Part 13

"Sellaista ei ole milloinkaa tapahtunut", kuului miehen vastaus. "Täällä on tapana lahjoittaa ja lahjoittaa sitten takaisin."

Alkuasukaspappi rukoili kalaonnea, ja kaikki paljastivat päänsä. Senjälkeen kalastuksen johtaja laski kanootit ja määräsi kullekin paikan. Sitten mentiin veneihin. Lukuunottamatta Bihauraa ja Charmiania ei ainoatakaan naista päässyt mukaan. Muinaisina päivinä hekään eivät olisi päässeet. Naiset jäivät rannalle kahlatakseen veteen ja muodostaakseen sulun jaloistaan.

Iso kaksoiskanootti jätettiin rannalle, ja menimme suurveneeseemme. Puolet kanooteista meloi tuulen alle meidän noustessa muiden kanssa suunnilleen puoli peninkulmaa tuuleen, kunnes rivimme pää kosketti riuttaa. Kalastuksen johtaja oli eräässä rivimme keskustassa olevassa kanootissa. Hän seisoi pystyssä — kaunis vanha mies — lippu kädessään. Hän määräsi kaikkien paikat ja molempien rivien muodon simpukkatorveaan puhaltamalla. Kun kaikki oli järjestyksessä, hän laski lippunsa oikealle. Kuului yksi ainoa polskahdus, kun sen sivun jokaisen kanootin kivenheittäjät paiskasivat kivensä veteen. Heidän nostaessaan niitä takaisin — se oli silmänräpäyksen työ, koska kivet nipin napin vajosivat pinnan alle — laskeutui lippu vasemmalle, ja samalla ihmeellisellä täsmällisyydellä iskivät kivet sillä sivulla veteen. Ja niin jatkui meno vuoroin oikealla, vuoroin vasemmalla. Joka kerta kun lippu laski puoleen tai toiseen, laguunin vettä velloi pitkä polskahduslinja. Samaan aikaan kanootteja melottiin eteenpäin, ja sama, mitä tapahtui meidän rivissämme, tapahtui yht'aikaa peninkulman päässä vastarivin kanooteissa.

Suurveneemme keulassa seisoi Tehei pitäen lakkaamatta silmällä johtajaa, ja hän hoiti kiveänsä muiden lailla. Kerran kivi irtosi köydestä, ja samassa silmänräpäyksessä Tehei syöksähti sen perästä. En tiedä, ennättikö kivi pohjaan vai ei, mutta sen tiedän, että Tehei melkein heti palasi pinnalle kivi kädessään. Näin, että samanlaisia tapaturmia sattui usein lähikanooteissa, mutta joka kerralla heittäjä hyppäsi perästä ja toi kivensä takaisin.

Rivimme lähenivät toisiaan nopeammin riutan kuin maan puolelta — kaikki tapahtui johtajan valppaalla ohjauksella — ja lopuksi molemmat yhtyivät, niin että ne muodostivat rantaa kohden avoimen kaaren. Senjälkeen alkoi kaaren supistaminen, jolloin säikähtyneitä kalapoloisia ahdistettiin rantaan päin alituisesti vettä polskuttamalla. Tapa muistuttaa elefanttien saartamista viidakoissa, jolloin miesjoukot piileskelevät korkeassa ruohikossa tai puiden takana ja pitävät meteliä.

Säärisulku oli jo järjestyksessä. Näimme pitkän rivin naisten päitä tyynessä vedessä. Pisimmät naiset olivat uloimpana, ja lukuunottamatta lähinnä rantaa olevia, kaikki seisoivat vedessä leukaa myöten.

Kaari supistui supistumistaan, niin että kanootit lopuksi melkein koskettivat toisiaan. Silloin pysähdyttiin. Samassa syöksähti rannasta pitkä kanootti. Se kiiti kaaren viertä niin nopeasti kuin airot suinkin saattoivat sitä kuljettaa. Sen perässä seisoi mies, joka lappoi veteen kookoslehdistä tehtyä verhostinta. Kanootteja ei enää tarvittu, ja miehet laskeutuivat veteen vahvistaakseen saarrosta säärillään, sillä verhostin on vain verhostin eikä verkko, ja kalat saattavat tunkeutua sen läpi, jos koettavat. Ja sentähden tarvittiin sääriä, jotka lakkaamatta pudistelivat verhostinta, ja käsiä, jotka polskuttivat, ja kurkkuja, jotka ulvoivat. Helvetillinen melu vallitsi tarhaa suljettaessa.

