Part 8

Mesaani on reivattu ja hyvästi sidottu. Yö olisi — aluksen alituisesti keikkuessa ja tuulen ollessa aivan tuntumattomissa — ollut liian kauhea, jos se olisi saanut lakkaamatta hangata mastoa, tempoa kaijeja ja kuutteja ja pitää jymeätä läiskettään tyynessä ilmassa. Mutta suurpurje on yhä ylhäällä, ja taakifokki, liivari ja ajopurje paukahtelevat ja läiskähtelevät joka kerta, kun alus tekee uuden keikahduksen. Jok'ainoa tähti tuikkii. Umpimähkään väännän ruorin tiukasti päinvastaiseen suuntaan kuin missä se oli Hermanilla ja sitten nojaudun taaksepäin ja tuijotan tähtitaivaalle. Minulla ei ole muuta tekemistä. Ei voi mitään purjealukselle, kun se kieppuu täydellisessä tyvenessä.

Silloin tunnen yhtäkkiä heikon henkäyksen poskellani, niin heikon, että tuskin ennätän huomata sitä, kun se jo on lakannut. Mutta se toistuu kerran ja kaksikin, kunnes rupeaa puhaltamaan oikea ja selvä tuuli. Millä tavalla Snarkin purjeet saavat siitä tunnon, en tiedä, mutta ne saavat, aluskin tuntee sen, sillä kompassilevy alkaa hitaasti kääntyä kompassikaapissa. Oikeastaan se ei lainkaan liiku. Maan magneettisuus pitää sitä paikallaan, ja Snark se kääntyy herkkätuntoisen laitteen ympäri, mikä uiskentelee spriillä täytetyssä umpiastiassa.

Snark on palannut oikeaan suuntaansa. Tuuli voimistuu vähän. Snark tuntee sen paineen ja kallistuu hiukan. Kevyitä usvapilviä ajelehtii yläpuolellamme, ja näen tähtien katoavan. Pimeys laskeutuu tiheänä ympärilleni, ja viimeisen tähden sammuttua se on niin lähellä minua, että tuntuu siltä, kuin voisin koskettaa sitä kummaltakin puoleltani. Kumartuessani eteenpäin ikäänkuin tunnen sen kasvoillani. Tuulenpuuska seuraa toistaan, ja olen iloinen siitä, että mesaani on reivattu. Puksis! Sepä sysäys! Snark kallistuu niin kovasti, että laita on veden alla ja koko valtameri vyörähtää kannelle. Puolikymmentä sellaista puuskausta saa minut toivomaan, että myös liivari ja ajopurje olisivat reivatut. Aallokko kasvaa, tuulenpuuskaukset yltyvät ja tihenevät, ja ilma tuntuu kostealta. On aivan hyödytöntä tuijottaa tuuleen. Pimeyden muuri seisoo käsivarren pituuden päässä. Mutta en voi kumminkaan olla tähyämättä ja tunnustelematta puuskien voimaa, joille Snark on nyt alttiina. Tuulen taholla on jotakin uhkaavaa ja pahaenteistä, ja minusta tuntuu, että jos tuijotan sinne kyllin kauan ja kyllin tarkasti, niin pääsen selville siitä. Turha tunne. Kahden tuulenpuuskauksen väliaikana jätän ruorin ja hyökkään kajuutan portaille, missä raapaisen luita muutamalla tikulla ja katson ilmapuntaria. Sillä on ilmoitus: 29-90. Herkkä laite ei kykene saamaan selkoa ilmassa vallitsevasta rauhattomuudesta, mikä ilmaisee olemassaolonsa murahtelemalla kumein kurkkuäänin köysistössä. Palaan ruoriin juuri parhaiksi ottamaan vastaan uutta tuulenpuuskausta, mikä on kaikkia entisiä ankarampi. No, hyväpä näin — meillä on tuulta tarpeeksi, ja Snark on oikeassa suunnassaan ja puskee itäänpäin. Se ainakin on hyvä juttu.

