Part 15

Ulava. Lauantai, 14.3.1908. Nostettiin ankkuri ja purjehdittiin hyvin heikossa itäkoillisessa Ngora-Ngoraan. Ankkuroitiin 8 sylen syvyyteen — simpukoita ja koralleja. Perämies makaa kuumeessa.

Ngora-Ngora. Sunnuntai, 15.3.1908. Havaittiin aamun sarastaessa, että nuori Bagua oli kuollut yöllä punatautiin. Maannut sairaana pari viikkoa. Auringon laskiessa ankara myrskypuuska luoteesta. (Toinen ankkuri selvänä.) Kesti puolitoista tuntia.

Matkalla. Maanantai, 16.3.1908. Suunta Sikianaan klo 4 j.pp. Tuuli asettunut. Ankaria sadekuuroja yöllä. Kapteeni punataudissa, samoin yksi miehistä.

Matkalla. Tiistai, 17.3.1908. Kapteeni ja 2 miestä punataudissa. Perämies kuumeessa.

Matkalla. Keskiviikko, 18.3.1908. Korkea aallokko. Suojapuolen laita koko ajan veden alla. Suurpurje, taakifokki ja sisäliivari reivattu. Kapteeni ja 3 miestä punataudissa. Perämies kuumeessa.

Matkalla. Torstai, 19.3.1908. Ei näe mitään paksulta ilmalta. Kova myrsky koko ajan. Pumppu epäkunnossa, ammennetaan sangoilla. Kapteeni ja 5 miestä punataudissa.

Matkalla. Perjantai, 20.3.1908. Yöllä sadekuuroja ja hirmumyrskyistä tuulta. Kapteeni ja 6 miestä punataudissa.

Matkalla. Lauantai, 21.3.1908. Sikianasta palaamassa. Tuulispäitä koko päivän ja ankaraa sadetta ja kovaa aallokkoa. Kapteeni ja suurin osa miehistöä punataudissa, perämies kuumeessa.

* * * * *

Ja samanlaisia ovat Eugenien matkakirjan merkinnät päivä päivältä — suurin osa laivan väkeä makasi alituisesti sairaana. Ainoa muutos tapahtui maaliskuun 3:ntena päivänä, jolloin perämies sai punataudin ja kapteeni makasi kuumeessa.

14

Etelämeren kieltä

Kun lukuisat valkoiset miehet harjoittavat kauppaa laajoilla alueilla asuvien villien keskuudessa, joilla on satoja kieliä ja murteita, on luonnollista, että kaupankävijät keksivät aivan uuden kielen, mikä tosin ei ole tieteellistä tekoa, mutta millä hyvin tulee toimeen. Niin tekivät kauppamiehet keksiessään chinook-kielen Brittiläisessä Columbiassa, Alaskassa ja Luoteis-territoriossa; samalla tavalla kroo-kielen Afrikassa, pigeon-englannin Kaukoidässä ja sen kieliopittoman kielen, mitä käytetään Etelämeren länsiosissa. Viimeksimainittua kieltä on usein sanottu pigeon-englanniksi, mutta se ei ole sitä. Monessa tapauksessa näiden kahden kielen välillä vallitsee täydellinen eroavaisuus.

Ne valkoiset miehet, jotka ensimmäisinä rohkenivat matkailla Melanesiassa sen löydön jälkeen, loivat Etelämeren kielen — kalastajat, santelipuunostajat, helmenpyydystäjät ja työmiestenvärvääjät. Esimerkiksi Salomonin saarilla puhutaan pariakymmentä kieltä ja murretta. Poloinen se kauppamies, joka koettaa oppia ne kaikki! Sillä lähimmällä saariryhmällä hän tapaa taas parikymmentä uutta, tuntematonta kieltä. Oli välttämätöntä keksiä yhteiskieli niin yksinkertainen, että lapsikin sen helposti oppi, ja niin rajoitettu sanastoltaan kuin niiden villien äly, joille se oli tarkoitettu. Kauppamiehet eivät kuitenkaan saaneet sitä aikaan varta vasten tekemällä. Etelämerenkin kieli, jota hyvällä syyllä voisi sanoa "melska-englanniksi", on kehityksen ja olosuhteiden tuote. Määrättyä toimintaa varten tarvitaan määrätty elin, ja melanesialaisen yhteiskielen tarve oli olemassa ennen kielen keksimistä. Sen syntyminen oli aivan sattumanvarainen, mutta samalla kertaa välttämätön.

