Part 14

Kuumekohtauksensa kestäessä Charmian sai myös mätähaavan. Silloin mitta oli täysi. Snarkilla olivat sen vitsauksen uhreiksi joutuneet kaikki paitsi hän. Minä olin jo uskonut menettäväni toisen jalkani erään erittäin pahalaatuisen mätähaavan vuoksi. Henryllä ja Teheillä, molemmilla tahitilaisilla matruuseillamme, oli ollut useita. Wada saattoi laskea haavojensa lukumäärän pariksikymmeneksi, ja Nakatalla oli ollut kolme tuumaa pitkiä haavoja. Martin oli ollut aivan varma siitä, että saisi luumädän lukemattomista mikrobeista, mitkä olivat valinneet hänen säärensä tyyssijakseen. Mutta Charmian oli tähän asti säilynyt. Ja moinen pitkäaikainen erikoisoikeus oli herättänyt hänessä eräänlaisen ylenkatseen meitä muita kohtaan. Hänen minänsä tunsi itsensä siinä määrin imarrelluksi, että hän eräänä kauniina päivänä hyvin häveliäästi uskoi minulle salaisuuden, että koko seikka varmaankin riippui veren puhtaudesta. Ja koska meillä kaikilla muilla oli haavoja, mutta hänellä ei ollut — niin... No niin — nyt hän kumminkin makasi vuoteessa ihossaan hopeadollarin kokoinen haava, ja verensä puhtauden avulla hän sai sen parannetuksi monta viikkoa kestäneellä huolellisella hoidolla. Tätä kirjoittaessani hän vakuuttaa lujasti uskovansa elohopeakloridin ihmeitätekevään voimaan. Martin vannoo, että jodoformi on parasta. Henry käyttää laimentamatonta sitruunamehua. Ja minä puolestani uskon, että kun elohopeakloridi vaikuttaa liian hitaasti, on parhainta vuorotellen käyttää sitä ja vetysuperoksidiliuosta. Salomonin saarilla on valkoisia miehiä, jotka panevat kaiken luottamuksensa boorihappoon, ja sellaisia, jotka käyttävät haavalääkkeenään aivan yksinomaan lysolia. Minullakin on heikkouksia erästä varmaa yleislääkettä kohtaan — ja se lääke on Kalifornia.

Jatkoimme purjehdusta laguunilla Langa Langasta eteenpäin, keskellä mangrovepuita kasvavia rämeikköjä pitkin väyliä, mitkä olivat tuskin laivamme levyisiä. Sivuutimme riutalla olevat Kalokan ja Aukin kylät. Kuten Venetsian perustajat olivat "suolaisen veden miehetkin" alkuaan pakolaisia manterelta. Ollen liian heikkoja muuten pitämään puoliaan olivat kyläverilöylyistä pelastuneet asukasten rippeet paenneet laguunin hiekkasärkkien turviin. Ja nämä hiekkasärkät he rakensivat saariksi. Heidän täytyi hankkia toimeentulonsa merestä, ja heistä tuli pian "suolaisen veden miehiä". He perehtyivät kalojen ja kuoriaisten pyytämiseen ja valmistivat itselleen koukkuja ja siimoja, verkkoja ja muita kalastusvehkeitä. He paransivat kanoottien muotoa. Kun heillä ei ollut tilaisuutta vaellella maissa ja he viettivät kaiket aikansa veneessä, heistä kehittyi voimakaskätistä ja leveäharteista väkeä, jolla oli hento vyötärö ja hoikat jalat. Merenrannikon valtius teki heidät rikkaiksi: sisämaan kauppa kulki suurelta osalta heidän käsiensä kautta. Mutta heidän ja viidakkolaisten välillä vallitsee ikuinen vihollisuus. Ainoa pysähdys keskinäisissä taisteluissa tapahtuu kauppapäivinä, mitkä ovat määrättyinä aikoina, tavallisesti kahdesti viikossa. Viidakkolaisten naiset ja rannikkolaisten naiset hoitavat vaihtokaupan. Sadan jaardin päässä viidakossa vaanivat viidakkolaiset täysissä aseissa, ja rantavedellä olevissa kanooteissa pitävät puolestaan vahtia "suolaisen veden miehet". Hyvin harvoin rikkuu kauppapäivien rauha. Viidakkolaiset pitävät liian paljon kalasta, ja kalastajaväki tarvitsee kasvimaailman tuotteita, joita ei voida viljellä heidän tiheästirakennetuilla ja liika-asutetuilla pikku saarillaan.

