Part 5

"Ka, eihän tuo niin ikäväkään ollut", vastaa Lauri. "Vaan paljon lystimmältä tuntui kuitenkin päästä takaisin kotipuoleen."

"Kyllä sillä tällä Laurilla olikin kiire paluumatkalla", lisää Matti. "Ei ruvennutkaan pitkiä leväyksiä pitämään, koskia ylös hän veti venettä niinkuin hevonen."

"Minä tässä jo äsken", selittää Elsa, "rupesin pitkästymään, kun teitä ei alkanut kuulua. Ajattelin, että mikähän niille on mahtanut tulla. Vaan sitten minä kuulin laskumieheltä teidän olevan tulossa ja silloin rupesin hyvässä toivossa odottamaan. Ja nyt on se toivo toteutunut. -- Lähdetäänpä nyt taloon, niin siellä saamme enemmän puhella!"

Kaikki kolme lähtevät silloin kaitaista polkua myöten peräkanaa astumaan ja sinne he poistuvat niemen metsän takaista taloa kohti auringon juuri laskuaan lähetessä.

Vielä hetkisen kuuluu leivosten liverryksiä ja pienten lintuin viserryksiä, vaan pian vaikenevat eläväin äänet. Sen sijaan kohisevan kosken pauhina kuuluu aina yhtä mahtavana, yhtä kovana.

KUULUTUKSEN OTOSSA KÄYNTI.

Muutaman pimeän talvipäivän iltahämärässä seurakunnan pastori istuessaan yksinään virkahuoneessaan keinutuolissa ja lampun valossa lukien muutamaa kirjaa yht'äkkiä kuuli kulkusten kilinää ja kohta sen jälkeen jonkun kartanoon ajavan. Miettien, jotta lieneeköhän siellä nyt joku parempi tulia, koska niin komeasti kartanoon ajaa, jatkaa hän kuitenkin rauhallisesti lukuaan.

Siinä kun hän istui ja odotteli, jotta eikö sieltä kohta ala joku sisälle tulla, tuli piika huoneeseen ja toi hänelle kahvea.

Tältä kysyi hän: "Kukahan lienee ollut se tulia, joka vasta kartanoon ajoi?"

"Olihan niitä useampiakin tulioita, kolme henkeä", vastasi piika. "Kuuluvat olevan kuulutuksen ottajia aivan tuolta tämän seurakunnan pohjoisrajalta."

"Kaukalaisiapa ovatkin", virkkoi pastori ja piika poistui samassa.

Kohta sen jälkeen tuli sisään muuan keski-ikäinen mies, tervehti hyvin tuttavallisesti ja meni kättelemään pastoria.

Kun oli ensin kuulumisista puheltu ja tulia pastorin kehoituksesta oli istunut, sanoi tämä sitten: "Olisihan minulla kuulutuskirja teetettävä."

"Vai niin? Te olette siis puhemies. No, ketä ne ovat ne kuulutuksille pantavat?"

Puhemies mainitsi niitten nimet.

"Ovatko ne molemmat täällä saapuvilla?" kysyi sitten pastori.

"Kyllä ne ovat; tuonne jäivät pirttiin."

"Menkääpä niitä sisälle kutsumaan!"

Puhemies meni ja palasi kohta taas, nuori mies ja nainen muassaan.

"No, onko teillä tosi aie yhteen mennä?" kysyi pastori nuorilta, kun nämä ensin olivat häntä tervehtineet.

"Ka, semmoinenhan se olisi aie", vastasi heti sulhasmies.

"No, mitä tyttö sanoo?"

"Minulla kyllä", vastasi tyttö, lennättäen katseensa ympäri huonetta ja sen sisustusta silmäellen, "ei ole ollutkaan mitään semmoista aietta. Nämä toiset aivan puoli väkisellä ottivat minun mukaansa, eivätkä aivan selvään sanoneetkaan, missä asioissa tänne lähtivät; sanoivat vaan, että lähdetään lystiä ajelemaan kirkolle. -- -- Minä en ole kuulutuksille panoa ajatellutkaan, enkä kyllä aio tälle miehelle mennä -- -- --"

"Mitä sinä tyhjää! Olethan sinä jo ennen luvannut", väitti kummastunut puhemies ja sulhasmies seisoi yhä enemmän kummissaan ja katseli suurin silmin tyttöön, jotta mitä se nyt ajattelee, kun noin puhuu.

