Part 2

Snark piti järjestää kodikkaaksi, ja siinä suhteessa ei säästetty kustannuksia. Esimerkiksi meillä on siellä kylpyhuone — pieni ja ahdas tosin, mutta varustettu kaikilla mukavuuksilla, mitkä kylpyhuoneessa tavallisesti on. Kylpyhuoneemme on oikea runoelma menettelyohjeineen ja keksintöineen, pumppulaitteineen, hanoineen ja venttiileilleen. Alusta rakennettaessa minulla oli tapana valvoa öisin vuoteessani kylpyhuonetta suunnitellen. Sellainen on kylpyhuoneemme... Sitten pelastusvene ja suurvene. Ne on ajoitettu kannelle ja vievät sen pienen alan, millä kenties olisimme voineet vähän liikkua. Mutta ovathan molemmat veneet todellakin kuin henkivakuutuksena — ja vaikka rakentaakin niin kestävän ja lujatekoisen aluksen kuin Snark, viisas ihminen sentään pitää huolen siitä, että hänellä on hyvä pelastusvene, mainio. Aivan ensiluokkainen. Oli sovittu sen hinnaksi sataviisikymmentä dollaria, ja kun menin maksamaan laskua, ilmeni, että se olikin kolmesataayhdeksänkymmentäviisi dollaria. Sehän toki osoittaa, että vene varmasti on mainio!

Saattaisin kirjoittaa vaikka minkä verran Snarkin erinomaisista ominaisuuksista, mutta jätän sen tekemättä. Olen ylistänyt niitä tarpeeksi ja olen tehnyt sen määrätyssä tarkoituksessa, mikä kyllä vielä selviää. Ja nyt pyydän teitä ystävällisesti muistamaan tämän luvun otsakkeen. — "Käsittämätöntä ja selittämätöntä"! — Suunnitelmamme mukaan Snarkin piti lähteä lokakuun 1. päivänä 1906. Se, ettei Snark lähtenyt silloin, oli käsittämätöntä ja selittämätöntä. Ei ollut todellisuudessa muuta pätevää syytä siihen, ettei Snark lähtenyt, kuin se, ettei se ollut valmis. Eikä ollut selitettävissä olevaa syytä siihen, minkä takia se ei ollut valmis. No — sitten se luvattiin valmiiksi marraskuun 1:seksi päiväksi — marraskuun 15:nneksi päiväksi — joulukuun 1:seksi päiväksi, mutta se ei ollut valmis silloinkaan. Joulukuun l:senä päivänä Charmian ja minä siirryimme terveellisestä, ihanasta Sonomastamme tukahduttavaan kaupunkiin. Mutta emme pitkäksi aikaa — eihän toki, vain pariksi viikoksi. Matkustaisimme joulukuun 15:ntenä päivänä. Ja luulin tietäväni sen varmasti, sillä Roscoe oli niin sanonut, ja nimenomaan hänen neuvostaan tulimme kaupunkiin, viipyäksemme siellä kaksi viikkoa. Mutta voi — ne kaksi viikkoa menivät, meni neljä viikkoa, meni kuusi viikkoa, meni kahdeksan viikkoa, ja lähtöhetki oli kauempana kuin konsanaan. — Pitäisikö selittää? Kenen? Minunko? Minä en osaa... ainoa kerta elämässäni, jolloin minun on pitänyt antaa periksi. Ei ole minkäänlaista selitysmahdollisuutta, muuten kyllä koettaisin. Minun, vaikka minulla on sanaseppoisuus ammattinani, täytyy tunnustaa, etten kykene selittämään, minkä tähden Snark ei ollut valmis. Voin ainoastaan toistaa, mitä olen edellä sanonut: se on käsittämätöntä ja selittämätöntä.

Ne kahdeksan viikkoa kasvoivat kuudeksitoista, mutta silloin Roscoe tuli eräänä päivänä luoksemme sanoen: "Ellemme nyt lähde purjehtimaan ennen huhtikuun ensimmäistä päivää, saatte käyttää päätäni potkupallona."

