Part 4

Lehmän oikea omistaja ei voi muuta kuin karvain mielin katsella lautamiehen omavaltaista menettelyä. Hänen tekisi mieli kyllä alkaa käräjäjuttu tätä vastaan, mutta pelkää kuitenkin, että tämä tottuneena käräjänkäviänä, kaikenlaisia verukkeita ja mutkia käyttämällä, voisi vierittää kaiken syyn päältään. Ei ole hyvä tulla tekemisiin niin mahtavan miehen kuin Rantalehon Juhon kanssa.

Lautamies kotia tultuaan viepi tuomansa lehmän navettaan ja käypi sitten sisälle huoneeseensa. Sieltä hän hakee esille täysinäisen viinapullon, ainoan, joka vielä on jälillä, ja rupeaa itsekseen ryypiskelemään. Saatuaan tulen piippuunsa, vetelee hän tyytyväisenä savuja ja muutamia ryyppyjä juotuaan heittäypi hän pitkäkseen sängyn kannelle. Mutta yht'äkkiä johtuu joku ikävä asia hänelle mieleen, hän nousee äkkiä ylös ja rupeaa levottomana kävelemään edestakasin lattialla. Pian kuitenkin hänen mielensä taas muuttuu ja rauhoittuneena hän istahtaa sängyn laidalle.

Silloin pistää hänelle päähän lähteä kylpemään. Hän laittaa sanan piika Anna Liisalle, että tämän pitää hetikohta panna sauna lämpiämään.

Kylpyä odotellessaan hän tyydyttelee viinahimoaan tiheään pullosta maistelemalla, koettaen siten tyydyttää rauhattomia ajatuksiaan, vaan nepä ovat meren aaltojen kaltaiset, jotka milloin, äkkimyrskyn synnyttyä, raivoisesti pauhaavat ja vimmatusti eteenpäin syöksyvät, milloin taasen, myrskyn ohi mentyä, rauhallisesti vierivät ja vähitellen tyyntyvät.

Rantalehon Juho toisinaan tuskautuneena ajattelee, kuinka jotkut tohtivat sitkeästi häntä vastustaa ja aikaansaavat sen, ettei hän voi toteuttaa kaikkia aikeitaan; toisinaan hän taas mielihyvällä miettii, kuinka toiset pitkittä mutkitta suostuvat hänen tuumiinsa ja kuinka hän on saanut jonkun asian onnistumaan aivan mielensä mukaisesti ainoastaan joitakin pieniä verukkeita käyttämällä.

Toisinaan tuntuu häntä omatunto hiukan vaivaavan jostakin vääryydestä ja hän alkaa jo vähän katua tekojaan. Mutta silmänräpäyksen ajan kuluttua on hänen mielensä taas muuttunut ja hän miettii ajatuksissaan taas jotakin uutta omavaltaista tekoa.

Hän alkaa jo olla vähän viinoissa, kun Anna Liisa huoneeseen tultuaan sanoo hänelle: "Nyt saisi lautamies tulla kylpemään."

"Minä tulen aivan paikalla", vastaa lautamies ja rupeaa vaatteitaan riisumaan.

"Tarvitaanko siellä minua?"

"Kyllä; sinä saat tulla kylvettäjäksi. Menehän jo ennakolta!"

Riisuttuaan hän sitten alastonna kävelee pihan poikki ja tulee, hoiperrellen astuen, törmän rinteessä olevaan pienenlaiseen saunaan.

Lavolle tultuaan ja vastan käteensä saatuaan käskee hän Anna Liisan lyödä löylyä ja rupeaa sitten ihoaan pieksämään.

"Etkö sinä, sen tyttö lepakko, älyä tarpeeksi löylyä lyödä!" huudahtaa hän silloin tyytymätönnä Anna Liisalle, kun ei mielestään lavolla ollut tarpeeksi kuuma.

"Kyllä kai. Minä pelkään vaan, että kivet ovat kovin kuumat", vastaa Anna Liisa ja hoilauttaa hyväsesti vettä kuumalle kiukaalle. "Mutta kyllä kai täältä löylyä lähtee. Saanko paljonkin lyödä?"