Liivari ja ajopurje hermostuttavat minua, ja toivon, että ne olisi reivattuina. Snarkin olisi silloin parempi olla. Tuuli puskee puuskauksittain, ja hajanaiset sadepisarat pieksävät kuin rakeet. Olen vakuuttunut siitä, että minun on kutsuttava joka mies kannelle; mutta seuraavassa silmänräpäyksessä ajattelen, että voin kyllä odottaa vielä hetken. Kenties puuskaukset lakkaavat, ja silloin olen herättänyt heidät turhan vuoksi. On parempi antaa heidän nukkua. Annan Snarkin kiitää, ja pimeydestä tulvahtaa kokonainen vedenpaisumus sadetta, mitä seuraa ankara tuuli. Mutta sitten kaikki äkkiä helpottaa, kaikki — paitsi pimeys, ja olen iloissani siitä, etten ole herättänyt muita.

Kohta kun tuuli hiltyy, alkaa merenkäynti kiihtyä. Aallonharjat myllertävät ja aluksemme heittelehtii kuin korkki vedessä. Sitten tuulenpuuskaukset ryntäävät pimeydestä entistä kiivaammin ja raivokkaammin. Kunpa vain tietäisin, mitä tuulenpuolinen pimeys hautoo mielessään! Snark on kovan paineen alaisena, ja suojanpuolinen laita on useammin veden alla kuin sen yläpuolella. Tuuli paisuu ja yltyy. Nyt jos milloinkaan on aika herättää muut. Minä teen sen, on luja päätökseni. Mutta sitten tulee jälleen sadekuuro ja tuuli asettuu, ja jätän heidät nukkumaan. Mutta on sangen yksinäistä siinä ruorin ääressä, missä ohjaan pientä maailmaamme vihuri-ilman ja pimeyden läpi. Ja on sangen vastuunalaista olla yksinään pienessä maailmassa vaaran hetkinä. Vavahdan sitä vastuuta, kun puuskaset hyökkäävät uudelleen ja aallokko vyöryy laitaa vasten kannelle tulvehtien. Suolainen vesi tuntuu ihmeellisen lämpöiseltä kastellessaan ruumiini ja pärskähtäessään ilmaan aavemaisia fosforivaloja välähdellen. Nyt kutsun kaikki kannelle purjeita vähentämään! Miksi heidän pitäisi nukkua? Teen narrimaisesti epäröidessäni!...Järkeni on joutunut ristiriitaan sydämeni kanssa. Sydän se sanoi: "Anna heidän nukkua!" Niin — kyllä sentään järkenikin on tukenut sitä ratkaisua. Mutta nyt on järjen saatava ratkaista — ja parhaillaan päätöstä tehdessäni tuuli talttuu jälleen. Merimiehen ammatissa ei auta murehtia ruumiin mukavuudesta, aprikoin järkevästi. Mutta tahdon nyt ensin tutkailla seuraavaa puuskasarjaa — ja sitten herätän miehistön... Oikeastaan onkin järkeni kaiken takana: se tutkii tutkimistaan, mitä Snark kykenee kestämään, kiusauksen vallassa odottaen hetkeä, jona kutsua joka mies kannelle, ennenkuin sää vieläkin pahenee.

