Part 4

Äkkiä ojensi maa — rehevän oliviinvihreän tuhansissa väivähdyksissä vivahdellen — käsivartensa ja sulki Snarkin syliinsä. Emme olleet enää vaarallisella ahtaalla riuttaväylällä, emme enää smaragdinvihreissä tyrskyissä, emme enää taivaansinisellä valtamerellä — ympärillämme oli vain lämmin ja ihana maa, kuvastimenkirkas laguuni ja matalat rantamat, missä tummaihoiset tropiikin lapset uiskentelivat. Valtameri oli kadonnut. Ratisten liukui Snarkin ankkurikettinki läpi lyyssin tyveneen veteen. Kaikki oli niin kaunista ja niin ihmeellistä, ettemme jaksaneet uskoa sitä todeksi. Merikartassa tällä satamalla oli nimenä Pearl Harbour, mutta me nimitimme sitä Satusatamaksi.

Sitten saapui luoksemme vene. Siinä oli joukko Havaijin purjehdusseuran jäseniä, jotka tulivat lausumaan meidät tervetulleiksi ja aito havaijilaisella vieraanvaraisuudella pyysivät meitä nauttimaan kaikkea mitä heillä oli tarjota. He olivat tavallisia ihmisiä — lihaa ja verta — mutta heidän käyttäytymisensä ei sentään rikkonut vaikutelmaamme, että elimme satua. Viime kokemuksenamme ihmisistä oli muisto yhdysvaltalaisesta sheriffistä ja järjiltään hätääntyneistä pikku kauppiaista, joilla sielun sijalla oli ruostunut rahakolikko ja jotka noen ja kivihiilitomun täyttämässä ilmakehässä iskivät likaiset kätensä Snarkiimme tahtoen estää sen pääsemästä suurelle seikkailumatkalleen. Mutta ne miehet, jotka nyt tulivat meitä vastaanottamaan, olivat puhtaita. Heidän poskillaan oli terveyden ruskea väri, eivätkä heidän silmänsä olleet himmenneet ja joutuneet lasien taakse välkkyvien rahakasojen liiasta tuijottamisesta. Ei, he olivat vain vahvistuksena siitä, että elimme satua. Heidän käyttäytymisensä vakuutti meitä käsityksessämme.

Ja sitten seurasimme miehiä heidän veneessään poikki rauhallisena päilyvän veden ihmeelliseen vihreään maahan. Nousimme maihin kapealle sillalle ja silloin meille kävi entistä selvemmäksi, että elimme unen satua. Muistakaa, että kaksikymmentäseitsemän vuorokautta olimme yhtä mittaa keinuneet valtamerellä niin piskuisessa aluksessa kuin Snark. Kahdenkymmenenseitsemän vuorokauden kuluessa emme olleet olleet ainoatakaan silmänräpäystä täydellisessä levossa, vaan lakkaamatta liikkeessä. Ja se lakkaamaton liike oli kyllästänyt meidät. Ruumiimme ja aivomme olivat keinuneet ja kieppuneet niin kauan, että ne jatkoivat keinumistaan ja kieppumistaan samalla tavalla silloinkin, kun nousimme rantaan pienelle sillalle. Me luulimme sillan keinuvan. Horjuin eteenpäin ja olin pudota veteen. Katselin Charmiania, ja hänen kävelytapansa saattoi minut ihan pahoilleni. Mutta silta olikin silloin aivan kuin laivan kansi. Se nousi ja laski, milloin hitaammin, milloin äkillisemmin, ja koska siinä ei ollut kaiteita, oli Charmianilla ja minulla täysi työ olla suistumatta laguuniin. Milloinkaan ennen en ollut nähnyt niin hassun pientä siltaa. Kun oikein terästin silmiäni, se ei keinunut ollenkaan; mutta kohta kun kiinnitin huomioni johonkin muuhun, se alkoi jälleen keinua aivan kuin Snark. Kerran sain sen kiinni itse teosta, juuri kun sen toinen pää kohosi korkeutta kohti, ja tuijotin paikaltani alas kahdensadan jalan pituista mäkeä — silta oli aivan kuin laivan kansi, mikä kallistuu väkevässä vasta-aallokossa.

