Part 2

Siinä kun olivat kumpikin valmistuneet, tuli Lehtolainen ja hänen muassaan kirkonmies, joka ei ollut vielä illalla kinkeritaloon ehtinyt, aamutervehdykselle.

He tervehtivät hyvin kohteliaasti ja kirkonmies tuli kättä antamaan ja pastori ja lukkari puolestaan hyväntahtoisesti heitä puhuttelivat ja kyselivät kuulumisia kirkonmieheltä, vaan eipä hän mitään erityisesti mainittavia tiennyt.

"Hyvä nyt taitaa ilma olla", arveli pastori.

"Onpa nyt laatuun käypä ilma", vastasi kirkonmies ja kävi pastorin kehoituksesta istumaan, "eipä ole nyt sateesta heti pelkoa."

"Tuleeko kirkonmies suoraan kotoaan?"

"Ka, sieltähän minä tulen. Eihän sieltä ole kuin kolmen neljänneksen matka, niin sitähän ei kovin kau'an astele."

"Onko väkeä tullut lisää eilisestä?" kysyi taas pastori, isänhän puoleen kääntyen.

"Näkyypä sitä karttuneen", vastasi Lehtolainen. "Illalla myöhäsellä tuli vielä useita ja nyt aamusella on yhä enemmän tullut."

"Tähän aikaan", lisäsi kirkonmies, "ovat ihmiset töiltään päässeet tulemaan, nyt kun on vähän joutilaampi aika, kun on päästy leikkuu- ja peltotöistä. Onpa tullut kinkeriväkeä aivan piirin lai'alta ja tuolta ylikylän rajalta asti."

"Mahtaneekohan olla paljon ripille aikovia?" kysyi pastori.

"Kuuluuhan noita olevan muutamia ukonrahjuksia ja jo vanhoiksi hyvin käyneitä muoreja sekä vaimonpuolia useitakin, jotka eivät kirkolle kyhäy."

Pastori silmäili lukkaria ja arveli: "Mitenkähän ne meillä viinit ja leivät mahtanevat piisata?"

"Eipä niitä liiaksi liene", arveli lukkari, "vaan eiköhän nuo kuitenkin vielä mahtane piisata!"

Einepöytää tulivat nyt piiat kattamaan. Sillä näkyi kohta hau'ikaspottuja, paistettua haukia, ahventa, siikaa kivikupissa, sulattua rasvaa puolillaan, näkyi siinä myös leikeltyä lihaa, juustoa, taimenta, siikaa sekä kapahaukia, ja viinapullo se seisoa törötti keskellä pöytää, pikari vieressä.

"Saisi ruveta ruu'alle", käskettiin.

Lehtolainen kuiski vielä lukkarin korvaan: "Siellä, tuota, esillä pöydällä olisi -- tuota -- niinkuin ruuan aluksi -- karvastusta."

"Niin, niin, kyllähän", mutisi lukkari.

Kun Lehtolainen ja kirkonmies oli poistunut, rupesivat pastori ja lukkari syömään ja kävivät nytkin ruokiin käsiksi yhtä hyvällä halulla kuin edelliselläkin kerralla.

Kun oli eine syöty, ruvettiin hommautumaan pirttiin.

Lukkari kantoi sinne edeltäpäin kirkonkirjat, kinkeripöytäkirjan, virsikirjat, katkismukset, musteen ja kynän sekä kirjasia joukon, joita oli aiottu palkinnoiksi paraimmille lukioille, ja sittenkuin he taas yhdessä pastorin kanssa menivät pirttiin, vei hän sinne vielä messuvärkit, viinin ja leivät. Pastori istahti pöydän päähän, vähän matkaa hänestä lukkari peräseinää vasten sekä sitten kirkonmies likelle pöydän toista päätä; ja väkeä istui pastorista ja kirkonmiehestä lähtien niin paljon kuin penkeille vaan mahtui; ja monta oli seisojaakin.

