viiden spitaalisen miehen kanssa, saanut lapsia kaikille — ja säilynyt aivan terveenä.

* * * * *

Tähän saakka ei ole kyetty spitaalin salaisuutta vähääkään valaisemaan. Kun opitaan tuntemaan tauti nykyistä paremmin, on odotettavissa, että sen parannuskeinokin keksitään. Aikaa myöten saadaan kyllä valmistetuksi tehokas rokote, ja silloin tulee spitaali — sen tähden, että sen tarttuvaisuus on vähäinen — hyvin nopeasti katoamaan maailmasta.

7

"Auringon talo"

"Auringon talon" havaijinkielinen nimi on Haleakala. Se on suurenmoinen "talo" ja sijaitsee Mauin saarella. Luonnonihailija voi nähdä muutamia yhtä suuria nähtävyyksiä kuin Haleakala, mutta ei suurempia, eikä hän missään muualla saa katsella mitään kauniimpaa ja merkillisempää.

Tämän mahtavan jättiläisvuoren rinteellä on noin viisikymmentätuhatta eekkeriä käsittävä karjanhoitotila, ja kahdentuhannen jalan korkeudella sijaitsevassa karjatalossa vietimme yön. Seuraavana aamuna saappaat jalkaan, ja sitten satulaan. Paimenten ja kuormahevosten saattamina kiipesimme ylös Ukuleleen, toiseen vuoristokartanoon, mikä sijaitsee viisituhattaviisisataa jalkaa meren yläpuolella ja missä vallitsevat ilmastosuhteet pakottivat meidät käyttämään huopia yöllä ja turvautumaan räiskyvän takkavalkean lämpöön. Sivumennen sanoen ukulele on havaijilainen sana, mikä merkitsee kirppua ja erästä alkeellista kitarasoitinta. Meillä ei ollut kiirettä, ja vietimme päivän Ukulelessa oppineesti väitellen ilmapuntareista ja korkeuslaskelmista ja pudistimme ilmapuntariamme, kun jonkun todistelut piti tarkistaa. Ja ilmapuntarimme oli mukautuvaisin kapine, minkä milloinkaan olen nähnyt... Myöskin poimimme vuorivattuja, mitkä olivat kananmunan kokoisia tai sitäkin isompia, tähyilimme Haleakalan huipulta neljätuhattaviisisataa jalkaa yläpuoleltamme — laskeutuvia ruohopeitteisiä laavarinteitä ja katselimme mahtavia pilviä, mitkä kamppailivat keskenään alapuolellamme, meidän ollessa säteilevässä auringon paisteessa.

Päivästä päivään kesti sitä loputonta taistelua. Ukiukiu on nimeltään pasaatituuli, mikä raivoten puhaltaa koillisesta ja hyökkää Haleakalaa vastaan. Mutta Haleakala on niin korkea ja niin laaja, että se lyö koillispasaatituulen syrjään kummallekin puolelleen, niin että Haleakalan lakana ei ole lainkaan pasaatituulta. Tuuli siellä päinvastoin puhaltaa suoraan koillispasaatin kitaan. Sen tuulen nimi on Naulu. Ja yötä päivää, lakkaamatta, kamppailevat Ukiukiu ja Naulu keskenään, milloin hyökäten, milloin peräytyen, milloin väistyen sivulle, milloin kiertäen, milloin pyörtäen — yhteenotot näkee pilvijoukkioista, mitkä ajelehtivat puoleen ja toiseen eskadroonina, pataljoonina, armeijoina ja äärettöminä vuoriketjuina. Tapahtuu toisinaan, että Ukiukiu valtavilla henkäyksillään paiskaa mahtavia pilviröykkiöitä suoraan yli Haleakalan huipun, minkä jälkeen Naulu ovelasti ottaa ne vangikseen, asettaa uuteen taistelujärjestykseen ja lähettää kamppailemaan ikuista vihollistaan vastaan. Sitten Ukiukiu kuljettaa voimakkaan pilviarmeijan vuoren itäkyljen ympäri. Tämä sivustahyökkäys suoritetaan suurella täsmällisyydellä, mutta vuoren takana olevasta väijytyksestään Naulu karkaa kiertävän armeijan kimppuun, riistää, raastaa, laahaa sitä ja luo sen uuteen muotoon, lähettäen sen sitten takaisin Ukiukiua vastaan vuoren länsikyljen ympäri. Ja varsinaisen taistelutanteren ylä- ja alapuolitse, pitkin merestä kohoavia rinteitä. Ukiukiu ja Naulu lähettävät lakkaamatta pieniä pilvijoukkoja, jotka epäsäännöllisissä jonoissa ryömivät ja matelevat maata myöten, puiden lomitse ja solien läpi ja sitten yht’äkkiä hyökkäävät toistensa kimppuun väijytyskohdissa ja läpikulkupaikoissa. Toisinaan jompikumpi puoli aivan äkkiä lähettää raskaan iskujoukon, joka vangitsee pienet partiot tai ajaa ne korkeuteen, niin että ne pyörivät kohtisuorassa suunnassa tuhansia jalkoja ilmaan.

