Part 3

Yö oli myrskyinen, ja kuu heijastui pilvien takaa. Sadevihmaa oli ilmassa, ja tuulen päältä näytti olevan tulossa sadekuuro. Ajelehdimme rauhattomasti keikkuen. Vedimme ajoankkurin merestä, laskimme mesaanin, nostimme laakifokin, käänsimme Snarkin ja annoimme sen viilettää myötäiseen ja menimme alas kajuuttaan. Emme nauttimaan lämpöistä ateriaa, mikä olisi pitänyt olla odottamassa, vaan kahlaamaan ja kompastelemaan kajuutan liukkaalla lattialla loassa ja likavedessä, kokin ja kajuuttapojan maatessa vuoteissaan henkihieverissä, ja sitten heittäytymään omiin vuoteihimme vaatteet yllä ja valmiina juoksemaan kannelle.

J.K. Snarkin tulevat kohtalot ovat minulta aivan salassa. En tiedä mitään. Jos minulla olisi rahaa tai luottoa, antaisin rakentaa toisen Snarkin, joka osaisi maata piissä. Mutta mahdollisuuteni ovat ehtyneet. Minun on tyydyttävä siihen Snarkiin, mikä minulla on, tai luovuttava koko matkasta enkä voi siitä luopua.

J.K. Palattuani Kaliforniaan, sen jälkeen kuin matkamme oli päättynyt, sain tietää, että Snarkin pituus vesirajasta oli neljäkymmentäkolme jalkaa neljänkymmenenviiden asemesta. Se aiheutui siitä, ettei rakennusmestari ollut oikein hyvä tuttu tuumastukin eikä viivoittimen kanssa.

3

Seikkailuhenki

Totisesti on seikkailuhenki vielä elossa — höyrykoneet ja matkatoimistotkaan eivät ole kyenneet sitä tukahduttamaan. Kun yleisö sai tiedon matka-aikomuksestamme, ilmeni, että nuoria miehiä, jotka halusivat "nähdä vähän maailmaa", oli leegio ja että samanlaatuisten nuorten naisten lukumäärä oli yhä suuri — puhumattakaan kaikista vanhemmista miehistä ja naisista, jotka olivat halukkaita lähtemään matkalle. Henkilökohtaisten ystävieni joukossa oli ainakin puolikymmentä sellaista, jotka surivat sitä, että olivat äsken menneet naimisiin tai olivat pian menossa; ja tiedän yhden avioliiton, mikä oli raueta Snarkin takia.

Jokainoassa postissa sain tukuittain kirjeitä ihmisiltä, jotka olivat "tukehtumaisillaan kaupunkien ahtauteen", ja minulle selveni pian, että nykyaikainen Odysseus tarvitsisi kokonaisen lauman pikakirjoittajia kirjeenvaihtonsa hoitajiksi ennen matkallelähtöänsä. Totisesti on varmaa, ettei seikkailuhenki ole kuollut — ei silloin, kun saattaa saada seuraavalla tavalla alkavan kirjeen: "On aivan epäilemätöntä, että kun luette tämän hartaan rukouksen, minkä teille lähettää vieras naispuolinen muukalainen New Yorkista" — ja kun jatkosta saa tietää, ettei kyseellinen naispuolinen muukalainen paina enempää kuin yhdeksänkymmentä naulaa ja että hän tahtoo ruveta tarjoilijattareksi, koska hän "hehkuu halusta päästä näkemään maailmaa".

"Olen intohimoinen maantieteen harrastaja", oli ilmaisu, millä muuan tarjokkaista osoitti vaellushaluaan. Eräs taas kirjoitti: "Koska olen tuomittu lakkaamatta kaipaamaan liikuntaa, kirjoitan nyt teille." Mutta kaikkein paras pyrki mukaan sen tähden, että hänen jalkojaan syyhytti!

Jotkut kirjoittivat nimettömästi, mutta ilmoittivat ystäviensä nimiä ja tekivät selkoa sanottujen ystävien ominaisuuksista. Mielestäni sellainen menettely oli salakähmäistä ja kamalaa...