Väkeä tulvasi vielä lisää avonaisesta ovesta, mutta muuten odottivat kaikki aivan hiljaa toimituksen alkamista. Tosin olivat useat aikojen kuluessa olleet monillakin kinkerillä, mutta juhlatiloina niitä kuitenkin pidettiin ja katsottiin siis nyt niinkuin harvinaista toimitusta ainakin. Mutta kinkerit menivät tavallista menoaan niinkuin vanhoista ajoista asti oli ollut tapana.

Toimitus alotettiin niin, että lukkari veisasi ensin virren ja pastori piti rukouksen. Sitten seurasi tavallinen rippitoimitus ja vanhoille annettiin ehtoollinen. Väkeä laskeusi lavitsalle pöydän eteen, ja siinä nähtiin valkohapsista vanhusta, tutisevaa äijää, ijästynyttä eukkoa, mutta ainahan siihen työntäytyi nuorempaakin väkeä, vaikka pastori muistutti, että ehtoollista täällä annettiin ainoastaan semmoisille, jotka kirkolle eivät kyhäyneet.

Sitten seurasi varsinainen toimitus, nimittäin lasten luetus, sillä lasten kinkerithän ne nämä olivatkin. Siinä kuultiin hyvä- jos huonolukuista, mutta harvat kuitenkin saivat kirjasia luetuksesta päästyään. Jos pastori teki minkä kysymyksen, niin lukiat sen tavallisesti kertoivat ja koettivat sitten muistella, löytyikö katkismuksessa semmoiseen kysymykseen sopivaa vastausta. Jos pastorin tekemää kysymystä ei sattunut katkismuksessa olemaan, silloin monikin jäi seisoa töllöttämään tietämättä mitä vastata, tai jos vastasikin, niin vastasi ihan päin mäntyä.

"Menkääpä Antti ja Liisa lukemaan!" kuului muuan ääni väkijoukossa, kun Kalliovaaran lapsia esille huudettiin. "Menkää nyt!" sanoi äiti uudestaan ja työnti lapsiaan lukemaan.

"Tulkaa, tulkaa!" sanoi pastori, kun he jäivät seisoa töllöttämään keskelle lattiaa.

He siirtyivät nyt likemmäksi, Antti edellä, Liisa jälessä.

"Tule, tule lukemaan!" sanoi pastori vielä Antille pitäen Uuden Testamentin kädessään, "ja sinä, Liisa, mene tuonne lukkarin eteen!"

Niin he vihdoin tulivat aivan nokan alle ja saivat kumpikin alottaaksen heille viitotusta paikasta.

Siinä Antti katseli, katseli, oliko hänellä edessään kirja samaan "tyyliin" kuin kotona, katseli, jotta eihän siinä mahtanut vaan olla "Latinaa". Vaan nähtyään, että oli siinä hänelle tuttuja kirjaimia, ja yhdestä sanasta jo selvän saatuaan, alotti hän lukea hiljaisella äänellä:

"Niinä pee ää ii päi päivinä -- --"

"Kovemmasti!" sanoi pastori.

Antti jatkoi, koettaen vähän koroittaa ääntänsä: "tee uu tu tuli Jii oo Jo hoo aa ännä Johannes koo aa ässä kastaja ja ässä aa aa ärrä saar saarnasi Jii uu Ju (Jumalan kai siinä mahtanee olla -- ajatteli hän --) Jumalan --"

"No, onko siinä nyt Jumalan? Katso tarkemmin!"

"Jo tee ee Jutean koo oo ärrä kor-korvessa."

"Eipä se mene oikein sujuvasti."

"Taisi hämmästyä", kuului vastaukseksi äitin ääni väkijoukosta. "Lukee kai se kotona niin aika selvästi."

Sitten sitä Anttia katkismuksessa kuulusteltiin, ja ainapa hän jotain tiesikin, vaan useat kysymykset jäivät kuitenkin vastausta vaille.

Sillä välin tavaili Liisa lukkarille:

"Aa ällä uu ättä lut aalut ättä aa taa aalutta oo ällä ii lii ooli ättä aa taa ännä aa naa taana --"

"No niinpä se nyt menee laulunuottiin, että osaa ässääkään sanoa."