* * * * *

Kolmenkymmenen peninkulman päässä Langa Langasta saavuimme Bassakanna-saaren ja manteren väliselle väylälle. Siellä meidät tapasi tyven pimeän tullessa, ja miehistö souti hikoillen suurvenettä, koettaen hinata laivaa väylän läpi. Mutta vuorovesi oli vastassamme. Keskiyön aikaan kohtasimme puolisalmessa Eugenien, ison värväyskuunarin, jota kaksi suurvenettä hinasi. Sen päällikkö, kapteeni Keller, voimakas kahdenkymmenenkahden ikäinen saksalainen, tuli laivallemme "pakinoimaan", ja silloin saimme kuulla Malaitan viime uutiset. Häntä oli onnistanut: hän oli saanut kaksikymmentä työmiestä Fiun kylästä. Hänen siellä ollessaan oli tapahtunut katala salamurha, jollaiset olivat hyvin tavallisia. Murhattu oli nuori mies, niin sanottu "suolaisen veden viidakkolainen" — puoleksi kumpaakin väestöryhmää: asui meren rannalla, mutta ei saarella. Kolme viidakkolaista oli tullut hänen luokseen hänen työskennellessään puutarhassaan. Ne käyttäytyivät ystävällisesti ja esittivät hetken kuluttua haluavansa kai-kaita ruokaa. Nuori mies teki tulen keittääkseen taroa. Hänen ollessaan kyyryssä kattilansa ääressä muuan viidakkolaisista ampui häntä päähän. Hän kaatui suulleen tuleen, jolloin murhaajat iskivät keihään hänen ruumiinsa läpi ja väänsivät sitä niin, että varsi katkesi!

"Enpä totisesti tahtoisi tulla ammutuksi sniderkiväärillä", sanoi kapteeni Keller. "Mies sai hirveän reiän päähänsä — siitä olisi mahtunut ajamaan hevosilla ja vaunuilla."

Muuan toinen Malaitalta kuulemani "urotyö" oli erään vanhan miehen murha. Joku viidakkolaispäällikkö oli kuollut luonnollisen kuoleman. Mutta viidakkolaiset uskovat, ettei kuolema milloinkaan voi olla luonnollinen. He eivät ole kuulleetkaan kenenkään kuolleen luonnollista kuolemaa. Heidän ainoa kuolintapansa on kuolla kuulasta, kirveeniskusta tai keihäänpistosta. Jos joku kuolee muulla tavalla, on aivan selvää, että kysymyksessä on noituus. Ja kun siis päällikkö kuoli, oli hänen heimonsa sitä mieltä, että joku määrätty suku oli rikollisesti toimittanut hänet päiviltä. Koska oli aivan samantekevää, mikä suku surmattaisiin rangaistukseksi, valittiin sellaiseksi muuan yksiksensä asuva vanha mies. Se helpotti seikkaa suuresti. Vanhuksella ei myöskään ollut kivääriä puolustusaseena. Ja lisäksi hän oli sokea. Mutta ukko sai vihiä suunnitelmasta ja varusti itselleen paljon nuolia. Kolme uljasta soturia, joista jokaisella oli sniderkivääri, teki hyökkäyksen häntä vastaan iltahämärissä. Koko yön sankarit taistelivat miehuullisesti vanhusta vastaan. Kohta kun he liikahtivat viidakossa, niin että kuului kahinaa, ukko ampui nuolen siihen suuntaan. Mutta aamulla, kun ukolta oli mennyt viimeinenkin nuoli, urhokolmikko hiipi hänen kimppuunsa ja ampui hänet hengiltä.