Kaksi viikkoa sen jälkeen hän sanoi: "On parasta, että ryhdyn harjoittamaan päätäni siihen urheiluun."

"Oi, mitä turhista", sanoimme Charmian ja minä toisillemme, "ajattelehan, mikä verraton alus siitä varmasti tulee, kun se kerran valmistuu".

Ja rohkaisimme toisiamme jälleen luettelemalla Snarkin monet erinomaiset ominaisuudet. Sitten minun oli koreasti lainattava lisää rahoja. Ja minun piti istua entistä sitkeämmin kirjoituspöytäni ääressä, tehdä entistä innokkaammin työtä ja sankarillisesti jok'ainoana sunnuntaina kieltäytyä lähtemästä maalle ystävieni mukaan. Minähän rakennutin alusta. Ja taivaan nimessä siitä tuli alus, isokokoisilla kirjaimilla kirjoitettava ALUS — ja samantekevää oli, minkä se maksoi, siitä minä en välittänyt, sillä silloin siitä myös tulisi ALUS...

Totisesti! Onpa Snarkissa vielä eräs mainio kohta, mitä minun on ylistettävä, ja se on aluksen keula. Minkäänlainen aalto ei voi lyödä sen yli. Se nauraa aalloille se keula, se uhmaa niitä, se välittää niistä viis! Ja kaiken sen ohella se on kaunis keula. Sen viivat ovat ihanat kuin suloinen uni. En usko milloinkaan ennen olleen alusta, jolla olisi ollut kauniimpi ja samalla kertaa mainiompi keula. Se näyttää kerta kaikkiaan olevan tehty myrskyjen voittajaksi. Ken koskettaa sitä keulaa, hän koskettaa maailman parhainta keulaa! Kohta kun näkee sen, tietää, ettei hinta ole mitään merkinnyt, kun on ollut kysymyksessä sen keulan valmistaminen... Ja joka kerta kun lähtö lykkäytyi tai kasaantui uusia menoja, ajattelimme sitä ihmeellistä keulaa ja olimme tyytyväisiä.

Snark on pieni alus. Kun kuvittelin, että se maksaisi enintään seitsemäntuhatta dollaria, laskin kaiken hyvin tarkasti ja loppusumman hyvin runsaaksi. Olen rakennuttanut sekä taloja että latoja ja tiedän mainiosti, miten sellaisilla puuhilla on taipumuksena ylittää lasketut menot. Tiesin sen jo silloin, kun laskin Snarkin rakentamiskustannusten nousevan seitsemääntuhanteen dollariin. No — alus maksaa minulle kolmekymmentätuhatta. Luopukaa ystävällisesti kyselemisistä. Se on aivan totta. Olen kirjoittanut maksumääräykset ja hankkinut rahat. Luonnollisesti on aivan mahdotonta selittää asiaa. Se on käsittämätön ja selittämätön. Siinä kaikki... Ja tiedän, että olette samaa mieltä kuin minä ennen kertomukseni päättymistä.

Entä ne ihmeelliset myöhästymiset! Olin asioissa neljänkymmenenseitsemän erilaisen ammattiyhdistyksen ja sadanviidentoista eri toiminimen kanssa. Eikä ainoakaan niiden ammattiyhdistysten jäsenistä tai niistä toiminimistä kertaakaan täyttänyt sitoumustaan sovittuna päivänä eikä välittänyt määräajoista muulloin kuin laskuja periessään ja lähettäessään. Tapahtui, että toiset panivat sielunsa pantiksi siitä, että suorittaisivat tehtävänsä määräpäiväksi. Sellaisen vakuutuksen jälkeen suorittaminen hyvin harvoin myöhästyi kolmea kuukautta enempää. Niin kävi lakkaamatta. Ja Charmian ja minä lohdutimme toisiamme puhelemalla siitä, mikä mainio alus Snarkista tulisi — niin mainio ja luja!... Meillä oli myös tapana kierrellä pienellä veneellä Snarkia, niin että silmämme saivat herkutella sen ennenkuulumattoman ihmeellisellä keulalla.