Vihdoin meidän sentään onnistui selviytyä sillasta isäntiemme avulla ja päästä onnellisesti maalle. Mutta maa ei ollut lainkaan siltaa parempi. Aivan heti se kohosi toiselle laidalleen, ja kautta näköpiirin näin sen keinahtelevan. Sen sakarainen tulivuoriselkärankakin notkui — ja selkärankaa kattavat pilvet keinuivat samalla tavalla. Oliko meillä todellakin jalkaimme alla maan kamara? Se tuntui yhtä epätodelliselta kuin koko muukin maihinnousumme. Niin, näimme unta! Se saattoi milloin tahansa hälvetä kuin sumu. Sitten päähäni pälkähti ajatus, että vika kenties kumminkin oli minussa — että olin pyörällä päästäni tai että olin syönyt jotakin, mitä en kyennyt sulattamaan. Mutta näin Charmianin ja hänen surkean kävelynsä — juuri kun loin häneen katseeni, hän horjuen tönäsi vierustoveriaan. Puhuttelin häntä, ja hän valitti maan kummallista käyttäytymistä.

Kuljimme pitkin avaraa, ihmeellisen kaunista ruohikkokenttää ja kuninkaallisten palmupuiden muodostamaa kujaa; sitten pitkin vielä ihmeellisempiä nurmikoita, ylväitten puiden suloisessa varjossa. Ilma oli täynnä linnunlaulua ja lukemattomia, lämpöisiä tuoksuja — korkeakasvuisten liljojen, loistavien hibiscuskukkien ja muiden merkillisten kukkivain tropiikin kasvien lemuja. Uni oli käydä melkein sietämättömän kauniiksi meille, jotka niin pitkään aikaan emme olleet nähneet muuta kuin suolaisen, rauhattoman meren. Charmian ojensi kättään ja tarttui minuun vastustaakseen ympärillämme olevan katoamattoman kauneuden lumousta, ajattelin. Mutta... koettaessani tukea häntä jalkani lysähtivät ristiin, ja ruohikkokentät ja kukat keinahtelivat ylös alas ympärilläni. Meno muistutti maankiristystä, vaikka se taukosi nopeasti tekemättä minkäänlaista vahinkoa. Ja oli sangen vaikea yllättää maata kesken sen näitä kujeita. Niin kauan kuin kiinteästi pidin sitä silmällä, ei tapahtunut mitään. Mutta kohta kun huomioni kohdistui johonkin muuhun, alkoi koko maisema keinahdella joka suuntaan. Kerran käänsin nopeasti päätäni ja näin kuninkaallisten palmupuiden ylvään rivin heilahtavan mahtavana kaarena taivasta kohti. Mutta juuri kun havaitsin ne, ne pysähtyivät, ja uneni muuttui levolliseksi ja hiljaiseksi.

Sitten saavuimme viileään taloon, jonka seiniä kiersi tilava parveke ja joka olisi saattanut olla lootuksensyöjäin asunto. Tuuli sai vapaasti puhaltaa selkiselällään olevien ikkunain ja ovien läpi. Linnunlaulu ja kukkain tuoksu tulvi vienona sisälle ja ulos. Seinät olivat täynnä verhoja, houkuttelevia ruohokudospeitteisiä leposohvia oli joka nurkassa, ja siellä oli iso piano, jolla — sellainen oli silloin varma vakaumukseni — ei milloinkaan soitettu muuta kuin vienoja kehtolauluja. Palvelushenget — kansallispukuiset japanilaistytöt — liitelivät edestakaisin yhtä äänettömästi kuin perhoset. Kaikki oli yliluonnollisen viileätä. Täällä ei ollut rannattoman meren polttavaa auringon paahdetta. Täällä oli liian hyvä olla, jotta se olisi voinut olla totta. Mutta eihän se ollutkaan totta. Tämähän oli satuasunto. Tiesin sen, sillä käännähdin aivan yhtäkkiä ja näin ison pianon silloin keikistelevän avaralla paikallaan eräässä nurkassa. Mutta en sanonut mitään, sillä samassa meitä tervehti suloinen nainen, kaunis kuin madonna, yllä aaltoava valkea puku ja sandaalit jalassa. Hän otti meidät vastaan niin kuin olisimme tunteneet toisemme aikojen alusta asti.