Mutta yhtään kalaa ei näkynyt pinnalla, eikä elävään sulkuaitaukseen puskenut ainoakaan. Lopulta johtajakalastaja meni tarhaan ja kahlaili siellä tarkasti tutkistellen. Mutta kalat eivät ollenkaan kuhisseet, eikä niitä ilmaantunut yhtään hietikolle. Tarhassa ei ollut kalan näköistäkään. Kalastusrukouksessa oli kenties jokin vika, tai saattoi kuten oli luultavinta — asian laita olla niin kuin muuan ukko arveli: "Tuuli ei puhalla tavalliselta suunnaltaan, ja kala liikkuu jossakin muualla laguunissa."

"On tavallista, että suunnilleen joka viides ajokalastus epäonnistuu", selitti Allicot lohdutukseksi.

No niin — nimenomaan kivenheittokalastuksen vuoksi olimme tehneet matkan Bora Boralle, ja kohtalomme johdatti meidät siellä juuri siihen "joka viidenteen" ajokalastukseen. Jos kalastus olisi pantu toimeen sattumalta, ilman niin suuria valmistuksia, olisi tuloskin ollut toisenlainen. Tämä ei ole pessimismiä. Eikä myöskään syytös maailmanjärjestystä vastaan. Se on vain pitkän päivän jälkeen tyhjin käsin jääneille kalastajille hyvin tutun tunteen yksinkertainen ilmaus.

13

Salomonin saarilla

"Miks'ei lähteä heti?" sanoi kapteeni Jansen meille Penduffrynissä Guadalcanalin saarella. Charmian ja minä katselimme toisiamme ja aprikoimme asiaa ääneti puoli minuuttia. Sitten nyökkäsimme yht'aikaa.

"Parasta on, että otatte mukaan revolverinne ja niiden lisäksi pari kivääriä", sanoi kapteeni Jansen. "Minulla on viisi ampuma-asetta laivallani, mutta yhteen niistä — mauserkivääriin — minulla ei ole patruunia. Onko teillä liikoja sellaisia?"

Veimme laivalle ampuma-aseemme ja suuren joukon mauser-patruunia sekä myös Wadan ja Nakatan, Snarkin kelpo kokin ja laivapojan. Wadan ja Nakatan mielentila ei ollut oikein päivänpaisteinen. Lievästi sanoen: he eivät olleet lainkaan ihastuneita matkaan, vaikk'ei Nakata milloinkaan vaaran hetkellä osoittanut pelkuruutta. Mutta heillä ei ollutkaan Salomonin saarista kauniita kokemuksia. Ensinnäkin molemmat olivat poteneet "salomoninhaavoja". Tosin niitä oli ollut meillä muillakin — hoidin parhaillaan kahta uutta elohopeakloridilla — mutta kumpikin japanilainen oli saanut osakseen vitsausta melkein enemmän kuin sieti. Sellaiset haavat ovat kaikkea muuta kuin miellyttäviä. Ne ovat ylen pahoja mätähaavoja. Moskiitonpisto tai pieninkin nirhama riittää maaperäksi myrkylle, jota ilma tuntuu olevan täynnä. Ja mätä rupeaa heti leviämään. Se leviää joka taholle, syövyttää sekä ihoa että lihaa hämmästyttävän nopeasti. Haava, mikä tänään on nuppineulanpään kokoinen, on huomenna kymmensenttisen kokoinen, eikä sitä viikon kuluttua voisi peittää hopeadollarillakaan.

Enemmän kuin haavoistaan molemmat japanilaiset olivat kumminkin kärsineet saariston ilmastokuumeesta. Se oli ollut kummallakin useita kertoja, ja toipumisaikansa heikkoudessa heillä on tapana ryömiskellä siinä osassa Snarkia, mikä sattui olemaan lähinnä kaukaista Japania, ja katsella kaihoten sille suunnalle.