"Lyö häntä niin, että sitä asiaksi asti tulee!"

Ja Anna Liisa syytää monta kertaa kiululla vettä kuumille kiville, ja äkkiä tuleekin kuuma lavolle, tulee kovasti löylyä, jotta lautamiehelle alkaa hätä tulla.

"Voi sen tyttöä! Aivanhan sinä poltat minun!" ärjähtää hän silloin.

"Itsehän te löylyä paljon tahdoitte."

"En minä liiaksi tahtonut. Voi sinua, minkä työn olet tehnyt! Aivan tahdot hengen ottaa isännältäsi."

"Tulkaa alas, jos siellä liiaksi kuuma lienee!"

"Niin, jos enää täältä hengissä pääsenkään -- Minä kohta pyörryn -- -- -- Voi hirmuista, minkälainen kuumuus täällä on!" sanoo lautamies ja laskeupi alas lavolta. "Tiedä sinä, kuule Anna Liisa, että minä en suvaitse sinua talossani enää. Ennen huomisiltaa pitää sinun olla poissa talostani. Se on vissi se!"

"Ettehän nyt niin kova liene. Eihän se ollut minun syyni, että liiaksi tuli löylyä."

"Vai ei ollut! Vielä sinä tohdit minua vastustaakin! Tiedä, että mitä minä kerran sanon, sen pitää tapahtua. Siinä ei sinun eikä kenenkään muun vastustus auta mitään."

"En kyllä lähde pois, ennenkuin saan täyden palkan koko vuodelta."

"Sepä nyt ihme! Sinä lähdet aivan koreasti, kun minä sinun ajan pois, etkä kyllä saa palkkaa ihan mitään. Sinä et ole sitä ansainnut."

"Sepä nyt nähdään! Minä manuutan teidät käräjiin, niin lautamies kun olettekin", vastaa Anna Liisa suuttuneena ja lähtee pois saunasta. "Tuommoinen lautamies joutaisi hirteen."

"Sinä olisit hirteen vietävä noitten häijyjen puheittesi tähden", huudahtaa lautamies jälkeen ja kiroilee itsekseen Anna Liisan häijyyttä.

Sitten hän, vähän aikaa itseään jähdytettyään ja kiukkuisen mielensä vähän tyynnyttyä, lähtee uudestaan lavolle kylpemään.

Yksinään hän nyt hoitaa itsensä, kylpee, pesee ja valelee itseään sekä lähtee sitten saunasta alastonna, ruumis puhtaana, vaan mieli mustana. Hän ei tunne mitään katumusta käytöksestään Anna Liisaa kohtaan. Päinvastoin, häntä suututtaa vaan kaikki vähimmätkin vastustukset, joita joku palkollinen on uskaltanut tehdä hänen käskyjään ja menettelyään vastaan. Häntä ei saisi kukaan vastustaa, hän kun on aina tottunut tekemään oman mielensä mukaan ja saamaan tahtonsa toteentumaan. Eipä häntä kukaan muu tohdikaan niin sitkeästi vastustaa kuin tuo itsepäinen Kivivaaran Matti, joka on yhtä suuri käräjänkäviä kuin hänkin. Siitä miehestä on hänellä ollut vastusta enemmän kuin kerran.

Juho katsahtaa ulos huoneensa akkunasta ja näkee rantapolkua pitkin lähenevän yksinäisen miehen, jonka hän kohta tuntee juuri Kivivaaran Matiksi.

"Enpä liioin ihastu tuon miehen käynnistä", miettii Juho, vaan käypi kuitenkin kättä antamaan Matille, kun tämä sisälle saapuu, ja kyselee kuulumisia sekä käskee istumaan.

"Mistä sinä nyt tulet?" kysyy hän sitten tältä.

"Tuolta tulen kirkonkylän puolelta", vastaa Matti. "Siellä oli asioita vähän toimitettavia."