Istuuduimme pöytään viileälle parvekkeelle, perhosmaiset tytöt palvelivat meitä, söimme ihmeellisiä ruokalajeja ja joimme poi-nimistä nektaria. Mutta uni uhkasi haihtua. Kaikki hohti ja karkeloi kuin sateenkaarenkimmelteinen kupla, mikä on särkymäisillään. Loin katseen vihreälle ruohikolle, komeihin puihin ja hibiscuskukkiin — ja silloin äkkiä tunsin pöydän liikkuvan. Pöytä, vastapäätäni istuva madonna, lootuksensyöjäin parveke, hehkuvanpunaiset hibiscuskukat, ruohikkokenttä ja puut — kaikki kohosi ja keinui silmissäni, nousi ja laski kuin aallokko mitattomalla merellä. Tartuin vaistomaisesti tuoliini ja pitelin siitä kiinni. Minulla oli sellainen tunne, että pidätin untani pitämällä kiinni tuolista. Enkä olisi ollenkaan hämmästynyt, jos meri olisi aivan yhtäkkiä vyörähtänyt paikalle ja hukuttanut tämän satumaan ja olisin tavannut itseni istumasta Snarkin ruorissa, edessäni "Merenkulkuoppaan" logaritmitaulut. Mutta uneni jatkui. Katselin salaa madonnaa ja hänen miestään. He eivät näyttäneet ollenkaan ihmettelevän. Mikään pöydällä ei ollut siirtynyt paikaltaan, ja hibiscuskukat, puut ja ruohikkokenttä olivat jäljellä. Kaikki oli ennallaan. Join lisää nektaria, ja uneni tuntui todellisemmalta kuin milloinkaan.

"Ettekö halua hiukan jääteetä?" kysyi madonna. Samassa pöydän laita hänen puolellaan vaipui hitaasti, hitaasti, ja lähetin hänelle myöntävän vastauksen neljänkymmenenviiden asteen kulmassa.

"Haikaloista puheen ollen", sanoi madonnan mies, "kerronpa teille eräästä Niihaun miehestä, joka..." Nyt pöytä jälleen kohosi, ja minä katselin isäntääni ylös neljänkymmenenviiden asteen kulmassa.

Sillä tavalla ateria jatkui, ja olin iloinen siitä, ettei minun tarvinnut katsella Charmianin kurjaa kävelyä. Mutta äkkiä pääsi lootuksensyöjäin huulilta salaperäinen kauhistusta ilmaiseva sana. "Ahaa!" ajattelin. "Nyt uneni hälvenee kuin savu." Tartuin jälleen epätoivoisesti tuoliini, lujasti päättäen viedä mukanani todellisuuteen, Snarkille, kouraantuntuvan todistuskappaleen tästä lumotusta lootusmaasta. Tunsin, että koko uneni oli kauheasti katoamassa. Juuri silloin toistettiin se salaperäinen sana samalla kauhistuneella äänensävyllä kuin vastikään. Se sana oli — niin, se sana kuulosti olevan: "Reporttereita!" Käänsin päätäni ja näin otuksia kokonaista kolme kappaletta tulossa ruohikkokentällä. Oi, siunaan teitä, reportterit! Olihan uneni siis sittenkin totta! Loin silmäyksen kimaltelevalle laguunille ja näin siellä Snarkin ankkurissa — ja muistin, että olin purjehtinut sillä San Franciscosta Havaijille ja että tämän sataman nimi oli Pearl Harbour — ja äkkiä tajusin aivan selvästi, että kumarsin esiteltäessä ja että vastasin ensimmäiseen kysymykseen: "Niin, meillä oli ihana sää koko matkan."

5

Kuninkaallista urheilua

Se oli kuninkaallista urheilua, maailman luonnollisten hallitsijain urheilua.

Ruohikko ulottuu veteen asti Waikikin rannalla. Puitakin kasvaa aivan veden kaltaalla, ja niiden varjossa on hyvä istua katselemassa majesteetillisia aaltoja, mitkä kumisten tulevat rantaan ihan katselijan jalkojen juureen. Puolen peninkulman päässä merellä, missä riutta sijaitsee, valkoharjaiset hyökyaallot tulvahtavat äkkiä korkeutta kohden levollisesta turkoosinsinisestä pinnasta ja vyöryvät rannalle. Ne seuraavat toisiaan kokonaisen peninkulman pituisina, kuohuvat vaahtokypärät päässä — meren äärettömän armeijan jättiläissoturit. Ja katselija, joka kuulee niiden alituisen jylyn ja kumun ja näkee niiden loputtomat joukot, tuntee itsensä pieneksi ja heikoksi mahtavan voiman edessä, mikä niissä purkautuu raivoon, kuohuun ja pauhinaan. Tuntee itsensä silmin näkymättömäksi hiukkaseksi, ja pelkkä ajatuskin hyökylaineihin joutumisesta panee mielikuvituksen värisemään kammosta, melkeinpä, kauhusta. Nehän ovat kokonaisen peninkulman pituisia, tie avokitaiset pedot, ne painavat tuhansia tonneja ja ryntäävät rantaa vastaan nopeammin kuin ihminen kykenee juoksemaan. Mitä mahdollisuuksia on ihmisellä uhmata niitä? Ei minkäänlaisia, selittää katselijan pelokas minä — ja hän istuu puun alla ja katselee ja kuuntelee — ja ajattelee, että ruohikossa ja varjossa on hyvä olla.

