Part 3

Mutta hyvällä maulla syötiin kuitenkin iltanen, eikä isosti huolehdittu siitä, mitä huomispäivän varalle voitaisiin säästää.

Kun jälkityöt olivat toimitetut, puheltiin sitten vielä vähän aikaa, jolloin emäntä vieläkin huomautti Jaakkoa, että hänen oli uudestaan käyminen Kylmäläisen luona ja pyytäminen viivykkiä kaikin mokomin kesään asti. Sitten kävi Murhelan perhe nukkumaan.

II.

Muuanna päivänä Murhelan Jaakko, reslassa istuen, ajaa karautti ruunallaan kirkolle päin. Hän näytti olevan aika hyvällä mielellä, siinä kun hän reen perässä istui puettuna lämpöiseen lammasnahkaturkkiin ja kiirehti pienikasvuista hevostaan, joka, nyt kun oli hyvä ilma ja jonkunlainen keli, juosta hölkkäili sievästi.

Jaakko oli menossa asialle kirkolle päin, kirkkoherran ja Kylmäläisen puheille, ja toivoi asiansa onnistuvan, hänellä kun nyt oli jotakin, mitä maksuksi viedä. Olihan reessä kalaa, mätiä, lintua, astioita ja päälle päätteeksi muuan ketunnahka. Eilen oli hän nimittäin käpylauvasta saanut komean ketun. Olihan siis nyt syytä olla hyvällä mielellä, kun oli toivo saada maksut kirkkoherralle umpeen suoritetuiksi ja velka Kylmäläiselle lyhennetyksi, joka kenties, saadessaan vähänkään maksua, mahtaisi taipua odottamaan loppusummaa kesään asti.

Jaakko ehti viimmein pappilan kartanolle, nousi verkalleen ylös reestä, otti pois suitset hevosen suusta ja pani sille eteen vähäsen heiniä sekä lähti sitten, hitaasti astuen, ensiksi pirtissä käymään.

Siellä hän teki hyvän päivän, kyseli kuulumisia, ja tiedusteli sitten, mahtoikohan kirkkoherra kotona olla. Kotonahan sen sanottiin olevan.

"Mahtaisikkohan tuo tarvita astioita?" kysyi hän sitten.

"Mitä astioita teillä on?" kysyi vuorostaan muuan pappilan renki.

"Onpahan saavia, salkkaria, ämpäriä..."

"Ehkäpä tuo moniaan niistä ottaisi."

"Sitten on minulla kalaa, mätiä, lintua..."

"Niitä kyllä otetaan. Tarjotkaahan kirkkoherralle, niin kyllä ottaa, sillä kuuluupa hän vähin semmoista kyselleen."

"Mistä saitte ketun?" kysyi muuan renki, joka ulkoa tullessaan oli nähnyt Murhelaisen ketunnahkan.

"Sainpahan käpylauvasta", vastasi Jaakko.

"Hyvänlainen nahka näytti olevan. Kenelle aiotte kaupitella sitä?"

"Tuonne ajattelin Kylmäläiselle."

Vähän aikaa vielä istuttuaan ja puheltuaan lähti Jaakko verkkaisesti kartanon poikki astumaan päärakennusta kohti, meni keskikuistista sisälle porstuaan ja siellä väänteli tovin aikaa avainta, ennenkuin pääsi sisään kirkkoherran huoneeseen.

"Hyvää päivää!" sanoi hän ja meni kirkkoherralle kättä antamaan.

"Jumal' antakoon!" vastasi kirkkoherra kätellessään. "Mitä kuuluu?"

"Eipä sanottavia. Mitä Teille kuulunee."

"Eipä erityistä. -- Käykää istumaan!"

Jaakko istahti. "Hyvänlainen on ilma nyt."

"Niinpä taitaa olla. On vähän lauhempi kuin on ollut talven kuluessa."

"On toki jo isosti lauhtunut ilma. Kyllä sitä onkin kylmää tänä talvena ollut."

"Pakkaistalvihan se on ollut."