"Mikä potelli sinulla tuolla povessa pullottaa?"

"Onpahan lamppuöljypotelli. Meiltä kun öljy on loppunut, niin ostin kauppamiehestä uutta."

"Vai niin. Minä luulin, että siinä sinulla olisi jotakin parempaa ainetta."

"Mitä parempaa?"

"Esimerkiksi viinaa."

"Eihän toki. Kukapa sitä siellä olisi myynyt! Mutta sinulla näyttää tuossa pöydällä olevan sitä parempaa ainetta."

"Eipä sitä paljon enää ole. Mutta tulee siitä muuan ryyppy vielä."

Ja Juho kaataa yhteen pikariin viinaa vieraalleen ja toiseen itselleen, ja kumpikin juopi kerralla pikarinsa tyhjäksi, jotka Juho täyttää vielä uudestaan moniaan kerran, kunnes pullosta aine loppuu.

"Minä tulin tuumille niistä tavaroista, jotka minä tuonnottain sinulta ostin", sanoo Matti muun ohessa. "Minä olen ajatellut, että täältä saan veneen, jolla lähden niitä kotirantaani viemään."

"Mitä sinä nyt enää!..." vastaa Juho, silmäkulmiaan rypistäen. "Kun et ole käynyt ajoissa niitä perimässä, niin minä olen ruvennut katsomaan niitä omikseni ja osaksi niitä jo käyttänyt omiin tarpeisiini."

"Mitä sinä, kuule, nyt puhut! Mitä olet uskaltanut tehdä minun tavaroitteni kanssa, joista olen täyden hinnan maksanut!"

"Mitä sitä on niin hullu, että menee etukäteen maksamaan!"

"Minähän sillä maksoin, ettet niitä muille möisi. En saattanut arvata että sinä tohtisit olla niin omavaltainen ja hävytön minuakin kohtaan, jospa muita kohtaan menetteletkin miten tahdot vaan ja useinkin ihan laittomasti. Tiedä se, että sinun pitää heti antaa minulle minun tavarani, ja jos olet niistä mitään kuluttanut, täytyy sinun korvata kaikki vahinko. Muuten tästä paha asia tulee."

"Älä tyhjää porpata! Ei se asia kuitenkaan enää parane."

"Anna sitten rahat minulle takaisin heti paikalla."

"Niitä minulla ei enää ole."

"Voi sinua, kuinka väärin olet tehnyt! Tästä tulee sinulle kovin ruma asia, kun minä lain voimalla itselleni oikeutta haen. Minä turvaudun lakiin, enkä heitäkään asiaani kesken, vaikka sinulta menisikin maat ja mannut. Ei ole ollenkaan säälittävä, että sinäkin joskus saat rangaistuksen pahoista töistäsi. Muistatko, kuinka väärin teit silloinkin, kun et rengillesi maksanut palkkaa ainoastaan sen syyn nojalla, että hänen oli täytynyt muuan viikko olla poissa laillisen syyn vuoksi? Muistatko sitä asiaa, hä? Eikö sinua omatuntosi siitä vähääkään nuhtele?"

"Jos kovin paljon tuolla lailla puhut, niin minä näytän nyrkilläni, kuinka paljon sinulla on sananvaltaa."

Ja Juho ja Matti väittelevät kiivaasti keskenään, kinastelevat ja inttävät sekä haukkuvat toisiaan, kunnes he vihdoin niin riitaantuvat, että ryntäävät vastakkain ja rupeavat tappelemaan.

Hyvän aikaa he lykkivät ja retuuttavat toisiaan, kummankaan voitolle pääsemättä ja siinä mylläkässä huonekaluja kaadellen. Monesti on Juho saamaisillaan Matin allensa, vaan tämä kuitenkin ponnistelee kovasti vastaan eikä anna kaataa itseään. Vihdoin, kun Juho taas yrittää paiskata Matin allensa, kaatuvat molemmat pitkäkseen lattialle, vaan Juhopa silloin sortuukin allepäin.