Mutta merelle, sinne, missä mahtava kuohuva hyökylaine ponnahtaa pilviä kohden, ilmestyy äkkiä joku — varmasti merenjumala! — valkoisesta pärskeestä: myllertävän, riehuvan aallonharjan yläpuolella näkyy miehen tumma pää. Mies nousee uljaasti pystyyn keskellä valkoista vaahtoa. Tummat hartiat, tumma alaruumis, tummat jäsenet kohoavat äkkiä katselijan näkyviin. Siinä, missä silmänräpäystä aikaisemmin ei ollut mitään muuta kuin suuri autius ja järjetön raivo, seisoo nyt mies koko pituuteensa ojentuneena, ei mielettömästi kamppaillen hurjassa kaaoksessa, ei mahtavien vesihirviöiden musertamana ja hautaamana, vaan pystyssä niiden kaikkien yläpuolella, levollisena ja voitollisena säilyttäen tasapainonsa huimaavan korkealla harjalla, jalat hautautuneina kiehuvaan, suolaiseen kuohuun, mikä lyö hänen polviinsa asti, samalla kuin muuta ruumista ympäröi ilma ja välkkyvä auringonpaiste ja hän lentää eteenpäin, lentää eteenpäin yhtä nopeasti kuin laine millä seisoo. Se on Merkurius — ruskeaihoinen Merkurius! Hänen kantapäänsä ovat siivitetyt, ja ne lentävät aallon nopeudella... Hän on merestä hypähtänyt hyökylaineen harjalle ja ratsastaa sillä. Aalto karjuu ja ärjyy koettaen ravistaa hänet selästään, mutta hän ei viittoile eikä tavoittele tasapainoa. Hän seisoo aivan tunteettomana, liikkumattomana, kuin kuvapatsas, minkä ihme on nostanut meren syvyydestä. Ja suoraan kohti rantaa hän lentää siivitetyillä kantapäillään hyökylaineen selässä. Hurja kiehuva pärske, ja pitkä jyminä — ja aalto vaipuu lannistuneena rantaan katselijan jalkain juureen. Ja sitten maihin nousee aivan rauhallisesti kanakki, jonka iho hehkuu tropiikin auringon ruskeata kultaa. Muutama minuutti aikaisemmin hän näkyi vain tummana täplänä neljännespeninkulman päässä! Hän on suistanut avokitaisen pedon ja ratsastanut sillä rantaan, ja suoritetun sankariteon herättämä ylpeys kuvastuu hänen ihanan vartalonsa ryhdistä, kun hän luo nopean ja välinpitämättömän silmäyksen katselijaan, joka istuu varjossa rannalla. Hän on kanakki — ja hän on mies, hän kuuluu kuninkaalliseen sukuun, joka hallitsee raakaa ainetta ja pakottaa sen palvelijakseen.

Ja katselija ajattelee: Onhan tosin hyvin hyvä istua rannalla viileässä varjossa, mutta onhan hänkin mies, kuuluuhan hänkin kuninkaalliseen sukuun ja täytyyhän hänenkin kyetä tekemään se, minkä kanakki kykenee tekemään. Koettamaan! Pois yltä vaatteet, mitkä vain ovat vaivaksi tässä lauhkeassa ilmastossa! Merenaalloille kamppailemaan! Siivittäköön miehen taito ja voima hänen jalkansa! Suista hyökyaallot, lannista ne ja ratsasta niiden selässä niinkuin kuninkaan ratsastaa sopii!

Niin ryhdyin harjoittamaan aalloilla ratsastamista. Ja nyt, kun olen siihen perehtynyt, pidän sitä entistä enemmän kuninkaallisena urheiluna.

