Part 5
Sen, joka tahtoo oppia aalloilla ratsastamaan, täytyy olla hyvä uija ja tottunut sukeltaja. Lisäksi tarvitaan vain voimia ja tavallista tervettä järkeä. Isojen hyökyaaltojen voima on hämmästyttävä. Saattaa sattua yhteenotossa niiden kanssa, että ratsastajalta kirpoaa lauta monen sadan jalan päähän. Silloin miehen on tultava toimeen omin neuvoin. On aivan merkityksetöntä, minkä verran silloin on seuraa, ei voi luottaa ainoankaan toisen apuun. Näennäinen turvallisuus, mitä tunsin Fordin ja Freethin läsnäolon takia, sai minut unohtamaan, että olin ensimmäisellä uimaretkelläni syvällä vedellä keskellä isoja hyökyaaltoja. Sain kuitenkin siitä muistutuksen ja sainkin sangen äkkiä. Sillä tuli mahtava aalto, jolla molemmat kumppanini ratsastivat aivan rantaan asti, ja minä olisin voinut hukkua kymmenet kerrat ennen kuin he olivat jälleen luonani.
Jokaisen laudalla aaltoa pitkin liukuvan on ensin suoritettava kunnollinen lähtö. Laudan ja sillä ratsastavan on oltava hyvässä vauhdissa ennen kuin aalto saavuttaa heidät. Kun liukuja näkee sellaisen aallon tulevan, jolla hän tahtoo ratsastaa, hän käänny selin aaltoon ja meloo rantaa kohti kaikin voimin niin sanotuin tuulimyllyottein. Tämä voimanponnistus on suoritettava aivan aallon edessä. Jos laudalla on riittävä vauhti, lisää aalto sitä, ja lauta aloittaa neljännespeninkulmanmatkansa.
Milloinkaan minulta ei unohdu ensimmäinen kerta, jolloin valitsin ison aallon syvällä vedessä. Näin sen tulevan, käänsin selkäni sille ja meloin kuin henkeni edestä. Lautani vauhti kiihtyi kiihtymistään, kunnes minusta tuntui siltä, kuin käsivarteni olisivat olleet irtaantumaisillaan. Mitä selkäni takana tapahtui, sitä en tietänyt — on mahdotonta katsoa taakseen tuulimyllyottein meloessaan. Mutta kuulin aallon harjan kuohuvan ja kohisevan, ja kohta senjälkeen lautani kohosi ja linkoutui eteenpäin. Ensimmäiseen puoleen minuuttiin tuskin tiesin mitä tapahtui. Vaikka pidin silmäni auki, en nähnyt mitään sen tähden, että olin hautaantunut kihisevään kuohuun. Mutta en hätäillyt, olin hurmioituneen ihastuksen vallassa siitä, että minun oli onnistunut pyydystää aalto. Puolen minuutin kuluttua sentään näkö- ja hengityskykyni rupesivat palaamaan. Näin, että lautani etukärki pisti ylös kolme jalkaa vedestä ja piirsi ilmaa. Siirsin varovasti painoani eteenpäin, niin että laudan keula painui. Sitten makasin aivan hiljaa hurjasti eteenpäin kiitäessäni — ja ranta ja uijat tulivat vähitellen selvästi näkyviini... Mutta en saanut matkatuksi neljännespeninkulmaa sillä aallolla, sillä estääkseni lautaani sukeltamasta peräydyin liiaksi, niin että äkkiä vierähdin aallon takasivua alas.