Mutta pahinta oli, että he nyt joutuivat Minota-laivalle värväysmatkalle Malaitan villisaaren rannikoille. Wada oli toveriaan pelkurimaisempi: hän oli ihan vakuuttunut siitä, ettei enää milloinkaan näkisi Japaniaan, ja hän katseli väsynein ja kiillottomin silmin, miten pyssyjämme ja ampumavarojamme vietiin Minotalle. Hän tunsi Minotan ja sen Malaitian-retket. Hän tiesi, että sen kimppuun oli hyökätty Malaitan rannikolla kuusi kuukautta sitten, että sen kapteeni oli hakattu kappaleiksi sotakirveillä ja että sanotulla suloisella saarella oli villien katsantokannan mukaan oikeus velkoa Minotalta vielä kaksi päätä. Muuan Penduffryn-plantaasin työmies — malaitalainen nuorukainen — oli sitäpaitsi äsken kuollut punatautiin, ja Wada tiesi, että Penduffryn oli siitä joutunut Malaitalle kolmannen pään velkaan. Kun tavaroitamme ahdettiin laivurin pieneen kajuuttaan, hän näki kajuutan ovessa merkkejä kirveen iskuista, joilla voitolliset villit olivat tunkeutuneet sisälle. Ja kaiken kukkuraksi laivalla ei ollut jälkeäkään keittiön uunilaitteista, koska villit olivat vieneet ne saaliinaan.

Minota oli australialainen jahti, teak-puusta rakennettu, ketchiksi rikattu, pitkä ja siro, enemmän kilpapurjehtijaksi kuin värväysalukseksi tarkoitettu. Kun Charmian ja minä saavuimme laivalle, se oli täynnä väkeä. Vahvistettu miehistö käsitti viisitoista matruusia, ja lisäksi siellä oli kolmattakymmentä palaavaa työmiestä, jotka olivat palvelleet sopimusaikansa plantaasilla ja nyt matkasivat kotikyliinsä. Ja ne näyttivät totisesti ihmissyöjiltä. Heidän lävistettyihin sierainlehtiinsä oli pistetty lyijykynän paksuisia luu- ja puupuikkoja. Muutamat olivat tehneet reiän myös nenänpäähänsä, missä törrötti kilpikonnanluinen tappi tai riippui pieniä lasihelmiä täyteen pujotettu teräslankarengas. Jotkut olivat koristaneet nenänsä kokonaisilla reikäriveillä, mitkä kulkivat sierainlehtien kaarten suuntaisina. Kaikkien korvat olivat lävistetyt, ja niissä olevien reikien lukumäärä vaihteli kahdesta toisellekymmenelle — ja toiset reiät olivat niin isoja, että niihin mahtui kolmen tuuman läpimittainen puupalikka, toiset niin pieniä, että niissä saattoi pitää ainoastaan savupiippuja ja muita samanlaisia vähäpätöisyyksiä. Kaiken kaikkiaan reikiä oli niin paljon, ettei riittänyt koristuksia niiden täytteiksi. Ja kun seuraavana päivänä Malaitaa lähestyessämme kokeilimme kivääreitä varmistuaksemme siitä, että olimme tarpeellisesti varustettuja, tapahtui yleinen suurhyökkäys patruunahylsyjen kimppuun, mitkä sittemmin täyttivät monta tyhjää aukkoa matkustajiemme korvissa.