Samalla irtaupi korkki pullon suulta Matin povilakkarissa ja pullon sisällys valuu Juhon kasvojen ja vaatteitten päälle ja tunkeupi hänelle silmiin ja sieramiin.

"Tähän asti sinä olet ollut vaan kuvernööri", sanoo silloin piloillaan Matti. "Mutta koska sinä näyt rupeavan uusia oikeuksia itsellesi anastamaan ja suurempaa valtaa haluamaan, niin minä nyt voitelen sinun kuninkaaksi."

"Voi sinua, sinä ilkeä pilkkaaja!" huudahtaa Juho suuttuneena ja rupeaa raivostuneena Matin päälle uudestaan ryntäämään. "Minä sanon sinulle sen, että kohta sinulle käypi hyvin huonosti, kun uskallat niin raa'asti minua pilkata."

Mutta Matti, nähdessään Juhon silmittömästi suuttuneen ja kovin hirmuisen näköisenä kohti käyvän, ei antaudukaan enää tappeluun, vaan lähtee kiireimmän kautta, Juho jälissä, rantaan päin juoksemaan, lykkää sieltä heti vesille veneen ja hypättyään siihen lähtee kiireesti kotirantaansa päin soutelemaan; eikä Juho kerkiä häntä tavottaa, vaan jääpi rannalle seisomaan ja kiroillen katselee poistuvaa Mattia.

* * * * *

Sen tapauksen jälkeen alkaa Rantalehon Juhon mahtavuus ja valta vähetä. Kun yksi alkaa häntä ahdistella, niin moni muu seuraa esimerkkiä, ja hän saapi haasteen haasteen perästä ja joutuupi käräjissä vastaajaksi mitä rumimmista asioista. Eivät auta enää hänen koukuttelemisensa ja mutkittelemisensa, vaan hän menettää jutun jutun perästä, tuomitaan maksamaan isoja sakkoja ja kulunkeja ja viimmein julistetaan menettäneeksi lautamiehen virankin. Sen jälkeen hänen omaisuutensa väleen hupenee alituisten ulosottojen kautta; hän menettää kaiken irtaimen omaisuutensa vasaramiehen käden kautta, ja hänen maansa joutuu ihan rappioon, sekä myydään vihdoin sekin julkisessa pakkohuutokaupassa ihan polkuhinnasta.

Silloin on hän kerrassaan hävinnyt mies, ilman omaisuutta, ilman luottamusta, ilman ystäviä. Ei kukaan usko häntä enää, ei kukaan tahdo antautua tekemisiin hänen kanssansa, eikä auttaa häntä. Ei kukaan sääli hänen onnetonta tilaansa, sillä yleinen mielipide on, että se on hyvin ansaittu rangaistus hänen tekemistään vääryyksistä.

KESÄILTA.

On lämmin kesäilta. Taivas on pilvetön ja ilma kirkas. Aurinko paistaa vielä korkealla lännen puolella taivasta ja levittää kirkasta valoaan kaunisten maisemien yli ja kuvastuu kauniisti järven kimaltelevia aaltoja vasten.

Tuuli vierittelee laineita, jotka vierivät vierimistään vastarantaa kohti, kunnes viimmein loiskahtelevat rantakivejä vasten. Mutta iltaa myöten tuulen voima raukenee ja aallot pienenevät pienenemistään.

Siellä täällä järven pinnalla kelluilee veneitä, mikä minnekin päin kulkien, mikä vastatuulta soutaen, mikä purjeessa myötätuulta laskien.

Näkyypä muuankin Ouluun meniä pitkä tervavene kohti joen niskaa tuleskelevan. Tuuli kun on raukea, ei vene isosti mene, vaikka siinä onkin iso purje, mutta menee se kuitenkin niin että saapuu viimmein kosken niskaan ja laskee rantaan niemen nenään.

Veneestä astuu maalle kaksi miestä ja muuan nainen tiedustellakseen laskumiestä. Mutta eipä näy likitienoilla ketään. Heille on puhuttu, että hän tähän aikaan oleskelee kosken niskan varrella eikä kotonaan, jottei olisi Ouluun meniöitten haettavissa, joita tähän aikaan on liikkunut tavallista enemmin. Luultavasti hän lienee nytkin jotakin venettä alas viemässä, koskapa häntä ei näy.