Sitten päivä sarastaa harmaana ja kalseana pilvikatoksen läpi. Sen valo valahtaa kuohuvalle merelle, mikä siellä täällä tasoittuu säännöllisesti toistuvien, yltyvien tuulenpuuskausten paineesta. Sitten tulee sade, täyttää aallonpohjat maidonvalkoisella savulla ja pieksää lakoon laineet, mitkä taas puolestaan vain odottavat tuulen talttumista ja sateen lakkaamista kuohahtaakseen entistä hurjempaan raivoon. Miehet tulevat kannelle, heidän lepoaikansa on lopussa. Heidän joukossaan on myös Herman, jonka leveä unihymy osoittaa, että saamamme tuuli on hänelle mieleen. Jätän ruorin Warrenin hoitoon ja aion laskeutua kannen alle, mutta pysähdyn pelastamaan keittiön savutorvea, mikä on joutunut tuuliajolle. Olen paljasjaloin, ja varpaani ovat erinomaisen harjaantuneet tarrautumaan kiinni alustaansa, mutta kun laita äkkiä hautautuu vihreään, kuohuvaan hyökyyn, istun ykskaks lainehtivalla kannella, ja Herman ihmettelee oikein hyvätuulisesti, miksi juuri sellaisen istumapaikan valitsin. Sitten seuraa uusi keikahdus, ja silloin hän on samalla tavalla istuallaan, odottamattaan, tarkoittamattaan. Snark kohoaa ja paiskautuu toiselle kyljelleen, kansi saa uuden huuhtelun, ja Herman ja minä takerrumme keittiömme kallisarvoiseen savutorveen, mutta hyöky huuhtoo meidät suojapuolen pyykatteihin. Senjälkeen jatkan matkaani kannen alle, ja saatteita vaihtaessani kasvoilleni leviää tyytyväinen irvistys — Snark tekee taivalta itään!

Ei, meillä ei ole lainkaan yksitoikkoista. Kun olimme päässeet itään 126:nnelle läntiselle pituusasteelle saakka, jätimme vaihtelevien tuulten alueen ja suuntasimme etelään tyventövyöhykkeen poikki, missä tuuli totisesti oli niukalla. Käytimme hyväksemme jok'ainoata hengähdystä, mutta saimme usein olla iloisia, jos pääsimme eteenpäin kaksikymmentä peninkulmaa yhtä monessa tunnissa. Ja kuitenkin saatoimme sellaisen päivän kuluessa kohdata kymmenkunta vihuria ja ympärillämme saattoi olla niitä vielä enemmän. Oli otettava huomioon, että jokainen sellainen vihuripää voi koitua mahtavaksi nuijaniskuksi, mikä musertaisi Snarkin. Toisinaan meihin iski vihurien keskusta, toisinaan siipi, emmekä koskaan tietäneet, milloin ja millainen isku meidät tapaisi. Myrskynpuuska, mikä täytti puolet taivasta ja kiiti suoraan kohti meitä, saattoi hyvin usein jakaantua kahteen osaan, mitkä kulkivat kummaltakin puoleltamme nykäisemättäkään meitä. Sitävastoin voi pieni puuskaus, mikä näytti aivan viattomalta, sellaiselta, ettei siihen muka mahtunut enempää kuin ammeellinen vettä ja puoli kiloa tuulta, aivan äkkiä kasvaa mahtavaksi kooltaan, valaa päällemme kokonaisen vedenpaisumuksen ja lähettää kimppuumme kumisevan myrskyn. Myöskin oli sellaisia salakavalia vihureita, mitkä ylen komeasti pyyhälsivät ohitsemme ja sitten hiipivät takaapäin niskaamme. Tapahtui sellaistakin, että kaksi vihuria tuli samalla kertaa — yksi kummaltakin puoleltamme — ja saimme töytäyksen molemmilta. Myrsky väsyy muutamassa tunnissa, mutta niin ei ole vihurien laita. Tuhannes niistä on purjehtijalle yhtä mielenkiintoinen kuin ensimmäinen, ehkäpä vielä mielenkiintoisempikin. Vain maallikko väheksyy niitä. Mutta se, joka on ollut tuhannen vihurin tiellä, ymmärtää kunnioittaa. Hän tietää, mitä ne kykenevät tekemään.

Tyventövyöhykkeessä sattui matkamme huomattavin tapaus. Marraskuun 20:ntena päivänä havaitsimme, että tapaturmaisesti olimme menettäneet enemmän kuin puolet vesivarastostamme. Ja kun silloin olimme olleet neljäkymmentäkolme päivää merellä Hilosta lähtömme jälkeen, ei varastomme suinkaan ollut suuri. Enemmän kuin puolen menettäminen oli suorastaan uhkaava onnettomuus. Hyvin tarkasti säästäen jäljellä oleva vesi saattoi riittää kahdeksikymmeneksi päiväksi. Mutta olimme tyventövyöhykkeessä ja oli mahdotonta sanoa, missä kaakkoispasaati oli tai missä sen tapaisimme.