Niukkasanaisessa kielessä täytyy jokaista sanaa käyttää hyvin monisanaisesti. Niin on esimerkiksi fella'-sanan laita, mikä on väännös toveria ja miestä merkitsevästä englannin fellow-sanasta. Sitä käytetään alituisesti jok'ainoassa mahdollisessa yhteydessä. Toinen ylenpalttisesti viljelty sana on belong: kuulua jollekin, johonkin; olla jonkun, jonkin.

Mikään ei ole yksinään. Jok'ainoa seikka on jonkin muun yhteydessä. Tarkoitettu esine tai asia, jolla ei ole omaa kielellistä vastinetta, ilmaistaan sen sukulaisesineillä tai -asioilla. Alkeellisen sanaston nojassa ovat vain alkeelliset ilmaisut mahdollisia. Niinpä saattaa kuulla alkuasukkaan sanovan, että "sade olla pysähtynyt", kun parhaillaan sataa, sen tähden, että hän tarkoittaa: sade on pysähtynyt paikoilleen.

Kai-kai on polynesialainen sana, mikä merkitsee ravintoa, ruokaa ja syömistä.

"Mennä ulos ja mennä" on tavallisimpia sanontatapoja. Jos salomoninsaarelaista merimiestä käsketään lyömään väkipyörä suurpuomiin, jotta tämä pysyisi paikoillaan, sanotaan: "Fella' iso puomi mennä ulos ja mennä liika paljo." Jos sikäläinen matruusi pyytää maihinpääsylupaa, hän sanoo haluavansa "mennä ulos ja mennä". Ja jos hänellä on meritauti, hän ilmoittaa sen sanomalla: "Minu maha mennä ulos ja mennä liika paljo."

Too much — liian paljon — ei lainkaan merkitse liikamäärää. Se on vain tavallinen superlatiivi-ilmaisu. Jos joltakulta alkuasukkaalta kysyy, pitkäkö matka on siihen tai siihen kylään, hän saattaa vastata joko: "Heti täällä" — tahi myöskin: "Pitkä tie, pieni pala" — tahi: "Pitkä tie, iso pala" — tahi: "Pitkä tie, liika paljo." Mutta viimeksimainittu ei merkitse, että kylään muka olisi mahdoton taival, vaan että sinne on erittäin paljon matkaa, enemmän kuin "pitkä tie, iso pala".

Mary merkitsee naista. Jokainen nainen on Mary. Jokaista naista sanotaan Maryksi. Epäilemättä jonkun saaristoon ensimmäisinä saapuneen seikkailijan päähän on pistänyt sanoa jotakuta alkuasukasnaista Maryksi — ja varmasti on moni muukin Etelämeren kielen sana samanlaista alkuperää. Kaikki valkoiset miehet olivat merimiehiä, ja niin joutuivat villien kieleen sellaiset sananparret kuin "tehdä haaveri" ja "laulaa julki". Viimeksimainittu merkitsee sekä kovaa huutamista että tavallista puhumista. Alkuasukaskristitty ei ajattele, että Jumala huusi Aatamia paratiisissa hänen ajatuksenjuoksunsa mukaan Jumala "lauloi julki" Aatamille.