Aamu tapasi meidät turhaan ponnistelemassa salmen läpi. Emme päässeet tuumaakaan eteenpäin. Lopulta teimme aivan epätoivon vallassa käännöksen, laskimme merelle ja purjehdimme kauniin kierroksen Bassakannan ympäri päämääräämme Maluun. Malun ankkuripaikka oli oikein hyvä, mutta se oli rannan ja vedenpäällisen riutan välissä, ja joskin sinne oli helppo päästä, oli poispääsy sitä vaikeampi. Pasaatituulen suunta pakotti luovimaan, riutan äärimmäinen kärki oli hyvin pitkä ja vain vähän veden alla, ja voimakas virta veti alituisesti sitä kohden.

Malun lähetyssaarnaaja mr Caulfeild palasi juuri silloin pitkältä rannikolle tekemältään veneretkeltä. Hän oli laiha ja hento mies, työhönsä hurmaantunut, käytännöllinen ja sivistynyt — oikea Jumalan soturin perikuva kahdenneltakymmenenneltä vuosisadalta. Tullessaan malaitalaiselle lähetysasemalleen, hän kertoi, hän oli sitoutunut viipymään siellä kuusi kuukautta. Ja hän oli sitäpaitsi luvannut siinä tapauksessa, että olisi hengissä sanotun määräajan kuluttua, jatkaa työskentelyään siellä. Siitä oli kulunut kuusi vuotta, ja hän oli siellä yhä. Hänen epäilynsä, ettei olisi hengissä kuuden kuukauden kuluttua, oli kuitenkin aivan perusteltu. Kolme lähetyssaarnaajaa oli ennen häntä ollut Malaitalla, ja vajaassa puolessa vuodessa kaksi niistä oli kuollut kuumeeseen, ja kolmas oli matkustanut kotiinsa terveys kokonaan murtuneena.

"Mistä murhasta te puhutte?" kysyi hän äkkiä keskustelumme aikana.

Kapteeni Jansen selitti seikan yksityiskohtaisesti.

"Oh — ei se ole sama kuin minun tarkoittamani", sanoi mr Caulfeild. "Tuohan on jo vanha juttu — tapahtui jo pari viikkoa sitten."

Malussa minua kohtasi rangaistus siitä tyytyväisyydestä, jota olin tuntenut Langa Langassa, kun Charmianin "salomoninhaava" ilmestyi. Mr Caulfeild joutui tahtomattaan tuomarikseni. Hän lahjoitti meille kanan, jota ajoin takaa viidakossa kivääri kädessä. Tarkoitukseni oli ampua siltä pää poikki, ja aie onnistuikin, mutta takaa-ajaessani kompastuin puunrunkoon ja pohkeeni naarmuuntui. Seurauksena oli kolme mätähaavaa. Lukuunottaen ne kaksi, mitkä minulla oli ennestään, minulla siis oli viisi sellaista koristusta ruumiissani. Kapteeni Jansen ja Nakata taas saivat gari-garin, minkä voi kääntää: syyhy-syyhy. Me kyllä Ymmärsimme sen kääntämättäkin. Kapteenin ja Nakatan eleet riittivät sanattomaksi käännökseksi.