Juomavesipumppu pantiin heti lukkoon, ja vettä jaettiin vain kerran päivässä. Kukin meistä sai tuopillisen henkilökohtaista tarvetta varten, ja kokille mitattiin kahdeksan kertaa niin paljon. Ja nyt tulemme tilanteen sielulliseen puoleen. Veden puute oli tuskin huomattu, kun aloin tuntea polttavaa janoa. Minusta tuntui siltä, kuin en olisi ollut niin janoinen koko elämäni aikana. Sen pienen vesimäärän, mikä tuli osalleni, olisin voinut juoda yhdellä siemauksella, ja minun piti ankarasti ponnistaa tahtoani, jotten tekisi sitä. Enkä ainoastaan minä joutunut sellaista kokemaan. Kaikki puhuimme vedestä, ajattelimme vettä ja näimme nukkuessamme unta vedestä. Tutkimme merikarttaa mahdollisesti löytääksemme joitakuita saaria, joille olisimme voineet suunnata matkamme hädän tullen, mutta sellaisia ei ollut. Marquesas-saaret olivat lähimmät. Ja ne olivat päiväntasaajan toisella puolella — ja myös tyventövyöhykkeen toisella puolella, mikä teki seikan vielä pahemmaksi. Olimme 3:nnella pohjoisella leveysasteella, ja Marquesas-saaret sijaitsevat 9:nnellä eteläisellä — toistatuhatta peninkulmaa pitkä välimatka. Sitäpaitsi Marquesas-saaret olivat suunnilleen neljätoista astetta lähempänä meidän pituusastettamme. Ihana asema kouralliselle ihmisiä, jotka kärsivät vedenpuutetta valtamerellä troopillisen tyvenen kuumuudessa!

Pingoitimme jöölinkejä kummallekin laidalle suur- ja mesaanirikin vähin. Niihin kiinnitimme ison aurinkotelttamme ja vedimme sen kaijeilla koholle perältä, niin että kaikki sen päälle keräytyvä sadevesi valuisi keulaan koottavaksi. Silloin tällöin näimme sadekuurojen viilettävän pitkin merta. Koko päivän odotimme niitä, milloin paapuurin, milloin tyyrpuurin puolelta, milloin edestäpäin, milloin takaa. Mutta ainoakaan ei tullut niin lähelle, että olisimme saaneet hiukankaan sadetta. Iltapäivällä näimme mahtavan kuuron tulevan suoraan meitä kohti. Se täytti koko taivaanrannan lähestyessään, ja näimme, mitenkä se valoi määrättömiä vesipaljouksia suolaiseen mereen. Aurinkotelttaa kallistettiin aivan erikoisesti, ja sitten — odotimme. Warren, Martin ja Herman muodostivat hyvin hartaan ryhmän. Pidellen kiinni rikistä ja notkeasti seuraten aluksen liikkeitä he innokkaasti tuijottivat lähestyvää sadekuuroa. Jännitys, levottomuus ja toivo ilmeni heidän asennoistaan ja eleistään. Heidän vierellään riippui kuiva ja tyhjä aurinkopurje, ja heidän koko joustavuutensa ikäänkuin katosi ja he ikäänkuin lyyhistyivät kokoon, kun sadepilvi jakautui niin, että toinen puoli sivuutti meidät keulan edestä ja toinen perän takaa.