Tämä kaikki tapahtui ollessani toista päivää hyökylaineilla ratsastamassa, ja olin aivan ylpeä itsestäni. Viivyin merellä neljä tuntia ja lopetettuani olin lujasti päättänyt palata sinne niin pian kuin olisin päässyt pystyyn seuraavana aamuna. Mutta se päätökseni kuului niihin, joilla kivetään tietä vissiin kuumaan ja kaukaiseen paikkaan. Seuraavana päivänä olin ankkurissa. En ollut sairas, mutta olin hyvin tukalassa tilassa enkä päässyt vuoteesta. Puhuessani Havaijin ihmeellisestä vedestä minulta unohtui kuvaamatta Havaijin ihmeellinen aurinko. Se on tropiikin aurinko, ja kesäkuun alkupuolella se on aivan kohtisuorasti pään päällä. Ja sitäpaitsi se on kavala ja viekas aurinko. Ensimmäisen kerran elämässäni aurinko oli saanut minut poltetuksi. Käsivarteni, hartiani, ja selkäni olivat karaistuneet, sillä aurinko oli paahtanut ne monta kertaa ennenkin, mutta niin ei ollut jalkojeni laita. Ja nyt olin neljä tuntia yhteen menoon antanut jalkojeni aran takasivun olla alttiina Havaijin auringon kohtisuorasti ampuville nuolille. Vasta maihin noustuani havaitsin, että aurinko oli polttanut minua. Aluksi palanut iho tuntuu vain kuumalta, mutta pian polte kiihtyy ja iho menee rakoille. Jäseniä, joiden iho kurtistuu, on mahdoton taivuttaa. Sentähden vietin seuraavan päivän vuoteessa. Minusta ei ollut kävelijäksi, ja siksi kirjoitan tätäkin vuoteessa. On helpompi tehdä se kuin jättää tekemättä. Mutta huomenna — oi huomenna! — jälleen olen Waikikin ihmeellisessä vedessä ja ratsastan rantaan seisoen pystysuorana laudallani niinkuin Ford ja Freeth. Ja jos epäonnistun huomenna, niin onnistun seuraavana tai sitä seuraavana päivänä. Silloin olen tehnyt erään aivan ehdottoman päätöksen: Snark ei purjehdi pois Honolulusta ennen kuin olen siivittänyt kantapääni aallon nopeudella, niin että minusta tulee auringon paahtama Merkurius!
6
Molokain spitaaliset
Kun Snark matkalla Honoluluun purjehti pitkin Molokain rannikkoa, katselin merikarttaa ja näytin sitten muuatta matalaa nientä, jota rajoitti kaksi-, paikoin neljäkintuhatta jalkaa korkea jättiläisvuori, ja sanoin: "Todellinen helvetti — maailman kirotuin paikka."
Olisin totisesti hämmästynyt, jos samalla hetkellä olisin näyssä nähnyt, mitenkä kuukautta myöhemmin oleskelin sillä maailman kirotuimmalla paikalla ja mitenkä minulla oli aivan häpeällisen hupaisaa kahdeksansadan spitaalisen parissa, joilla myöskin oli hauskaa. Se, että heillä oli hauskaa, ei luonnollisesti ollut häpeällistä, mutta minulle se oli häpeällistä sen tähden, ettei minulla olisi pitänyt olla hauskaa niin suuren kurjuuden keskellä. Ainoana puolustuksenani on, etten voinut ilolleni mitään.