* * * * *

Totisesti — Salomonin saaret saisivat olla terveellisemmät! Kirjoitan tätä Ysabelin saarella, minne olemme vieneet Snarkin kallistettavaksi pohjan puhdistamista varten. Olen läpäissyt viime kuumekohtaukseni tänä aamuna — ja saanut pitää vain yhden lomapäivän kohtausten välillä. Charmianin kuumekohtaukset ovat uudistuneet parin viikon väliaikojen päästä. Wada on aivan mennyttä miestä kuumeesta. Eilisiltana näytti siltä, kuin hän saisi keuhkokuumeen. Henry, voimakas tahitilaisjättiläinen, on vast'ikään päässyt viime kuumekohtauksestaan ja hoipertelee kulkiessaan — näyttäen kurtistuneelta villiomenalta. Hän ja Tehei ovat kilpailleet mätähaavojen lukumäärästä. He ovat myös saaneet uuden lajin gari-garia, jonkin kasvimyrkytyksen. Mutta he eivät kärsi siitä yksinään. Muutama päivä sitten Charmian, Martin ja minä olimme pienellä saarella kyyhkysiä metsästämässä, ja siitä alkaen olemme saaneet tuntea kiirastulen tuskien esimakua. Samalla pikku saarella Martin sitäpaitsi sattui polkemaan jalkapohjansa rikki koralleihin, ajaessaan haita takaa — ainakin hän sanoo niin, mutta näkemäni perusteella luulisin, että takaa-ajossa osat olivat päinvastaiset. Kaikki hänen haavansa ovat muuttuneet mätähaavoiksi. Ihan ennen viime kuumekohtaukseni alkua minulta hiertyi nahka rystysistä hiivatessa, ja nyt minulla on niissäkin kolme haavaa. Entä Nakata-poloista! Hän ei ole kyennyt istumaan kolmeen viikkoon. Eilen hän istuutui ensimmäisen kerran, ja kesti tosiaankin paikallaan kokonaisen neljännestunnin. Hän selittää oikein urhoollisesti, että toivoo gari-garinsa paranevan noin kuukaudessa. Liian innokkaan raavinnan johdosta se on kuitenkin muuttunut lukemattomiksi "salomoninhaavoiksi". Ja sitäpaitsi hän on aivan vast'ikään kestänyt seitsemännen kuumekohtauksensa.

* * * * *

Ei ole elämän herkkupuuhia purjehtia värväilemässä plantaasityömiehiä pienellä ahtaalla jahdilla. Kansi on täynnä mustia työmiehiä ja niiden perheitä. Suurkajuutta on niitä tupaten täynnä. Öisin ne nukkuvat siellä. Meidän kajuuttaamme pääsee ainoastaan ison kautta, ja meidän täytyy tunkeutua nukkujain lomitse tai päällitse. Se ei ole miellyttävää. Jok'ainoalla on kaikenkarvaisia pahaluontoisia ihotauteja, joista eräs bukua-niminen on hyvin yleinen. Se aiheutuu kasviloisesta, mikä tunkeutuu ihoon ja syövyttää sitä. Sen aiheuttama kutka on kauhea. Syyhyiset raapivat raapimistaan, niin että ilma heidän ympärillään on täynnä pientä, kuivaa hilsettä. Ja monilla on vaikeita ihovammoja. Laivalle tulee miehiä, joilla on jaloissaan niin isoja mätähaavoja, että he saattavat kulkea vain varpaisillaan, tai niin hirveitä reikiä säärissä, että niihin mahtuisi nyrkki. Verenmyrkytystapauksia sattuu usein, ja kapteeni Jansen suorittaa kaikki leikkaukset aseinaan puukko ja purjeneula, olipa tapaus miten epätoivoinen tahansa. Avattuaan ja puhdistettuaan haavan hän asettaa sen päälle vedessä liuotetuista laivakorpuista valmistetun puurohauteen. Kohta kun näemme jonkin oikein pahan tapauksen, vetäydymme loitolle johonkin kolkkaan ja pesemme omat haavamme elohopeakloridilla.

Sellaisissa olosuhteissa elämme, syömme ja nukumme Minotalla, aina vaaralle alttiina, ja "tulemme hyvin toimeen".