Mutta illalla tuli sade. Martin, jonka sielullinen jano oli pakottanut jo aikaisin päivällä juomaan vesiosuutensa, asetti silloin suunsa aurinkopurjeen liepeelle ja joi niin syvin siemauksin, etten ole moisia milloinkaan muulloin nähnyt. Kallisarvoinen vesi virtasi ämpäreihimme, ja parissa tunnissa olimme saaneet kootuksi säiliöihimme satakaksikymmentä gallonaa. Merkillistä, ettemme kohdanneet ainoatakaan sadekuuroa koko loppumatkallamme Marquesas-saarille. Jos edellä mainittu sade olisi mennyt ohitsemme, olisi juomavesipumppumme saanut olla lukossa, ja meidän olisi ollut pakko käyttää runsas bensiinivarastomme meriveden tislaamiseen.

Myöskin kaloista meillä oli paljon vaihtelua. Ei tarvinnut kurkotella saalista etäältä, sitä oli aivan aluksemme kupeella. Tarvittiin vain vahvaan nuoraan kiinnitetty-, iso teräskoukku, missä oli valkoinen riepu syöttinä — ja silloin sai makrilleja, joiden paino vaihteli kymmenestä kahteenkymmeneenviiteen naulaan. Sellaiset bonito-nimiset makrillit elävät lentokaloista, ja sentähden väkäkoukku-herkku on niille outoa. Ne iskevät syöttiin tavattoman ahnaasti, ja niiden silloin tekemää ensimmäistä hyppäystä ei niitä kerrankaan pyydystänyt milloinkaan unohda. Bonitot ovat lisäksi oikeita kannibaaleja. Kohta kun joku niistä on tarttunut koukkuun, toverit karkaavat sen kimppuun. Monta kertaa vedimme kannelle kalan, jolla oli teekupin kokoisia vereksiä haavoja.

Kokonainen bonito-armeija, mihin kuului useita tuhansia yksilöitä, seurasi meitä yötä päivää neljättä viikkoa. Snarkin avulla ne harjoittivat oikeata suurpyydystystä — levittivät tuhoa ja kuolemaa kautta valtameren puolen peninkulman levyisellä ja tuhannenviidensadan peninkulman pituisella alalla. Ne kiitivät eteenpäin kummallakin puolella meitä ja ahdistivat ahnaasti lentokaloja, joita aluksemme säikytti liikkeelle. Ja sen jälkeen kuin ne takanamme olivat saalistaneet suurimman osan lentokaloista, joiden ilmaretkiään toistamalla oli onnistunut pelastua vihollisten ensimmäisiltä hyökkäyksiltä, ne riensivät jälleen ympärillemme. Katsoipa milloin tahansa vanaveteen, niin näki niiden hopeanhohteisia selkiä välähtelevän aivan pinnasta jok'ainoalla aallolla. Kun ne olivat syöneet kyllikseen, niistä oli ilmeisen nautinnollista pysytellä Snarkin tai sen purjeiden varjossa, ja satakunta kalaa nähtiin alituisesti liukumassa siinä laiskasti eteenpäin, ikäänkuin vilvoittelemassa kiihkeän pyydystyksen jälkeen.