Paria kolmea poikkeusta lukuunottamatta kaikki miehistööni pyrkivät sadat ihmiset olivat aivan vakavissaan. Monet lähettivät valokuvansa. Yhdeksänkymmentä prosenttia tarjoutui suorittamaan minkälaista työtä tahansa, ja yhdeksänkymmentäyhdeksän prosenttia lupautui työhön palkatta. "Välittämättä vaaroista, joille aikomallanne purjehdusmatkalla voi joutua, on kunnianhimoni korkeimpana päämääränä saada seurata teitä minkälaisessa ominaisuudessa tahansa", kirjoitti eräs. Tästä johtuu mieleeni muuan nuorukainen, joka oli "seitsentoistavuotias ja kunnianhimoinen" ja kirjeensä lopussa vakavasti pyysi: "Mutta olkaa hyvä älkääkä antako tätä sanomalehtien tai aikakauslehtien julkaistavaksi." Aivan toisessa äänilajissa puhui se, joka sanoi: "Olen valmis tekemään työtä kuin helvetissä enkä pyydä palkkaa." Melkein kaikki pyysivät minua sähköttämään heidän kustannuksellaan, jos hyväksyin heidän tarjouksensa, ja suuri joukko tarjoutui antamaan kirjallisen sitoumuksen siitä, että saapuisivat palvelukseeni määräpäivänä.

Moniailla oli hyvin epämääräinen käsitys siitä, mitä töitä Snarkilla pitäisi tehdä. Esimerkiksi eräs kirjoitti: "Rohkenen kirjoittaa teille saadakseni kuulla, voisiko päästä miehistönne jäseneksi laatimaan luonnoksia ja kuvia." Monet, joilla ei ollut pienintäkään aavistusta siitä, minkälaisia tehtäviä on suoritettava Snarkin kaltaisella pikku aluksella, tarjoutuivat palvelemaan minua, kuten eräs asian ilmaisi, "apuna kirja- ja romaaniaineiston keräämisessä". Sen siitä saa, että on tuottelias!

"Tahdon antaa teille tarkat tiedot itsestäni", kirjoittaa muuan, "olen isätön ja äiditön ja asun setäni luona, joka on tulipunainen vallankumouksellinen sosialisti. Ja hän sanoo, että ”nuorukainen, jolla ei ole seikkailuhalua, on vain elävä tiskiriepu." Eräs toinen kirjoittaa: "Osaan hiukan uida, vaikkakaan en osaa uusia uimatapoja. Mutta tärkeämpää kuin kaikki uimatavat on kai se, että vesi on ystäväni"... "Jos joutuisin yksinäni purjeveneeseen, saisin sen menemään minne haluan", vakuuttaa taas muuan epäilemättä pystyvämpi henkilö kuin sellainen, joka sanoo: "Olen minä myös nähnyt väliin kalastajaveneitä lossattavan." Mahdollisesti kumminkin vie voiton muista mies, joka ovelasti ilmaisee syvän elämän- ja maailmantuntemuksensa sanomalla: "Ikäni — vuosissa laskettuna — on kaksikolmatta."

Sain myös yksinkertaisia, suorasukaisia, koristelemattomia ja miellyttäviä kirjeitä pojilta, jotka tosin eivät kyenneet esittämään loistavasti asiaansa, mutta jotka selvästi "hirveän mielellään" halusivat matkalle. Niitä tarjouksia minun oli vaikea hylätä; ja joka kerta kun sen tein, tuntui siltä, kuin olisin lyönyt nuorukaista kasvoille. Ne tarkoittivat niin täyttä totta ne pojat ja tahtoivat todella niin "hirveän mielellään" seurata minua. "Olen kuusitoista vuotta vanha, mutta iso ikäisekseni", kirjoitti eräs, ja muuan toinen: "Seitsemäntoista vuotta, mutta iso ja reipas." — "Minä olen yhtä vahva kuin muut samankokoiset pojat", kirjoitti joku ilmeisesti heikko raukka. — "En pelkää minkäänlaista työtä", kirjoittivat monet. Muuan koetti houkutella minua sillä, että saisin säästetyksi menojani, ja kirjoitti: "Voin itse maksaa matkani rannikolle, ja se on todennäköisesti teistä otollista." — "Minulla on vain yksi toive: päästä matkustamaan maailman ympäri", kirjoitti eräs. Ja näytti siltä, että parillasadalla muulla oli sama ainoa toive. "Minulla ei ole ketään, joka välittäisi siitä, matkustanko vai enkö", selitti muuan intomielisesti. Eräs oli lähettänyt kuvansa ja kirjoitti siitä: "Minulla on arkinen ulkonäkö, mutta sitä ei pitäisi katsoa. Ja olen varma siitä, että seuraavien sanojen kirjoittaja olisi käyttäytynyt mallikelpoisesti: 'Ikää minulla on yhdeksäntoista vuotta, ja olen pienikasvuinen enkä sentakia ota paljoa tilaa, mutta olen sitkeä kuin itse paholainen'." Kuvansa lähettäneiden joukossa oli myös kolmetoistavuotinen tarjokas, johon Charmian ja minä suorastaan rakastuimme, niin että sydämemme olivat murtua evätessämme hänen tarjouksensa.