"Jopa niin. -- Tuota, minä tulin tuumille niistä rästeistä, jotka viimmein minun kohaltani auki jäivät."

"Vai niin. Mistä Te olettekaan?"

"Tuoltahan minä olen Murhelasta. Onhan se kirkkoherra minun ennenkin nähnyt."

"Se on kyllä mahdollista, vaan enhän minä toki voi kaikkia muistaa. -- Katsotaanpa niitä västejä!" Kirkkoherra silmäili rästilistaansa ja sanoi sitten:

"Murhelasta näkyy olevan vielä yhdeksäntoista markkaa kahdeksankymmentä penniä maksamatta. Aiotteko maksaa ne nyt?"

"Ka, sitä vartenhan minä tänne tulin."

"Hyvä!"

"Tuota, ei minulla nyt rahaa ole..."

"Mitä te sitten maksusta puhutte!"

"Minä tässä yritin sanomaan, ettei minulla nyt ole rahaa enempää kuin neljä markkaa."

"Sillä ei kau'as tulla."

"Ei kyllä, vaan minulla olisi muuta kalua vähän, jos Teillä niinkuin passaisi..."

"Eihän minulla enää sovi rästejä vastaanottaa muuten kuin rahassa, maksuaika kun aikoja sitten on sivu mennyt."

"Niinhän se kyllä on, vaan kun sitä nykyään ei saa rahatienestiä millään, niin mistäpä sen rahan ottaa! Kyllä kai minä hyvin mielelläni rahassa maksaisin, jos sitä olisi, vaan siinäpä se pilan tekee, ettei sitä ole. Mutta Tehän viimmein lupasitte minun kalulla maksaa."

"Olenko luvannut?"

"Lupasittehan ihan varmaan. Kuuli kai sen Heikkilän Aappo, joka silloin sattui tässä vieressäni olemaan. Myönnyittehän kernaasti ottamaan, kun minä Teille tarjottelin mateita, mateen mätiä..."

"Nytpä minä muistan, että siitä oli jotain puhetta. Tottapa siis otan, koska olen luvannut. Onko teillä muuta vielä?"

"Olisihan niitä lintuja vähäsen ja monioita astioita."

"Jaha. Viekääpä ne sinne köökin puolelle ja puhukaa ruustinnalle, niin hän saa niistä valita, mitä tarvitaan!"

Kun Jaakko oli palannut köökin puolelta, niin laskettiin sitten, kuinka paljon häneltä vastaanotetut tavarat tekivät rahassa ja havaittiin niitten arvon olevan neljätoista markkaa.

Jaakko antaessaan rahassa lisäksi neljä markkaa, josta jo oli maininnut, sanoi: "Ne rästit taisivat tehdä kahtakymmentä penniä vaille kaksikymmentä markkaa?"

"Niin, niin ovat", vastasi kirkkoherra. "Eivät tulleet siis vieläkään umpeen. Puuttuu markka kahdeksankymmentä penniä. Eikö Teillä ole enää rahaa niin paljon, että saataisiin koko summa umpeen?"

"Ka, ei ole enää penniäkään. Ettekö rupeaisi vielä ottamaan moniaan astian?"

"Eipä minulla käy laatuun, kun niitä ei enää tarvita; tulihan tuota jo äsken otetuksi enemmän kuin olisi tarvittukaan."

"Kun ei passanne, niin tottapahan jääpi vielä auki minun kohaltani se markka kahdeksankymmentä penniä. Ettekö rupeaisi odottamaan kesään asti, niin minä koettaisin siihen asti saada jäännöksen maksetuksi?"

"Eipä se käy laatuun odottaminen, kun kerran rästilista on valmis. Jonkun viikon päästä lähetän sen kuvernööriin, josta se sitten menee vallesmannille. Koettakaa sitä ennen maksaa! Eihän tuo niin iso summa ole."

"Älkää Jumalan nimeen panko hakemukseen sitä minun kohtaani, muuten minulle häviö tulee!"

"Voinettehan toki senvertaisen summan maksaa?"