Suavalla — eräällä toisella tekosaarella — sain uuden tilaisuuden loistaa Charmianin kustannuksella. "Iso Suava fella' master" — Suavan ylin päällikkö — tuli laivallemme, mutta hän lähetti edeltään asiamiehen kapteeni Jansenin luo saadakseen kappaleen kalikoota, millä verhota kuninkaallista alastomuuttaan. Sillä aikaa hän odotti Minotan sivulla olevassa kanootissaan. Voin vannoa, että hänen rintaansa peittävä kuninkaallinen lika oli puoli tuumaa paksua, ja aivan varmasti sen alimmat kerrostumat olivat kymmenen tai kaksikymmentä vuotta vanhat. Hetken kuluttua hän lähetti sanansaattajansa jälleen laivalle, ja mies selitti, että "iso Suava fella' master" armollisesti tahtoi tervehtiä kapteeni Jansenia ja minua ja ottaa vastaan kangen tupakkaa, mutta että hänen jalosukuinen sielunsa oli kuitenkin liian ylhäinen alentuakseen antamaan kättä sellaiselle valkoiselle, joka oli pelkkä nainen. Charmian poloinen! Malaitalla saamiensa kokemusten johdosta hänestä on tullut ihan toinen nainen. Hänen nöyryytensä ja vaatimattomuutensa pukee häntä aivan hämmästyttävästi.

* * * * *

Mitään erikoista ei Suavalla tapahtunut. Alkuasukaskokkimme — miehen nimi oli Bichu — luikki tiehensä. Minotan ankkuri ei toisinaan pysynyt pohjassa. Mahtavat myrsky- ja sadepuuskat ahdistelivat meitä. Perämies, mr Jacobsen, ja Wada makasivat kuumeessa. Mätähaavojemme koko ja lukumäärä kasvoi. Ja laivan torakat viettivät lakkaamatonta riemujuhlaa. Keskiyö oli niiden erikoisaika ja meidän pieni kajuuttamme niiden mielipaikka. Ne olivat kahden tai kolmen tuuman pituisia, niitä oli sadottain ja vilisi kimpussamme. Kun koetimme pyydystää niitä, ne kohosivat lentoon, räpyttelivät yltympäri kuin kolibrit. Ne olivat paljon isompia kuin Snarkillamme olevat torakat. Mutta meidän torakkamme ovatkin vielä nuoria, ne eivät ole ennättäneet kasvaa. Snarkilla on myöskin tuhatjalkaisia, oikein isoja, kuuden tuuman pituisia. Saamme niitä toisinaan nitistetyiksi, tavallisesti Charmianin makuusijalta. Minua sellainen on nukkuessa purrut kaksi kertaa, kummallakin kerralla oikein pahasti. Mutta Martin-poloisella on ollut huonompi onni. Maattuaan kuusi viikkoa sairaana hän istahti tuhatjalkaisen päälle ensimmäisenä pystyssäolopäivänään...Joskus minusta tuntuu, että ne ihmiset, jotka eivät milloinkaan matkusta Salomonin saarille, tekevät hyvin viisaasti.

* * * * *

Muutaman päivän kuluttua palasimme Maluun, meidän onnistui saada seitsemän työmiestä, nostimme ankkurin ja aloimme luovia vaarallisen salmen läpi. Tuuli oli epävakainen, ja virta veti kovasti riutan uhkaavaa kärkeä kohden. Juuri kun olimme selviytymäisillämme siitä ja pääsemässä avovedelle, tuuli paheni neljä piirua. Minota koetti tehdä nousukäännöksen, mutta ei onnistunut. Se oli menettänyt kaksi ankkuriaan Tulagissa. Ainoa jäljellä oleva laskettiin ja runsaasti kettinkiä, jotta ankkuri tarttuisi tukevasti korallipohjaan. Minotan eväköli ryskähteli, ja latvaraaka ritisi ja huojui aivan kuin niskaamme putoamaisillaan. Löyhällä olevaa kettinkiä kiristettiin, mutta samassa silmänräpäyksessä valtava aalto paiskasi laivaa rantaa kohden — ja kettinki katkesi. Siinä meni ainoa ankkurimme. Minota teki täyskäännöksen ja kiiti keula edellä tyrskyihin.