Mutta ei tule luulla, että useimmat pyynnöt olisivat olleet poikien lähettämiä — niitä oli päinvastoin hyvin pieni prosentti koko määrästä. Kaikissa mahdollisissa elämänasemissa olevia miehiä ja naisia oli halukasten joukossa. Monen monta lääkäriä, kirurgia ja hammaslääkäriä tarjoutui mukaamme, ja kaikkien muiden ammattien harjoittajien tavoin he olivat valmiit tekemään kaiken palkatta, oli palvelus millaista tahansa. Olivatpa he vielä valmiit maksamaankin, jos saisivat etuoikeuden palvella Snarkilla.

Eikä mukaan pyrkivien sanomalehtimiesten laumalla ollut loppua — puhumattakaan kaikista ammattitaitoisista palvelijoista, keittiömestareista ja stuerteista. Insinöörit tuntuivat olevan erikoisen innostuneita matkaan. Loistavia tilaisuuksia saada seuranainen tarjottiin Charmianille hyvin runsaasti, ja minä olin hukkua sellaisiin anomuksiin, joissa tarjouduttiin yksityissihteerikseni. Monet korkeakoulujen ja yliopistojen oppilaat selittivät kaipaavansa mukaani matkalle, ja jokainoa työläisluokka oli edustettuna tarjokasten joukossa — latojat, koneenkäyttäjät, sähkömiehet ja mekaanikot olivat erikoisen halukkaita matkalle. Minua hämmästytti, että niin monet ummehtuneiden asianajotoimistojen lakitoukat tunsivat seikkailuhalua. Joukko nuoria miehiä, jotka aikaa myöten saivat periä miljoonia, oli aivan villinä päästä ottamaan osaa seikkailuun. Samoin oli hyvin monen kansakouluntarkastajan laita.

Isät ja pojat tahtoivat seurata toisiaan. Monet tahtoivat ottaa vaimonsa mukaan, ja muuan mies esitti tarkoituksensa erittäin ovelasti: "Olen saanut päähäni kirjoittaa teille pari riviä kysyäkseni, olisiko mahdollista päästä ottamaan osaa matkaanne. Olen kaksikymmentäneljävuotias, naimisissa ja vararikossa, ja sellainen matka olisi juuri meille erikoisen tervetullut."

Herra varjelkoon, miten vaikea keskinkertaisen ihmisen on kirjoittaa omasta puolestaan rehellistä suosituskirjettä. Eräs kirjeen laatija joutui siinä niin lujille, että aloitti seuraavasti: "Minulla on nyt edessäni vaikea tehtävä" — ja sen jälkeen kuin hän turhaan oli koettanut kuvailla hyviä ominaisuuksiaan, hän lopetti näin: "Itsestään kirjoittaminen on totisesti helkkarin työlästä hommaa." Eräs toinen kumminkin empimättä ylisti itseään mitä loistavimmilla ja perinpohjaisimmilla mainesanoilla ja selitti lopuksi, että hän oli tuntenut suurta iloa voidessaan kirjoittaa niin kuin oli kirjoittanut.

"Ajatelkaahan nyt, että kajuuttapoika osaisi hoitaa konetta ja korjata sen, jos se joutuisi epäkuntoon. Ajatelkaahan, että hän osaisi hoitaa ruoria, että hän osaisi puutöitä ja sitäpaitsi kaikkia koneenkäyttäjän töitä. Ajatelkaahan, että hän olisi vahva, reipas ja innokas työntekijä. Ettekö mieluummin haluaisi sellaista kuin lapsukaista, joka tulee merikipeäksi eikä osaa tehdä muuta kuin tiskata?" Senlaatuisiin kirjeihin minun oli niin kovin vaikeata vastata kieltävästi. Kirjeen kirjoittaja oli omin päin opetellut englannintaitonsa. Hän oli lueskellut vain kaksi vuotta Yhdysvalloissa ja hän selitti: "En halua seurata teitä toimeentuloa ansaitakseni, vaan oppiakseni ja nähdäkseni maailmaa." Minulle kirjoittaessaan hän oli suuren moottoritehtaan piirtäjänä. Hän oli ollut hyvin paljon merillä ja koko ikänsä tottunut työskentelemään pienillä aluksilla.