Esimerkiksi: iltapuolella heinäkuun 4:ntenä päivänä kaikki spitaaliset olivat kokoontuneet kilparatsastusradalle. Olin lähtenyt johtajan ja lääkärien luota ottaakseni pikavalokuvan ratsastuksen päättymisestä. Se oli jännittävä kilpailu, ja yleisön mielenkiinto oli hyvin vilkas. Kolme hevosta otti osaa. Yhtä niistä ratsasti kiinalainen, toista havaijilainen ja kolmatta portugalilainen poika. Kaikki ratsastajat olivat spitaalisia, samoin palkintotuomarit ja katselijat. Rata piti kiertää kahdesti. Kiinalainen ja havaijilainen lähtivät yhtaikaa ja ratsastivat aivan vieretysten, portugalilainen poika hoputti hevostaan parisataa jalkaa taempana. Ensimmäisellä kierroksella nämä sijat säilyivät. Puolivälissä toista kierrosta kiinalainen kiristi vauhtiaan ja pääsi hevosen pituuden verran havaijilaisen edelle. Samaan aikaan portugalilainen alkoi lähestyä. Mutta hänen asemansa näytti toivottomalta. Yleisö kiihtyi aivan hurjaksi. Kaikki spitaaliset olivat intohimoisia kilparatsastuksen harrastajia. Portugalilainen poika lähestyi lähestymistään toisia. Silloin minäkin kiihdyin aivan hurjaksi. Kilpailijat olivat paluumatkalla. Portugalilainen sivuutti havaijilaisen. Maa jymisi kavioitten alla. Hevoset muodostivat silmänräpäyksen ajan kuin yhden möhkäleen, ratsastajat heiluttivat piiskojaan, ja kaikki katselijat koettivat parhaansa mukaan pakahtua ulvomiseen ja huutamiseen. Eteenpäin, eteenpäin!... Tuuma tuumalta portugalilainen voitti matkaa, ja lopuksi hän sivuutti toisenkin kilpailijansa, niin että hänen hevosensa saapui maaliin pään mitan verran edellä kiinalaisesta. Pääsin taas aistieni herraksi. Näin taas spitaaliset, jotka ulvoivat, heittelivät hattujansa ilmaan ja hyppelivät kuin sätkivät kadotuksen henget. Ja minä menettelin samalla tavalla. Kun sitten jälleen tulin tolkkuihini, tapasin itseni hattuani heiluttamasta ja mumisemasta hurmion vallassa: "Tuhannen tulimmaista — poika voittaa!... Poika voittaa!"
Koetin hillitä itseäni. Huomautin itselleni, että olin näkemässä erästä Molokain kauhuista ja että oli puoleltani häpeällistä sellaisissa olosuhteissa olla niin kevyellä mielellä. Mutta siitä ei ollut apua. Seuraavana numerona oli aasien kilpajuoksu. Silloin vasta ilo nousi ylimmilleen. Sitä aasia, joka tulisi viimeisenä maaliin, pidettäisiin voittajana, ja seikan teki oikein mutkalliseksi se, ettei kukaan saanut ratsastaa omalla aasillaan. Kaikki kilpailijat ratsastivat vieraalla aasilla. Ja sitä seurasi, että jokainen koetti päästä sillä aasilla, jolla ratsasti, edelle omastaan, jolla ratsasti joku toinen. Luonnollisesti olivat ainoastaan ne, joilla oli erikoisen hidas ja jäykkäniskainen aasi, ilmoittautuneet osanottajiksi. Muuan aasi oli opetettu vetämään jalkansa kokoon ja paneutumaan pitkäkseen kohta, kun ratsastaja kosketti sen kylkiä kantapäillään. Jotkut aasit tahtoivat välttämättä kääntyä takaisin ja palata maaliin. Muutamilla oli itsenäinen taipumus pysytellä radan laidalla, missä ne kurkottivat päänsä aitauksen yli ja pysähtyivät, sitten hievahtamattakaan paikaltaan. Jokainoa hidasteli mahdollisimman paljon. Puolivälissä rataa eräs aasi joutui toraan ratsastajansa kanssa. Kaikki muut olivat jo kulkeneet maaliviivan poikki — mutta se aasi äkäili vielä silloinkin. Se voitti palkinnon, vaikka ratsastajan täytyi jättää se omiin valtoihinsa ja kävellä loppumatkan jalan. Ja koko kilpailun ajan lähes tuhat spitaalista nauroi kohti kurkkua ilveelle. Ken tahansa olisi minun asemassani yhtynyt heidän iloisuuteensa, ja kenellä tahansa olisi ollut yhtä hauskaa.