"Enpähän. En minä ole vaimoksi luvannut mennä, enkä haluakaan hänelle mennä."

"Niin, vaan minäpä voin hankkia todistajia siihen, että olet luvannut."

"Saa niitä hankkia vaikka kuinka paljon, vaan ei minua väkisellä kuitenkaan kuulutuksille panna."

"No, mutta Anni, mitä Herran tähden sinä nyt hulluttelet!" sanoi sulhasmies hämillään. "Miks'ei sinulla sovi minulle tulla?"

"Siksi kun ei haluta."

Pastori naurahti ja ajatteli, että sattuukin niitä somia tapauksia näkemään virka-ajallaan, sanoi sitten: "Eihän siis asiasta voi tulla mitään, kun ei tyttö anna suostumustaan."

Kun sekä puhemies että se, jonka puolesta hän puhui, näkivät, ett'eivät he mitenkään voineet tyttöä tuumiinsa taivuttaa, ei heillä tullut muu neuvoksi kuin tyhjin toimin lähteä pappilasta pois ajamaan.

Mutta he olivat tuolle tytölle, joka niin sitkeästi oli vastustanut heidän tuumiaan, niin äkeissään, ett'eivät aikoneetkaan häntä rekeensä enää ottaa. Kahden he vaan istahtivat kumpikin reen perään ja peittelivät itseään hyvin veltien sisään.

"No, mihinkä minä?" kysyi silloin tyttö.

"Mene minne haluat!" vastasi puhemies. "Meidän rekeemme sinulla kyllä ei enää asiaa ole."

"Hyvä ihme kuitenkin! Kun te olette kerran minun tänne tuoneetkin, niin pitää teidän samalla lailla poiskin viedä."

"Sinähän olet pilannut koko meidän asiamme. Syytä siis itseäsi, ett'et mukaan pääse! Sillä ehdollahan me sinun otimmekin, että lupautuisit Matille. -- -- Hyvästi nyt!"

Sen sanottuaan nyhjäsi puhemies hevosta suitsista ja lähti ajamaan. Anni käydä kaaloi jälessä, astui paksulumista tietä pitkin ja huusi pian heille taas: "Älkää jättäkö! Ottakaa mukaan! En minä uskalla yksin kulkea."

Puhemies pidätteli hevosta ja vastasi uhotellen: "Kulje nyt yksin. Ethän tuota äsken kumppanista huolinut, vaikka oli tarjolla ja hyvä olikin."

"Vielä ilkeätte pilkatakin! Ottakaa nyt mukaanne vaikka kannoillekaan. Minua peloittaa pimeässä yksin kulkea ja pianhan se väsymyskin tulee, kun on niin paksusti lunta tiellä. Kehtaatteko todella niin armottomia olla, että jätätte minun tielle yksikseni aivan nääntymään!"

"Kukahan se meistä armottomin lienee!" sanoi silloin Matti. "Itsehän äsken et tuntenut mitään armoa minua kohtaan. Koska sinä olet jäykkä, niin mekin tahdomme olla yhtä jäykkiä. Turhaa on sinun pyytääkään rekeen päästä, jos et vaan lupaa minulle morsiammeksi ruveta, lupaatko?"

"En."

"Pysy sitten siellä! Koska sinä kiellät, niin mekin kiellämme", sanoi puhemies ja kiirehti taas hevosta menemään.

Anni juoksi jälkeen itkussa silmin ja huusi taas, ett'eivät jättäisi ja oikein rukoilemalla rukoili päästäksensä rekeen ja sanoi lupailevansa melkein mitä tahansa, kun vaan pääsisi.

"Lupaatko minulle morsiammeksi ruveta, niin pääset", sanoi taas Matti ja puhemies seisotteli hevosta.

"Mitä sinä minua kiusaat! Enhän minä sitä voi luvata."

"Mitä sinulla sitten on minua vastaan?"

"Mitä kaikkea lieneekin! -- -- -- Huononlainenpa se on sinun asuinpaikkasikin, niin ikävän näköinen, että siellä minulla ei haluttaisi päivääkään asua."