"Minulla on hyvä paikka, mutta se ei merkitse mitään matkustushaluni rinnalla", kirjoitti eräs. "Palkkaukseen nähden voitte kyllä ensin katsoa, mihin kykenen, ja jos silloin mielestänne olen dollarin tai kahden arvoinen, niin all right. Minulla on ilo näyttää teille esimiehiltäni saamiani todistuksia käytöksestäni ym. En juo lainkaan väkeviä enkä tupakoi, mutta ollakseni oikein suora minun aikomukseni on, kunhan olen koonnut vähän enemmän kokemuksia, ruveta kirjailijaksi."

"Voin vakuuttaa teille, että olen tavattoman kunnioitettava, vaikka muut kunnioitettavat ihmiset ovat minusta ikäviä." Tämän lauseen kirjoittaja halusi luultavasti panna arvauskykyni koetukselle, ja aprikoin vielä tällä hetkellä, pitikö hän minua ikävänä vai ei — mitä hittoja mies mahtoikaan tarkoittaa!

"Olen nähnyt parempia päiviä kuin nyt", kirjoitti muuan vanha merikarhu, "mutta olen myös kokenut sellaisia, mitkä ovat olleet turkasen paljon pahempia". — Sen henkilön uhrautuvaisuus, joka kirjoitti seuraavat sanat, oli niin liikuttava, että minun oli mahdoton käyttää hyväkseni hänen tarjoustaan: "Minulla on isä ja äiti, veljiä ja sisaria, rakkaita ystäviä ja tärkeitä tehtäviä, mutta kaiken sen tahdon uhrata kuuluakseni teidän miehistöönne." — Eräs toinen tarjokas, jota en millään muotoa olisi ottanut, oli pikkumainen nuori herra, joka osoittaaksensa, miten tärkeätä olisi, että antaisin juuri hänen päästä mukaan, ilmoitti, että hänen olisi aivan mahdoton mennä merille tavallisella aluksella, olipa se purje- tai höyryalus: "Sillä silloinhan minun pitäisi elää tavallisten merimiestyyppien parissa ja sentakia viettää hyvin vähän miellyttävää elämää."

Kirjoittajien joukossa oli myös eräs kuusikolmattavuotias nuori mies, joka oli "käynyt läpi koko inhimillisten mielenliikutusten asteikon" ja "tehnyt kaikkea mahdollista ruuanlaitosta alkaen Stanfordin yliopistossa opiskeluun saakka". Nyt minulle kirjoittaessaan hän oli "vaquerona viisikymmentäviisituhatta eekkeriä käsittävällä tilalla". Hänen vastakohtansa oli se vaatimaton mies, joka kirjoitti: "En tiedä omaavani mitään erikoisia ominaisuuksia, jotka puhuisivat teille puolestani, mutta jos kiinnitätte minkäänlaista huomiota pyyntööni, niin ehkäpä uhraatte viisi minuuttia minulle vastataksenne, muussa tapauksessa minun pitää ryhtyä kauppa-alalle. Mitään odottamatta, mutta kumminkin toivossa merkitsen" jne.

Olen kauan istuskellut pää käsien varassa koettaen saada selville henkisen sukulaisuuteni mieheen, joka kirjoitti: "Kauan ennen kuin kuulin puhuttavan teistä, olin sekoittanut toisiinsa valtiotalouden ja historian ja tehnyt siitä monia teidän johtopäätöksiänne käytännön tietä."

Tässä seuraa eräs lajinsa parhaita, koska se on saamistani kirjelmistä lyhyimpiä: "Jos joku niistä, jotka nyt on pestattu matkalle, sattuisi kuolemaan ja te niin muodoin joutuisitte tarvitsemaan sellaista, joka ymmärtää purjehdusta, koneita yms., olisin kiitollinen, jos ilmoittaisitte minulle." Samoin lyhyt: "Suoraan sanoen haluaisin mielelläni ottaa kajuuttapojan hommat hoidettavikseni aikomallanne matkalla maailman ympäri tai jonkin muun homman laivallanne. Yhdeksäntoista vuotta, paino sataneljäkymmentä naulaa, amerikkalainen."