"Ajattelehan vain myrskyä Kiinan vesillä", sanoin Charmianille, "ja miten Snark puskee siinä eteenpäin, uhmaten aaltoja mainiolla keulallaan. Ei pisaraakaan pääse puukin yli. Se lentää kuivana kuin höyhen! Ja me kaikki istumme kannen alla pelaamassa whistiä myrskyn ulvoessa."

Ja Charmian puristi haltioituneena kättäni ja huudahti: "Snark vastaa satakertaisesti kaiken — pitkän odottamisen ja menot ja harmit ja kaiken! Oi, totisesti siitä tulee ihmeellinen alus!"

Ja joka kerta kun katsoin Snarkin keulaa tai ajattelin aluksen vedenpitäviä kammioita, tunsin mieleni ylentyvän. Mutta niin ei ollut muiden laita. Ystäväni alkoivat lyödä vetoa kanssani Snarkin alituisesti muuttuvasta lähtöpäivästä. Mr Wiget, jonka piti jäädä maatilamme hoitajaksi Sonomaan, peri ensimmäiseksi vetovoittonsa. Hän teki sen uudenvuodenpäivänä 1907. Mutta sen jälkeen seurasi toinen toistaan kovalla vauhdilla. Ystäväni vainosivat minua kuin lauma raivottaria ja tahtoivat lakkaamatta lyödä vetoa kanssani jok'ainoasta uudesta lähtöpäivästä minkä ilmoitin. Olin uhkamielinen ja jäykkäniskainen. Löin vetoa vedon jälkeen ja sain maksaa kaikille.

"Ei se tee mitään", sanoi Charmian minulle, "ajattelehan vain Snarkin keulaa ja myrskyä Kiinan rannikolla."

"Nähkääs", sanoin ystävilleni, kun maksoin viimeisiä vetotappioitani, "ei ole säästetty vaivoja eikä rahoja, jotta Snarkista tulisi merikelpoisin kaikista Golden Gaten läpi konsanaan purjehtineista aluksista — se se on lykkäykset aiheuttanut".

Samaan aikaan minua ahdistivat ankarasti kustantajat ja sanomalehtien julkaisijat, joiden kanssa olin tehnyt sopimuksia ja jotka pyysivät selityksiä viivytyksille. Mutta miten olisin kyennyt selittämään seikan heille, kun en kyennyt selittämään sitä itsellenikään eikä ollut ketään, joka olisi sen selittänyt minulle! Ei Roscoekaan osannut selittää! Lehdet alkoivat tehdä pilaa minusta ja julkaista Snarkin lähdöstä värssyjä, mitkä loppuivat seuraavan tapaisiin kertosäkeihin: "Viel' ei, mutta kohta!" Mutta Charmian oli uskollisena rohkaisijanani, kehoittaen minua ajattelemaan Snarkin keulaa, ja niin menin erään pankkiirin luo ja lainasin viisituhatta lisää.

Ja aika kului kulumistaan. Muuan seikka alkoi jo käydä ilmeiseksi ja selväksi, nimittäin se, että Snarkia oli mahdoton saada aivan valmiiksi San Franciscossa. Rakentamista oli kestänyt niin kauan, että se alkoi ränsistyä. Se oli joutunut sille asteelle, että se pilaantui pikemmin kuin sitä ennätti korjata. Snarkista oli tullut vitsi. Kukaan ei suhtautunut siihen vakavasti, eivät varsinkaan ne, jotka työskentelivät sen parissa. Minä selitin silloin, että lähtisimme purjehtimaan aluksella jättäen sen siihen kuntoon missä se oli ja että lopettaisimme työt Honolulussa. Pian sen jälkeen Snark sai vuodon, mikä oli korjattava ennen kuin saatoimme lähteä matkalle. Niin piti alus siirtää telakalle. Ennen sinne pääsyään se joutui puristuksiin kahden valtavan lotjan väliin ja likistyi sangen pahasti. Kun saimme sen sitten puoleksi koholle kölitaljoilla, nämä pettivät, niin että alus vajosi perä edellä mutaan.