Syntyi hirveä mellakka. Kaikki kannen alla olleet työmiehet — viidakkolaiset, jotka pelkäsivät mielettömästi vesillä — syöksyivät hurjan kauhun vallassa kannelle muiden tielle. Samassa miehistö hyökkäsi ampuma-aseitaan ottamaan. He tiesivät mitä merkitsi haaksirikko Malaitan rannikolla — toisella kädellä heidän täytyi hoitaa tehtäviään ja toisella pitää alkuasukkaita loitolla. Mitenkä he pysyivät paikoillaan, sitä en tiedä, mutta totisesti jokaisella oli oltava kiinnekohtansa, sillä Minota loukahteli riuttaan niin että ryskyi. Viidakkolaiset tarrautuivat köysistöön kauhussaan välittämättä vaappuvasta latvaraa'asta. Suurvene lähetettiin vesille hinaamaan köydestä — surkean voimaton yritys Minotan pelastamiseksi paiskautumasta kauemma riutalle — samalla kuin kapteeni Jansen ja perämies, viimeksimainittu kuumeen kalventamana ja runtelemana, vetivät romuankkurin painolastin seasta esiin. Mr Caulfeild lähetysasemaväkineen kiiruhti veneellä avuksemme.

Kun Minota rupesi ajautumaan karille, ei näkyvissä ollut ainoatakaan kanoottia. Mutta kuin haaskalintuja alkoi nyt kanootteja saapua joka taholta. Aluksen miehistö pidätti niitä kuitenkin sadan jalan päässä kivääreillään, uhaten kuolemalla jokaista, joka kulkisi rajaviivan yli. Kanootit muodostivat synkän ja uhkaavan rivin, ja ne olivat täynnä miehiä, jotka meloilla pidättivät niitä vaarallisten tyrskyjen ulkopuolella. Samalla aikaa ylämaan kukkuloilta virtasi parvittain viidakkolaisia, joilla oli aseina keihäät, nuolet ja nuijat. Vihdoin koko ranta oli tupaten täynnä. Päälle päätteeksi ainakin kymmenen työmiehistämme oli juuri samojen viidakkolaisten joukkoa, jotka ahneesti odottivat saaliikseen tupakkaa, kauppatavaroita ja — kaikkea muuta mitä laivalla oli...

Minota oli lujatekoinen, mikä onkin riuttaa vasten loukahtelevan aluksen elämänehto. Jonkinlaisen käsityksen aluksemme kestävyydestä antaa tieto, että se ensimmäisen vuorokauden kuluessa katkaisi kaksi ankkurikettinkiä ja kahdeksan kaapeli touvia. Miehistöllä oli täysi työ sukellellessa kiinnittämään ankkureihin uusia köysiä. Pari kertaa tapahtui, että kaapelitouveilla vahvistetut kettingit murtuivat. Ja sentään Minota kesti koossa. Kolme puunrunkoa hankittiin rannalta ja tungettiin aluksen alle suojelemaan sen köliä ja hillitsemään loukahduksia. Puunrungot hankautuivat säpäleiksi, niitä pitävät köydet hiertyivät pätkiksi, mutta alus loukahteli loukahtelemistaan hajoamatta. Meillä oli joka tapauksessa parempi onni kuin Ivanhoella, isolla kuunarilla, mikä oli ajautunut Malaitan rannalle muutamia kuukausia aikaisemmin ja minkä alkuasukkaat heti valtasivat. Kapteenin ja miehistön onnistui pelastua suurveneellä, mutta viidakkolaiset ja "suolaisen veden miehet" ryöstivät aluksen.