He miettivät mennäkseen likimmäiseen taloon, josta niemen metsän takaa kattoa vaan vähän näkyy, vaan samalla he havaitsevat muutaman kosken vartta ylöspäin hitaasti nousevan tervaveneen, jota muuan mies köydestä raskaasti vetää, kulkien hyvin etukumarassa kivimöljän päällä, ja toinen rompsisauvomella perästä työntää. Niitä he aikovatkin odottaa, saadakseen kuulla, eivätkö ne olisi mahtaneet laskumiestä nähdä.

Onpa vaan niillä kova työ tuossa nousuhommassa, varsinkin kun on vähän painoa veneessä! Toisinaan vene kovimmassa kuohussa pysähtyy siihen paikkaan, yritteleepä joskus alaspäinkin painumaan, mutta nostajat, ponnistaen kovasti voimiaan, saavat sen kuitenkin siitä kohoamaan ja ehtivät viimmein kosken niskaan, jossa jäävät rannalle vähäksi aikaa levähtämään.

Menevät Oulumiehet tuntevat tuliat Mäntylän miehiksi, jotka ovat heille vanhastaan hyviä tuttuja, sekä käyvät heitä tervehtimään ja kättelevät kukin heitä erikseen.

"No, mitä kuuluu Oulumatkalle?" kysyy vanhempi mies niistä, jotka olivat tulleet laskumiestä hakemaan.

"Eipä sinne sanottavia kuulu", vastaa Mäntylän miehistä se, joka oli venettä vetänyt. "Mitä kuuluu Korkeavaaran puolelle?"

"Eipä mainittavia sinnekään. -- Hyvä tuli matkailma nyt."

"Jopa vaan. Teille tuo onkin varsin suotuisa, jotka alaspäin olette menossa, kun saatte komeasti myötävirtaa ja myötätuulta laskea."

"Eipä nyt tuulesta tällä kertaa ole isoa apua."

"Vähän kuitenkin ja parempihan se on kuin souto kovassa vastatuulessa. -- -- -- Tuota, ottakaapa tästä, Matti ja Eera, -- -- -- tässä olisi putellin pohjassa vähäsen -- -- --"

"Kiitoksia!" vastaa Matiksi puhuteltu, ryyppää pullon suulta ja antaa sen sitten Eeralle. "Sepä hyvältä maistui."

"Hyvää viinaa!" arvelee Eerakin ja antaa pullon sen omistajalle, joka siitä itsekin ryyppää ja antaa sitten kumppanilleen, sanoen: "He, Vilppo, ota... vielä tässä on sinullekin."

Vilppo, hänkin vähän maistettuaan ja annettuaan pullon takaisin tarpojalle, kääntyy Korkeavaaran naisen puoleen ja kysyy tältä:

"No, Ouluunko se Hilmakin nyt on menossa?"

"Ka, Ouluun", vastaa Hilma lyhyesti, katsahtaen Eeraa silmiin naurusuin, vaan kohta taas kääntyen poispäin ja niemen polkua kohti katsahtaen. "Tuolta on joku Rantalasta tännepäin tulossa."

"Niinpä näkyy olevan. Taitaa ollakin juuri Rantalan komea Elsa. Se luulee vissiin tapaavansa Saarelan Laurin, joka kuitenkin on vielä jälilläpäin."

"Näkyikö laskumiestä missään?" kysyy Korkeavaaran Matti Mäntylän Heikiltä, Vilpon veljeltä, kun pullo uudestaan oli kiertänyt miehestä mieheen.

"Se tuli vastaan koskella", vastaa puhuteltu. "Siinä kun me Pystyä nousimme, näkyi hän sivu menevän, laski Aholan venettä, ja kiireesti menikin, jotta yhdessä vilauksessa hän jo oli kaukana meistä. Kohta kai hän ehtii tänne."