Siitä sukeutui surkea homma. Oikeamminkin oltiin haaksihylyn pelastajia kuin laivan rakentajia. Nousuvesi tulee siellä kaksi kertaa vuorokaudessa, ja joka kerta kuin se tuli, sekä yöllä että päivällä, oli kaksi hinaajahöyryä Snarkia vetämässä. Sitä menoa kesti viikon. Aluksemme kyykötti perä mudassa ja keula ilmassa. Sen vielä ollessa siinä tilassa tahdoimme käyttää kaupungin valimossa valmistettua kojetta, minkä oli määrä siirtää voimaa koneesta ankkurivintturiin. Valoksessa oli halkeamia, koje särkyi, ja ankkurivintturi jäi käyttökelvottomaksi. Sitten tuli seitsenkymmenhevosvoimainen koneemme käyttökelvottomaksi. Kone oli New Yorkista. Sen alusta samoin. Alustaan tuli halkeamia; alustaan tuli kokonainen joukko halkeamia ja seitsenkymmenhevosvoimainen koneemme irtaantui ruhjoutuneelta alustaltaan, kohosi ilmaan, särki kaikki johdot ja kaikki kiinnikkeet ja keikahti kyljelleen. Ja Snark pysyi yhä edelleen mudassa, ja molemmat hinaajahöyryt kiskoivat kiskomistaan turhaan.

"Ei se tee mitään", sanoi Charmian, "ajattelehan vain, miten mainio ja luja alus se on".

"Niin... entäs sen kaunis keula sitten", sanoin minä.

Ja sitten piristimme itseämme ja iskimme taas käsiksi työhön. Kolhiintunut kone köytettiin laholle alustalleen; kaikki voimanjohtokojeeseen kuuluva irroitettiin ja pinottiin syrjään — kaikki vietäväksi Honoluluun, missä se korjattaisiin ja pantaisiin jälleen paikoilleen. Joskus hämärässä muinaisuudessa Snark oli ulkopuolelta maalattu valkoiseksi. Saattoi tosiaan vieläkin havaita jälkiä siitä väristä, jos katseli alusta määrätynlaisessa valaistuksessa. Sisäpuolelta sitä ei ollut milloinkaan maalattu. Sieltä sitä peitti tuuman paksuinen lika- ja tupakanmehukerrostuma, minkä lukuisat työmiehet olivat jättäneet jälkeensä. Mutta se ei tehnyt mitään, sanoimme. Lian voi pestä ja raaputtaa pois, ja kun sitten aikaa myöten pääsisimme Hololuluun, voitaisi Snarkin maalata samalla kuin se korjattaisiin ja tehtäisiin valmiiksi.

Työllä ja tuskalla saatiin Snark viimein kuljetetuksi retuperällä olevasta telakasta ja vietiin Oakland City Wharf laituriin. Sinne kuljetettiin kotoa kaikki matkatavaramme kirjoja, huopia ja tarve-esineitä. Samalla virtasi kaikenlaista muutakin alukseen sen seitsemän sekamelskassa puita ja hiiliä, vesisäiliöitä ja vettä, vihanneksia ja muita mokatavaroita, öljyä, pelastusvene ja suurvene, kaikki ystävämme, kaikki ystäviemme ystävät ja väkeä, mikä väitti olevansa näiden ystäviä, puhumattakaan niistä, jotka olivat miehistömme ystävien ystävien ystäviä. Lisäksi sanomalehtimiehiä ja valokuvaajia, kaikenkarvaisia kuokkavieraita ja kaiken kukkuraksi ja ennen kaikkea paksuja kivihiilipölypilviä satamasta.