Mutta Haleakalan läntisillä rinteillä käydään päätaistelu. Sinne Naulu kokoaa mahtavimmat joukkionsa, ja siellä se saavuttaa suurimmat voittonsa. Ukiukiu heikkenee päivän iltaantuessa kuten kaikki pasaatituulet, ja silloin Naulu lyö sen takaisin. Naulu on mainio kenraali. Koko päivän se kokoaa yhteen kohtaan äärettömiä varajoukkoja. Kun päivä alkaa painua iltaan, se muodostaa ne vahvaksi teräväkärkiseksi rivistöksi, mikä on monta peninkulmaa pitkä, peninkulman levyinen ja satoja jalkoja paksu. Tämän rivistön se lähettää hitaasti etenemään Ukiukiun leveätä rintamaa vastaan, ja Ukiukiu heikkenee hitaasti mutta varmasti ja lyödään hajalle. Mutta se ei tapahdu ankaratta taistelutta. Toisinaan Ukiukiu tekee aivan hurjaa vastarintaa, ja rannattomasta koillisesta saamillaan tuoreilla apujoukoilla se tuhoaa puolen peninkulman pituisia rivejä Naulun armeijasta ja lakaisee ne West Mauin taakse. Joskus kummankin hyökkäävän armeijan iskettyä yhteen niiden ottelu päättyy siihen, että ne jättiläispyörteinä kohoavat kohtisuorasti korkeuteen — toisiinsa kietoutuneet pilvijoukkiot nousevat vinhasti pyörien tuhansia jalkoja ilmaan. Ukiukiulla on mieliliikkeenä lähettää matala ja litteä, tiheäksi sulloutunut joukkomuodostelma pitkin maata Naulun alle. Sinne päästyään Ukiukiu alkaa puskea. Naulun mahtava keskusrintama antaa perään ja taipuu ylöspäin, mutta tavallisesti se paiskaa vihollisen hyökkäysrivistöt takaisin, niin että ne vyörähtävät omia joukkoja vastaan. Ja koko ajan juoksentelevat pienet hajanaiset sissijoukot omia teitään puiden lomitse ja solien lävitse, ryömivät ruohikossa ja yllättelevät toisiaan odottamattomilla hyökkäyksillä — korkealla yläpuolella olevan Haleakalan katsellessa kamppailua kirkkaana ja ylhäisen yksinäisenä, laskevan auringon säteissä kylpien. Ja samalla tavalla taistelu jatkuu läpi yön. Mutta aamulla on Ukiukiu pasaatituulten tapaan saanut kootuksi tuoreita voimia, ja se syöksee Naulun laumat takaisin paon ja tappion sekamelskassa. Ja päivästä päivään jatkuu sama taistelu: ikuisesti kamppailevat Ukiukiu ja Naulu toisiaan vastaan Haleakalan rinteillä.

Seuraavana aamuna aloitimme paimen- ja kuormahevossaattueinemme nousun huipulle. Eräs kuormahevonen kantoi kahtakymmentä gallonaa vettä, mikä oli jaettu viisi gallonaa vetäviin, hevosen kyljillä riippuviin nahkapusseihin. Sillä vesi on harvinaista ja arvokasta itse kraaterillakin, vaikka peninkulmia laajoilla alueilla kraaterin pohjois- ja itäreunamilla sataa enemmän kuin missään muualla maailmassa. Kiivettiin pitkin lukemattomia laavaväyliä, joilla ei ollut minkäänlaista polkua, enkä milloinkaan ole nähnyt niin verrattoman varmajalkaisia hevosia kuin ne kolmetoista, mitkä meillä oli. Ne kapuilivat ylös alas pystysuoria rinteitä yhtä varmasti ja kylmäverisesti kuin vuorivuohet, eikä ainoakaan niistä kaatunut tai epäröinyt.