Hymyhuulin, punoittavin poskin ja silmissä lempeä, kirkas loiste tulee Rantalan Elsa saapuville ja tervehtii ystävällisesti kummankin veneen väkeä, iloissaan varsinkin Hilman tavatessaan, vaikkei kohtaakaan sitä, jota varten oikeastaan on tänne tullut. Eera katselee oikein mielihyvällä ja ihastuksella Elsaa, kun tämä Hilman kanssa puhelee, ajatellen, että onpa se kaunis ja sievä tyttö tuo Elsa.

"Eikö ole näkynyt Saarelaisia tuleviksi?" kysyy hetkisen kuluttua Elsa Mäntyläisiltä.

"Ne ovat vielä jälilläpäin", selittää Vilppo. "Ne eivät ennättäneet meidän kanssamme yhteen matkaan. Mutta samana päivänä oli niillä kyllä aie Oulusta lähteä. Eipä luulisi heidän kaukana enää olevan."

"Oulussako te viimmeksi olette heitä tavanneet?"

"Ka, Oulussa. Aika pulskan näköisenä ja pystypäisenä näkyi Lauri astelevan katuja pitkin. Se käski minun sanoa sinulle, siinä tapauksessa että me ennen kotia kerkeämme ja sattuisimme sinun näkemään, jotta hän on tervennä ja hyvissä voimissa kaupunkiin saapunut ja toivoo samanlaisena kohta sinun taas näkevänsä."

"Miksikä se Elsa noin tarkkaan Saarelaisista kyselee?" kysyy Eera. "Ja mitä hänellä on Laurin kanssa asioita?"

"Mitäkö!... Eikö morsiammella ole aina asioita sulhonsa kanssa?"

"Morsiammella!... Vai on se Elsa Laurin morsian!... ja minä tässä äsken rupesin arvelemaan, että tuossapa olisi minulla tarjona kaunis morsian, vaan mitenkään nyt käynee?"

"Mitenhän käynee!" vastaa Elsa naurusuin. "Eipä se taida enää olla toista kertaa tarjolla, joka kerran on toiselle luvattu."

"Niinkö lienee hullusti asia! Häätynee minun sitten muualta lempilintu itselleni hakea, kun en täältä saanut."

"Ka, tuoltapa tuo näkyy laskumies tulevan!" huomaa samassa Matti.

Elsa käypi ensiksi laskumiestä vastaan ja kysyy tältä: "Eikö sattunut Saarelaisia vielä näkymään?"

"Nyt et tarvitse enää kau'an vuottaa", vastaa laskumies ja käypi Mäntyläisille ja Korkeavaaralaisille kättä antamaan. "Tuonne tulivat he Aiton alle juuri kun minä läksin sieltä tännepäin astumaan; sinne jäivät vielä levähtelemään."

Elsa tulee tietenkin hyvin iloiseksi tästä uutisesta ja riemuitsee mielessään, kun tietää kohta saavansa nähdä Laurin. Lämpimästi sykähtää hänen nuori sydämmensä, suu vetäytyy iloisempaan hymyilyyn, silmiin ilmaantuu kirkkaampi ja lempeämpi loiste ja poskille nousee heleämpi puna tuon odotetun sydämmen esineen kohta tapahtuvan tulon johdosta.

Mäntyläiset ja Korkeavaaralaiset hyvästelevät toisiaan sekä Elsaa ja lähtevät matkaan kumpikin eri suunnille, Mäntyläiset järven poikki soutelemaan ja Korkeavaaralaiset koskea alas menemään, laskumies vakavana perässä.

Elsa jääpi paikoilleen ja katselee heidän jälkeensä, katselee miten vene mukavasti hyppelehtää kosken kovissa laineissa, jotka nopeasti sitä eteenpäin työntävät, ja miten paljon hitaammasti Mäntylän vene etenee nyt jo tyyntynyttä järven selkää pitkin.