Vaan ei se luku siitä parannut. Samaan nuottiin se meni sittenkin ja "ättiä" tuli aina vaan.

"Mitä kirjaa sinä olet lukenut?" kysyi lukkari.

"Aapelusta se vaan on lukenut", kuului äitin ääni.

Ja näkyypä se Liisa aapelusta osaavankin vähin, mutta vastasi aina samalla laulunuotilla.

Kun vihdoin luetus päättyi, seurasi pieni muistutus vanhemmille, jotta heidän tuli lastensa lukuseikoista paremmin huolta pitää. Tuli sitten loma-aika ja pastori sekä lukkari kävivät nyt kinkerihuoneessa ja saivat siellä kahvia, sekä tupakoivat siinä sivussa vähän aikaa. Kun he palasivat pirttiin, rupesi pastori kyselmyksiä tekemään, ja lukkari, jolla silloin ei ollut mitään tekemistä, istui vaan rauhallisesti penkillä pöydän ääressä. Väkeä seisoi pirtti melkein täynnä, hyvin totisina kuunnellen pastorin sanoja, kun tämä kulki rivien edessä, tehden kysymyksiä katkismuksen toisesta pääkappaleesta. Siinä hän kyseli ja selitti vuoron perään, ja milloin vastasi rivien etunenässä joku pienokainen ujostelematta ja suoraan, milloin kuului joukon takaa jonkun tutisevan vanhuksen varma vastaus. Ulkona näkyi päivä lämpimästi paistavan, vaan pirtissä oli vieläkin lämpimämpi väen paljouden vuoksi, semminkin kun ei isosti tuulen henki käynyt avatusta akkunasta, sillä ilma oli aivan tyyni. Hiostui siis pastori kysymyksiä tehdessään ja selittäessään ja tarkeni siellä lukkarikin; tippuipa hiki hänenkin otsaltaan, kun hän, pastorin kyselmyksensä lopetettuaan ja rukouksia luettuaan, oli virren värssyn veisannut.

Tavallisia loppukuulustelulta tehdessään kysyi sitten pastori istuessaan taas pirtin ison pöydän ääressä, pöytäkirja avoinna edessään: "Minnekkä ne kinkerit tulevat seuraavaksi kerraksi?"

"Tuonne Rantaleholle kai ne nyt saa panna", vastasi kirkonmies. "Sinnehän niitten vuorokin tulee."

"No, pannaan sitten Rantaleholle, jos ei kenelläkään ole sitä vastaan", sanoi pastori, pöytäkirjaan kirjoittaen. "Sitten -- tuota -- kuinka on sunnuntaikoulujen laita? Onko niitä säännöllisesti pidetty?"

"Näkyyhän täällä muuan koulumestari. Sehän ne asiat paraiten tietää."

"Tuota, onhan sitä koulua pidetty", selitti koulumestari, "milloin vaan on voitu ja lapsia väen on kokoontunut tarpeeksi. Mutta eipä näy kaikilla lapsilla olevan halua koulussa kulkea, jospa toisilla taas on."

Pastori sitten selitti, mitenkä sunnuntaikoulujen suhteen oli meneteltävä ja mitenkä niistä hyötyä olisi. Sitten kysyi hän lopuksi: "Minkälainen on siveellinen tila tässä kinkerikunnassa? Onko missään suhteessa muistuttamista?"

"Lieneeköpä sitä!" vastasi kirkonmies. "Ei minun tietääkseni täällä ole erityisesti pahoja kuulunut."

"Eipä ole kuulunut", todisti joku muukin väkijoukosta.

Siinäpä se sitten oli toimitus lopussa. Pastori puhui vielä joitakuita opettavaisia sanoja, antaen neuvoja ja ohjeita. Sitten hän ja lukkari ottivat hyvästit kuulioiltaan ja poistuivat taas kinkerihuoneeseen, missä heti saivat hyvän puolisen syödäkseen sekä kohta sen jälkeen vielä kahvetkin lähtiäisiksi juodakseen.