Edelläoleva on tarkoitettu johdannoksi selitykseen, ettei Molokain kauhuja ole lainkaan olemassa sellaisina, jollaisiksi ne on tähän asti kuvattu. Siirtokunnasta ovat tavallisesti kertoneet sellaiset järkytysjuttujen sepittäjät, jotka eivät ole milloinkaan siellä olleet. Spitaali on luonnollisesti spitaalia, ja se on kamala tauti. Mutta Molokain kuvaukset ovat usein olleet niin synkkiä, etteivät ne ole tehneet oikeutta spitaalisille itselleen eivätkä niille, jotka ovat elämäntyökseen valinneet tautiin sairastuneiden huoltamisen. Eräs esimerkki. Joku sanomalehtikirjeenvaihtaja, joka luonnollisesti ei milloinkaan ole käynyt edes siirtokunnan läheisyydessä, on ylen eloisasti kuvaillut, kuinka johtaja McVeigh makaa yönsä kurjassa ruohomajassa, minkä ympärillä ryömii sadoittain nälkää näkeviä, ruokaa ruikuttavia spitaalisia. Tämä hirmujuttu on kulkenut kautta koko Yhdysvaltojen sanomalehdistön ja aiheuttanut lukuisia kiihkeitä mielenilmaisuja. Kerronpa siis asuneeni mr McVeighin ruohomajassa — mikä oikeastaan oli upea hirsihuvila, sillä koko siirtokunnassa ei ollut yhden yhtä ruohomajaa — ja kuulleeni, kuinka spitaaliset ruikuttivat ruokaa — mutta se oli merkillisen sopusointuista ja musikaalista ruikutusta, mitä säestivät kielisoittimet: viulut, kitarat, ukulelet ja banjot. Valitus ilmaistiin monilla eri tavoilla. Spitaalisten torvisoittokunta kaiutteli säveliään, kaksi laulukuoroa esiintyi ja lopuksi harvinaisen kaunisääninen kvintetti. Valituksen sijasta laulukuorot kuulemma aina kunnioittivat mr McVeighiä serenaadilla, kun hän palasi Honolulun-matkoiltaan.
Spitaali ei ole lainkaan niin tarttuvaista kuin kuvitellaan. Oleskelin kokonaisen viikon siirtokunnassa ja otin vaimoni sinne mukaani — mitä kaikkea ei suinkaan olisi tapahtunut, jos meillä olisi ollut vähänkin syytä pelätä tartuntaa. Emmekä lainkaan käyttäneet pitkiä hansikkaita tahi pysytelleet loitolla spitaalisista. Seurustelimme päinvastoin huolettomasti heidän kanssaan ja pois lähtiessämme tunsimme kymmenittäin heitä näöltä ja nimeltä. Ainoa varovaisuustoimenpide, mitä pidetään välttämättömänä, on aivan yksinkertaisesti puhtaus. Palatessaan koteihinsa spitaalittomilla, jotka ovat olleet spitaalisten parissa ja tekemisissä heidän kanssaan — esimerkiksi lääkäreillä ja johtajilla — on tapana vain vaihtaa takkia ja pestä kasvonsa ja kätensä mietoa antiseptistä saippuaa käyttämällä.