Lentokala poloisia! Pelastuakseen joutumasta ahdistavien bonitojen ja kultamakrillien kitoihin ne tekivät pitkiä ilmaretkiä, mutta varuillaan olevat lokit karkoittivat ne takaisin veteen. Niillä ei ollut minkäänlaista pakopaikkaa taivaan kannen alla. Leikin vuoksi lentokala ei lähde veden valtakunnasta. Silloin on kysymys elämästä ja kuolemasta. Lakkaamatta näimme saman murhenäytelmän uudistuvan. Lokki kaartelee nopeasti ja jyrkkämutkaisesti lennossaan. Silmäys sen alapuolelle — ja näkee kultamakrillin selän, mikä hurjalla vauhdilla viiltää veden pintaa. Aivan makrillin suun edestä välähtää hohtava ja värisevä hopeasäde ilmaan — arka elollinen lentokone, jolla on tuntoaisti, ohjauskyky ja joka rakastaa elämää. Lokki iskee, mutta tuiskahtaa ohi, ja lentokone kohoaa kuin paperisuikale vastatuulessa, käännähtää suorakulmaisesti ja liitää tuulen kantamaan. Mutta sen alapuolella näkyy makrillin kuohuva vanavesi, ja veden peto seuraa, tuijottaen ylöspäin suurilla silmillään, välkkyvää riistaansa, mikä liikkuu toisessa elementissä kuin sen oma. Ylös ilmaan se ei voi päästä, mutta se tietää erinomaisesti kokemuksesta, että lentokalan on ennemmin tai myöhemmin palattava oikeaan maailmaansa, ellei joudu lokin suuhun. Ja — silloin makrilli saa murkinan. Miten säälimmekään siivekkäitä kalapoloisia... Oli surullista nähdä niin silmitöntä ja veristä murhaamista. — Mutta yövartioaikoina, kun joku eksynyt pieni lentokala puski suurpurjetta vasten ja putosi sätkytellen ja ilmaa haukkoen kannelle, saatoimme hyökätä sen kimppuun yhtä kiihkeästi, yhtä ahnaasti ja verenhimoisesti kuin kultamakrilli ja bonito konsanaan. Sillä lentokala on totisesti aivan ihana herkkupala.

Haikalojakin saimme toisinaan isoilla, hienoihin kettinkeihin ja pitkään köyteen kiinnitetyillä viehekoukuilla. Ja haikaloja seurasivat luotsikalat ja monenmoiset muut loiseläimet. — Useat haikaloista näyttivät oikeilta ihmissyöjiltä — niillä oli tiikerin silmät ja kaksitoista riviä hampaita, mitkä olivat teräviä kuin partaveitset. Sivumennen mainitsen päässeemme Snarkilla yksimielisyyteen siitä, että olemme syöneet monia kalalajeja, joita ei voi verratakaan tomaattisalaatissa tarjottuun haikalapaistokseen. Tyventövyöhykkeessä saimme pari kertaa kalan, jota japanilainen kokkimme nimitti hakeksi. Ja kerran saimme lusikkauistimella, mikä viiletti sadan metrin pituisessa siimassa, käärmemäisen kalan, joka oli neljättä jalkaa pitkä, mutta läpileikkaukseltaan ainoastaan kolme tuumaa, ja se osoittautui sekä maultaan että tuoksultaan herkullisimmaksi kaikista Snarkilla syömistämme kaloista.

Tervetullein lisä muonavarastoomme oli vihreä merikilpikonna, mikä painoi runsaasti sata naulaa ja tarjoiltiin pöydässämme kaikissa mahdollisissa ruokahalua kiihottavissa muodoissa — paistina, liemikeittona, höystelihana ja vihdoin verrattomana curry-muhennoksena, mikä houkutteli miehistön syömään riisiä enemmän kuin oikeastaan olisi terveellistä. Saimme näkyviimme sanotun kilpikonnan tuulen alta sen aivan rauhallisesti nukkuessa veden pinnalla keskellä kokonaista uteliaiden kultamakrillien armeijaa. Se oli ilmeisesti todellinen valtamerikilpikonna, sillä lähimpään maapaikkaan oli tuhat peninkulmaa. Teimme käännöksen ja purjehdimme takaisin pyydystääksemme sen, ja Herman iski atraimen sen päähän ja kaulaan. Kun se hinattiin kannelle, ryömi kilpiluun rei'istä useita isoja krapuja. Snarkin miehistö selitti yksimielisesti, kohta kun päästiin käsiksi seuraavaan ateriaan, että he olivat valmiit kääntämään aluksen aivan milloin tahansa, jos tuli kyseeseen kilpikonnan pyydystäminen.