Bullamacow merkitsee säilykelihaa. Tämän sanan ovat ensinnä siepanneet ja muodostaneet englannista Samoan alkuasukkaat, ja sieltä kauppiaat ovat kuljettaneet sen Melanesiaan. Kapteeni Cookilla ja muilla muinaisilla merenkulkijoilla oli tapana levittää viljansiemeniä, kasvintaimia ja kotieläimiä alkuasukasten keskuuteen. Samoalla sellainen merenkulkija vei maihin härän ja lehmän. "Tämä on härkä ja tämä on lehmä — bull and cow", sanoi hän samoalaisille. Nämä käsittivät hänen sanansa omalla tavallaan, ja siitä päivästä pitäen on sekä tuoreella että säilytetyllä lihalla Etelämerellä ollut nimenä bullamacow.

Cross — pahatuulinen — merkitsee pahan tuulen kaikkia asteita. Toinen voi olla "cross" toista kohtaan, jos on vain nyrpeissään, mutta hän on myöskin "cross" aikoessaan nitistää toisen ja panna pataansa. Muuan kolme vuotta plantaasilla työskennellyt mies oli palaamassa kotikyläänsä Malaitalle. Hänellä oli yllään moninaiset komeudet, päässä silinteri. Ja hän omisti pakkalaatikon, mikä oli täynnä kalikoota, helmiä, delfiininhampaita ja tupakkaa. Laiva oli tuskin laskenut ankkurin, kun kylän asukkaat jo olivat saapuneet sille. Mies tähyili levottomasti sukulaisiaan, mutta ketään näistä ei ollut näkösällä. Eräs kyläläisistä otti piipun hänen suustaan. Toinen helminauhan hänen kaulastaan. Kolmas vapautti hänet loistavasta vyöstä, ja neljäs koetteli hänen silinteriään eikä antanut sitä takaisin. Lopuksi muuan otti pakkalaatikon, mikä sisälsi miehen kolmen vuoden työn palkan, ja kiikutti sen kanoottiinsa.

"Kuulua tuo fella' sinu?" tiedusteli kapteeni työmieheltä ryöväriä osoittaen.

"Ei kuulua minu", oli vastaus.

"Mikä helvetti olla, että sinu sitte antaa se fella' ottaa sinu laatikko?" kysyi kapteeni hämmästyneenä.

Miehen vastaus:

"Minu puhu häne sanoa, että laatikko olla — se fella olla cross minu pääle."

Sillä mies tahtoi sanoa, että toinen muuten murhaisi hänet.

Kerran suuri joukko Salomonin saarten alkuasukkaita rupesi Queenslandin sokeriplantaasin työmiehiksi. Muuan lähetyssaarnaaja kehoitti sitten erästä kristinuskoon kääntynyttä mustaa työmiestä pitämään saarnan vastatulleille salomoninsaarelaisille. Mies teki työtä käskettyä ja käsitteli syntiinlankeemusta puheessaan, mikä tuli kuuluisaksi kautta koko Australian. Saarna oli suunnilleen seuraavanlainen:

* * * * *

"Te Salomoni saari pojat te ei tiedä mitään valkoine miehe. Minu tietää häne, minu tietää puhua valkoine miehe.

"Pitkä aika takaperi häne ei olla mitään paikka. Jumala, valkoine miehe iso master, tehdä paikka joka tapauksesa. Jumala, valkoine miehe iso master, tehdä myös iso puutarha. Hän liika paljo hyvä iso master. Puutarha hän laittaa täysi jamssijuuri, täysi kookospähkinä, täysi taro, täysi kumara — makea peruna. Hyvä master antaa kai-kai liika paljo.

"Vähä päästä Jumala, valkoine miehe iso master, tehdä miehe ja panna häne puutarhan. Hän antaa miehe nimi Aadam. Ja hän panna miehe Aadami puutarhan ja sanoa: 'Tämä puutarha olla sinu.' Ja hän nähdä miehe Aadami mennä ulos ja mennä liika paljo. Mies Aadam joka tapauksessa sairas, hän ei osata kai-kai, hän mennä ulos ja mennä koko aika. Ja Jumala — hän ei yhtään ymmärtää. Jumala, valkoine miehe 'so master, hän raapia häne pää. Ja Jumala sanoa: 'Mitä tämä olla? Minu ei ymmärtää, mitä miehe Aadami puuttua.'