Siitä käsityksestä, että spitaalinen on saastainen, on sentään pidettävä lujasti kiinni, ja päättäen siitä vähästä, mitä taudista tiedetään, spitaalisten eristämisestä on pidettävä tarkka huoli. Toiselta puolen on se tavaton kammo, jolla entisaikoina suhtauduttiin spitaaliseen, ja se kauhea kohtelu, minkä alaiseksi hän joutui, ollut sekä tarpeetonta että julmaa. Väärinkäsityksiä hälventääkseni kerron näkemäni mukaan, miten spitaaliset ja spitaalittomat seurustelivat Molokailla. Aamupuolella siellä viettämäämme ensimmäistä päivää Charmian ja minä olimme läsnä Kalaupapaklubin kilpa-ammunnassa, ja saimme silloin nähdä ensimmäisen vilahduksen siirtokunnassa vallitsevasta kurjuudesta ja sen lievityskeinoista. Klubi oli juuri aloittamassa kilpa-ammunta-sarjaa pokaalista, minkä oli lahjoittanut johtaja mr McVeigh — klubin jäsen samoin kuin tohtori Goodhue ja tohtori Hollman, siirtokunnan lääkärit, jotka sivumennen sanoen asuivat siellä vaimoinensa. Kaikki ampumapaviljongissa lähellämme seisovat olivat spitaalisia. Spitaaliset ja spitaalittomat käyttivät samoja ampuma-aseita, ja kaikki tungeskelivat huolettomasti yhdessä joukossa. Useimmat spitaaliset olivat havaijilaisia. Vierelläni penkillä istui eräs norjalainen. Aivan edessäni korokkeella seisoi amerikkalainen, Pohjois- ja Etelävaltioiden välisen sodan veteraani. Hän oli seitsemänkymmentäviisi vuotta vanha, mutta se ei estänyt häntä saavuttamasta korkeata pistemäärää. Kookkaat khakipukuiset spitaaliset havaijilaiset poliisimiehet ottivat myös osaa ammuntaan; niin ikään portugalilaiset, kiinalaiset ja kokuat — viimeksimainitut ovat siirtokunnassa palvelevia alkuasukkaita, joilla ei ole spitaalia. — Ja sinä iltapäivänä, jona Charmian ja minä kiipesimme tuhansia jalkoja korkean rajavuoren rinnettä ja loimme jäähyväissilmäyksen siirtokuntaan, olivat johtajat, lääkärit ja koko siirtokunnan eri kansallisuuksien muodostama väestö, sairaat ja terveet, innostuneina katsomassa jalkapallokilpailua.
Sillä tavalla ei spitaaliseen ja hänen kovin väärinymmärrettyyn ja pelättyyn tautiinsa suhtauduttu Euroopassa keskiajalla. Spitaalista pidettiin siihen aikaan lainopillisessa ja valtiollisessa mielessä kuolleena. Hänet saatettiin ruumiskulkueessa kirkkoon, ja siellä pappi luki hänelle hautauskaavan. Lapiollinen multaa heitettiin hänen rinnalleen — ja sitten hän oli kuollut, elävänä kuollut. Tämä ankara menettely oli tosin aivan tarpeeton, mutta eräs seikka siitä sentään opittiin. Spitaali oli ollut täysin tuntematonta Euroopassa, kunnes kotiinpalaavat ristiretkeläiset toivat sen mukanaan, minkä jälkeen tauti hitaasti levisi. Oli ilmeistä, että sen saattoi saada ollessaan kosketuksissa siihen sairastuneiden kanssa. Tauti oli siis tarttuvaa, ja silloin oli myös selvää, että se voitaisiin hävittää eristämällä sairaat muista ihmisistä. Kova ja sydämetön oli spitaalisten kohtelu siihen aikaan, mutta opittiin ymmärtämään eristämisen hyöty. Siten saatiin spitaali hävitetyksi.