Nojautuen muutamaa koivua vasten, jonka lehdet vielä hiljalleen värähtelevät, seisoo Elsa niemen nenässä ja silmäilee lapsuutensa tuttuja seutuja ja varsinkin usein sattuu hänen katseensa koskelle päin. Sieltähän ne Saarelaisetkin kohta tulevat. Mahtavina vierivät korkeat aallot, syöksyvät rajusti eteenpäin hyrskyten ja vaahdoten; rynnistävät toisinaan kallioita vasten ja syytävät silloin vesisateita korkealle ilmaan.

Kosken rannoille rakennettujen kivimöljäin takana kohoavat korkeat jokitörmät, joitten rinteitä kaunistavat tiheässä kasvavat pensaikot, lehtevät koivut ja korkeat petäjät, ja miellyttävä tuore tuoksu leviää metsästä. Monet lintuset visertelevät iloisesti iltalaulujaan vaalean vihreillä puitten oksilla, toiset iloisina lentää lehahtavat puusta puuhun, hyppelevät oksalta toiselle, riemuiten illan ihanuudesta. Muuan onkimies seisoo tanakkana kivimöljän päällä, pitkä onkivapa kädessään, ja pyytää koskesta kaloja sekä katselee vesissä suin, miten iso komea lohi palavimmassa kosken kuohussa koholle hypähtää, miten kohta sen jälkeen vähän pienempi taimen saman tempun tekee ja miten harri sieppaa perhon muutamassa vähän tyyneemmässä paikassa... Käypipä muuan kilttu onkeenkin ja onkimies nakkaa sen sievästi maalle. Huvitettuna työstään ja tuntematta muusta vastusta kuin sääskistä hän onkiessaan siirtyy kosken kuvetta alaspäin, kulkien möljää pitkin, kunnes viimmein saapuu sen päähän. Silloin käyvät törmät jyrkemmiksi ja muuttuvat viimmein kymmenen sylen korkuisiksi äkkijyrkiksi, pystysuoriksi kallioseiniksi, joitten päällä siellä täällä kallion kolosta iänikuiset petäjät juhlallisina ylentelevät latvojaan taivasta kohti. Noita jyrkkiä kalliorantoja ei mikään ihminen voisi ylös kamuta ja sen vuoksi onkimies onkineen heti möljän päähän tultuaan kiipeää törmän päälle ja katoaa vihdoin näkymättömiin puitten taakse. Onpa varsin juhlallista ja mieluista katsella kaikkea tuota, jokea ja sen mahtavia rantoja, kuohuvaa koskea ja sen hyrskyviä laineita kesäisen ilta-auringon hohteessa.

Sattuupa Elsa silmäelemään järvelle päinkin ja antaa katseensa kiitää pitkin rasvatyyntä pintaa, yli suurten selkäin, rannasta toiseen, niemestä niemeen, saaresta saareen. Varsin kauniilta näyttää vaalean punainen kirkko järven takana tuolla niemen nenässä koivujen keskellä ja punamullattu talo siellä likellä korkean vaaran huipulla sekä pitkän välimatkan päästä siitä pari kolme muutakin taloa kukin korkealla mäellä. Etäällä niitten takana siintää pienenä joku yksinäinen kartano ja siellä täällä metsästä nousee hyvin sakea savu joistakin vasta paloon pannuista tervahaudoista.

Jommoinenkin liike on järvellä. Vene toisensa perästä kiitää yli selän, mikä mennen kirkon puolelle järveä, mikä sieltä tännepäin soutaen, mikä muuten järvellä kulkien. Näkyy siellä muutamia nuottaveneitäkin, joista toiset yhdessä kohti kelluilevat rinnakkain, toiset taas kiireesti etenevät toisistaan ja sitten taas yhtyvät, kun niiden nuottamiehet par'aikaa parvea potkevat. Tuolla niemen kupeella mies ja vaimo ovat verkon laskussa. Tuolla selkäkarin ja niemen väliä kulkee hiljoksellen vene, jossa istuu tyytyväisen ja rauhallisen näköisinä pari henkeä, toinen laskien reimiä järveen, toinen soutaen. Tuolla lahden perällä uiskentelee rauhallisesti parvi vesilintuja, emä poikineen, kenenkään niitä ahdistamatta. Rantamatalikolla telmivät ahvenet ja siiat iloissaan, muikkuparvet pitävät värettä ja hotit ja husut pirahtelevat somasti, tuhansittain tuikahtaen koholle; pitkin tyyntä selkää värähtääpi veden kalvo usein kalojen liikkeistä. Kalalokki lentää liitelee korkealla ilmassa, vaanien järvestä kaloja, ja äkkiä tuikahtaa nuolena sieltä alas sekä lentää sitten pois siian poika kynsissään.