Samaan aikaan kuin kokeilimme kivääreitä panimme pystyyn piikkilanka-aitauksemme. Vierasten oli aivan liian helppo päästä kuusi tuumaa korkean laidan yli Minotan sileälle kannelle, missä ei ollut minkäänlaisia korokkeita eikä hyttejä. Sentähden laitaan ruuvattiin terästankoja, joiden varaan viritettiin kaksinkertainen rivi piikkilankaa ympäri laivan keulasta perään. Se kaikki muodosti erinomaisen suojan villejä vastaan, mutta oli ylen hankala kannella olijoille Minotan keikahdellessa aallokossa. Kun ei mielikseen törmää suojapuolen piikkilanka-aitaukseen eikä tohdi tarttua tuulenpuolen piikkisuojukseen liukumista estääkseen — ja sellaisissa sangen epäsuloisissa olosuhteissa joutuu yht'äkkiä laskemaan mäkeä aivan sileätä, neljäkymmentäviisi astetta kallistunutta kantta pitkin, niin on selvillä osasta nautintoja, joita Salomonin saarilla risteileminen tarjoaa. On myöskin muistettava, ettei tuskallisesta piikkilanka-aitaan törmäämisestä pääse pelkästään silloin saamillaan naarmuilla. Voi olla aivan vakuuttunut, että jok'ainoa naarmu muuttuu syöpyväksi haavaksi. Todistuksen siitä, ettei varovaisuuskaan pelasta piikkilangoilta, saimme eräänä kauniina aamuna purjehtiessamme pitkin Malaitan rannikkoa loorinkituulessa. Tuuli sangen vinhasti, ja aallokko yltyi yltymistään. Muuan nuori mustaihoinen matruusi oli ruorissa. Kapteeni Jansen, perämies Jacobsen, Charmian ja minä olimme vast'ikään istuutuneet kannelle aamiaista syömään. Juuri silloin kimppuumme karkasi kolme tavattoman isoa hyökylainetta. Peränpitäjä joutui pois tolaltaan. Kolme tuimaa tulvaa vyörähti Minotan yli. Aamiainen meni mereen. Veitset ja kahvelit katosivat pyykattien kautta. Eräs perällä ollut mies vierähti laidan yli, mutta kiskottiin takaisin, ja kelpo kapteenimme takertui piikkilankaverkkoon... Sittemmin talouskalujemme yhteiskäyttö muodosti erinomaisen esimerkin alkeellisesta kommunismista!

* * * * *

Ensimmäinen satamamme oli Su'u Malaitan länsirannikolla. Salomonin saaret ovat maailman vihoviimeisiä perukoita. Ei totisesti ole helppoa pimeinä öinä purjehtia kapeilla, riuttojen täyttämillä väylillä ja odottamattomissa virroissa, kun ei oppaina ole minkäänlaisia majakkatulia — Salomonin saaret muodostavat tuhannen peninkulman pituisen jonon, ja koko tällä pitkällä rannikkotaipalella ei ole ainoatakaan majakkaa — ja vaikeuksia lisää samalla mitä suurimmassa määrässä se, ettei varsinaista maatakaan ole kunnolla kartoitettu. Siitä on Suu esimerkkinä. Malaitaa esittävällä Amiraliteetin merikartalla ranta sillä kohtaa muodostaa suoran, yhtäjaksoisen viivan. Mutta sen suoran, yhtäjaksoisen viivan poikki Minota purjehti kahdenkymmenen sylen syvyisessä vedessä. Siinä, missä merikartta osoitti olevan maata, olikin syvä lahdeke. Purjehdimme sinne, ja mangrovepuiden muuri tiheni tihenemistään ympärillämme, ja vihdoin laskimme ankkurin kuvastinkirkkaalla sisälahdella.

Kapteeni Jansen ei pitänyt ankkuripaikasta. Hän oli ensimmäistä kertaa siellä, ja Su'u oli huonossa huudossa. Lahdella ei puhaltanut minkäänlaista tuulta, mitä olisi saattanut käyttää hyväkseen pois pyrkiessään, jos olisi joutunut hyökkäyksen alaiseksi, ja tiheän rantakasvillisuuden suojassa väijyvät viholliset olisivat voineet ampua koko miehistön suurveneestä, jos laivaa olisi koettanut sillä hinata. Olimme koreasti loukussa siinä tapauksessa, että syntyi meteli.

"Jos Minota nyt haaksirikkoutuisi — niin mitä silloin tekisitte?" kysyin.

"Se ei saa haaksirikkoutua", kuului kapteeni Jansenin vastaus.

"Mutta entä jos se haaksirikkoutuisi!" intin.

Hän mietti pari sekuntia ja silmäili perämiestä, joka juuri oli kiinnittämässä revolverivyötään, ja miehistöä, joka oli laskeutumassa suurveneeseen, jok'ainoalla kivääri kädessä.

"Menisimme tuohon veneeseen ja laittautuisimme täältä mahdollisimman nopeasti tiehemme", vastasi hän hitaasti.