Ja eristämisen johdosta spitaali on nyt vähenemässä havaiji-saarilla. Mutta spitaalisten eristäminen Molokailla ei ole ollenkaan niin hirveä painajaisuni kuin miksi sappitautiset kynäniekat sitä kuvailevat. Ensinnäkään spitaalista ei armotta eroteta perheestään. Kun jotakuta epäillään spitaaliseksi, terveydenhoitokomitea kutsuu hänet lähellä Honolulua sijaitsevalle Kalihin vastaanottolaitokselle. Hänen matkakulunsa ja kaikki hänen muut menonsa maksetaan valtion varoilla. Ensin komitean bakteriologi tutkii hänet mikroskooppisesti. Jos silloin löydetään bacillus leprae, hän joutuu tutkimuskomitean viiden lääkärin tutkittavaksi. Jos nämä havaitsevat hänet spitaaliseksi, hänet julistetaan sellaiseksi, ja julistuksen vahvistaa sitten virallisesti terveydenhoitokomitea, minkä jälkeen annetaan käsky spitaalisen viemisestä Molokaille. Kaikissa omaa tapaustaan koskevissa asioissa potilaalla on oikeus pitää edustajanaan lääkäriä, jonka hän itse saa valita. Eikä potilasta sen jälkeen kuin hänet on julistettu spitaaliseksi suinkaan lähetetä muitta mutkitta Molokaille. Hän saa runsaasti aikaa — viikkoja, jopa toisinaan kuukausia, mitkä hän viettää Kalihissa asioitaan järjestämässä. Molokailla hän saa järjestelmällisesti ottaa vastaan omaisiaan, liikeasiakkaitaan jne., jos kohta nämä eivät saa syödä eivätkä nukkua hänen talossaan. Vierailijain saatavissa on aina tartunnalta suojeltuja asuntoja.
Näin esimerkin siitä, miten sairaiksi epäiltyjä käsitellään, käydessäni Kalihissa terveydenhoitokomitean puheenjohtajan mr Pinkhamin kanssa. Epäilyksenalainen oli seitsenkymmenvuotias havaijilainen, joka kolmekymmentäneljä vuotta oli työskennellyt eräässä Honolulun kirjapainossa. Bakteriologi oli selittänyt hänet spitaaliseksi. Tutkimuskomitea ei ollut kyennyt antamaan ratkaisevaa lausuntoa, ja juuri sinä päivänä olivat kaikki sen jäsenet tulleet Kalihiin suorittamaan uutta tutkimusta.
Molokailla oleskellessaan on spitaaliseksi julistetulla oikeus päästä uudelleen tutkittavaksi, ja potilaita käy lakkaamatta Honolulussa siinä tarkoituksessa. Höyrylaivalla, millä matkustin Molokaille, oli kaksi sinne palaavaa spitaalista, kaksi nuorta naista. Toinen heistä oli ollut Honolulussa järjestämässä joitakin omaisuusasioitaan, toinen tervehtimässä sairasta äitiään. Molemmat olivat viettäneet kuukauden Kalihissa.
Molokain siirtokunnassa vallitsee vielä paljon ihanampi ilmanala kuin itse Honolulussa, koska se sijaitsee sillä puolella saarta, mihin raikkaat koillispasaatituulet puhaltivat. Näköala on suurenmoinen — toisaalla sininen meri, toisaalla ihmeellinen kalliomuuri, jossa siellä täällä on kauniita laaksolaskeumia. Kaikkialla on reheviä heinälaitumia, joilla spitaalisten omistamia hevosia vaeltelee sadoittain. Kalaupapan pienessä satamassa on rivi kalastusveneitä ja höyryvene — kaikki spitaalisten yksityisomaisuutta ja heidän käytössään. Merimatkoillaan he luonnollisesti eivät saa mennä määrättyjen rajojen ulkopuolelle, mutta muuten ei aseteta minkäänlaisia rajoituksia heidän retkeilyilleen. Kalansa he myyvät terveydenhoitokomitealle, ja ansaitsemansa rahat he saavat itse pitää. Siirtokunnassa ollessani saatiin kerran yhtenä yönä neljätuhatta naulaa kaloja.