"Luulen, että minun avullani oppisitte uuden menetelmän, millä käyttää hyväkseen tuulenvoimaa", kirjoitti muuan hyvänsuopa sielu. "Menetelmäni ei vaikuta tavallisiin purjeihin heikossa tuulessa, mutta se tekee mahdolliseksi käyttää tuulen koko voimaa silloin, kun tuuli on ankarimmillaan. Vaikka tuulisi niinkin kovasti, että tavallisissa olosuhteissa teidän olisi pakko laskea jokainoa purjeriepu, voitte minun menetelmääni sovelluttamalla pitää ne kaikki ylhäällä. Minun keksinnölläni varustettuna aluksenne olisi mahdoton kaatua."

Monet sosialistiveljistäni vastustivat aikomaani kaukomatkaa. Seuraava erään heikäläisen kirjoitus on luonteenomainen: "Sosialistien asialla ja miljoonilla kapitalismin sorron uhreilla on oikeutettuja vaatimuksia teidän elämäänne ja toimintaanne nähden. Jos te siitä huolimatta jäykkäniskaisesti ryhdytte yritykseenne, niin on teidän silloin, kun nielette suolavettä viimeisen kerran, ennen pohjaan painumistanne muistettava ainakin se, että me olemme panneet vastalauseemme."

Muuan maailmanrannan vaeltaja, joka osasi, jos sai tilaisuuden, kertoa "monista merkillisistä seikoista ja sattumuksista", kirjoitti sivun toisensa jälkeen innokkaasti pyrkien varsinaiseen asiaansa ja esitti sen lopuksi seuraavalla tavalla: "Vielä en ole tullut siihen asiaan, minkä vuoksi olen ryhtynyt teille kirjoittamaan. Mutta nyt tahdon ilmoittaa teille suoraan, että olen lukenut sanomista, että te ja pari muuta aiotte yrittää matkaa maailman ympäri pienellä viiden- tai kuudenkymmenen jalan aluksella. Mutta minä en jaksa uskoa, että mies, jolla on teidän tietonne ja kokemuksenne, yrittäisi sellaista, koska se aivan yksinkertaisesti olisi samaa kuin surman suuhun heittäytyminen. Ja vaikka henkenne säilyisikin jonkin aikaa, möyhentyisi koko olemuksenne — samoin kuin seuralaistenne — perin pohjin mainitunkokoisen aluksen alituisesta keikkumisesta, vaikka se olisikin varustettu patjapehmikkeillä, mitkä eivät ole tavallisia merillä." — Totisesti tosia sanat: "mitkä eivät ole tavallisia merillä". Se ystäväni totisesti tiesi, millaista on merillä. Hän sanoi itsestään: "Minä en ole maamoukka ja olen purjehtinut kaikilla vesillä ja valtamerillä." Ja hän lopetti kirjeensä seuraavasti: "Vaikka en tosin tahdo loukata teitä, täytyy minun kumminkin sanoa, että olisi sulaa hulluutta ottaa naisihminen mukaan edes lahden suulle sellaisella aluksella."

Ja kuitenkin kaikitenkin Charmian istuu tällä hetkellä, jolloin tätä kirjoitan, hytissään ja naputtelee kirjoituskonetta, Martin valmistaa meille parhaillaan päivällistä, Tochigi kattaa pöytää, Roscoe ja Bert ovat tilkitsemässä kantta, ja Snark ohjaa itse itseään, kulkee noin viisi solmua tunnissa vankassa aallokossa — eikä ole patjapehmikkeillä varustettu.

"Olemme nähneet sanomalehdestä aikomaanne matkaa koskevan pätkän ja tahtoisimme kernaasti tietää, haluaisitteko hyvää miehistöä. Meitä on täällä kuusi poikaa, kaikki pystyviä merimiehiä, hyvät todistukset sota- ja kauppalaivastosta, kaikki rehellisiä amerikkalaisia, kaikki 20-22 vuoden välillä. Tätä nykyä olemme rikaajina Union Iron Worksissa ja lähtisimme hyvin mielellämme purjehtimaan kanssanne." — Sellaiset kirjeet saivat minut todella suremaan sitä, ettei aluksemme ollut isompi kuin oli.