Olipa muutamia emäntiä vaatemyttyineen käynyt pakinoilla ja antanut parasta mitä heillä oli hyväntahtoisuutensa osoitteeksi, jotta pastorilla ja lukkarilla nyt oli monioita juustoja kotiin tuliaisiksi viedä.

Siinä kun he lähtöä hankkivat, laitellen kirjoja ja muita kampsujaan kontteihin, tuli kirkonmies ja talonväki sekä monioita muitakin lähteviä tapaamaan ja heiltä jäähyväiset ottamaan.

"Hyvä tässä tulee matkailma", sanoi isäntä, akkunasta ulos silmäillen.

"Sekeessähän nyt ilma kyllä on", arveli emäntä, "vaan onpa täältä matka melkonen ylikinkeriin".

"Kuinkahan pitkälti sinne mahtanee tulla?" kysyi pastori.

"Onhan tästä taivalta", vastasi kirkonmies. "Lopulle yhdeksän neljännestä taitaa karttua."

"Ja pahoja maisemia", lisäsi isäntä.

"Tottapahan kuitenkin kulkemaan pääsee", arveli lukkari.

"Ka, mikäpähän niitä olisi kulkiessa!" vastasi isäntä. "Mutta on kuitenkin tottumattomalle vaikeata astella soita, jotka eivät ole kaikin paikoin porrastettukaan, ja missä ovat, niin ne portaat ovat pahanpäiväiset rämät, tuiki lahonneet ja kaitaiset."

"Onko venematkaa ollenkaan?" kysyi pastori.

"Ka olisihan sitä vähän", vastasi kirkonmies. "Polku kulkee Haukijärven sivu; vaan kun olisivat tähän päähän veneen toimittaneet, että sillä yli pääsisi, niin lyhenisihän se silloin vähän kävelymatka."

"Ka, miksipähän eivät olisi sinne venettä toimittaneet!" arveli Lehtolainen. "Kun he kerran tietävät pappia odottaa, niin tietenkin he ovat silloin pitäneet veneestäkin huolta, jott'ei pastorin tarvitseisi maata myöten kiertää."

Niin siinä tuumittaessa tulivat vihdoin kyytimiehet ja saivat kontit kirkonkirjoineen, nassakoineen kannettavikseen.

Lukkari otti kantaakseen messuvärkit ja pastorikin muisti sateenvarjonsa, ja sitten he hyvästeltyään ja kiiteltyään läksivät matkaan ja kyytimiehet neuvottuaan mistä polku lähtee vetämään antoivat pastorin ja lukkarin kulkea edellä ja astuivat itse jälissä. Ja väki kartanolla katseli heidän jälkeensä siihen asti, kunnes he laskeusivat läntistä Lehtovaaran rinnettä näkymättömiin.

Niin olivat nyt juhlavieraat poistuneet ja kinkerit loppuneet. Saattoi kulua kymmenkunta vuotta ennenkuin ne samaan taloon ehtivät uudestaan tulla.

Väkikin hajausi. Joukottain kulki kansaa monelle suunnalle, ja kontti kontin, mytty mytyn perästä katosi nyt porstuasta ja kartanolta, ja Lehtovaaran talossa oli taas rauhainen, hiljainen elämä.

ULOSOTTO.

I.

"Pääsinpä taas kuitiksi rahoistani. Eivät helise enää hopeat kukkarossa; eikähän noita tosin paljon siellä ollutkaan, vaan olisi niillä kuitenkin aina jotain vähän saanut, kun olisi saanut omiin tarpeisiin käyttää."

Näin puhui Murhelan nuorenlainen isäntä, Jaakko nimeltä, kylältä kotia palattuaan, ripustettuaan turkkinsa naulaan ja pirtin penkille istuttuaan.

Hänen nuori vaimonsa Eeva kolmen lapsensa kanssa tuli hänen lähelleen ja lapset kiipeilivät isänsä polvelle.

"Eikö sinulle tullut kylmä?" kyseli Eeva. "Kätesihän ovat kontassa."

"Eipä vielä siksikään", vastasi Jaakko tyyneesti käsiään hieroen, "vaikka järvellä kyllä kävi kylmänlainen viima. Mutta pakkaseenpa tuota jo on totuttu. Kun ei suurempia vastuksia olisi kuin pakkasia, niin eipä niistä kannattaisi puhuakaan."