Meidän piti lähteä kello yhdeltätoista sunnuntaina, ja oli parhaillaan lauantain iltapäivä. Tungos ja kivihiilipöly laiturilla oli tiheämpi kuin konsanaan. Eräässä taskussa minulla oli shekkikirja, täytekynä, päiväysleima ja imupaperirulla; eräässä oli toistatuhatta dollaria seteli- ja kultarahaa. Olin valmis tyydyttämään velkojaini vaatimukset, käteisrahalla pienempäin ja pankkiosoituksilla suurempain, ja odotin ainoastaan Roscoeta tuomaan laskuja niiltä sadaltaviideltätoista toiminimeltä, mitkä olivat viivyttäneet lähtöäni niin monta kuukautta. Mutta silloin...

Mutta silloin tapahtui jälleen käsittämätöntä ja selittämätöntä. Ennenkuin Roscoe ennätti saapua, saapui muuan toinen mies. Amerikkalainen sheriffi. Hän naulasi kuulutuksen Snarkin uljaaseen suurmastoon, niin että kaikki laiturilla olijat saattoivat lukea, että Snark oli takavarikoitu. Sheriffi jätti paikalle pienen miehen, jonka piti ottaa alus haltuunsa, ja meni sitten matkoihinsa. Minulla ei ollut enää minkäänlaisia oikeuksia Snarkiin ja sen mainioon keulaan. Vastatullut pikku ukko oli nyt aluksen herra ja valtias, ja minulle ilmoitettiin, että minun oli maksettava hänelle kolme dollaria päivältä siitä, että hän oli sen herrana ja valtiaana. Sain myöskin tietää aluksen takavarikkoon panettajan nimen. Se oli Seller. Olin velkaa miehelle kaksisataakolmekymmentäkaksi dollaria. Hänen käyttäytymisensä oli totisesti aivan hänen nimensä mukaista. Seller! Herran nimessä! Seller — kamasaksa!

Mutta kuka kumma oli Seller? Selailin läpi shekkikirjani ja havaitsin eräästä, että olin pari viikkoa sitten kirjoittanut miehelle viidensadan dollarin shekin. Mutta shekkikirjat osoittivat, että niiden monien kuukausien kuluessa, mitkä rakentamista oli kestänyt, olin maksanut hänelle useita tuhansia dollareita. Mistä ihmeestä johtui, ettei hän ollut koettanut periä kurjaa pikku saatavaansa, vaan panetti Snarkin takavarikkoon? Tunnustelin taskujani ja löysin eräästä shekkikirjan, leimasimen ja kynän, toisesta rahani. Olihan minulla millä suorittaa vaikka kaksi-kolmekymmentä moista velkaa kuin hänen — miksei hän ollut antanut minulle tilaisuutta siihen? Mahdotonta keksiä minkäänlaista selitystä; se oli taas aivan yksinkertaisesti vain käsittämätöntä ja selittämätöntä.

Kaiken kukkuraksi alus oli takavarikoitu myöhään lauantai-iltapäivällä, ja vaikka kohta lähetin lakimiehiä ja asiamiehiä kiertämään kautta Oaklandin ja San Franciscon, oli mahdotonta saada käsiinsä yhdysvaltalaista tuomaria tai yhdysvaltalaista sheriffiä tai mr Selleriä tai mr Sellerin asianajajaa — ylimalkaan ketään. Kaikki olivat matkustaneet sunnuntaipäiväksi pois kaupungista. Ja niin ei tullut mitään Snarkin lähdöstä kello yksitoista sunnuntaina. Se pikku ukko hoiti valppaasti tehtäväänsä ja sanoi: Ei! Ja Charmian ja minä kävelimme laiturilla ja lohduttelimme itseämme Snarkin merkillisellä keulalla ja ajattelimme kaikkia niitä tuulia ja pyörremyrskyjä, joita se tulisi uljaasti uhmaamaan.