Kalastuksen ohella harjoitetaan maanviljelystä ja monia muita ammatteja. Muuan spitaalinen, täysverinen havaijilainen, oli paikkakunnan suurin maalarimestari. Hänellä oli kahdeksan apulaista, ja hän suoritti terveydenhoitokomitean kanssa tehdyn sopimuksen mukaisesti maalaustöitä. Hän oli Kalaupapa-klubin jäsen. Tapasin hänet klubissa, ja minun täytyy tunnustaa, että hänellä oli paljon paremmat vaatteet kuin minulla. Eräs toinen suunnilleen yhtä hyvässä asemassa oleva mies oli suurin puuseppä. Terveydenhoitokomitean varaston lisäksi siirtokunnassa on myös pieniä yksityispuoteja, joissa liikemiestaipumuksia omaavilla spitaalisilla on tilaisuus harjoittaa kunnioitettavia kykyjään. Apulaisjohtaja mr Waiamau, hyvin sivistynyt ja lahjakas mies, oli täysverinen havaijilainen ja spitaalinen. Varastonhoitaja mr Bartlett oli amerikkalainen; hän oli ollut liikemiehenä Honolulussa ennen sairastumistaan. Kaikki, mitä nämä miehet ansaitsivat, joutui heidän omiin taskuihinsa. Ja ellei spitaalinen tee työtä, pitää territorio hänestä joka tapauksessa huolen, antaa ravinnon, asunnon, vaatteet ja sairashoidon. Terveydenhoitokomitea harjoittaa maanviljelystä, karjanhoitoa ja meijeriliikettä paikkakunnan tarpeiksi, ja hyväpalkkaisia toimia hankitaan kaikille, jotka tahtovat työtä tehdä. Mutta työnteko ei ole pakollista, sillä sairaat ovat territorion suojatteja. Nuoria, hyvin vanhoja ja avuttomia varten on olemassa koteja ja huoltoloita.
Tapasin erään amerikkalaisen, majuri Leen, joka kauan oli ollut Inter Island Steamship Companyn insinöörinä, innokkaassa työssä siirtokunnan uudella höyrypesulaitoksella, jonne hän oli asentamassa koneita. Tapasin hänet sittemmin useita kertoja, ja eräänä päivänä hän sanoi minulle:
"Kirjoittakaa jotakin säällistä täkäläisistä oloistamme. Meidän on saatava hyvitystä. Nitistäkää hengiltä kaikki Molokain kauhuista kiertelevät mädät lorut. Emme pidä siitä, että olojamme vääristellään. Onhan toki meilläkin itsetunto. Kertokaa maailmalle puhdas totuus oloistamme."
Kaikki, joiden kanssa keskustelin siirtokunnassa — miehet ja naiset — lausuivat suunnilleen samanlaisen ajatuksen. Oli aivan ilmeistä, että heitä katkerasti harmitti se räikeän valheellinen tapa, millä heidän siirtokuntaansa on kuvattu.
Hirveän taudin kourissakin spitaalisten siirtola on onnellinen yhteiskunta, mihin kuuluu kaksi kylää sekä joukko yksityisiä taloja rannikolla ja sisämaassa. Siellä on kuusi kirkkoa, N.M.K.Y:n rakennus, useita kokoushuoneistoja, musiikkipaviljonki, kilparatsastusrata, pallokenttiä ja ampumaratoja, voimisteluseura, useita lauluseuroja ja kaksi torvikuusikkoa.
"Ne ovat siellä niin tyytyväisiä", selitti mr Pinkham minulle, "että niitä tuskin saisi ajetuksi pois kivääritulella."
Se väite ei ollut tuulesta temmattu.
Tammikuussa samana vuonna oli yksitoista sellaista spitaalista, joiden tauti määrätyn hävitystyön tehtyään ei enää osoittanut elinvoimaisuutta, lähetetty Honoluluun tutkittavaksi. He lähtivät hyvin vastahakoisesti matkalle, ja kun heiltä kysyttiin, halusivatko he päästä jälleen vapauteen siinä tapauksessa, että heidät havaittaisiin spitaalittomiksi, kaikki vastasivat yhteen ääneen: "Tahdomme palata Molokaille."