"En minä voi. Semmoinen köyhyys on nyt meillä, ettei ole rahaa ollenkaan, eikä ole tulossakaan, ainakaan talven ajalla."

"Köyhyyttähän nykyään kaikki valittavat, ja jos minä rupean kaikkia valituksia korviini ottamaan, niin aivanhan minä jään palkattomaksi."

"Kyllä sitä nykyään on paljon köyhyyttä, ja taitavat jotkut syyttä suotta valittaa. Mutta kyllä minun varattomuuteni on ihan tosi asia, ja kohta tulee pahakin peli eteen, kun Kylmäläinen on ruvennut minua hätyyttämään. -- Etteköhän rupea odottamaan kesään asti, jos Teillä ei sovi kokonaan helpottaa loppusummaa?"

"En minä voi odottaa, eikä oikein käy laatuun helpottaakaan, sitä kun kaikki nykyään pyytävät. Mutta saapihan sitä toki aina jonkun verran rahaa kokoon, kun vaan lienee tointa ollenkaan."

"Ei tosiaankaan sitä näy millään toimella saavan. Se raha on niin tarkkaan tältä paikkakunnalta hävinnyt. -- Minä pyydän vieläkin, älkää panko hakemukseen sitä minun kohtaani!"

Kirkkoherra kun muisti Murhelaisen reessä nähneensä ketunnahan ja epäili hänen haluttomuuttaan maksaa, sanoi: "Eikö ole rahaa se ketunnahka, jonka minä satuin reessänne havaitsemaan, vaikk'ette sitä kenties tiedäkkään. Myykää se niin saattehan rahoja, jotta voitte minulle loppurästinne maksaa!"

Murhelan Jaakko epäili, että tuskin sillekään löytyy rahalla ostajaa, ja ilmoitti, että hänellä olikin ollut aie viedä se Kylmäläiselle velan lyhennykseksi. Sitten selitti hän, minkälaisella kannalla asiansa oli Kylmäläisen suhteen ja kuinka tämä häntä hätyyttää.

Kirkkoherralle tuli viimmein sääli häntä ja sen vuoksi antoi hän hänelle anteeksi loppurästin.

Jaakko siitä tietysti tuli hyvilleen, kiitti, vaan kysyi vielä varmuuden vuoksi: "No, nyt taisi tulla selväksi minun kohtani?"

"Niin teki. Ette tarvitse pelätä hakemusta."

Jaakko sitten vielä vähän aikaa istuttuaan viimmein teki lähtöä, hyvästeli kirkkoherraa ja sanoi vielä lähtiessään: "Jumala Teille palkitkoon vanhurskaitten ylösnousemisessa sen, kun Te minua vähän avustitte siinä rästien kohassa!"

Hän meni ulos, kävi vielä pirtissä, ja lähti sitten vasta ajamaan Kylmäläisen puheille.

Kylmäläinen ei juuri hellästi vastaanottanut, ei käskenyt istumaan, eikä paljon puhutellutkaan, vastasi vaan kylmästi Jaakon puheisiin.

Kun Jaakko oli maininnut tuoneensa monioita astioita ja vähäsen mateita sekä muutaman ketunnahan, lyhentääkseen velkaa, sanoi Kylmäläinen:

"Vai niin. Olenhan jo ennen sanonut, että minä tahdon rahassa saatavani ottaa. Sen ketunnahan voinen kuitenkin ottaa, sen kun kyllä saapi rahaksi vaihtumaan; jos se vaan on jonkunlainen."

"Kyllä se on hyvä nahka."

"Ei sillä kuitenkaan velka paljon lyhene. Sinun olisi pitänyt saada velkasi umpeen. Mutta kun et ole ajoissa maksanut, olen sinulle kuvernööristä hakenut valmiiksi velkatuomion. Tässä saat sen nyt. Syytä itseäsi, että näin on käynyt!"

Jaakko saadessaan Kylmäläiseltä papereita, ei tiennyt mitä sanoa, seisoi vaan hämmästyneenä ja alakuloisena, korvallistaan kynsien.