"No, mitä kaikkea olet nyt toimittanut kylällä?"

"Kruununveron ensiksikin maksoin, ja sitten ajattelin kirkkoherralle maksut suorittaa, hänelle kun on entistäkin rästiä, vaan kun oli kunnallekin vanhoja maksuja suorittamatta, niin ottivat kunnan miehet kovalle, nähdessään minulla vähän rahaa, ja pakoittivat maksamaan, uhaten muuten panna ryöstöön saatavansa. Eihän minulla silloin muu auttanut kuin maksaa ainoat rahani, eivätkä sittenkään tulleet kunnanverot minun kohaltani umpeen."

"No, on se sekin laitosta se kuntahallitus! Sinne jos kuinka paljon maksetaan, ei koskaan tule kylläksi."

"Mitähän lieneekin hyötyä koko kuntahallituksesta, vaan kyllä sinne rahoja tarvitaan kunnan kassaan, ja sinne niitä hupenee kuin pohjattomaan säkkiin. Luulisi niitä sinne rahoja keräytyvän, kun kannetaan kohta enemmän kuin ruununveroja, vaan tyhjänäpä kuuluu kuitenkin kassa useimmiten olevan; ja kau'an saavat ne, joilla on jotakin sieltä saada, saataviaan odottaa."

"Etkö käynytkään kirkkoherran puheilla?"

"Kävin minä kuitenkin, vaikka hyvin iletti mennä, kun ei ollut, mitä maksuksi viedä. Selitin hänelle asiani ja sanoin, että kyllä olisin hänelle saatavansa maksanut, ellei niin huonosti olisi käynyt, että rahat kaikki veroihin hupenivat."

"Mitä sanoi kirkkoherra?"

"Eipä hän suinkaan hyvillään ollut. Sanoi hyvin rahan tarpeessa olevansa ja täytyvänsä panna hakemukseen kaikki rästinä olevat saatavansa ilman eroitusta; mainitsi kuitenkin, että vielä kerkeän kolmen tai neljän viikon kuluessa maksaa ennenkuin rästit joutuvat hakemukseen. Mutta mistäpä sen nyt rahan siihen asti saapi!"

"Vaikeahan se on sitä saada, kuin ei ole mistä ottaa. Eikö kuulu vielä parempia aikoja olevan tulossa?"

"Vielä mitä! Ei nyt rahoja ole liikkeessä, milloin tulleneekaan. Nekin, joita ennen rikkaiksi mainittiin, valittavat rahan vähyyttä."

"Eikö tukkitöitäkään enää kuulu?"

"Eipä ole heti tiedossa tukkitöitä, milloin tulleneekaan. Siihen taisi jäädä koko tukkihommat, kun viimmein näillä seuduin loppui. Kunpahan tulisikin tukkityötä, niin mikäpä hätä se silloin olisi! Silloin aina saisi rahaa jonkun vähän."

Lapset sillä välin, katsellen ja kuunnellen tarkasti isäänsä, kun tämä puheli, huusivat tuon tuostakin: "Isä, isä!" ja pyrkivät kukin syliin; vaan eiväthän ne sinne kaikki mahtuneet, jonka vuoksi hän, voidaksensa vapaammasti puhua, työnsi ne luotansa ja ojensi samalla vanhimmalle pojalleen ostamansa uuden kuva-aapisen.

"Kas tässä!" sanoi hän. "Tässä saat lukeaksesi kirjan, jonka olen tuonut pappilasta. Se on oikein kuvakirja. Meneppä tuonne toiseen päähän akkunan ääreen sitä katselemaan!"

Poika otti kirjan, kiitti ja meni, ja toiset lapset seurasivat heti muassa, rupesivat uteliaina kuvia katselemaan ja lehtiä selailemaan.

"Pitäkäähän varuin, ettei likau!" käski äiti ja sanoi sitten miehelleen leikillisesti: "No, olihan sinulla rahoja pappilassa käydessäsi, koska sieltä kirjan toit."