Ja näin kirjoittaa Charmianin jälkeen maailman parhain nainen matkatoveriksi: "Ellei teidän ole onnistunut saada kokkia, niin seuraisin hyvin mielelläni teitä sellaisena. Olen viidenkymmenen ikäinen nainen, terve ja vankka, osaan hyvin tehdä ne työt, mitkä vähämiehistöisessä Snarkissa on tarpeen, olen taitava keittäjä, minulla on meri- ja matkatottumusta, ja vaikka matkanne kestäisi kymmenen vuotta, olisin siitä enemmän mielissäni kuin siitä, että se loppuisi yhdessä."

4

Ensimmäinen maihinnousumme

"Merellä olo ei käy yksitoikkoiseksi", olin luvannut matkatovereilleni. "Valtameri vilisee elämää, se on niin täynnä elollisia olentoja, että joka päivä tapahtuu jotakin uutta. Melkein kohta sen jälkeen kuin olemme päässeet Golden Gatesta ja suunnanneet matkamme etelään, saamme iloita lentokaloista. Paistamme niitä aamiaiseksemme ja sitten pyydystämme bonitoja ja kultamakrilleja ja harppunoimme juoksiaisia liivaripuomilta käsin. Entä hait — siellä on haikaloja määrättömästi."

Pääsimme Golden Gatesta ja suuntasimme etelään. Kalifornian vuoret katosivat taivaanrannan taakse, ja aurinko paistoi päivä päivältä lämpimämmin. Mutta emme tavanneet lentokaloja, emme bonitoja emmekä kultamakrilleja. Valtameri osoittautui aivan elottomaksi. Milloinkaan en ollut purjehtinut niin autiolla merellä. Ennen olin aina tavannut lentokaloja samoilla leveysasteilla.

"No, samantekevää", sanoin silloin. "Odottakaahan, kunnes olemme sivuuttaneet Etelä-Kalifornian rannikon. Silloin saamme lentokalaseuraa."

Tulimme Etelä-Kalifornian leveydelle, Ala-Kalifornian niemimaan leveydelle, Meksikon rannikon leveydelle emmekä tavanneet lentokaloja emmekä mitään muutakaan. Ei elämän merkkiäkään. Päivä päivän jälkeen meni samalla lailla, ja sellainen kaiken elämän olemattomuus alkoi tuntua melkein kamalalta.

"Ei tee mitään", sanoin muille. "Kun tapaamme lentokaloja, tapaamme kaikkia muitakin. Lentokalat ovat muiden kalojen mieliravintoa. Kaikki tulee tukussa lentokaloja tavattuamme."

Vaikka minun oikeastaan olisi täytynyt ohjata lounaiseen päästäksemme Havaijille, pidin edelleen eteläistä suuntaa. Minun oli ehdottomasti päästävä käsiksi lentokaloihin. Se johti vihdoin siihen, että mikäli halusin Honoluluun, minun oli suunnattava suoraan länttä kohti. Annoin Snarkin sensijaan jatkaa matkaansa etelään. Vasta 19:nnellä leveysasteella tapasimme ensimmäisen lentokalan. Se oli aivan ypöyksinäinen. Minä näin sen. Viisi muuta innokasta silmäparia tähysi merta koko päivän, mutta useampia ei näkynyt. Niin niukalti lentokaloja esiintyi matkamme varrella, että kului senjälkeen melkein viikko, ennenkuin viimeinen joukostamme oli nähnyt ensimmäisen lentokalansa. Ja kultamakrillit, bonitot, delfiinit ja muut syvyyksien joukot olivat aivan olemattomissa.

Ei ainoakaan hai viiltänyt veden pintaa turmanenteisellä selkäevällään. Bert kastautui joka päivä kokkapuun alla riippuen käsillään taakista ja antaen ruumiinsa viistää vedessä. Joka päivä hän tuli luokseni ehdottamaan, että irroittaisi otteensa ja tekisi oikein kunnollisen uimamatkan. Panin parastani saadakseni hänet luopumaan tuumasta. Mutta häneen nähden olin kadottanut kaiken arvovaltani merielämän tuntijana.

"Jos siellä on haikaloja", sanoi hän, "niin mikseivät ne sitten näyttäydy!"