"Älä siitä ole milläsikään! Minä puratan maahan koko vanhan rakennuksen ja laitan sijaan uuden ja paremman. Sen ehdon täytän mielellänikin, jos vaan sinun saan. Mitä arvelet?"

"Niinpä sinua tarkaksikin sanotaan, että annat kaiken väkesi petäjänsekaista leipää vaan syödä, vaikka olisi varoja paremmastikin elää. Tokkopa antaisit minun selvää leipää nähdäkään?"

"Voi toki! Kaiken ikäsi saisit ihan sekoittamatonta leipää syödä, kun vaan sitä lienee mistä ottaa, etkä muutenkaan tarvitseisi huonolla ruu'alla olla. Saisit emäntänä aina ruu'aksi laittaa mitä vaan haluat. Enhän minä toki hentoisi antaa sinun huonoilla päivillä olla."

"Niinpä tuota useinkin kulet huonosti puettuna ja likaisenakin, kun et sinä pese itseäsi tuskin muulloin kuin saunassa käydessäsi, jotta mikäpä semmoisen kanssa rupeaisi iän kaiken olemaan!"

"Sekinkö vielä! Vaan minäpä lupaankin tästä lähtien paremmin puettuna kulkea ja pestä kasvoni joka Jumalan aamu niin puhtaiksi, että sinun kyllä ei niitä tarvitse vähääkään hävetä."

"No, onko sinulla vielä muita ehtoja, vai joko suostut Matille tulemaan?" kysyi puhemies. "Jos suostut, niin pääset heti rekeen."

"Kun ei tässä muuten rekeen pääsne", vastasi Anni, "niin täytynee tuota suostua. En minä kyllä rupea yksinänikään tässä tiellä astelemaan. Vaan onko se vissi, että Matti täyttää lupaamansa ehdot?"

"No, se on ihan vissi; sen minä takaan." Ja puhemies nousi jo pois reen perästä, siirtyi itse reen keulaan ja tarjosi Annille tilaa Matin viereen. "Jos vaan haluat Matille vaimoksi mennä, niin tule tähän istumaan!"

Annin noustua rekeen, sanoi sitten taas puhemies: "No, nythän sitä saadaankin lähteä takaisin pappilaan ajamaan kuulutuskirjaa teettämään, koska sinä et aio enää kieltoa panna, vai miten, Anni!"

"Ka, mitäpähän asia enää muullakaan paranee!" vastasi Anni jotenkin välinpitämättömästi. "Palataan vaan takaisin!"

Ja puhemies käänti hevosen takaisin päin ja ajoi toistamiseen pappilan kartanoon.

Kun pastori näki taas samat henkilöt huoneessaan kysyi hän kummissaan: "No, mikä se teidät nyt takaisin pakuutti?"

Puhemies selitti: "Tässä tytössä on tapahtunut mielen muutos. Nyt hän suostuu jo kuulutuskirjan tekoon."

"Mikä sen niin äkillisen mielen muutoksen vaikutti?"

"No, se kun rupesi syvemmältä asiaa ajattelemaan, niin se tuli havaitsemaan tämän sulhasmiehen paremmaksi mieheksi kuin oli luullutkaan ja tämä sulhanen kun lupasi elämän tapansa paremmaksi muuttaa ja suostui täyttämään, mitä tämä Anni vaan ehdoksi pani, niin antoihan se Anni lopulta suostumuksensa."

Pastori istui hetken aikaa ääneti miettiväisenä ja sanoi sitten morsiammelle. "Oletko sinä perinpohjin asiaa miettinyt? Ei sovi edeltäpäin tarkoin ajattelematta avioliittoon mennä. Jos sinulla ei ole totista rakkautta sitä miestä kohtaan, jonka kanssa kaikeksi elämäsi ajaksi aiot sitoutua yhdessä elämään ja elämäsi vaiheet tasaamaan, niin ei avioliitosta ole teille kummallekaan siunausta. Vastaa minulle siis, onko sinulla tosiaan vahva aikomus yhdistyä iäksesi tämän miehen kanssa!"

"Ka, niinhän se olisi", vastasi Anni. Olisi hänellä kyllä haluttanut puhua siitäkin, kuinka toiset olivat häntä kiusanneet, kun eivät rekeen ottaneet, vaan ei hän kuitenkaan kehannut siitä pastorille mainita.