"Ka, olihan tuota sen verran toki", sanoi Jaakko, "kun sitä varten jo täältä lähteissäni panin erilleen viisikolmattapennisen. Sitä eivät kunnan miehet saaneet nähdäkään."

"Mutta kuuleppa! Mitenkä kävi sinulle Kylmälässä?"

"Sielläpä se tulikin pahin peli eteen. Kylmäläinen otti hyvin lujalle. Uudesta velasta ei ollut puhettakaan, sillä, kun minä en ollut entistä velkaani hänelle maksanut ja maksuaika oli jo sivu mennyt, oli hän pannut saatavansa hakemukseen."

"Hakemukseen! Kylläpä oli kovana."

"Niin, hän työnsi jo minulle kuvernöörin välipäätöksen."

"No, jopa nyt -- -- Aivanhan se häviö tulee meille. Etkö pyytänyt odottamaan kesään asti?"

"Pyysinhän minkä voin, vaan eipä siinä pyynnöt auttaneet. Hän sanoi, ettei asia viivyttelemällä parane. Siitä on muka vahinkoa sekä minulle että hänelle. Hän vaati paikalla maksua, taikka muutoin menee asia loppuun asti laillista tietä, eikä sitten kyllä hyvä seuraa."

"Kylläpä tuli nyt temppu eteen. Kuinka iso se onkaan nyt se velka?"

"Minun ymmärtääkseni sen ei pitäisi olla kuin alulla viidettäkymmentä markkaa, mutta se kuuluu kuitenkin tekevän nyt kuusikymmentä markkaa, sitä kun korot ja se välipäätöksen haku ovat isontaneet. Mutta se kuuluu vielä kovasti isonevan, ellen saa sitä kolmen viikon kuluessa maksetuksi."

"Mistä nyt siihenkin aiot rahoja saada?"

"Sano se, Eeva kulta! Enhän minä siinä asiassa osaa arvata sinne enkä tänne. Enhän minä niitä rahoja voi mitenkään kokoon saada, kun ei millään rahaa saa, kun ei saa työtä, eikä kalulla hintaa ole. Kyllä tämä on aikaa, kun ei talonpojan tavarasta mitään makseta, tai jos jotain maksettaisiinkin, niin eipä ole rahalla ottajaa."

"Huonosti ovat asiat. Milloinhan mahtaneekin aika parata?"

"Kuka tuon tiennee! Huononevan se vaan näyttää, eikä paranevan. Raha vaan katoamistaan katoaa pois, tietääpä sen, kun verot ja ulosteot puhtaassa rahassa maksetaan ja raha siten pois huilaa, vaan mistään ei mainittavaa sijaan tule. Voista tuota aina jotain vähän maksettaisiin, vaan sitäpä ei tässä paikkakunnassa kartu myötäväksi samoin kuin ei jyviäkään. Mutta aivan huonopa onkin hinta jyvillä, ja tervalla vielä huonompi. Eihän sitä viimme kesänä täällä tervasta maksettu seitsemää markkaa enempi tynnyriltä; ja siihen hintaan sitä kyllä ei meidän kannata ruveta ruukaamaan, kun kuitenkin pitäisi vierasta väkeä työssä pitää, jolle työpalkoista menisi enemmän kuin koko tervasta saisikaan. -- Kyllähän Kylmäläinen kenties olisi ruvennut kesään asti odottamaan, jos minulla olisi isompi tervaruuki, mutta tiesihän se, ettei minun ruukillani monta tynnyriä kartu."

"Mikähän se oikeastaan lieneekin syynä siihen, että kaikenlainen kalu on niin huonossa hinnassa?"

"Totta sitä ei enää niin paljoa tarvita kuin ennen, tai jos tarvitaankin, niin sitä ulkomailla on niin paljon ja niin helppoa, jottei Suomen tavara enää mene kaupaksi kuin polkuhintaan. Pääsyy lienee kuitenkin rahan vähyys."

"Mikä sitten on syynä rahan vähyyteen? Ei suinkaan kaikki raha, mikä veroihin menee, maasta pois huilaa. Luulisihan sen jotenkuten takaisin palautuvan."