Hän selitti lopuksi, ettei valkoinen mies voinut luottaa malaitalaismiehistöönsä hyökkäyksen sattuessa — että villit pitivät kaikkia haaksirikkoutuneita laivoja erikoisomaisuutenaan — että niillä oli runsaasti sniderkivääreitä — sekä että toistakymmentä palaavista työmiehistä oli kotoisin Su'usta ja että ne aivan varmasti ryhtyisivät auttamaan maissa olevia sukulaisiaan ja ystäviään, jos tulisi kyseeseen hyökkäys Minotan kimppuun ja sen ryöstäminen.

Suurveneen ensimmäisenä tehtävänä oli toimittaa palaavat ja niiden pakkalaatikot maihin. Siten päästiin eräästä vaarasta. Samaan aikaan saapui kylkeemme kanootti, missä oli kolme alastonta villiä. Kun sanon alastonta, niin myös tarkoitan alastonta. Niillä ei ollut yllään vaatetuksen häivettäkään, mikäli ei pidä vaatetuksena simpukankuoresta valmistettuja nenä- ja korvakoristeita ja rannerenkaita. Kanootin merkkimies oli vanha yksisilmäinen päällikkö, joka oli niin likainen, että terävä venekaavin olisi tylsistynyt miestä puhdistettaessa. Hänellä oli asianaan varoittaa kapteenia päästämästä ketään väestään maihin. Vanhus varoitti meitä vielä toistamiseen samana iltana.

Turhaan suurveneemme risteili lahden rantamilla värväyshankkeissa. Kaikkialla oli aseistettuja alkuasukkaita, jotka aivan erikoisen mielellään ryhtyivät puheihin värvääjän kanssa, mutta joista ainoakaan ei tahtonut sitoutua kolmen vuoden plantaasityöhön kuuden punnan vuosipalkalla. Ne tuntuivat kuitenkin haluavan meidän väkeämme maihin...

Seuraavana päivänä näimme savua eräältä lahden niemeltä. Se oli tavanomainen pestinhaluisten merkki, ja vene lähetettiin sinne. Mutta tuloksetta. Kukaan ei tehnyt sitoumusta, eikä ainoakaan miehistämme antanut houkutella itseään maihin. Hetkistä myöhemmin näimme pieniä aseistettuja villijoukkoja vilahtelevan rantaäyräällä. Mitenkä monta villiä oli vaanimassa tiheikön kätkössä, on turhaa arvailla.

Iltapäivällä kapteeni Jansen, Charmian ja minä läksimme pyydystämään kaloja dynamiitilla. Jok'ainoa venemies oli kiväärillä varustettu. Johnny-nimisellä mustalla värvääjällämme oli Winchester vierellään perätuhdolla. Soudimme erään aivan autiolta näyttävän rantaman edustalle. Siellä käänsimme veneen ja lähestyimme maata perä edellä. Siinä tapauksessa, että joutuisimme hyökkäyksen alaisiksi, vene siten olisi valmiina silmänräpäyksessä lähtemään. Koko sinä aikana, minkä olin Malaitalla, en nähnyt yhdenkään veneen laskevan maihin keula edellä. Värväysaluksilla onkin tavallisesti kaksi venettä — toinen menee rantaan, luonnollisesti aseistettuna, ja toinen on muutaman sadan jalan päässä sen suojana. Mutta Minota oli pieni alus, eikä sillä ollut suojavenettä.

Lähestyimme lähestymistämme rantaa perä edellä, kunnes saimme näkyviimme kokonaisen parven kaloja. Sytytyslankaan pantiin tuli ja dynamiittipanos heitettiin. Räjähdyksen jälkeen veden pinta kuohui kaloja. Samassa silmänräpäyksessä heräsi metsä eloon. Parikymmentä alastonta jousilla, nuolilla, keihäillä ja kivääreillä varustettua villiä ryntäsi rantaan. Venemiehistömme kohotti heti ampuma-aseensa. Ja sillä tavalla molemmat puolet seisoivat vastatusten apumiestemme kootessa huumaantuneita kaloja.