"Vähä päästä Jumala raapia häne pää, ja hän sanoa: 'Minu ymmärtää ny, miehe Aadami puuttua Mary.' Niin hän antaa Aadami nukkua, ja niin hän ottaa yks häne luu ja tehdä luu Mary. Ja hän antaa Mary nimi Eeva. Hän antaa Eeva Aadami ja sanoa Aadami: 'Koko puutarha olla sinu ja Eeva. Mutta yksi puu olla tabu. Se puu kasvaa omena.'

"Niin Aadam ja Eeva olla puutarhassa, ja heillä olla liika paljo hyvä. Yksi päivä Eeva tulla Aadami luo ja sanoa: 'Enempi hyvä, jos me molempi syödä omena.' Aadam sanoa: 'Ei!' — ja Eeva sanoa: 'Mitä tämä olla? Sinu ei rakastaa minu!' Ja Aadam sanoa: 'Minu rakastaa sinu liika paljo, mutta minu pelkää Jumala.' — Ja Eeva sanoa: 'Tyhmä loru! Mitä tämä olla? Jumala ei nähdä meitä koko aika. Jumala, iso master, olla tehny sinu pilkka!' — Mutta Aadam sanoa: 'Ei!' — Mutta Eeva puhua, puhua, puhua, puhua koko aika — aiva niinku yks Mary puhua nuori miehe Queenslandisa ja tehdä paljo harmi se nuori miehe. Ja niin Aadam väsyä liika paljo ja hän sanoa: 'All right'! Niin molempi mennä ulos ja mennä syödä omena. Mutta kun molempi lopettaa syödä, molempi pelkää kuin piruja mennä pensaaseen piilo.

"Ja Jumala mennä ulos ja mennä puutarhan, ja hän laulaa julki: 'Aadam!' — Aadam ei sanoa mitään. Hän pelätä liika paljo. Ja Jumala taas laulaa julki: 'Aadam!' — Aadam sanoa: 'Sinu huutaa minu?' — Jumala sanoa: 'Minu huutaa sinu liika paljo.' — Aadam sanoa: 'Minu olla nukkunu kovasti liika paljo.' — Ja Jumala sanoa: 'Sinu olla syöny omena!' — Aadam sanoa: 'Ei, minu ei olla syöny.' Ja Jumala sanoa: 'Mitä tämä olla? Sinu valehdella minu! Sinu olla syöny omena.' — Ja Aadam sanoa: 'Niin, minu olla syöny ne.' Ja Jumala, iso master, tulla paljo vihastunu Aadami ja Eeva pääle ja sanoa: 'Minu tehdä tili loppu teidä kansa, aivan loppu! Te ottaa teidä pakkalaatikko ja mennä helvettin risuviidako läpi!'

"Ja Aadam ja Eeva, molempi mennä ulos ja mennä viidakkon. Ja Jumala tehdä iso aita ympäri puutarha, ja hän asettaa häne vahti lähele portti. Ja hän antaa se vahti häne iso pyssyjä sanoa: 'Jos sinu nähdä ne kaksi, Aadam ja Eeva, sinu ampua ne molempi paljo, liika paljo!'"

15

Maallikkolääkärin kokemuksia

Tiedän nyt, että monipuolisen ja ensiluokkaisen lääkearkkuni asemesta olisin kaukomatkaamme varten aivan hyvin voinut ostaa sellaisen laadultaan taatun rohtolaatikon, joita neljännen luokan laivurit käyttävät. Niissä jok'ainoa pullo on varustettu numerolla, ja laatikon kannen sisäsivulla on mutkaton ja yksinkertainen rohtojen käyttöohje. Numero 1, hammassärkyä. Numero 2, rokkoa. Numero 3, mahatauteja. Numero 4, koleraa. Numero 5, reumatismia — ja niin edespäin kautta koko inhimillisten ruumiinvaivojen asteikon. Ja olisihan voinut käyttää niitä samalla tavalla kuin se kunnon laivuri, joka havaitessaan, että pullo numero 3 oli tyhjä, sekoitti tarvitsemansa annoksen pulloista 1 ja 2, tahi kun numero 7 oli lopussa, sekoitti numeroita 4 ja 3, kunnes 3 loppui, jolloin hän otti käytäntöön numerot 5 ja 2.