"Sinun pitää nyt minulle antaa osanantotodistus;" selitti Kylmäläinen.

"Tuota, enhän minä osaa kirjoittaa."

"Niin, se on totta. Tänne on hankittava vieraita miehiä."

Vieraita miehiä tuli; yksi niistä kirjoitti päätökseen, että Jaakko oli saanut siitä osan, ja toiset todistivat.

Kylmäläinen selitti sitten, että Jaakolla oli vielä kuukausi valitusaikaa, mutta sen kuluttua tulee päätös heti toimeenpantavaksi.

"Mitäpähän valittamalla paranee", sanoi Jaakko, "kun kerta asia lienee oikea! Ja jos paranisikin, niin milläpä se köyhä valittaa!"

"Kuukauden kuluessa on sinun joko valittaminen tai maksaminen. Muuten heti tapahtuu ryöstö Murhelassa."

"Kyllähän minä ymmärrän. Eikö kuitenkin passaisi vuottaa kesään asti?"

"Ei minulla sovi. Minä tarvitsen rahani itse, eikähän asia viivyttämällä parane; sen olen jo nähnyt."

"Kenties sitä kesään asti jollain keinoin saapi itselleen rahaa. Nyt sitä ei saa mistään."

"Siihen minä en voi mitään. Minä tahdon pois rahani. -- Niinkuin sanoin, on sinulla vielä kuukausi valitusaikaa, ennenkuin asia tulee ryöstömiehen käsiin. Ole nyt toimellinen, niin voit suoriutua pulasta!"

"En voi millään toimella. Kerrassaan tulee nyt häviö minulle. Ettekö voisi armahtaa kesään asti?"

"Johan minä olen sanonut, etten voi. Se pitää sinun uskoa kerralla jo. -- Tuoppas se ketunnahka tänne, niin katsotaan, mikä sille hinnaksi voidaan panna!"

Jaakko toi nahan, jonka Kylmäläinen tarkastettuaan havaitsi aivan hyväksi, mutta oli siksi viisas, ettei ruvennut sitä kovin kehumaan, jotta paremmasti kehtaisi siitä huonon hinnan tarjota. Hän sanoi nimittäin Jaakolle: "Kymmenen markan arvoiseksi olen minä tämän katsonut. Minä merkitsen päätökseen kymmenen markkaa maksetuksi."

Eihän Jaakolla auttanut muu kuin tyytyä siihen, mitä Kylmäläinen sanoi, ja jättää ketunnahka hänelle. Ja kun hän näki ettei asiansa ruvennut muuttumaan, jos hän miten olisi puhunut, poistui hän viimmein Kylmälästä ja lähti alakuloisella mielellä kotia päin ajamaan, matkallakin vaan miettien, mikähän mahtanee neuvoksi tulla, kun Kylmäläinen niin kovin ahtaalla pitää.

III.

Talvi oli kulunut loppupuolelleen, pakkaset poistuneet ja ilmat paranneet. Talvikeliä oli vielä, vaan sitä ei voinut enää kau'an kestää. Ihmiset olivat hyvillään, kun toivoivat kesän pian tulevan ja sen muassa parempien aikojen.

Mutta Murhelassa ei oltu kovinkaan hyvillään. Siellä eivät olleet asiat paranneet, päinvastoin vaan huononneet, ja synkein mielin huomattiin, ettei heidän tilansa voisi parata kesänkään tultua.

Nimismies oli käynyt talossa kirjoituksella. Kaikki lypsävät lehmät ja joukko muutakin irtaimistoa oli pantattu Kylmäläisen saamisesta.

Tänään oli huutokauppapäivä.

Levottomana asteli Jaakko pihalla, katsellen, alkaako toimitusmiehiä näkyä, ja alakuloisena miettien, miten oli huutokaupassa käyvä. Emäntäkin, kun sattui pihalle tulemaan, näytti hyvin surulliselta, seisoi ja katseli vesissä silmin, ajatellessaan, että häneltä kenties jo tänään lehmät riistetään, ellei semmoista pelastusta tule, että muusta tavarasta tarjotaan niin korkeaa hintaa, jotta lehmät säästyvät. Mutta eipä sitä tähän aikaan monella rahaa ole, ja jos onkin jollakin harvalla, joka huutamaan tulee, niin onpa nähty jo ennenkin, että semmoinen huutaja kehtaa ottaa tavaraa melkein ilmaiseksi.