"Harvoinpa mitään palautuupi siitä, minkä ylöskantomiehet kerran pois vievät. Ei suinkaan sitä kyllä maksajien kukkaroon takaisin tule, minne huvenneekaan. Virkamiesten palkkaamiseksihan ne verorahat tarvitaan ja heidän palkoistaan ei tietääkseni ole hyötyä talonpojille."

"Mutta ei suinkaan heidän palkkarahansa kuitenkaan kaikki ulkomaille hupene?"

"Eiköhän mahtane isoin osa ulkomaille huveta! Sieltä he saavat vaatteensa, sieltä juomatavaransa, samppanjat, konjakit, viinit ja muut. Kyllä sitä ulkomaille paljon rahaa huilaa ei ainoastaan virkamiesten, vaan muittenkin käsistä. Sieltähän tuodaan kahvet, sokerit, suolat ja sen semmoiset, ja paljon rahaa on myös hukattu Venäjän jauhoihin, joita Suomeen kuuluu tuodun isot määrät, Venäjän raha kun nykyään on kovin halpaa. Sinne sitä on ulkomaille pitkin aikoja Suomen rahaa huvennut, eikä se sieltä rupea palautumaan, kun ei tervasta eikä muusta mainittavaa makseta. -- Kun vaan kohoaisi tervan hinta, kun ruunun metsistä ruvettaisiin tukkeja myömään ja siis tulisi tukkitöitä, niin sittenhän tuota kyllä rupeaisi näillekin seuduin rahaa tulemaan, vaan ei ennen."

Jaakko, näin puhuttuaan, jäi vähäksi aikaa äänettömäksi ja istui penkillä etukumarassa miettiväisen näköisenä, lyhyellä piipullaan kotikasvulehtiä poltellen. Miettiväiseksi tuli emäntäkin, vaan vähän ajan äänettömyyden jälkeen tuli taas puhe maksuista kirkkoherralle ja Kylmäläiselle ja silloin sanoi Eeva: "Kuulehan Jaakko! Kyllä nyt on parasta, että käyt vielä kirkkoherran ja Kylmäläisen luona ja koetat saada lupaa, että saisit työllä tai tavaralla jotenkin velkasi maksaa, elleivät rupea odottamaan kesään asti."

"Tyhjää puhetta. Kylmäläinen sanoi tylysti, jott'ei hän huoli muusta kuin rahasta, vaikka jo lehmää hänelle tarjottelin."

"Älä nyt kuitenkaan lehmiä mene lupaamaan! Mistä sitten maitoa saataisiin ja millä se sitten joukko eläisi!"

"Mikäpä se muukaan neuvoksi tulee! Kylmäläinen käski kaikin mokomin puhdasta rahaa tuoda, vaan lupasi kuitenkin viimmein lehmiäkin ottaa, tarjoten ainoastaan kaksikymmentä markkaa lehmästä."

"Olipa hävytön kovin."

"Ei kyllä siihen hintaan lehmiämme anneta, tuli mikä tuli."

"Etkö tarjotellut verkkoja, astioita, kalaa, lintua tai muuta semmoista?"

"Koetinhan minä hänelle mainita yhtä ja toista; vaan eipä hänelle tuntunut mikään mieleen olevan, käski vaan rahaa tuoda."

"Se raha se on mieluista jos kenelle, Kylmäläiselle, jos muillekin. -- Eikö kirkkoherra ottaisi kaloja tai muuta?"

"Ka, hän kyllä mainitsi, jotta, kun olisi hyviä ja tuoreita kaloja, niin niitä kyllä saisi tuoda ja samoin mätiä. Myöskin lintuja ja kenties astioitakin lupasi hän ottaa, vaikka hän kyllä mieluimmin näkisi rahassa rästit maksettavan."

"Arvaahan sen. Mutta onpa kuitenkin hyvä, että nyt muullakin lailla saatat hänelle rästit suorittaa. Saat nyt ryhtyä astioita tekemään. Sen ohessa ruvetaan ahkerasti joka päivä kaloja jään alta pyytämään!"