Kun kaikki temput kuulutuskirjan valmistamista varten olivat tehdyt ja puhemies oli todistanut, etteivät kuulutettavat olleet toisilleen sukua, ja pannut puumerkkinsä kuulutuskirjan alle ja lopuksi kuulutusrahat maksanut, niin poistui hän taas sulhasen ja morsiammen kanssa pastorin virkahuoneesta ja Matti ja Anni, jotka siis vasta olivat kumpikin tehneet kalliit lupaukset pyhään aviosäätyyn mennäksensä ja vannoneet aina rakastavansa toisiansa myötä- ja vastoinkäymisissä, istuivat rinnatusten reen perään, puhemies hyppäsi etulaudalle, löi suitsiperillä hevosta ja niin lähdettiin ajamaan pappilasta ja ja hevonen juoksi kiireesti ja reki vieri liukkaasti ja kulkunen helähteli koreasti, eikä morsianta nyt peloittanut, eikä sulhasta surettanut, eikä puhemiehellä ollut mitään moittimisen syytä. Tyytyväisinä ja rauhallisina olivat he kaikki että oli käynyt niinkuin oli käynyt.

VANHAN KANSAN MIES.

I.

Lumivaaran Lauri oli muuan niitä vanhan kansan miehiä, joita voimiltaan ja rohkeudeltaan on sanottu nykyistä sukupolvea etevämmiksi ja jotka johonkin työhön ryhtyessään eivät sätkykään ensimmäisistä vastuksista ja esteistä.

Hän oli syntynyt ja kasvanut Lumivaaran mökissä ja sen vuoksi hän kutsuttiinkin Lumivaaran Lauriksi; vaan jo aikuisin olivat hänen vanhempansa kuolleet; sitten oli velkojen maksuksi myyty pieni tila sekä irtain omaisuus -- jota ei toki paljon ollutkaan -- niin tarkkaan, ett'ei Laurille ollut perinnöksi jäänyt muuta kuin vanha hyväteräinen kirves ja iso puukko.

Köyhänä ja koditonna oli hän sitten kulkenut työn haussa ja viimmein osunut rengiksi vankkaan Kotilan taloon. Siellä olikin hän oikein aimo miehen lailla ruvennut työtä tekemään ja kohta oli hänestä alettu hokea, että siinä sitä on miestä, jonka rinnalle ei kenen tahansa olekaan meneminen.

Siellä Kotilassa ollessaan oli hän rakastunut muutamaan sievään ja rotevaan tyttöön, joka siellä piikana palveli ja jota Elliksi kutsuttiin. Tämä Elli oli kerran ollut aivan hengen hätään joutumassa, kun tavattoman iso karhu oli synkässä metsässä sen ehättänyt ja aivan kohti ruvennut käymään, vaan Lauripa oli samalla hätään joutunut ja tytön karhun kynsistä pelastanut, sekä kaatanut sen metsän pedon. Sitten oli Kotilassa mitä komeimmasti karhun peijaita ja samalla myöskin Laurin ja Ellin kihlajaisia vietetty, ja vielä samana vuonna olivat he häänsäkin pitäneet.

Yhä he palvelivat molemmat nytkin samassa talossa, vaikka heillä jo oli kolme lasta, kaksi poikaa ja yksi tyttö, joiden nimet olivat: Timo, Martti ja Eeva. Näitten jälkeen ei enää heille lapsia syntynytkään.

Kuluihan tuo aika tälläkin lailla, toisen palveluksessa ollessa, ja ruu'assa ja vaatteissa pysyttiin, vaan kumminkin alkoi niin hyvin Lauria kuin Elliä haluttaa saada omituinen asunto, jossa saisivat rauhallista perhe-elämää viettää, olematta kenellekään vastukseksi. Nämä heidän mietteensä sattui kerran Kotilan isäntä kuulemaan ja kun hänestä alkoi tuntua hankalalta pitää perheellistä palkkaväkeä alinomaa talon työssä ja ruu'assa, tuumasi hän Laurille:

"Jos haluat omituista asuntoa saada, niin tee talo itsellesi! Minulta saat maata sen verran, että mökin paikaksi riittää Jylhän korvessa Jylhän järven rannalla. Sieltä saat hirsiäkin ottaa rakennustarpeiksi; jääpi sinne metsää sittenkin. Sinne kun vaan rupeat talon hommaamaan, niin saat siellä olla isäntänä, raivata peltoa ja niittyä itsellesi ja mielesi mukaan maata viljellä, kun vaan minulle vuosittain päivätöitä teet, joista kyllä sovitaan."