Nimismies saapui paikalle, tuli myöskin Kylmäläinen ja joku muukin.

"No, onko sinulla nyt rahaa?" kysyi nimismies Murhelan Jaakolta heti tultuaan, "vai pitääkö meidän ruveta huutokauppaa pitämään?"

"Mistäpä se raha olisi tullut!" vastasi Jaakko.

"Täytyy siis ruveta toimitukseen."

"Eiköhän tuo mitenkään kävisi laatuun lykätä huutokauppa tuonnemmaksi ja vuottaa kesään asti?"

"Kaikkea minä kuulenkin", vastasi nimismies vihaisesti. "Semmoista minulle puhut! Kun sinulla on ollut aikaa jo näinkin kau'an, etkä kuitenkaan ole niin paljon toimittanut, että olisit tarvittavat rahat hankkinut, niin mitenpä sinulla kesäänkään asti asiat paranisivat?"

"Kuulkaahan vallesmanni! Tähän aikaan on niin huono raha-aika, ettei nyt saa rahaa millään, ei vaikka kuinka koettaisi."

"Siihen minä en ole syypää."

"Enhän ole sitä sanonutkaan. Mutta ajatelkaapa, ettei nyt saa rahatienestiä, vaikka miten koettaisi! Uskokaa se, että minä olisin Kylmäläisen saamisen jo aikoja sitten maksanut, jos vaan olisin voinut! Mutta eihän nyt millään rahaa saa, ei ole työtä, eikä kalulla ole hintaa."

"Kyllä sitä aina jotain saisi, kun olisi tointa. Toimettomuus se on enimmästi syynä huonoon raha-aikaan."

"Ei olekaan, kuulkaahan vallesmanni! Olihan täällä kerran hyväkin aika, jolloin ihmiset vähällä toimella saivat rahaa. Silloin jos mistä työstä sai rahapalkan; vaan nyt..."

"Heitä jo pois tuommoiset puheet! Kun ei sinulla nyt ole rahaa, niin mitenpä sitä kesälläkään olisi paremmasti?"

"Aina sitä silloin kuitenkin vähän paremmin saapi, vaan nyt ei saa ihan millään. -- Minä vieläkin kysyn, eiköhän millään keinoin kävisi laatuun vuottaa kesään asti?"

"Etkö sinä ymmärrä, sen tolvana, että asiat menevät laillista tietä, eikä minun vallassani ole vuottaminen! Olisit sen asian sopinut Kylmäläisen kanssa."

"Eipä hän ruvennut vuottamaan."

"Ja sinä kehtaat minulta viivytystä pyytää, minulta, jonka asia juuri on auttaa Kylmäläistä oikeuteensa."

"Minä ajattelin, että jos Te kuitenkin tuntisitte jotakin sääliä köyhää kohtaan ja voisitte armahtaa..."

"Kyllä sinun puheesi eivät näy loppuvan, ellemme ala..."

"Eihän täällä ole huutajiakaan."

"Ei ole paljon, vaan ei niitä ole enemmän muulloinkaan."

"Ajatelkaapa vallesmanni, että kun nyt myötte minun tavarani, minä aivan joudun häviöön!"

"Hanki sitten rahat, niin saat pitää omaisuutesi!"

"Mistäpä ne rahat tulisivat! Mutta ajatelkaapa, että kun nyt minulta lehmät menevät, niin millä se joukko sitten elää!"

"Se ei ole minun asiani sitä ajatella. Minä teen vaan, mitä virkaani kuuluu, ja sillä hyvä, Nyt..."

"Tuota saanhan kysyä vielä, kuinka iso se onkaan koko minun maksettavani summa?"

"Se tekee korkojen, hakemuskulujen ja ulosottomaksujen kanssa yhteensä vähän yli yhdeksänkymmenen markan."