"Sehän tässä tehtäväksi tulee. -- Mutta minua kovin huolettaa velka Kylmäläiselle. Jos mitenkäpäin ajattelen, en vaan ymmärrä, mitenkä sen voin saada maksetuksi. Olisikohan tuo sittenkin paras, jos tuota niitä lehmiä -- -- --"

"Älä ajattelekaan sitä! Eivät jouda meiltä lehmät tuolle ahnaalle Kylmäläiselle. Odotahan vielä, eikö tuota jostakin onnistuisi rahaa saamaan! Kenties ei ennätäkään Kylmäläisen saaminen ryöstöön joutua ennen kesää."

"Voi toki! Hän kyllä siitä huolen pitää, että ennättää."

"No, älä kuitenkaan ole kovin huolissasi! Ehkä niitä vielä parempia aikojakin tulee."

Sen sanottuaan poistui emäntä, meni navettaan lehmiä lypsämään.

Sieltä kuului mölinää ja mylvinää. Kovasti ammoili Murhelan karja, jossa oli seitsemän päätä, sonni, neljä lypsävää ja yksi ummessa oleva lehmä sekä vasikka. Ne ammoivat kimakasti, päitään suoraksi oikoen, siten ikävöiden hoitajaansa.

Emännän astuessa sisään navettaan ne yhä mölisivät, vaan käänsivät heti päänsä tuliata kohti, ja näyttivät hyvilleen tulevan; hänen tulostaan, varsinkin Haluna, Kaunikki, Kyllikki ja Mielikki, jotka ikävöivät lypsäjää.

"Tulenhan minä, tulen. Älkää olko millännekään!" lohdutteli Eeva elukoita, taputteli niitä ja antoi ruokaa. Ja karja näyttikin tyyntyvän.

"Eihän teillä mitään hätää ole", puheli Eeva yhä. "Saattehan te ruokaa, jos kohta ette niin runsaasti kuin paremmissa taloissa. Vaan senpä tiedän että teillä on hellempi hoito. Minä teitä hyvin hoidan, kohtelen leppyisesti, ja te tunnettekin tarkkaan minun. Jos joskus teille toinen hoitaja tulee, niin tiedän vissiinkin, että te minua kaipaatte, muistelette ikävällä entistä hoitajaanne."

Niin sanoen kyykistyi hän Halunaa lypsämään. Se oli mieluinen työ tuo kyykyllään olo ja venyttää utareita, joista maitoa kiuluun tirskui. Kuinka olisi hupaista, jos hän sitä saisi häiritsemättä tehdä vielä monet monituiset kerrat!

Mutta saanevatko nuo armaat elukat, Haluna, Kaunikki, Kyllikki ja Mielikki, Murhelan navetassa olla edes kesään asti! Kenties Kylmäläinen ehtii ennen kesän tuloa lain voimalla ulosottaa saatavansa ja vallesmanni tulee Murhelaan huutokauppaa pitämään, jolloin kaikki lehmät velan maksuksi myydään. Tuota ei vielä tiedä, miten on käyvä, vaan alakuloiseksi menee mieli sitä ajatella. Oikeinpa tulivat vedet silmiin Eevalla, kun hän ajatteli, että hänen kenties vielä täytyisi luopua mieluisista elukoistaan. Monet kyyneleet kerkesivät hänellä valua ennenkuin sai lehmänsä lypsetyksi.

Kaikki työt navetassa toimitettuaan, vei hän maidon maitohuoneeseen sekä palasi sitten pirttiin.

Sillä välin oli isäntä käyttänyt hevosta pirtissä, apattanut ja juottanut sekä sitten talliin vienyt.

Emäntä tultuaan laittoi iltasen, pani pöydälle kuivaa leipää, suolamuikkuja ja särvintä. Se ei ollut mikään huono ateria, kun sattui olemaan puhdasta leipää ja särvintä. Tietämätöntä oli, kuinka kauan semmoista hyvää saattoi kestää. Kenties ennen pitkää oli iso puute ruuan suhteen tuleva.