Joka tapauksessa on käynyt niin, että lukuunottamatta elohopeakloridia — jota suositeltiin minulle antiseptiseksi aineeksi kirurgisissa leikkauksissa, mihin tarkoitukseen en vielä sitä ole käyttänyt — lääkearkkuni on ollut aivan hyödytön. Onpa se ollut pahempikin kuin hyödytön sen tähden, että se on vienyt suuren tilan, mikä olisi voitu käyttää paremmin.

Kirurgisten välineitteni laita on toisin. Tosin en vielä ole niitä vakavasti tarvinnut, mutta niiden viemän tilan suon niille kernaasti. Niitä ajatellessani tunnen mielenrauhaa. Jokainen niistä on aivan kuin henkivakuutus ja oikeastaan paljon hyväsydämisempi kuin henkivakuutus sen tähden, että niistä voi hyötyä kuolematta. Luonnollisesti en lainkaan tiedä, miten niitä käytetään. Mutta pakko on mainio koulumestari, sanoo vanha viisaus. Emmekä me Snarkilla milloinkaan tiedä, millä hetkellä edessä on pakko, koska niitä tarvitessamme saatamme olla tuhannen peninkulman päässä maista ja voi olla kahdenkymmenen vuorokauden taival lähimpään satamaan.

Kun lähdimme San Franciscosta, olivat lääkeopilliset tietoni hyvin hatarat — ja hammaslääkärin ammatin salaisuudet olivat minulle ihan outoja. Mutta muuan ystävä varusti minut pihdeillä ja muilla sensellaisilla kojeilla ja Honolulussa käsiini sattui hammastiedettä käsittelevä kirja. Tässä kaupungissa minun onnistui myös saada pääkallo, jolta vedin hampaat sekä nopeasti että kivuttomasti. Niin olin jossakin määrin valmis käymään matkalla eteeni sattuvien pakottavien hammasten kimppuun. Nukahivalla, Marquesas-saarilla, sain ensimmäisen kerran tilaisuuden koetella vastaoppimaani hammaslääkärin taitoa. Potilaani oli vanha kiinalainen. Toimituksen ensimmäisenä sattumuksena oli oikein kunnollinen ramppikuume — eikä ole vaikea sanoa, minkä verran kiihtynyt sydämen tykintä ja jäsenten vapiseminen soveltuu sille, joka koettaa esiintyä vanhana ammattimiehenä. En halunnut leikitellä kiinalaisella. Hän oli yhtä peloissaan kuin minä ja vapisi vielä pahemmin. Ja minulta melkein häipyi kauhu pelkoon, että hän yrittäisi pötkiä pakoon. Vannon, että jos hän olisi sen tehnyt, olisin puolestani tehnyt hänelle jalkakoukun ja istunut sitten hänen päällänsä, kunnes hän jälleen olisi rauhoittunut ja päässyt tolkkuihinsa.

Tahdoin välttämättä vetää ukolta hampaan. Ja Martin tahtoi välttämättä ottaa pikavalokuvan toimituksesta. Charmiankin kävi noutamassa kameransa. Valokuvausta varten menimme puutarhaan. Kuljin etunenässä tuoli toisessa kädessä ja toinen täynnä hampaanvetovehkeitä. Polveni löivät alituisesti yhteen mitä epämiellyttävimmällä tavalla. Takanani kulki poloinen kiinalaisukko — ja vapisi. Charmian ja Martin muodostivat kodakeilla varustetun jälkijoukon. Eräästä kohtaa kookospalmujen juurelta löysimme paikan, mikä tyydytti Martinin valokuvaajansilmää.