"Jopa on noussut isoksi, aivan kaksinkertaiseksi alkuperäisestä summasta, joka oli vaan neljän- ja viidenkymmenen välillä. -- Tuota, mitenkähän se on sen ketunnahan kanssa? Onkohan se mahtanut tulla mihinkään merkityksi?"

"Mikä ketunnahka?"

"Niin, minä vein tässä talvella Kylmäläiselle ketunnahan ja hän lupasi merkitä sen hinnan päätökseen, lieneekö sitten merkinnyt."

"Ei tässä ole missään kohti mistään ketunnahasta mainittu."

"Olisiko sitten mahtanut jäädä ylöspanematta, vaan kyllä minä sen maksoin ja hän lupasi vielä kymmenestä markasta sen ottaa."

Samassa tuli Kylmäläinen siihen saapuville. Hän oli ollut myytäviä tavaroita katselemassa. Hän näytti nimismiehelle tuomiossa yhtä kohtaa, johon oli kymmenen markkaa kuitattu. Se oli juuri siitä ketunnahasta!

"Aivan oikein", sanoi nimismies Jaakolle. "Kymmenen markkaa on kuitattu maksetuksi, vaan maksamatta on yhdeksänkymmentä yksi markkaa, niinkuin jo sanoin. -- Nyt alkaa toimitus."

Ja huutokauppa alkoi ja meni tavallista menoaan. Kun ei ollut monta huutajaa, menivät tavarat aivan halvasta.

Yksi hyvänlainen vene myytiin kymmenestä markasta ja muutamia verkkoja yhteensä kuudesta markasta. Lehmiä kun myytiin, nousi Haluaan hinta viiteentoista, Kyllikin viiteentoista, Mielikin kahteenkymmeneen ja Kännikin, joka oli paras lehmä kaikista, viiteenkolmatta markkaan. Niin tavoin tekivät kaikki huudot yhteensä yhdeksänkymmentä yksi markkaa justiinsa.

Kaikki nämä tavarat huusi Kylmäläinen enimmästi itse, kun muut eivät kyenneet mainittavaa ostamaan.

Alakuloisena katseli Murhelan isäntä, miten hänen tavarataan myytiin aivan polkuhinnasta, miten elämän ehdoksi aivan tarpeellinen omaisuus vasaramiehen käden kautta joutui säälimättömäin ihmisten haltuun, jotka kyllä kehtasivat sitä ottaa melkein ilman edestä. Ja hän kynsi korvallistaan ja päivitteli ajan huonoutta, kun ei mitenkään ollut rahaa saanut, päivitteli Kylmäläisen tylyyttä, kun ei ruvennut kesään asti vuottamaan, vaan nyt riisti häneltä omaisuuden juuri kesää vasten, jolloin hän siitä olisi tullut suurimman hyödyn saamaan.

Hyvin karvasteli mieltä myös nuo isot hakemuskulut ja ulosottopalkat. Viisikolmatta markkaa tekivät hakemuskulut, jotka hänen nyt syyttä suotta piti maksaa. Velka se oli velka, jonka hän kerran oli saanut hyväkseen nauttia ja josta hän nyt maksoi takaisin, minkä oli saanutkin. Vaan nuo muut kulut ne olivat aivan liikaa, joista hän ei koskaan ollut mitään hyötyä saanut ja jotka hänen kuitenkin piti maksaa. Kun olisi Kylmäläinen ennen taipunut tavarassa ottamaan saamisensa, niin silloin siitä olisi päässyt paljon vähemmällä, vaikkapa olisikin antanut lehmät mennä niin halpaan hintaan kuin kahteenkymmeneen markkaan kappaleelta. Olihan siinä hänen omakin tyhmyytensä syynä, kun ei suostunut siihen hintaan. Nythän meni kaksi lehmää vielä halvempaankin. Voi aikoja, voi päiviä! Kun olisi tuon tiennyt, niin eipä olisikaan Kylmäläinen saanut saatavaansa hakemukseen panna. Mutta eihän tuota arvannut, että näin oli käyvä. Kaikkein paras lehmä, tuo hyvälypsyinen Kaunikki, meni nyt hakemuskuluista yksistään.