"Poroporvarin elkeitä!" sanoin Charmianille puhellessamme Selleristä ja hänen menettelystään. "Se kurja raukka kai pelkää, ettei saa saatavaansa ennen lähtöämme. Mutta mitä siitä! Kun olemme päässeet täältä meren ulapalle, ovat kaikki vastuksemme ja harmimme lopussa."

Ja vihdoin viimein lähdimme purjehtimaan tiistaiaamuna huhtikuun 23:ntena päivänä 1907. Lähtö luontui oikein kurjasti, se minun on tunnustettava. Meidän piti nostaa ankkuri käsin sen tähden, että voimansiirtäjä oli tuhoutunut. Ja kaikki, mitä oli jäljellä seitsenkymmenhevosvoimaisesta koneestamme, oli pinottu painolastiksi Snarkin pohjalle. Mutta mitäs siitä! Saattoihan kaiken korjata Honolulussa — ja ajatelkaahan, miten mainio aluksemme oli muuten! Oli tosin totta, että suurveneen moottori ei tahtonut lähteä käyntiin ja että pelastusvene vuoti kuin seula — mutta nehän olivat vain Snarkin lisälaitteita eivätkä itse alus. Siihen kuuluivat vedenpitävät kammiot, vahvat oksattomat laudat, kylpyhuoneen sisällys — ne muodostivat Snarkin ja ennen kaikkea jalo myrskyjä uhmaava keula.

Purjehdimme Golden Gaten läpi ja suuntasimme matkamme etelään, kohti sitä Tyynen meren aluetta, missä saatoimme toivoa tapaavamme koillispasaatin. Ja ykskaks alkoi tapahtua jos jotakin. Olin laskenut, että nuoriso olisi erikoisesti omansa sellaiselle retkelle kuin kaukomatkamme Snarkilla, ja olin ottanut sen tähden mukaamme kolme nuorukaista — koneenkäyttäjän, kokin ja kajuuttapojan. Laskelmani petti ainoastaan kahdelta kolmasosalta. Minulta oli unohtunut se, että nuoriso voi sairastaa meritautia, ja kokkimme ja kajuuttapoikamme joutuivat sen uhreiksi. Heidän piti kohta mennä makuulle, eikä heistä ollut mihinkään viikkokauteen. Sanotusta saattaa ymmärtää, ettemme voineet saada lämmintä ruokaa kuten meidän oli määrä saada ja ettei kannen alla vallinnut sellainen puhtaus ja järjestys kuin olimme toivoneet. Mutta se ei oikeastaan merkinnyt paljoa, koska äkkiä teimme sellaisen havainnon, että appelsiinilaatikkomme oli varmasti joskus paleltunut, että omenamme olivat homeessa ja pahentuneita, että iso korillinen kaaleja, mitkä varmasti olivat olleet pilaantuneita ennen kuin ne lähetettiin meille, heti piti heittää mereen, että porkkanoille oli valeltu lamppuöljyä ja että lanttumme olivat puisevia ja punajuuremme mätiä. Lisäksi puumme eivät ottaneet palaakseen, ja hiilemme oli toimitettu meille lahoissa perunasäkeissä, niin että niitä oli valunut pitkin koko kantta ja huuhtoutui pyykateista mereen. Mutta nehän olivat pelkkiä sivuseikkoja. Alus sitä vastoin — niin, sehän oli all right, vai kuinka?... Kuljin pitkin kantta ja minuutissa laskin kokonaista neljätoista oksaa kauniissa laudoissa, mitkä olin erikoisesti tilannut Puget Soundista, jotta ne olisivat oksattomia. Ja kansi vuoti, se vuoti oikein perusteellisesti. Vesi valui sen läpi niin, että Roscoen täytyi paeta vuoteestaan; se pilasi konehuoneen työkalut ja aiheutti suuria tuhoja keittiömme varastoissa. Myöskin Snarkin kyljet vuotivat, ja sen pohja vuoti, ja meidän täytyi pumpata joka päivä vettä aluksesta pitääksemme sen tyhjänä. Keittiön lattia on pari jalkaa korkeammalla kuin Snarkin sisäpohja, ja kumminkin olen seissyt samanlaisella lattialla — siepatakseni hiukan kylmää ruokaa — polvia myöten vedessä, mikä lainehti siellä neljän tunnin kuluttua viime pumppuamisesta.