Katselin kiinalaisen hammasta ja havaitsin samassa, etten muistanut mitään niistä hampaanvedoista, mitkä viisi kuukautta aikaisemmin olin suorittanut pääkallo potilaanani. Oliko kyseisellä hampaalla vain yksi juuri? Vai kaksi? Vaiko kolme?... Näkyvissä oleva osa oli hyvin rikkinäiseksi syöpynyt, ja tiesin, että minun oli tartuttava hampaaseen syvältä ikenestä. Oli aivan välttämätöntä tietää, montako juurta sanotulla hampaalla oli. Palasin selailemaan hammaslääkärikirjaani. Ukko parka muistutti täsmälleen valokuvissa näkemiäni maanmiehiään, jotka kuolemantuomionsa hetkellä odottavat miekan iskua, mikä erottaisi heidän päänsä ruumiista.

"Mutta älkää päästäkö ukkoa pakoon", varoitin Martinia. "Tahdon välttämättä vetää sen hampaan."

"Olkaa huoleti, kyllä minä pidän ukon täällä", vastasi Martin innostuneesti kameransa takaa. "Tahdon välttämättä ottaa kuvan."

Vaikka kirjassani ei puhuttu sanaakaan itse hampaanvedosta, se oli minulle kuitenkin avuksi, sillä siinä oli kuvat ihmisen kaikista hampaista juurineen, niiden asemasta ja siitä, miten ne olivat kiinni leuassa. Sitten tuli eteen pihtikysymys. Minulla oli niitä seitsemän kappaletta, mutta en ollut oikein varma, mitä minun pitäisi käyttää. Enkä tahtonut tehdä minkäänlaista erehdystä. Kun kojeet kalisivat oikeita pihtejä valikoidessani, alkoivat poloisen uhrini keltaiset kasvot muuttua vihreiksi. Hän valitti, että aurinko huikaisi hänen silmiänsä, mutta sellainen valaistus oli välttämätön valokuvaamista varten, ja niin hän sai sen sietää. Sovitin pihdit hampaan ympärille, ja potilas värisi ja rupesi vajoamaan kokoon.

"Onko valmis?" huusin Martinille.

"Selvä on", vastasi hän.

Nykäisin. Voi taivaan luoja — hammas oli irti! Se heltisi silmänräpäyksessä. Heilutin voitonriemuisesti hammasta pihdeissä pääni päällä.

"Pankaa se takaisin — oi olkaa kiltti ja pankaa se takaisin", rukoili Martin. "Se kävi aivan liian nopeasti, niin etten ennättänyt näpätä."

Ja kiinalaisukko poloinen sai istua tuolillaan, ja minä asetin hampaan muka takaisin paikoilleen ja vedin sen uudelleen "irti". Martin näppäsi. Se oli tehty! Olinko tyytyväinen? Ylpeä? Totisesti. Metsästäjä ei ole milloinkaan ollut ylpeämpi ensimmäisestä hirvensarvikruunustaan kuin minä olin kiinalaisukon kolmijuurisesta hampaasta...

Seuraava potilaani oli tahitilainen merimies. Hän oli pienikasvuinen ja aivan menehdyksissä hirveästä hammassärystä, mikä oli kiduttanut häntä yötä päivää. Avasin ensin ikenen lansetilla. En tietänyt oikein, miten silloin oli meneteltävä, mutta tein sen kuitenkin kaikitenkin. Kiskoin kauan ja kiskoin voimakkaasti. Mies oli sankari, hän valitti äänekkäästi, ja luulin hänen pyörtyvän — mutta hän piti suutaan avoinna ja antoi minun jatkaa, ja vihdoin siitä selviydyttiin.