Entäs sitten, kun ulosottomiehen palkaksi meni kuusitoista markkaa! Ja Halunasta maksettiin vaan viisitoista! Siis enemmän kuin yksi lehmä meni vallesmannin palkaksi. Siinä sitä jo on palkkaa! Kaksi kertaa käväsi talossa ja semmoisen palkan sai. Se ei ole suinkaan huonosti näin huonona aikana.

Miksikähän se niin pitäneekin olla, että, kun muut ihmiset eivät mitenkään saa tienestiä, silloin vallesmanni paraat palkat vetäsee, kun muut ihmiset köyhtyvät, silloin virkamies rikastuu? Talonpojan järjen mukaan se olisi luonnollista, että virkamiehellä olisi palkkaa sitä mukaa kuin aika on huono tai hyvä, paremmalla ajalla parempi, köyhemmällä pienempi palkka. Mutta niinpä ei olekaan; on ihan päinvastoin vallesmannin palkan suhteen.

Kaikkein ikävintä kaikesta on kuitenkin, että lehmät riistetään juuri kesää vasten, juuri kun olisi ollut toivo päästä parempaa elämää viettämään, kun olisi kohta saanut karjan laitumelle laskea, jolloin sen elatus ei olisi mainittavaa maksanut, jolloin siitä olisi suurimman hyödyn vähimmällä kustannuksella saanut. Millä se nyt joukko elää, kun ei tule olemaan karjan antia? Eihän elämästä tule mitään ilman lehmiä, vaan milläpä niitä saapi mistään, nyt kun melkein kaikki irtain on talosta hävinnyt? Kyllähän mahtanee lopulta tulla talokin myytäväksi!

Jaakon tähän tapaan päivitellessä, oli Eeva vielä surumielisempi. Hänellä vuoti kuumia kyyneleitä, kun ainoat lypsävät lehmät olivat myödyt, kun navetta kohta oli tyhjenevä ja karja häviävä vaikka oli tulossa kesä, tuo ilon ja toivon aika. Mutta nytpä tuntui vaan siltä, että kesä toisi muassaan surua ja toivottomuutta.

Kun Kylmäläinen tuli ottamaan ostamansa lehmät ja vei ne pois navetan parsista, silloin Eeva itki yhä katkerammasti surren sekä omaa että lehmäin kohtaloa. Kyynelsilmin hän katseli, kun Haluna, Mielikki, Kaunikki ja Kyllikki pois vietiin, jotka vietäessään surkeasti ammoilivat suuresta ikävästä, nuo mieluisat elukat, jotka eivät olleet kenellekään tutummat ja mieluisemmat kuin hänelle. Nyt ne vietiin pois kodistaan, vietiin pois tuosta niille hyvin tunnetusta navetasta, jossa ne olivat asuneet syntymästään saakka. Ne vietiin pois toiseen navettaan, outoihin parsiin, oudon hoitajan hoidettaviksi. Kun ne joutuisivat edes hyvän kohtelun alaisiksi! Mutta tulkoonpa niille hyvä tai huono hoitaja, niin varma on, että ne tulevat suuresti ikävöimään entistä asuinpaikkaansa, tulevat kaipaamaan entistä hoitajaansa ja lypsäjäänsä.

Ja Eeva katseli vielä kauan mieluisten lehmäinsä jälkeen, kun niitä pois vietiin, katseli vesissä silmin; vaan kääntyi viimmein pois muistaen rakkaita lapsiaan, joitten ruuasta hänelle nyt oli suuri huoli tuleva.

Ja Jaakko hän käveli murheellisena, ajatellen, mikä nyt neuvoksi tulee, mistä nyt joukolle ruoka tulee.

KYLÄN MAHTAVIN.