Vakuutin hänelle, että jos hän todella hellittäisi otteensa ja uskaltautuisi uimasilleen, niin haikaloja ilmaantuisi aivan kohta. Se oli puoleltani vain pelkkää puhetta. En uskonut sitä. Se vaikutti sentään pidättävästi Bertiin pari päivää. Kolmantena päivänä tuli tyyni ja hyvin kuuma. Snark kulki solmun tunnissa. Bert laskeutui veteen kokkapuun alleja ui Snarkin ympäri. Pankaa merkille tapausten nurinkurisuus! Olimme purjehtineet valtamerellä kolmattatuhatta peninkulmaa näkemättä ainoatakaan haikalaa. Mutta kului tuskin viittä minuuttia senjälkeen kuin Bert oli noussut uimasta, kun hain selkäevä viilteli kehiään veden pintaan Snarkin ympärillä.

Se hai ei ollut oiva hai. Se suorastaan pani minut ymmälle. Sillä ei ollut minkäänlaista oikeutta olla tällä autiolla valtamerellä! Mitä enemmän ajattelin asiaa, sitä käsittämättömämmältä se tuntui. Mutta kaksi tuntia senjälkeen oli maa näkyvissämme, ja silloin selveni salaisuus. Hai oli tullut luoksemme rannikolla eikä asumattomasta syvyydestä. Se ennusti maan tuntua. Toi rannikon viestin kaksikymmentäseitsemän päivää San Franciscosta lähtömme jälkeen saavuimme Oahun saarelle, mikä kuuluu Havaijin territoriin. Aikaisin aamulla purjehdimme Diamond Headin ympäri — ja Honolulu oli edessämme, eikä valtameri enää ollut vailla elämää. Lentokaloja kiiti ilmassa välähtävinä parvina. Viidessä minuutissa näimme niitä enemmän kuin olimme siihen asti nähneet koko matkallamme. Muita kaloja, isoja ja monenlajisia, hyppeli korkealle vedestä. Eloa ja liikettä oli kaikkialla, sekä meressä että rannalla. Näimme laivojen mastoja ja savupiippuja satamasta, näimme hotelleja ja kylpijöitä Waikikin rannalla, näimme savun kumpuavan Punch Bowlin ja Tantaluksen tuliperäisillä rinteillä sijaitsevista asunnoista. Tullivene saapui jo täyttä vauhtia vastaamme, ja mahtava joukko delfiinejä kokoontui Snarkin ympärille tekemään mitä hullunkurisimpia ilmahyppyjä. Satamalääkärin vene tuli kuin nuoli; ja iso merikilpikonna kohotti selkäänsä vedestä ja tiirotti meitä. Milloinkaan ennen emme olleet nähneet niin merkillistä elämän vilinää aluksellamme. Vieraita kasvoja kannella, vieraita kilvan häliseviä ääniä, ja käsissämme päivän sanomalehti, mikä sisälsi sähkösanomia maailman kaikista maista. Saimmepa siitä lukea senkin, että Snark koko miehistöineen oli tuhoutunut valtamerellä sekä ettei alus ollut ollut merikelpoinen. Ja meidän parhaillaan sitä lukiessa levitettiin lennättimellä tietoa Snarkin onnellisesta perille pääsystä.

Snark oli ensimmäisessä satamassa lähtönsä jälkeen — ja voi maihinnousuamme! Kaksikymmentäseitsemän vuorokautta olimme keinuneet autiolla valtamerellä, ja tuntui vaikealta käsittää, että maailmassa todellakin oli niin paljon elämää kuin edessämme näimme. Päämme meni aivan pyörälle. Luulimme näkevämme unta — elävämme satua. Yhtäällä taivaansininen vesi ja taivaansiniset pilvet sulautuivat toisiinsa näköpiirin rajassa, toisaalla meri kuohui mahtavina smaragdinvärisinä tyrskyinä, mitkä lumivalkoiseksi vaahdoksi särkyen löivät valkoista korallirantaa vasten. Kauempana rannalla aaltoili vihreitä sokeriruokoistutuksia, mitkä ulottuivat jyrkille vuorenrinteille saakka, ja nämä ylenivät ylenemistään sakaralaitaisiksi, tuliperäisiksi kruunuiksi, joita valelivat troopilliset sadekuurot ja ympäröivät mahtavat pasaatituulten tuomat pilviröykkiöt. Näimme tavattoman kaunista unta — elimme ihanaa satua. Snark kääntyi ja kulki suoraan kohti smaragdinvihreitä tyrskyjä, kunnes ne kuohuivat ja kumisivat kummallakin puolellamme — ja kummallakin puolellamme vajaan kivenheiton päässä riutta näytteli pitkiä, himmeänvihreitä hirveitä hampaitaan.