Myrskypuuska toisensa jälkeen kovine tuulispäineen ja sokaisevine sadekuuroineen riepotteli Minotaa, ja aallokko kasvoi kasvamistaan. Eugenie oli viiden peninkulman päässä tuulenpuolella, mutta erään niemekkeen takana, niin ettei siellä tiedetty mitään onnettomasta asemastamme. Kapteeni Jansenin kehoituksesta kirjoitin kirjeen kapteeni Kellerille ja pyysin häntä avuksemme sekä tuomaan pari vara-ankkuria ja muita pelastusvehkeitä. Mutta oli mahdotonta saada ketään kanoottimiehistä hänelle kirjettä viemään. Tarjosin puoli pakkalaatikollista tupakkaa vaivasta, mutta mustat vintiöt vain irvistelivät ja pidättelivät kanoottejaan paikoillaan kokat tuulta kohden. Puoli pakkalaatikollista tupakkaa merkitsi kolmea puntaa. Kovassakin vastatuulessa ja -aallokossa mies olisi voinut viedä kirjeen perille ja palata kahdessa tunnissa sekä saada silloin palkkion, minkä edestä hänen piti työskennellä puoli vuotta plantaasilla. Minun onnistui sentään saada käsiini kanootti, ja meloin mr Caulfeildin luo, joka oli suurveneellään vara-ankkuria kuljettamassa, arvelin näet, että hänellä oli suurempi vaikutusvalta villeihin. Hän kutsui niitä luokseen, ja parikymmentä kanoottia noudatti kehoitusta. Ne kerääntyivät hänen ympärilleen, ja alkuasukkaat kuuntelivat, kun hän lupasi puoli laatikollista tupakkaa mutta kukaan ei vastannut.

"Kyllä tiedän, mikä teillä on mielessä", huusi lähetyssaarnaaja villeille. "Ajattelette, että kuunarilla on tukuttain tupakkaa ja että saatte kynsiinne kaiken. Mutta minä sanon teille, että kuunarilla on tukuttain kivääreitä. Tupakkaa sieltä ette saa hitustakaan, mutta lyijyä saatte!"

Lopulta eräs mies, joka oli yksikseen pienessä kanootissa, otti kirjeeni ja lähti matkalle. Apua odotettaessa Minotalla jatkettiin sitkeästi työtä. Vesikammiot tyhjennettiin ja puomit, purjeet ja painolasti siirrettiin perään. Totisesti oli Minotan kannella vilinää aluksen keikahdellessa puoleen ja toiseen ja parinkymmenen miehen tehdessä korkeita hyppyjä pelastaakseen henkensä ja jäsenensä, kun pakkalaatikkoja, puomeja ja painolastin rautaromua vyörähteli laidalta toiselle. Kaunista aluspoloista! Kannella olevat irtaimet esineet muodostivat hirveän sekamelskan. Kannen alla kaikki oli ylösalaisin. Suurkajuutan permanto oli revitty auki painolastia kevennettäessä, ja siellä tulvi ruosteista pohjavettä. Särkyneen sitruunalaatikon sisällys lainehti maidonsekaisessa vedessä kuin puolikypsän keiton kokkareet. Sisäkajuutassa oli Nakata vartioimassa kivääreitämme ja ampumatarpeitamme.

Kolme tuntia sananviejämme lähdön jälkeen näimme mahtavalla purjeella varustetun suurveneen lähestyvän myötätuulessa keskellä hurjaa sadekuuroa. Sieltä saapui kapteeni Keller, sateen ja suolaisen kuohun liottamana, revolveri vyössä, miehistö täysissä aseissa ja ankkurit kaapelitouvikeolla keskellä venettä — saapui niin vinhaa vauhtia kuin tuuli jaksoi kuljettaa — valkoinen mies, lannistumaton valkoinen mies valkoisen veljensä avuksi.