Entisaikoina, ennen spitaalibasillin keksimistä, oli muutamia miehiä ja naisia, jotka sairastivat joitakin aivan muita tauteja, luultu spitaalisiksi ja lähetetty Molokaille. Vuosikausia myöhemmin heidän hämmästyksensä ei ollut vähäinen, kun he bakteriologilta kuulivat, etteivät sairastaneet eivätkä olleet milloinkaan sairastaneet spitaalia. He panivat kaikki poislähettämistä vastaan ja hankkivat mikä minkin toimen terveydenhoitokomitealta. Esimerkiksi vanginvartija oli niitä miehiä.
Samoin oli ennen bakteriologisten kokeiden käytäntöön tuloa Molokaille lähetetty spitaalisena muuan Amerikan neekeri, kengänkiillottaja. Valtion suojattina ollessaan mies osoittautui ylen ilkivaltaiseksi ja teki yhtenään pientä pahuutta. Senjälkeen kuin hän vuosikausia oli ollut pikku kahnausten alituisena toimeenpanijana, hänet todettiin spitaalittomaksi.
"Ahaa!" murahteli mr McVeigh. "Nytpä sain sinut kiikkiin! Ensimmäisellä höyrylaivalla saat mennä menojasi ja se on vasta hyvä asia!"
Mutta neekeri ei lainkaan halunnut lähteä. Hän nai heti vanhan ämmän, jossa oli huippuunsa ennättänyt spitaali, ja rukoili sitten terveydenhoitokomitealta oikeutta saada jäädä hoitamaan sairasta vaimoaan. Kukaan ei kyennyt, selitti mies intohimoisesti, hoitamaan yhtä hyvin kuin hän hänen sairasta eukko raiskaansa. Mutta komitea käsitti miehen metkut, ja hänet vietiin höyrylaivaan ja lähetettiin maailmalle nauttimaan vapaudestaan. Neekeri piti kumminkin Molokaita parempana. Hän nousi maihin Molokain vastakkaisella rannalla, kiipesi vuorimuurin yli ja asettautui siirtokunnan asukkaaksi. Hän joutui kiinni, lain tuomiolle ja todistettiin oikeudettomaksi kuokkavieraaksi, tuomittiin pieniin sakkoihin ja vietiin jälleen höyrylaivaan eväänä varoitus, että jos hän uudelleen tunkeutuisi siirtokuntaan, hänet tuomittaisiin sadan dollarin sakkoon ja lähetettäisiin Honolulun vankilaan. Ja aina kun mr McVeigh sittemmin kävi Honolulussa, neekeri harjasi hänen saappaansa hohtavan kiiltäviksi ja puheli:
"Kyllä minulta jäi hyvä koti sinne siirtolaan. Totisesti, sir, hyvä koti." Ja sitten mies aina alensi äänensä tuttavalliseen kuiskaukseen ja lisäsi: "Enkös sentään vois päästä sinne, sir? Etteköhän järjestäisi asioita niin, että pääsen?"
Hän oli oleskellut Molokailla yhdeksän vuotta, ja hänellä oli siellä ollut paremmat olot kuin milloinkaan muualla ennen tai myöhemmin.
Spitaalikammosta en nähnyt pienintäkään merkkiä siirtokunnassa spitaalisten enkä spitaalittomain keskuudessa. Pahimmin spitaalia kammoavat sellaiset, jotka eivät milloinkaan ole nähneet spitaalista eivätkä tiedä mitään taudista. Waikikin hotellissa eräs nainen väristen ihmetteli sitä, että olin rohjennut käydä Molokain siirtokunnassa. Keskustellessani hänen kanssaan sain tietää, että hän oli syntynyt Honolulussa ja asunut siellä koko ikänsä, mutta ei ollut milloinkaan nähnyt spitaalista. Moista en voinut kertoa itsestäni ja Yhdysvalloista, missä spitaalisten eristämiseen suhtaudutaan sangen välinpitämättömästi ja missä monen monta kertaa olen nähnyt spitaalisia suurten kaupunkien kaduilla.