Kihlakunnan lautamies Rantalehon Juho istuu pullo kourassa huoneessaan sängyn laidalla ja tuon tuostakin viinakultaa maistellen muistelee velallisiaan ja mitä hänellä on heiltä saada. Varsinkin suututtaa häntä, ettei Kuuselan Aappo ole vielä tehnyt mitään asiaa velkansa maksusta.

"Sepä nyt kumma", miettii hän ja nousee äkkiä kävelemään, vilkkaasti liikutellen silmiään ja silmäkulmiaan rypistäen, "ettei Aappo maksa minulle velkaansa milloin minä vaan tahdon! Minä tahdon sen häneltä vielä tänä päivänä ja hänen täytyy maksaa; siinä ei auta mikään. Onpa täytynyt muittenkin mukautua tahtoni mukaan, eikä Aaponkaan auta vastaan ponnistella."

Mielihyvällä hän sitten ajattelee, kuinka hän usein on saanut tahtonsa toteentumaan ja kuinka suuri hänen vaikutusvoimansa on; ja tyytyväisenä hän istahtaa taas entiselle paikalleen.

Hän muistelee, kuinka hän käräjissä monesti on voittanut asiansa, vaikk'ei se ole aina ollut oikeakaan, ainoastaan oman taitonsa ja toisen taitamattomuuden tähden.

"Minä olen tottunut käskemään ja vallitsemaan kylässäni", miettii hän itseensä tyytyväisenä, "ja kyläläiset, siivoja ja hyvänluontoisia kun ovat, antavat minun menetellä itsensä kanssa melkein miten tahansa. Minun sanani on melkein sama kuin kylän päätös. Minä olen kylän mahtavin mies, eikä olekaan ilman syytä minua ruvettu kutsumaan liikanimeltä 'kuvernööriksi'. Mutta vielä mahtavampi olen ennen ollut, silloin kun tulin isännäksi tähän Rantalehon taloon. Silloin kelpasi elellä, kun metsä tuotti runsaasti rahoja ja pellot antoivat hyvin viljaa. Tämä maahan onkin kylän paraimpia. Mutta eipä se enää paljoa tuota, sillä metsää on tullut liiaksi haaskatuksi ja niin hyvin maatilukset kuin rakennukset ovat päässeet rappeutumaan. Varallisuus on siis melkoisesti vähentynyt. -- Vaan senpä vuoksi juuri on syytä olla kova velallisia kohtaan. Minä lähden hetikohta Aapon luokse itse ulosottamaan saatavani, kun hän ei hyvällä ruvenne maksamaan."

Aapon luokse tultuaan lautamies, kun ei voi tältä rahaa saada, vaatii lehmän.

"Minä en rupea lehmääni antamaan velasta, jonka määrä tuskin vastaa puoltakaan lehmän hintaa", väittää velallinen vastaan.

"Ei siinä auta mikään", vastaa silloin lautamies, silmäkulmiaan rypistäen ja katsoen tuimasti silmiin. "Kun et hyvällä antane, minä vien väkisellä."

"Siihen ei sinulla liene oikeutta. Eipä ole ennenkään kuultu, että kukaan ilman laillista tuomiota saapi toisen omaa ottaa."

"Minäpä tunnen lain ja asetukset ja niissä sanotaan, että ellei velallinen voi hankkia velkojalle samanlaista rahaa tai tavaraa kuin tältä velaksi sai, niin on velkojan vallassa ottaa muuta lajia palkkioksi. Sillä perustuksella minä sinulta nyt tahdon ottaa lehmän, koska sinulla kuitenkaan ei rahaa ole."

"En tiedä, mitä mahtanee laki sanoa, vaan kyllä se on sillä puheella, että minä en lehmää anna, ennenkuin vallesmanni tulee sen myymään. Kun vuotat moniaita kuukausia, niin kyllä sitten rahassa maksan velkani."

"Vai niin, sinä olet niin itsepintainen. Mutta tiedä, että jos minua kovin vastustelet, siitä tulee sinulle pahat seuraukset."

Sen sanottuaan poistuu lautamies, menee suoraan navettaan, ottaa sieltä lehmän ja lähtee sitä kotiaan viemään.