Arvelematta suostui Lauri esitykseen; isäntä tuli hänelle näyttämään talon paikan; ja sitten sovittiin mökin tilusten rajoista.

Jylhän korpeen korkealle kunnaalle synkän metsän keskelle, niinkuin puhe oli ollut, rupesi Lauri nyt heti mökkiä tekemään, ja ennen pitkää se olikin valmis; ja silloin hän sinne perheineen muutti asumaan.

Vähäisen alan hän Jylhän mökin ympärillä kuokki ohra- ja pottumaaksi, ja järven rannalla oli luonnostaan pieni palanen niittyä, jotta lehtien ja jäkäläin avulla kykenivät yhden lehmän elättämään, jonka Lauri aluksi sai ruokolle, vaan sitten kykeni omaksi ostamaan.

Paitsi lehmää oli Jylhässä kotieläimiä kaksi lammasta, kirjava kissa ja hyvä lintukoira, jonka kanssa Lauri ahkerasti kulki metsässä metsän otuksia pyytämässä. Hän olikin luonnostaan ahkerampi metsämies ja kalastaja kuin maanviljeliä, jotta eivätpä vuosikausiin jylhän pienet viljelystilukset ollenkaan laajentuneet, vaan sen sijaan kaikuivat korvet Jylhän mökin ympärillä alinomaa pyssyn paukkeesta ja koiran haukunnasta.

Kerran vuodessa kävi Lauri aina talvimarkkinoilla ja möi silloin saamansa linnut, joista karttui sen verran tuloja, että ne yksistään riittivät koko perheen elatustarpeitten hankkimiseksi melkein koko vuodeksi. Sen vuoksi hän ei huolinut ruvetakaan maata muokkaamaan, koska muutenkin tuli toimeen.

Jylhän järvessä, jonka varrella ei löytynyt muuta ihmisasuntoa kuin Laurin mökki, oli erinomaisen hyviä rysäpaikkoja, ja niihin laski Lauri aina keväisin rysänsä, joista sitten sai summattoman suuria haukia. Kesällä hän taas verkkopyynnissä sai niin paljon ahvenia ja siikoja kuin vaan ilkesi ottaa.

Niin oli Jylhän perheellä kaikin puolin hyvä toimeentulo, eikä puute hätyytellyt sitä. Jos tulikin joskus hallavuosi, niin ei se Jylhäläisiä paljon vahingoittanut. Tosinhan silloin aina elon hinta kohosi, vaan kun löytyi millä sitä ostaa, niin ei hädästä mitään tietty. Eivät he kuitenkaan rikastuneet, sillä ei Laurilla eikä hänen emännällään ollut sitä luontoa, että olisivat panneet talteen tavarata tulevaisten päivien varalle. Sitä paitsi he olivat helläluontoisia, avustivat köyhiä, antaen apua puutteenalaisille, kun oli mistä antaa.

Lauri oli kerran mennyt muutaman köyhän kumppaninsa edestä takuuseen parista sadasta markasta, kun tämä oli ollut hyvin rahan tarpeessa, vaan sitten tämä aivan äkkiä kuoli ja silloin velka haettiin ulos takuumieheltä suoraan, kun ei velalliselta itseltään ollut mainittavaa omaisuutta jäänyt.

Silloin joutui Lauri pulaan. Rahoja hänellä ei ollut eikä irtainta omaisuuttakaan enemmän kuin että ne hädin tuskin olisivat saattaneet riittää velan maksuksi, eikä Elli suinkaan mielellään olisi lehmästään ja lampaistaan luopua tahtonut. Tämän kanssa kun oli asiasta puhe sanoi Elli:

"Se siitä tuli, kun et minun puheistani perustanut. Varoitinhan minä sinua takuuseen menemästä ja sanoin, että auta lähimmäistäsi, kun vaan voit, suoranaisella avulla, vaan älä sitou lupauksiin, sillä ne voivat olla vaarallisia. Nyt näet seurauksen. Olisit aikoinasi minua uskonut, niin olisi tämä paha seikka jäänyt tapahtumatta. Mikä tässä nyt muu neuvoksi tulee kuin ota keppi käteen ja lähde tielle kulkemaan!"