Kolme tuloksetonta päivää vietimme Su'ussa. Minota ei saanut yhtään työmiestä plantaasille villien joukosta, eivätkä villit saaneet yhtään päätä Minotalta. Ainoa, joka sai jotakin, oli Wada, ja hän sai oikein aimo kuumeen. Suurvene hinasi meidät lahdelta, ja purjehdimme pitkin rannikkoa Langa Langaan, isoon kylään, minkä asukkaat olivat kalastajia ja merimiehiä — ns. "suolaisen veden miehiä" — ja mikä oli äärettömällä työllä perustettu eräälle laguunin hiekkasärkälle — kirjaimellisesti perustettu: se oli tekosaari, minkä ihmiskädet olivat rakentaneet suojapaikakseen verenhimoisia viidakkovillejä vastaan. Laguunin maanpuoleisella rannalla oli Binu, missä villit puoli vuotta aikaisemmin olivat hyökänneet Minotan kimppuun ja surmanneet sen kapteenin.

Kun purjehdimme lahteen kapean salmen läpi, tuli meitä vastaan kanootti tuoden sanoman, että samana aamuna sieltä oli poistunut sotalaiva, jonka miehistö oli polttanut kolme kylää, surmannut kolmekymmentä sikaa ja hukuttanut pikku lapsen. Se oli kapteeni Lewesin komentama Cambrian. Hän ja minä olimme tavanneet toisemme ensimmäisen kerran Koreassa, Japanin-Venäjän sodan aikana. Ja sittemmin olivat tiemme lakkaamatta sattuneet yksiin, mutta emme olleet enää milloinkaan kohdanneet toisiamme. Samana päivänä kuin Snark saapui Suvalle, Fidzi-saarille, kuulimme Cambrianin juuri poistuneen sieltä. Vilalla — Uusilla Hebrideillä — käyntiemme välillä oli yksi päivä. Eräänä yönä purjehdimme toistemme ohi Santo-saaren edustalla. Ja samana päivänä kuin Cambrian saapui Tulagiin, me läksimme Penduffrynistä kahdentoista peninkulman päästä. Täällä Langa Langassa meidät erotti muutama tunti.

Cambrian oli käynyt rankaisemassa seutua Minotan kapteenin murhasta. Miten rankaiseminen oli luonnistunut, saimme kuulla seuraavana päivänä, kun lähetyssaarnaaja mr Abbot tuli veneellä luoksemme. Kylät oli poltettuja siat tapettu, mutta alkuasukkaat olivat välttyneet henkilökohtaiselta rangaistukselta. Murhaajia ei ollut saatu vangituiksi, mutta oli löydetty Minotan lippu ja muu siitä ryöstetty omaisuus. Lapsen kuolema johtui väärinymmärryksestä. Binun Johnny-niminen päällikkö oli kieltäytynyt opastamasta Cambrianin miehiä murhaajien kyliin, ja yhtä huonolla tuloksella koetettiin hänen alamaisiaan saada oppaiksi. Kapteeni Lewes selitti silloin kiukustuneena Johnny-päällikölle, että tämän kylä sietäisi polttaa. Johnnyn englannin kielen taito ei riittänyt sellaisen ajatushienouden kuin "sietäisi polttaa" ymmärtämiseen. Hän käsitti kapteenin sanat niin, että nyt hänen kylänsä poltettaisiin. Ja silloin sen asukkaat pakenivat niin hurjalla kiireellä, että lapsi putosi veteen. Sillä välin Johnny-päällikkö kiiruhti mr Abbotin luo. Hän pani neljätoista Englannin kultapuntaa lähetyssaarnaajan käteen ja pyysi mr Abbotia menemään Cambrianille ja taivuttamaan kapteeni Lewesin sanottua maksua vastaan menemään matkoihinsa. Johnnyn kylää ei ollut poltettu. Eikä myöskään kapteeni Lewes ollut saanut niitä neljäätoista kultarahaa, sillä näin ne sittemmin Johnnyn hallussa hänen ollessaan Minotalla. Johnnyn oppaaksilähdön esteenä oli muka ollut iso äkämä, mitä hän näytti minulle hyvin ylpeänä. Mutta todellisena syynä — aivan varmasti, vaikk'ei hän tahtonut sitä tunnustaa — oli toki se, että pelkäsi viidakkolaisten kostoa. Jos hän tai joku hänen miehistään olisi näyttänyt merisotilaille tien, hänen kyläänsä olisi kohdannut varma verilöyly heti, kun Cambrian oli nostanut ankkurinsa.