Mutta kultamakrilli oli valtameren kalojen kuningas! Sen väri ei ole juuri hetkeäkään samanlainen. Sen uidessa eteerisenä, himmeän himmeänä taivaansinisenä ilmiönä siinä jo näkee ihmeellisiä värisointuja. Mutta se ei ole vielä mitään verrattuna sen kaikkiin värimahdollisuuksiin. Toisinaan se näyttää olevan vaaleanvihreä, tummanvihreä tai fosforinvihreä. Toisen kerran se on sininen — vivahdellen tummansinisenä, sähkönsinisenä, sinisen kaikissa asteissa. Kun sen saa koukkuun, se muuttuu kullanväriseksi, keltaiseksi kuin kulta, punaiseksi kuin kulta. Kun sen vetää kannelle, siinä näkee koko väriasteikon vaihtelevan, siinä on käsittämättömiä sinisen, vihreän ja keltaisen vivahduksia — ja sitten sen pinnan äkkiä peittää aavemainen valkeus, missä on heleitä sinisiä pilkkuja, ja katselija näkee hämmästyksekseen, että se on täplikäs kuin forelli. Sitten valkeus katoaa, makrillissa kertautuu uudelleen koko väriasteikko, ja lopulta se jää helmiäiskimmelteiseksi.

Intohimoisille kalastajille ei voi suositella jalompaa urheilua kuin kultamakrillin pyydystäminen. Luonnollisesti sen tulee tapahtua hienolla siimalla ja kelavavalla. Syötiksi sopii parhaiten lentokala, kokonaisena. Bonitojen tavoin kultamakrilli elää lentokaloista, ja se iskee syöttiin salaman nopeudella. Ensimmäisenä merkkinä nykäisystä on se, että kela alkaa laulaa ja että siima juoksee sinkuen syvälle veteen. Ennenkuin kalastaja sitten ennättää edes kokea levottomuutta siitä, riittääkö siiman pituus, kala tekee kokonaisen sarjan korkeita ilmahyppyjä. Kun se melkein varmasti on neljä jalkaa pitkä tai vielä pitempi, on helppo käsittää, että niin uljaan saaliin taltuttaminen on ylen ihanaa urheilua. Koukkuun tartuttuaan se muuttuu aina kullanväriseksi. Korkeilla hypyillään se koettaa vapautua koukusta, ja vavan hoitajan ja vastavetojen tekijän pitää joko olla raudasta tai rappiolla, ellei hänen sydämensä lyö hurjasti, kun hän näkee komean kalan kultapanssarin kimmeltävän, kalan kirmaillessa kuin orhi jok'ainoalla ilmahypyllään. Pitäkää siima kohtalaisen kireällä! Ellei niin tee, voi koukku yhtäkkiä mennä menojaan ja viedä parikymmentä jalkaa siimaa mukanaan. Kun kala pidättelee, se tekee pian uuden vapautumisyrityksen, minkä huippukohtana on uusi sarja korkeita hyppyjä. Tällöin pyyntimies alkaa jo toden teolla olla huolissaan siimansa vuoksi ja toivoa, että hänen kelassaan olisi yhdeksänsataa jalkaa kuudensadan sijasta. Huolellisesti kalaa väsytellen saattaa siima sentään riittää ja kestää, ja tunnin pituisen jännittävän taistelun jälkeen saaliin voi iskeä kalakoukulla. Vedin Snarkin kannelle kerran kultamakrillin, jonka pituus oli neljä jalkaa seitsemän tuumaa.

Herman pyydysti niitä paljon arkipäiväisemmällä tavalla. Hän ei tarvinnut sitä varten muuta kuin hienon nuoran ja kappaleen haikalan lihaa. Nuora oli sangen vahva, mutta useammin kuin kerran hän menetti sekä siimansa että kalansa. Eräänä päivänä makrilli vei syötin, mikä oli Hermanin omaa tekoa, kiinnitetty neljään koukkuun. Tunnin päästä saatiin kelavavalla kala, minkä sisältä halkaistaessa löydettiin Hermanin koukut. Kultamakrillit, jotka seurasivat meitä toista kuukautta, jättivät meidät päiväntasaajan pohjoispuolella, ja senjälkeen emme nähneet ainoatakaan koko loppumatkallamme.