Kanoottirivin haaskalinnut, jotka olivat niin kauan odotelleet saalistaan, hajaantuivat ykskaks ja katosivat yhtä nopeasti kuin olivat tulleetkin. Kun kaikki kävi ympäri, ei haaska ollutkaan haaska. Meillä oli nyt kolme suurvenettä. Kaksi niistä kulki alituisesti aluksen ja rannan väliä, ja kolmannella oli täysi työ soutaessaan ankkureita vesille, korjatessaan katkenneita kaapelitouveja ja etsiessään pohjaan jääneitä ankkureita. Myöhemmin iltapäivällä riisuimme miehistöltämme aseet, koska osa sitä ja kymmenen työmiestä oli seudun asukkaita. Lisäksi miehet silloin saattoivat työskennellä molemmin käsin. Kiväärit annettiin viiden mr Caulfeildin miehen huostaan. Ja kannen alla, ruhjotussa suurkajuutassa lähetyssaarnaaja ja hänen kristinuskoon kääntyneet seuralaisensa rukoilivat Jumalaa pelastamaan Minotan. Se oli vaikuttava hartaushetki — aseeton Jumalan palvelija rukoili horjumattomalla uskolla, ja hänen villit, kivääreihinsä nojaavat seuralaisensa mumisivat: Amen. Kajuutan seinät huojuivat rukoilijain ympärillä. Jok'ainoa aalto kohotti aluksen korkealle ja ryskäytti sen korallisärkkään. Kannelta kuului kovaa huutoa, siellä ponnistelevat miehet rukoilivat toisella tavalla — tarmokkaalla tahdolla ja voimakkailla käsivarsilla.

Sinä iltana mr Caulfeild toi meille varoituksen. Erään vastavärvätyn päästä oli luvattu neljäkymmentä sylystä kaurisimpukoita ja neljäkymmentä sikaa. Kun aluksen valtaushankkeet olivat menneet myttyyn viidakkolaisilta, olivat nämä päättäneet ottaa henkipaton pään. Mutta teurastuksen alettua ei kukaan tiedä, miten se päättyy, ja sentähden kapteeni Jansen aseisti suurveneen ja souti aivan lähelle rantaa. Muuan Ugi-niminen mies nousi puhumaan kapteeninsa puolesta. Ugi oli vimmoissaan. Kapteeni Jansenin varoitus, että jok'ainoa Minotaa yöllä lähestyvä kanootti joutuisi kuulasateeseen, muuttui Ugin suussa suoranaiseksi sodanjulistukseksi, mikä päättyi suunnilleen seuraavasti: "Jos te tappaa minu kapteeni, minu juoda häne veri ja kuolla häne kansa!"

Viidakkolaiset tyytyivät polttamaan erään tyhjillään olevan lähetysrakennuksen ja hiipivät sitten takaisin metsiinsä. Seuraavana päivänä Eugenie purjehti lahdelle ja laski ankkurin. Kolme päivää ja kaksi yötä Minota jyskytti riuttaa vasten, mutta kesti koossa, ja vihdoin saatiin sen runko irtaantumaan ja ankkuroiduksi tyvenelle vedelle. Siellä sanoimme jäähyväiset sille ja kaikille siinä oleville ja jatkoimme purjehdustamme Eugeniella, minkä matkan määränä oli Florida-saari.

* * * * *

Osoittaakseni, ettemme me Snarkin väki toki olleet sellaisia "mammanpoikia" kuin kenties saattaisi luulla meitä kohdanneista monista vitsauksista, lisään tähän vielä joitakuita, sanasta sanaan jäljennettyjä Eugenien matkakirjan otteita, joita voi pitää tyypillisinä Salomonin saarilla risteiltäessä:

* * * * *

Ulava. Torstai, 12.3.1908. Vene meni maihin aamulla. Toi kaksi lastillista kookospähkinöitä ja 4000 kuivattua pähkinänsydäntä. Kapteeni makaa kuumeessa.

Ulava. Perjantai, 13.3.1908. Ostettiin pähkinöitä viidakkolaisilta, puolitoista tonnia. Kapteeni ja perämies makaavat kuumeessa.