Lähdin viileältä paikaltani palmujen varjosta, pukeuduin uimapukuun ja sain käsiini "satulan" — litteän, soikiomaisen liukulaudan, minkä miehelle pitää olla noin kuusi jalkaa pitkä ja kaksi leveä. Minun lautani oli liian pieni. Mutta sitä en tietänyt, eikä kukaan selittänyt seikkaa minulle. Liityin muutamien pienten kanakkipoikien joukkoon matalikolla, missä aallot olivat pieniä ja vaimentuneita. Katselin tarkasti, miten kanakkipojat menettelivät. Kun sopiva aalto lähestyi, viskautuivat he mahalleen laudalle, potkivat aivan mielettömästi ja ratsastivat sillä lailla rantaan aallon selässä. Koetin tehdä niinkuin he. Katselin heitä tarkasti, koetin tehdä kaiken aivan samalla tavalla kuin he tekivät ja epäonnistuin täydellisesti. Aalto meni menojaan kuljettamatta minua. Yritin yrittämistäni uudelleen, potkin kaksi kertaa niin hurjasti kuin pojat — ja epäonnistuin. Ympärilläni oli runsaasti puolikymmentä poikaa. Kaikki heittäytyivät laudalleen sopivalla hetkellä, ja jalkamme työskentelivät kuin jokihöyryjen potkurit — ja ne pikku veijarit liukuivat matkoihinsa minun jäädessäni häpeällä jälkeen.

Tein runsaan tunnin yrityksiäni, mutta minun oli mahdoton saada ainoatakaan aaltoa kantamaan minua rantaan. Silloin tuli paikalle eräs ystäväni, Alexander Hume Ford, maapallon ammattikiertäjä, joka alituisesti oli etsimässä jännitystä. Sitä hän oli löytänyt Waikikista. Australian-matkansa varrella hän oli pysähtynyt tänne joiksikin viikoiksi — hän tahtoi kokeilla, oliko hyökylaineilla ratsastamisesta mihinkään, eikä hän nyt kyennyt riistäytymään irti sen lumoista. Hän oli harjoittanut sitä kokonaisen kuukauden, eikä hän ollut havainnut itsessään mitään merkkiä tämän urheilun herättämän ihastuksen laimentumisesta. Hän puhui suurella asiantuntemuksella.

"Anna tuon laudan olla", hän sanoi. "Heitä se hiiteen... Ja sitäpaitsi — sinähän olet menetellyt aivan hullusti. Jos tuo lauta olisi puskenut nenänsä pohjaan, olisi vatsasi muuttunut isoksi haavaksi... Kas tässä, ota minun lautani! Se on miehen mitan mukaan tehty."

Nöyrryn aina tiedon ja kokemuksen edessä. Ford tiesi sen. Hän neuvoi minulle, miten oikealla tavalla asettauduttiin laudalle. Sitten hän odotti sopivaa aaltoa, antoi minulle sysäyksen oikealla hetkellä, ja silloin sitä mentiin! Oi sen silmänräpäyksen ihanuutta, jona tunsi hyökyaallon tarttuvan itseeni ja kuljettavan minua! Kiidin runsaasti sataviisikymmentä jalkaa ja pysähdyin sitten rantahietikolle. Siitä silmänräpäyksestä alkaen olin mennyttä miestä. Kahlasin takaisin Fordin luo hänen lautaansa kuljettaen. Se oli iso, monta tuumaa paksu ja painoi varmaan runsaasti seitsemänkymmentäviisi naulaa. Hän antoi minulle ohjeita ja neuvoja, paljon neuvoja. Hänellä ei ollut ketään opettajanaan, mutta kaiken, minkä oli viikkokausien uutteralla harjoituksella oppinut, hän opetti minulle puolessa tunnissa. Minä sain tietoni välikäden kautta. Ja puolen tunnin kuluttua kykenin aloittamaan omin neuvoin ja ratsastamaan rantaan. Tein sen kerran toisensa jälkeen, ja Ford lausuili tunnustuksiaan ja opetti. Niinpä hän esimerkiksi neuvoi minulle täsmälleen, miten kauas laudan keulasta oli asettauduttava. Mutta luultavasti sentään asetuin liiaksi eteen, sillä rantaan kovalla vauhdilla kiitäessäni lauta pahus äkkiä puski kuononsa pohjaan, pysähtyi silmänräpäyksessä, heitti kuperkeikan, ja saimme väkivaltaisen eron. Linkouduin ilmaan kuin lastu ja hautauduin kurjasti erään alassyöksyvän aallonharjan alle. Ja käsitin oikein hyvästi, että Forditta vatsani olisi surkeasti puhjennut. Se erikoisvaara onkin tämän urheilun viehätyksissä, sanoo Ford.