Vielä valaistakseni Salomonin saarten oloja mainitsen, että Johnny toi Minotalle kaupaksi pirkkelin, suurpurjeen ja keulapurjeen, ja hintana oli pieni erä tupakkaa. Seuraavana päivänä saapui laivalle Billy-niminen päällikkö ja luovutti — myös vähäistä tupakkamäärää vastaan — maston ja puomin. Kaikki kuului suurveneeseen, minkä kapteeni Jansen oli ottanut villeiltä Minotan edellisellä retkellä. Vene oli Ysabelin saarella olevan Meringe-plantaasin omaisuutta. Yksitoista pestautunutta työmiestä, kaikki Maritalta, oli päättänyt paeta plantaasilta. Koska he olivat viidakkolaisia, he olivat aivan tottumattomia "suolaisella vedellä" eivätkä kyenneet hoitamaan venettä. Mutta he houkuttelivat kaksi San Cristovalin alkuasukasta, "tottunutta merimiestä", pakenemaan kanssaan. San Cristovalin miehet saivat ansaitun palkkansa. Heidän olisi pitänyt olla viisaampia. Päästyään varastamallaan veneellä onnellisesti Malaitalle viidakkolaiset hakkasivat luotsaajiltaan pään poikki vaivojen korvaukseksi. Sen veneen ja sen vehkeet kapteeni Jansen sai takaisin.

Enkä minäkään ollut "turhaan" tehnyt matkaa Salomonin saarille. Siellä vihdoinkin sain nähdä Charmianin mielen nöyryytettynä ja hänen naisellisuudestaan tuntemansa kuningatarylpeyden maan tomuun masennettuna. Se tapahtui Langa Langassa, ihmiskäsien luomalla saarella. Vaeltelimme siellä keskellä ujostelemattoman alastomia miehiä, naisia ja lapsia. Meillä oli revolverimme kädessä, venemiehistömme istui täysissä aseissa airojen ääressä, ja veneen perä oli käännetty maata vasten. Sotalaivan viidakkolaisille antama läksy oli siksi tuoreessa muistissa, ettei meidän tarvinnut pahasti pelätä hyökkäystä. Kiertelimme siis kaikkialla katselemassa ja saavuimme mahtavalle puunrungolle, mikä oli asetettu sillaksi matalan kanavansuun poikki. Silloin mustat asettuivat tielle tiheäksi muuriksi ja kieltäytyivät laskemasta meitä eteenpäin. Pyysimme selittämään, minkä tähden meitä estettiin. Mustat vastasivat, että me kyllä pääsisimme sillan yli. Emme käsittäneet heitä. Silloin he selittivät selvemmin. Kapteeni Jansen ja minä olimme miehiä, ja sentähden me pääsimme eteenpäin. Mutta ainoakaan "Mary" ei saanut edes kahlata kanavan poikki sillan lähitse, saati kulkea sillan yli. "Mary" merkitsee naista Etelämeren englannissa. Charmian oli Mary. Hänelle silta oli tabu... Oi miten rintani paisui ylpeydestä! Vihdoinkin oli miehinen arvoni päässyt täysiin oikeuksiinsa. Minä kuuluin sukupuoleen, jolla oli herruus ja valta, me olimme MIEHIÄ — ja me saimme kulkea suoraan sillan yli, mutta hänen täytyi tehdä kiertomatka veneellä.

Kaikki tietävät Salomonin saarilla, että kuumekohtaukset usein aiheutuvat mielenliikutuksesta. Puoli tuntia sen jälkeen kuin Charmiania oli kielletty kulkemasta sillan yli, hänet saatettiin nopeasti Minotalle, käärittiin viltteihin ja hänelle annettiin annos kiniiniä. En tiedä, minkälaatuisia mielenliikutuksia Wada ja Nakata samaan aikaan olivat joutuneet kokemaan — joka tapauksessa hekin sairastuivat kuumeeseen samana päivänä. Salomonin saaret saisivat totisesti olla terveellisempiä kuin ovat!