Elsa on sangen huvitettu katselemisestaan, tuntee, kuinka sydämmensä lämpenee kauniin kesäillan ja tuttujen seutujen näkemisen vaikutuksesta, tuntee olevansa erinomaisen tyytyväisellä ja rauhallisella mielellä sekä ajattelee, kuinka silloin on tuntuva hupaiselta, kun Saarelaiset ilmaantuvat näille kotoisille vesille ja Lauri reippaana ja uljaana laskee veneensä tänne niemen nenään.

Samalla huomaa hän vieressään Rantalehon karjan, joka palaa pitkältä kiertokulultaan ja on menossa kotia kohti. Hän silittelee Kellokasta, joka sattuu lähinnä olemaan, taputtelee sitä ystävällisesti kaulalle ja hyväilee, niinkuin oli monesti ennenkin tehnyt, sekä ajattelee, kuinka hupaiselta on silloin tuntuva, kun hän emäntänä Laurin kodissa saapi lypsää ja hoitaa omia lehmiään.

Silloin luopi hän katseensa taas joelle päin ja kummastelee, kun ei Saarelaisia jo ala näkyä. Mutta samalla näkyy kaukana kosken alla vene hitaasti lähenevän, korkean kallioseinän vierite kulkien. Elsa tuntee kohta tuliat Saarelaisiksi ja silloin sykähtää hänen nuori sydämmensä ilosta ja hänen ennestään punoittavat poskensa tulevat yhä punaisemmiksi. Hän näkee, kuinka Lauri rivakasti soutaa ja Saarelan Matti perässä voimakkaasti huopailee. Heillä on varsin vaikeata nousu siinä kalliotörmäin kohalla, kun siinä on niin syvä, ettei sauvotakaan saata, ja souto taas väkevän virran vuoksi käypi kovin raskaaksi. Mutta tottuneet kun ovat sellaiset luonnon vastukset voittamaan, pääsevät he pääsemistään ylemmäksi, ja möljän varrelle tultuaan, kun Lauri paksusta köydestä venettä vetää, hyvin etukumarassa astuen, ja Matti jälempänä rompsiana astelee, joutuu heillä matka tavallisen jalkamiehen nopeudella, vaikka ärjyvä koski kovasti koettaa riuhtoella venettä alaspäin.

Elsa rientää iloisesti tulioita vastaan ja huutaa jo matkan päästä heille "hyvää iltaa". Nämä vastaavat tervehdykseen, mutta jatkavat kulkuaan pysähtymättä siihen asti kuin tulevat tyyneempään paikkaan joen niskassa. Maalle noustuaan ja pantuaan veneensä kiinni, käyvät he kättelemään Elsaa, sanovat terveisiä Oulusta ja sitten kysytään kuulumisia kummaltakin puolen.

Elsan ja Laurin tapautuminen on varsin sydämmellinen. Ilo ja tyytyväisyys loistaa heidän kasvoistaan, kun he jälleen ovat kohdanneet toisensa. Elsa, terveyden puna poskillaan ja lempeä hymy huulillaan, katselee mielihyvällä rakasta sulhoaan, joka vastaa yhtä ystävällisillä silmäyksillä, ja silmäyksilläpä he ilmaisevätkin ilonsa ja ihastuksensa tunteita enemmän kuin sanoilla.

"No, oliko sinulla hupainen matka?" kyselee Elsa.