Minulla oli sellainen luja vakaumus, että murha on itsemurhaa pahempi seikka, varsinkin jos nainen joutuu sen uhriksi. Ja Ford pelasti minut murhateosta. "Muista, että sinun on käytettävä jalkojasi peräsimenä", oli hän sanonut minulle. "Pidä ne tiukasti yhdessä ja ohjaa niillä". Muutamaa minuuttia myöhemmin kiidin rantaa kohti hyökylaineen harjalla ja maata lähestyessäni näin suoraan edessäni naisen, joka seisoi vyötäisiään myöten vedessä. Mitenkä olisin osannut hillitä lainetta, jolla ratsastin! Naisen viimeinen hetki näytti lyöneen. Painoihan lauta seitsemänkymmentäviisi naulaa, ja minä painoin satakuusikymmentäviisi naulaa, ja tällä yhteispainolla oli viidentoista peninkulman nopeus tunnissa. Lauta ja minä muodostimme projektiilin. Julma isku uhkasi heikkoa naisraukkaa! Mutta äkkiä muistin suojelusenkelini Fordin sanat: "Ohjaa jaloillasi!" välähti aivoissani. Ja ohjasin jaloillani minkä jaksoin, viimeisetkin voimani ponnistaen. Ja lauta kääntyi sivulle. Silloin tapahtui paljon samalla kertaa. Aalto antoi minulle töytäyksen, vain aivan pienen ja kevyen, mutta se riitti sysäämään minut laudalta ja painaltamaan kuohuvan veden läpi pohjaan, minkä kanssa minulla sattui tuima yhteenotto ja millä kieriskelin puoleen ja toiseen. Mutta sain pääni ylös vedestä, ahmaisin ilmaa keuhkoihini ja pääsin jaloilleni. Nainen seisoi edessäni. Tunsin itseni sankariksi. Olinhan pelastanut hänen elämänsä. Ja hän nauroi minulle. Hänen naurunsa ei ollut hysteeristä. Hän ei ollut lainkaan aavistanut vaaraa. Minä lohdutin itseäni sentään sillä, että hänen pelastajansa oli Ford enkä minä — minun ei olisi lainkaan sietänyt tuntea itseäni sankariksi... Muuten se ohjaaminen oli totisesti suurenmoista. Muutamia minuutteja harjoiteltuani kykenin ohjaamaan toisten uijien ohi kummalta puolen tahansa ja säilyttämään paikkani aalloilla sen alle hautautumatta.

"Huomenna", sanoi Ford, "vien sinut mukanani syvälle vedelle".

Katselin valtamerelle, jonne hän osoitti, ja näin mahtavat hyökylaineet, joiden rinnalla tähänastiset ratsuni vaikuttivat mitättömiltä läikähdyksiltä. En tiedä, mitä olisinkaan vastannut, ellei minulle juuri sillä hetkellä olisi tullut mieleen, että kuuluin kuninkaalliseen ihmissukuun. Sentähden en sanonut muuta kuin: "Kiitoksia vain, siellä yritän huomenna."

Havaiji-saarten rantoja huuhteleva vesi on varsinkin uimarin kannalta katsoen ihanteellista. Se on tarpeeksi viileätä tuntuakseen suloiselta ja niin lämmintä, että uija voi viettää siinä koko päivän lainkaan vilua tuntematta. Auringon paistaessa ja tähtien kimmeltäessä, keskipäivällä ja keskiyöllä, keskikesällä ja keskitalvella — aina sen lämpömäärä on sama, ei liian lämmin eikä kylmä, vaan aivan parahillaan. Se on todella ihanteellista vettä, suolaista, puhdasta ja kristallikukasta. Sen veden laadun takia ei oikeastaan ole ihmeellistä, että kanakit ovat maailman uimataitoisinta väkeä.