Ja sitten — niin, ne mainiot vedenpitävät osastot, mitkä olivat kysyneet niin paljon aikaa ja rahaa, ne eivät kaiken kaikkiaan olleet lainkaan vedenpitäviä... Vesi seuloutui yhtä esteettömästi kuin ilma kammioista toiseen. Sitäpaitsi levisi perinnä sijaitsevasta osastosta voimakas bensiinin katku, mikä pani minut epäilemään, että jokin tai kenties useakin kuudesta säiliöstämme oli ratkennut vuotamaan. Säiliöt vuotavat, eivätkä ne ole ilmatiiviisti eristettyinä kammioissaan! Hullusti kävi myös kylpyhuoneellemme ja sen pumpuille ja hanoille ja venttiileille — se oli käyttökelvoton ennen kuin kului kahtakymmentä tuntia lähdöstämme. Paksut rautatangot murtuivat kohta, kun koetimme pumpata niillä. Kylpyhuone se ensimmäisenä muuttuikin hylyksi Snarkilla.

Kaikki rautaosat aluksella, olivatpa ne mistä tahansa peräisin, olivat pelkkää romua. Esimerkiksi koneen alusta — se tuli New Yorkista ja oli kelvoton. Niin ikään ankkurivintturi, mikä oli valmistettu San Franciscossa. Vihdoin havaittiin, että rikiin käytetty takorauta särkyi ensimmäisestä voimakkaasta hilauksesta. Takorautaa — Herran nimessä! — ja se murtui yhtä helposti kuin makaroni.

Suurpurjeen kahvelin joutsenkaula katkesi. Korvasimme sen suurpurjeen kahvelin sorpalla, ja sekin murtui ennen kuin olimme ennättäneet käyttää sitä viittätoista minuuttia. Ajatelkaa, että se oli otettu suurpurjeemme kahvelista, mihin meidän olisi pitänyt myrskyssä luottaa! Tällä haavaa Snarkin suurpurje on kuin murtunut siipi, sen jälkeen kuin sorppa on korvattu karkealla köytöksellä. Saammepa nähdä, onko Honolulussa rehellistä rautaa.

Ihmiset olivat pettäneet meitä ja lähettäneet meidät merelle seulassa. Mutta taivaan Herra rakastaa meitä varmasti, sillä meillä oli hyvä sää silloin, kun aloimme käsittää, että meidän oli pumpattava joka päivä pitääksemme aluksemme pinnalla ja että saatoimme luottaa enemmän puisen hammastikun kestävyyteen kuin aluksemme paksuimpaan rautaesineeseen. Kun nyt Snarkin lujarakenteisuus oli haihtunut savuna ilmaan, Charmian ja minä keskitimme kaiken uskomme verrattomaan keulaamme. Ei ollut mitään muuta mihin uskoa. Tiesimme, että kaikki muu oli käsittämätöntä ja selittämätöntä. Mutta kauniissa keulassa ei ainakaan ollut vikaa... Ja sitten meidän piti "panna piihin" erääksi illaksi. Se on sellainen temppu, millä alus vähennetyin, tarkoin määrätyin purjein pakotetaan pysymään paikoillaan keula kohti tuulta ja aaltoja. Silloin ei ole mitään tekemistä kannella, ruorissa ei tarvita ketään, tähystys on turhaa, kaikki voivat olla kannen alla, nukkua tai pelata whistiä.