Senjälkeen olin valmis kohtaamaan mitä tahansa hampaanottouralla — olin juuri sellaisessa mielentilassa, mikä edellytti Waterloota, ja se tulikin. Sen nimi oli Tomi. Tomi oli oikein iso ja väkevä, pahamaineinen pakana. Sanottiin hänen tehneen hirmutöitä. Muun muassa hän oli lyönyt nyrkiniskulla hengiltä kaksi vaimoistaan. Hänen isänsä ja äitinsä olivat olleet ihmissyöjiä. — Kun hän oli istuutunut ja työnsin pihtejä hänen suuhunsa, hän oli melkein yhtä pitkä kuin minä seisoallani. Isokasvuiset, väkivaltaisuuteen taipuvaiset miehet ovat usein jonkin verran kärsimättömiä, niin että tunsin hieman epäröintiä potilastani kohtaan. Charmian tarttui hänen toiseen käsivarteensa, ja Warren tarttui toiseen. Ja sitten se alkoi. Samassa silmänräpäyksessä kuin pihdit puristuivat hampaan ympärille, mies tarrasi hampaillaan pihteihin, ja samalla hänen molemmat kätensä tekivät tiukan heilahduksen ja tarttuivat käteeni. En kuitenkaan hellittänyt otettani, eikä hän hellittänyt otettaan. Charmian ja Warren eivät myöskään hellittäneet otettaan. Painiskelimme sillä lailla ja laahauduimme jättiläisen mukana ympäri huonetta.

Meitä oli kolme yhtä vastassa, ja miehen pakottavaan hampaaseen tarrannut otteeni oli varmasti voimakas ja tuskallinen, mutta kaikesta siitä huolimatta hän suoriutui kamppailusta voittajana. Pihdit heltisivät ja kalahtivat kovasti hänen ylähampaihinsa. Kohta sen jälkeen pihdit lensivät hänen suustaan, ja hän kavahti koko pituuteensa päästäen hirvittävän ulvonnan, mikä oli jähmetyttää veremme. Peräännyimme kaikki kolme odottaen surmaniskua, mutta ulvova villi, joka oli niin pahassa maineessa verenhimostaan, vajosi kohta takaisin tuoliin. Hän tarttui molemmin käsin päähänsä ja valitti, valitti, valitti valittamistaan. Eikä häntä millään saanut järkiinsä. Minä luonnollisesti olin veijari! Kivuton hampaanvetoni oli pelkkää petosta ja kehno ja kurja kuje!... Mutta olin niin innostunut miehen hampaan vetämiseen, että olin melkein valmis lahjomaan hänet saadakseni tehdä uuden yrityksen. Mutta sellaista menettelyä ei ammattiylpeyteni sentään hyväksynyt, ja annoin miehen mennä menojaan hammas suussaan — ainoa tapaus tähän asti, missä olen epäonnistunut sen jälkeen kuin olen saanut kunnollisen otteen. Sittemmin minun ei ole milloinkaan tarvinnut jättää hammasta potilaani suuhun. Tässä aivan tuonaan tein pitkän luovailupurjehduksen voimakkaassa vastatuulessa käydäkseni vetämässä erään naislähetyssaarnaajan hampaan. Ennen Snarkin matkan päättymistä kenties vielä paikkaan hampaita ja asetan irtohampaitakin!

* * * * *

Eräs lääkäri Fidzi-saarilla sanoi, että se oli yaw-ihottuma.