Muuan merkillinen harhanäky valtaa kaikki yksinäisillä vuorilla kiipeilijät. Mitä korkeammalle noustaan, sitä enemmän maanpintaa ilmaantuu näköpiiriin, ja siitä syntyy sellainen vaikutelma, kuin taivaanranta kohoaisi ympärillä. Tämä harhanäky on erittäin selvä Haleakalalla, sillä vanha tulivuori kohoaa aivan yksinäisenä suoraan merestä ja sitä mukaa kuin nousimme Haleakalan jyrkkiä rinteitä, meistä tuntui siltä, kuin Haleakala, me itse ja kaikki ympärillämme vielä nopeammin olisi vajonnut syvään kuiluun. Joka taholla taivaanranta oli yläpuolellamme, ja valtameri kallistui sen rajasta jalkaimme juurelle. Mitä korkeammalle pääsimme, sitä syvemmälle tunnuimme vaipuvan ja sitä jyrkemmäksi muuttui nousukulma näköpiiriin, missä meri ja taivas yhtyivät. Se tuntui noituudelta ja epätodelliselta. Mieleen välähti Jules Vernen matka maan keskipisteeseen. Ja kun vihdoin saavuimme vuorijättiläisen huipulle, mikä muistuttaa kumoonkäännetyn kartion pohjia — keskellä kauhistuttavaa kosmillista kuilua sijaitsevan kartion pohjaa, havaitsimme, ettemme olleet huipulla emmekä pohjalla. Korkealla yläpuolellamme oli taivasta tavoitteleva näköpiiri, ja kaukana alapuolellamme, siinä, missä vuorenhuipun olisi pitänyt olla, näimme uuden syvyyden: suuren kraaterin — "Auringon talon". Kraaterin huimaavan korkeain seinämäin ympärysmitta on kaksikymmentäkolme peninkulmaa. Seisoimme melkein pystysuoran länsiseinämän partaalla, ja kraaterin pohja oli lähes puoli peninkulmaa meitä alempana. Pohja, missä laavavirrat olivat jähmettyneet ja mikä oli täynnä kuonakeiloja, oli niin punainen, puhdas ja kulumaton, kuin tuli olisi vasta eilen sieltä sammunut. Kuonakeilat — pienin niistä oli viidettäsataa jalkaa korkea ja suurin yli yhdeksänsataa jalkaa — näyttivät vain mitättömän pieniltä hiekkakeoilta, niin jättiläismäinen oli kokonaisuus. Kaksi tuhansien jalkojen syvyistä rakoutumaa ammotti kraaterin reunassa, ja niiden läpi koetti Ukiukiu turhaan puskea villavia pilvilaumojaan. Kohta kun pilvet olivat tunkeutuneet rakoutumain läpi, kraaterin kuumuus muutti ne ohueksi ilmaksi. Niitä tuli alituisesti, mutta ne eivät päässeet pitemmälle.

Mikä autiuden kolkko tyyssija, synkkä, kammottava mutta samalla hurmaava! Näimme allamme paikan, missä tulija maanjäristykset olivat raivonneet. Maapallon sisällys oli eteemme paljastettuna. Näimme edessämme jättiläispajan, missä luonto vielä suoritti alkuaikaista luomistyötään. Siellä täällä oli isoja alkuvuoren kallioita kohonnut maan sisustasta puhki sulana kiehuvan pinnan, mikä näytti aivan äskettäin jähmettyneeltä. Kaikki tuntui epätodelliselta ja uskomattomalta. Kun loimme katseemme ylöspäin, näimme korkealla yläpuolellamme — mutta todellisuudessa alapuolellamme — Ukiukiun ja Naulun pilvitaistelun. Ja vielä korkeammalla näennäisen kaikkeuden kuilun rinteillä, pilvitaistelun yläpuolella, ylhäällä ilmassa, taivaalla, uivat Lanain ja Molokain saaret Kraaterin toisella puolella, kaakossa, näimme — katse yhä näennäisesti ylöspäin suunnattuna — ensinnä turkoosinsinisen meriseinämän ja sitten Havaijin valkoiset rantatyrskyt. Näiden yläpuolella häilyi pasaatituulten pilvivyö, ja sitten seurasi kahdeksankymmenen peninkulman etäisyydessä pari jättiläisröykkiötä, jotka näyttivät uivan huikaisevassa taivaansinessä, joiden kruunuina kimmelsi lumi ja joita ympäröi kangasteleva pilviseppel. Ne olivat Mauna Kean ja Mauna Loan huiput, jättiläistulivuorten, mitkä näyttivät riippuvan taivaalla.