No niin — puhalsi sievoinen kesäinen tuuli, ja sanoin Roscoelle, että nyt panemme piihin. Yö oli tulossa. Olin seisonut ruorissa melkein koko päivän, ja koko kansimiehistö oli — Roscoe, Bert ja Charmian — uuvuksissa, muut makasivat meritaudissa vuoteissaan. Olimme jo pienentäneet parilla reivillä suurpurjetta. Ajopurjeen ja liivarin olimme reivanneet kokonaan ja pienentäneet yhdellä reivillä myös taakifokkia. Mesaani oli reivattu. Silloin liivapuomi hautautui mereen ja katkesi liivarileerin kohdalta. Tein luovin pannakseni pakkiin. Mutta en saanut Snarkia nousemaan tuuleen, se vain keinui rauhattomasti paikoillaan. Käänsin ruorin tiukasti alas, mutta Snark pysti siinä missä oli eikä luovinut. Vain kahdeksan piirun päähän tuulesta saatoin sen saada, vaikka annoin Roscoen ja Bertin kiristää suurkuuttia kaikin voimin. Snark pysyi yhä paikoillaan ja vain keikkui, milloin laita, milloin toinen veden alla.

Jälleen tuli eteen se käsittämätön ja selittämätön. Tapaus oli suorastaan mahdoton. En uskonut mitä näin. Taakifokki reivattuna ja suurpurje kahdella reivillä pienennettynä Snark kieltäytyi tottelemasta ruoria! Kiskoimme sisään suurkuutin jokainoan tuuman. Suunta ei muuttunut siitä kymmenesosa-astetta. Hellitimme suurkuuttia samalla tuloksella. Vedimme myrskypurjeen mesaanimastoon ja laskimme suurpurjeen alas. Ei minkäänlaista muutosta. Snark vain koetti pudistella mastonsa mereen. Sen kaunis keula kieltäytyi kerta kaikkiaan nousemasta tuuleen.

Sitten laskimme alas reivatun taakifokin. Ainoa ylhäällä oleva riepu oli mesaanimaston myrskypurje. Jos jokin kykeni kääntämään aluksen tuuleen, niin se kai sen kykeni tekemään! Kenties ette usko kun sanon, että niin kävi. Ja sanon niin sen tähden, että uskoisin niin käyneen. En usko, että koe epäonnistui. Se on aivan uskomatonta. Mutta en kerrokaan mitä uskon, vaan mitä näin.

Mitä on tehtävä pienessä aluksessa, mikä keikkuu kovasti paikoillaan, perämastossa myrskypurje, mikä ei kykene painamaan keulaa tuuleen? Laskettava ajoankkuri. Meillä oli patentoitu ajoankkuri, tilauksesta valmistettu ja uppoamiselta taattu. Ajatelkaa teräsrengasta, mikä pitää avoinna kartionmuotoisen valtavan purjekangaspussin suuta — silloin tiedätte, miltä ajoankkuri näyttää. No, kiinnitimme siihen painot ja köyden ja laskimme sen mereen. Sillä kertaa se kellui. Köysi, mikä oli kiinnitetty aluksemme keulaan, kiristyi pingolleen. Myrskypurje todella koetti painaa keulaa tuuleen, mutta siitä huolimatta Snark otti ankkuriköyden aivan tyynesti hampaihinsa ja jatkoi keikkumistaan entiseen tapaan, laahaten ajoankkuria mukanaan. Aivan niin. Laskimme myrskypurjeenkin, nostimme mesaanin sijalle ja kiristimme kuuttia — mutta Snark vain kieppui kaikesta huolimatta ja laahasi ajoankkuria perässään. Voitte olla uskomatta. Uskon sitä tuskin itsekään. Kerron ainoastaan mitä tapahtui.

Kuka on milloinkaan kuullut puhuttavan purjealuksesta, mikä ei tahdo maata piissä — mikä ei tahdo maata piissä edes ajoankkurin avulla? Onhan minulla hiukan merimiehen kokemusta, mutta en ole milloinkaan kuullut mitään sellaista. Ja siinä sitä seisoin kannella ja tuijotin sitä "käsittämätöntä ja selittämätöntä" silmästä silmään Snarkia, joka ei tahtonut maata piissä.