Seuraavana päivänä aamupuolella lähdin Fordin kanssa tavattoman pitkälle uimamatkalle siinä ihanteellisessa vedessä. Liukulaudoillamme ratsastaen, tai oikeammin sanoen maaten mahallamme niillä, meloimme rannan lastentarhan läpi, missä pojat leikkivät. Pian olimme syvällä, missä mahtavat laineet ärjyen vyöryivät. Pelkkä kamppailu niitä vastaan, kun meloi niiden yli ja läpi, oli ankaraa urheilua. Jokainoan hermon oli oltava vireessä, sillä siinä kamppailussa toinen vastapuoli antoi mahtavia iskuja ja toisen piti käyttää paljon oveluutta — se oli taistelua järjettömän voiman ja järjen välillä. Sain pian useita opetuksia. Kun hyökyaalto kuohahti pääni yläpuolelle, saatoin silmänräpäyksen ajan välähdyksen nähdä päivän kuultavan sen smaragdinvihreän muurin läpi, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä minun oli painettava pääni alas ja puristauduttava lautaa vasten aivan kaikin voimin. Sitten tuli isku, ja rannalta katselijasta näytti varmasti siltä, että aalto nielaisi minut. Mutta todellisuudessa lauta ja minä olimme kulkeneet aallon harjan läpi toiselle rauhallisemmalle puolelle. En suosittele sellaisia iskuja heikoille ja herkkätuntoisille henkilöille. Ne ovat raskaita, ja vyöryvä vesi painaa kuin hiekkamyrsky. Toisinaan mennään puolenkymmenen hyökyaallon läpi melkein yhtä päätä, ja sellaisissa tapauksissa mieli tosiaankin alkaa taipua havaitsemaan lujan maankamaran ja rannalla pysymisen hyviä puolia.

Ulapalla, keskellä sellaista mahtavien hyökyaaltojen pikasarjaa, saimme seuraamme kolmannen, nuoren miehen, jonka nimi oli Freeth. Kun pudistelin vettä silmistäni kuljettuani läpi aallon ja katsahdin ylös nähdäkseni, mitä seuraavalta saattoi odottaa, näin hänen ratsastavan aallon selässä, seisoen pystysuorana, levollisen varmana laudallaan — nuoren, auringon pronssinväriseksi paahtaman jumalan. Kuljimme läpi aallon, minkä selässä hän ratsasti. Ford huusi hänelle. Hän hypähti ilmaan aalloltaan, tempasi lautansa, meloi luoksemme ja auttoi Fordia minun opettamisessani. Erään seikan opin erikoisesti Freethiltä, nimittäin sen, miten on otettava vastaan tavallista isompi hyökyaalto. Sellaiset olivat aivan hirveitä, ja oli vaarallista maata laudallaan niiden tullessa. Mutta Freeth näytti minulle, miten minun on meneteltävä. Kun näin sellaisen aallon vyöryvän vastaani liu'uin pois alukseltani ja vajottauduin veden alle pitäen käsivarret ojennettuina lautaa pääni yläpuolella. Jos aalto tempaisi sen käsistäni ja koetti iskeä sillä minua — sellaisten hyökylaineiden hyvin tavallinen temppu — oli toista jalkaa paksu vesityyny pääni suojana. Aallon mentyä ohi kiipesin jälleen laudalleni ja meloin eteenpäin. Olen kuullut monien saaneen pahoja vammoja lautansa iskusta.

Minulle opetettiin, että koko aalloilla ratsastamisen ja niitä vastaan taistelemisen taito sisältyi siihen, ettei niille tehnyt vastarintaa. Oli väistettävä iskua, minkä aalto suuntasi, sukellettava läpi aallon, kun se koetti lyödä kasvoihin, painauduttava jalat edellä veteen syvälle pinnan alle ja annettava mahtavan hyökyaallon, mikä uhkasi turmiolla, kulkea pään yli. Ei milloinkaan saanut olla jäykkänä ja kankeana. Oli vain annettava perään, mukauduttava veden vetämisiin ja kiskomisiin. Jos vedenalainen virta tarttuu mieheen ja vetää häntä pohjaa myöten merelle päin, niin ei saa rimpuilla vastaan. Jos rimpuilee, hukkuu melkein varmasti, koska virta on miestä voimakkaampi. On annettava perään vedenalaiselle virralle — uitava sen mukana eikä sitä vastaan: silloin paine lakkaa, ja samalla kuin ui sillä tavalla ja pettää virran, niin ettei se enää pidä kiinni, saattaa päästä ylöspäin ja saavuttaa pinnan suuremmitta vastuksitta.