* * * * *

Onnettomuudekseni sain Tahitilla Snarkille ranskalaisen merimiehen, joka merelle ennätettyämme osoittautui potevan ilkeätä ihotautia. Snark oli niin pieni alus ja elämämme niin perheenomaista, ettemme voineet suvaita miestä seuraamme. Mutta ennenkuin pääsimme maihin ja eroon miehestä, minun oli pakko ruveta hänen lääkärikseen. Tutkin kirjojani ja annoin hänelle hoitoa — peseytyen aina sen jälkeen hyvin tarkasti antiseptisiä aineita käyttäen. Tutuilaan tultuamme emme kuitenkaan päässeet hänestä. Satamalääkäri selitti, että miehen oli oltava karanteenissa, ja kielsi laskemasta häntä maihin. Mutta Apiassa, Samoalla, minun onnistui saada hänet Uuteen Seelantiin matkustavaan höyrylaivaan. Siellä Apiassa moskiitot pitelivät pahoin pohkeitani, ja myönnän raapineeni kihelmöiviä puremia — kuten olin tehnyt tuhansia kertoja ennen. Niihin aikoihin, jolloin saavuimme Sawaiin saarelle, oli toisen nilkkani sisäsivulle ilmestynyt pieni haava. Luulin sen aiheutuneen hankautumisesta ja kirpeästä savusta, mitä huokui kuumasta laavasta, jolla paljon kävelin. Pieni voitelu parantaisi sen pian — niin luulin. Voide todellakin paransi haavani, mutta pian senjälkeen tuli merkillinen tulehdus, vastamuodostunut uusi iho putosi pois ja sen alta ilmestyi näkyviin entistä isompi haava. Sellaista toistui monta kertaa. Joka kerralla kasvoi uusi iho, sitten tuli tulehdus, ja haava suureni. Sekä hämmästyin että kävin levottomaksi. Olin aina pitänyt kudoksiani erikoisen helposti parantuvina, mutta nyt minuun oli tarttunut jokin sellainen, mikä ei ottanut parantuakseen. Päinvastoin ihoa syöpyi päivä päivältä yhä enemmän, ja mätä rupesi kalvamaan varsinaista lihaa.

Snark oli niihin aikoihin merellä matkalla Fidzi-saarille. Ranskalainen merimies muistui mieleeni, ja tunsin ensimmäisen kerran todellista levottomuutta. Neljä uutta samanlaista haavaa olin saanut — mätähaavaa, joiden aiheuttamat tuskat valvottivat minua öisin. Päätin kallistuttaa ja puhdistuttaa Snarkin Fidzi-saarilla ja matkustaa sieltä ensimmäisellä höyrylaivalla Australiaan saadakseni kunnollista lääkärinhoitoa. Sitä ennen minun täytyi maallikkolääkärin ominaisuudessani hoitaa itseäni parhaan mukaan. Luin läpi kaikki lääketieteelliset teokset, mitkä olivat mukanani. En löytänyt riviä enkä sanaakaan, mikä olisi soveltunut vaivaani. Turvauduin terveeseen järkeen saadakseni arvoituksen ratkaistuksi. Pahaluontoiset ja tavattomasti leviävät mätähaavat olivat syövyttävä myrkky. Se myrkky oli poistettava. Päätin ryhtyä taistelemaan sitä vastaan elohopeakloridi aseenani. Pelkkä lääkkeen nimikin miellytti minua — tuntui viittaavan niin sanottuun hevoskuuriin. Puhutaan tulen vastustamisesta tulen avulla. Syövyttävä myrkky tuhosi minua — mielikuvitukseni käski minua tekemään vastarintaa käyttämällä toista syövyttävää myrkkyä. Muutamia päiviä senjälkeen käytin vuorotellen kloridikääreitä ja vetysuperoksidikääreitä. Ja katso! Kun saavuimme Fidzi-saarille, oli neljä haavoista parantunut, ja viides oli tuskin herneenkään kokoinen.

Tunsin silloin olevani aivan pätevä yaw-ihottuman hoitaja. Samalla sentään tunsin terveellistä kunnioitusta sitä sairautta kohtaan. Mutta niin ei ollut laita Snarkin muun väen. Heissä ei näkeminen herättänyt uskoa. Jok'ainoa oli nähnyt, miten minä olin haavoista kärsinyt. Ja olen varma siitä, että kaikilla oli sellainen perusvakaumus, että heidän oma mainio ruumiinrakenteensa ja muut mainiot ominaisuutensa ehdottomasti panisivat tien pystyyn ilkeälle myrkylle, mikä oli hyökännyt minun vähäverisen olemukseni ja keskinkertaisen persoonani kimppuun. Port Resolutionissa Uusilla Hebrideillä Martin meni paljasjaloin pensaikkoihin kävelemään ja palasi laivalle monissa naarmuissa, joita oli varsinkin hänen säärissään.