Sillä lailla kuluivat päivämme. Oli niin paljon puuhaa, ettei aika milloinkaan käynyt pitkäksi. Ja vaikka meillä olisi ollut vain nimeksi tekemistä, ei aika sentään olisi tuntunut pitkältä, niin ihmeellisiä olivat meren ja taivaan maisemat — suurkaupungin paloa muistuttavat päivänsarastukset sateenkaarten alla, mitkä ulottuivat melkein taivaannapaan saakka — auringonlaskut, mitkä valoivat purppuranhohteiseen mereen ruusunvivahteista valoaan, auringon kautta taivaan ampuvien hajasäteiden loistaessa huikaisevassa sinessä. Päivän kuumuuden kestäessä meri välkkyi ympärillämme kuin heleänsininen silkki, missä tulinen auringonpaiste leimahteli. Ja kohta kun tuuli hengähteli, poreili Snarkin perän alla maidonvalkea ja turkoosinsininen aavekulkue — vaahto, mikä kuohahti joka kerta kun Snarkin runko törmäsi aaltoon. Yöaikaan vanavesi hohti fosforivaloa, minkä synnytti meduusaliman hankaus aluksemme laitoja vasten, ja syvällä vedessä saattoi nähdä alituisessa liikkeessä ikäänkuin pyrstötähtiä, joilla oli pitkät, aaltoilevat, tähtisumumaiset pyrstöt — siellä oli lauma bonitoja, mitkä uivat hämmentyneessä meduusalimassa. Ja vähän väliä välkehti pimeydessä kuin sähköliekkejä veden kalvosta — merkkejä yhteentörmäyksistä huolettomien bonitojen kanssa, jotka hyökkäsivät saaliinsa kimppuun aivan kokkapuumme alitse.

Purjehdimme itää kohden, ponnistelimme tyventövyöhykkeen läpi ja saimme vihdoin virkeän, etelälounaisesta puhaltavan tuulen. Sillä lailla olisimme voineet joutua kauas Marquesas-saarten länsipuolelle. Mutta päivää myöhemmin, marraskuun 26:ntena, tuli mahtava myrskynpuuska, ja tuuli paiskautui äkkiä kaakkoon. Siinä lopultakin oli pasaatituulemme! Ei enää vihureita, pelkkää kaunista säätä, tasaista tuulta, hyvää vauhtia purjeet pullistuneina. Pasaatituuli kääntyi kääntymistään, kunnes se puhalsi suoraan koillisesta, ja me lasketimme yhtä mittaa luoteeseen. Kymmenen päivää meni sillä tavalla, ja kello viisi aamulla joulukuun 6:ntena päivänä näimme maata suoraan edessämme "ihan siinä missä sen piti olla". Purjehdimme Ua-hukan suojapuolelle, sivuutimme Nukahivan eteläkärjen ja samana iltana ponnistelimme raivokkaiden sadekuurojen ja pikimustan pimeyden halki ankkuripaikkaan kapeaan Taiohae-lahteen. Ankkuri solui pohjaan villivuohien määkiessä kallioilla, ja ilma oli raskasta kukkien tuoksusta. Vaikea retkemme oli suoritettu, kuusikymmentä päivää maasta toiseen pitkin autiota merta, missä ei milloinkaan näe purjetta taivaanrannalla.

9

Kuoleman paratiisi

Idässä häämötti Ua-huka sadekuuron alta, mikä oli vähällä saavuttaa Snarkin. Mutta pikku aluksemme, minkä isot purjeet olivat täynnä pasaatituulta, oli nopeampi. Cape Martin, Nukahivan kaakkoisin kärki, oli suoraan sivullamme, Comptroller Bay levisi eteemme, kun kiidimme sinne johtavan leveän salmen läpi, ja siellä näkyi Sail Rock, mikä pilkulleen muistuttaa Columbia Riverin lohenkalastusveneiden priipurjeita.

"Miksikä tuota luulisitte?" kysyin Hermanilta.

"Se on kalavene, sir", vastasi hän tarkasti katseltuaan.