Kerrotaan, että hyvin kauan aikaa sitten eräs Maui, Hinan poika, asui nykyisellä West Mauilla. Hänen äitinsä Hina oli kapaiden valmistaja. Hinan täytyi valmistaa ne öisin, sillä kaikki päivät häneltä meni niiden kuivattamiseen. Kaikki aamut ja aamupäivät hän levitteli niitä auringonpaisteeseen. Mutta juuri kun hän oli saanut ne levitetyiksi, hänen oli ruvettava keräämään niitä pois, ennättääkseen saada ne kaikki katon alle yöksi. Sillä päivät olivat lyhyempiä silloin kuin nykyään. Maui näki äitinsä turhan lyön ja kävi siitä murheelliseksi. Hän päätti tehdä jotakin mutta ei auttaa ripustamalla auringonpaisteeseen ja korjaamalla talteen äitinsä kapaita. Siihen hän oli liian älykäs. Ei, hänen aatteensa oli sellainen, että hänen oli saatava aurinko kulkemaan hitaammin. Kenties hän oli ensimmäinen havaijilainen tähtientutkija. Joka tapauksessa hän teki sarjan aurinkohuomioita eri kohdilta saarta. Ja hän tuli sellaiseen johtopäätökseen, että aurinko kulki suoraan Haleakalan yli. Päinvastoin kuin Joosua hän ei tarvinnut lainkaan jumalallista apua. Hän kokosi suuren joukon kookospähkinöitä ja palmikoi niiden kuiduista vahvan nuoran, mistä teki suopungin, samanlaisen kuin Haleakalan paimenilla tänä päivänä käytännössä olevat. Senjälkeen hän meni "Auringon taloon" ja odotti siellä. Kun aurinko sitten vyöryi pitkin rataansa ehättääkseen matkansa päähän mahdollisimman lyhyessä ajassa, reipas nuorukainen heitti suopunkinsa erääseen sen vahvimpia ja suurimpia säteitä. Sillä tavalla hän sai hiukan hillityksi auringon vauhtia ja myös katkaistuksi siltä vahvan säteen. Ja niin hän päivä päivältä jatkuvasti sinkautteli suopunkiaan ja katkoi auringon säteitä, kunnes aurinko antautui. Maui saneli rauhanehdot, ja aurinko mukautui niihin, luvaten siitä pitäen kulkea hitaammin. Niin sai Hina riittävästi aikaa kapaiden kuivattamiseen, ja niin ovat päivät muuttuneet pitemmiksi kuin ennen... Viimeksimainittu seikkahan lyö täydellisesti yhteen nykyaikaisen tähtitieteen oppien kanssa!

Söimme murkinan, minkä muodostivat lihamuhennos ja poi, kiviaitauksessa, jota entisaikoina oli käytetty saaren karjan säilytyspaikkana. Sitten matkasimme puoli peninkulmaa pitkin kraaterin reunaa ja rupesimme laskeutumaan itse kraateriin. Sen pohjaan oli kahdentuhannenviidensadan jalan matka, ja meidän oli kuljettava löysän tulivuorikuonan muodostamaa jyrkkää rinnettä. Hevosemme lipeilivät ja liukuivat, mutta pysyivät alati tukevasti jaloillaan. Kun niiden kaviot upposivat mustaan kuonapintaan, murtui tämä epämiellyttävän keltaiseksi ja karvaan makuiseksi savipölyksi, mikä ympäröi meidät ihan pilviin. Erään tasanteen poikki ratsastimme täyttä laukkaa, ja sitten mentiin soveliaasta rotkelmasta jälleen alaspäin, tulivuoripölyssä, keskellä kuonakeiloja, joiden väri milloin oli tiilenpunainen, milloin kuin vaalean ruusun, milloin purppuranhohteisen musta. Yläpuolellamme kohosivat kraaterin seinämät hetki hetkeltä korkeampina. Vaelsimme pitkin lukemattomia laavauomia ja risteilimme kivettyneen tulimeren timantinkovilla aalloilla. Sahahampaiset laavalaineet vaikeuttivat matkaamme oudolla valtamerellä, ja joka puolellamme oli sakaraisia harjanteita ja toinen toistaan eriskummallisemman muotoisia ilmareikiä. Sivuutimme pohjattoman rotkon ja kuljimme sitten seitsemän peninkulmaa viimeisen laavavirran pääuomaa.

Kraaterin alapäästä löysimme leiripaikan pienestä olapa- ja koleapuuviidakosta, mikä sijaitsi eräässä kulmauksessa, tuhatviisisataa jalkaa korkeiden pystysuorien seinämien juurella. Siellä oli laidunta hevosille, mutta ei lainkaan vettä, ja sentähden jatkoimme matkaamme kokonaisen peninkulman laavamerellä eräälle kraaterin seinämällä olevalle tunnetulle vesipaikalle. Mutta vesirotkelma oli tyhjä. Kun olimme kapuilleet puolisataa jalkaa ylöspäin sen reunaa, löysimme erään vesilätäkön. Sanko sinne, ja pian virtasi kallista nestettä kalliota pitkin alempaan vesisyvennykseen, minkä partaalla paimenillamme oli täysi työ hillitä hevosia, koska niistä vain yksi kerrallaan mahtui juomaan. Sitten oli leiriydyttävä kraaterin seinämän juurelle, ja teltta pystytettiin kiväärin pamahdellessa, sillä rinteen louhikoilla kapuili määkiviä villivuohilaumoja. Lihamuhennos, poi ja vartaalla paistettu vohla muodostivat ateriamme.