"Ei sitä toki vielä tielle kuitenkaan jouduta", arveli Lauri. "Jos ei muu auta, niin minä myön mökkini ja teen toiseen paikkaan uuden. Kotilan isäntähän tuo kuuluu jo halunneen omakseen saada tämän Jylhän, kun pelkää, että minä täällä liiaksi hyödyn."

"Ikäväpä olisi tämä paikka jättää, kun tähän on päässyt niin hyvin jo tottumaan ja kun täällä tähän asti on ollut huoleton toimeentulo."

"Mikäpä siinä auttaa, jos et tahdo, että kaikki omaisuus joutuu ryöstömiehen käsiin ja vasarakaupassa polkuhintaan myytäväksi!"

"Minnekkä sitä sitten täältä sorruttaisiin?"

"Sama se minnekkä! Yhtähän tuo on, kunhan vaan saa kattoa päänsä päälle. Mäntyniemellähän on aivan laajalta maata. Ehkä tuolla sielläkin saisi jossain korvessa maata sen verran edes, että tuvan asemaksi riittäisi."

"Siellähän on kovin isoja erämaita ja siellähän oltaisiin aivan poissa ihmisten ilmoilta."

"Sitä etuisampi. Minä tiedän siellä muutaman ison järven, joka on niin kalanen, että siitä saapi kaloja niin paljon kuin vaan tahtoo ottaa, isoja, lihavia ja niin rasvaisia, että kun niitä kiehumaan panee, niin aivan kokoontuu rasvaa veden pinnalle."

"Saapihan tuota kalaa täälläkin aivan asiaksi asti."

"Mutta siellä saapi vähemmällä vaivalla paljon enemmän ja paljon parempia. Ja sen järven seudulla olevissa metsissä löytyy niin runsaasti lintuja ja muita otuksia, että niissäkin meillä olisi melkein loppumattomat rikkaudet tiedossa."

Lauri möi kun möikin mökkinsä entiselle isännälleen, vieläpä aivan halvasta, ja sai siten takuun maksetuksi siitä saaduilla rahoilla sekä niillä, joita hänellä oli ennestään.

Nyt oli hän siis taloton taas, niinkuin ennen Jylhään tuloansakin, vaan sai kuitenkin luvan asua paikoillaan talven loppuun saakka.

Hän ei kuitenkaan säikähtänyt ja huolehtinut, minne perhe sitten muuttaa; sillä heti Jylhän myytyään hiihti hän Mäntyniemelle ja sai siellä isännältä luvan tehdä mökin aivan talon tilusten äärimmäiselle perukalle juuri sen järven varrelle, josta hän oli Ellilleen maininnut. Siinä ei asemapaikaksi sattunut mitään hedelmällistä maata, sillä aivanhan se oli kalliota, mutta lujempipahan silloin perustus tulee, arveli Lauri, eikä välittänyt siitä, löytyikö peltomaata vai ei, kunhan vaan sai kattoa päänsä päälle ja asunnon, jota saattoi omakseen sanoa. Sen vuoksi rupesi hän heti rakennuspuuhiin.

Hän kolusi nyt päivät pitkään vahvimmassa hongikossa ja kaatoi suuria honkia, joista veisteli vahvoja hirsiä, ja sai hän nyt kerrankin heilautella kirvestään ennenkuin rakennustarpeita alkoi olla riittävä määrä. Mutta hän teki innolla työtään. Olihan hän jo ennenkin tämmöisessä työssä ollut, kun oli Jylhän vahvat rakennukset valmistanut, ja nyt hän aikoi tehdä vielä vahvemmat ja suuremmat rakennukset.

Ennenkuin rupesi salvutöihin otti hän kasakankin, jolle tietysti maksoi palkan.

Näin tavoin kului hänellä rakennushommissa paljon aikaa ja varoja ja kun perheelle piti elatustarpeita hankkia, niin hän lopulta velkaantuikin. Mutta ei hän siitä säikähtänyt; jatkoi vaan uupumatta työtään, heilutteli rivakasti kirvestään ja liikutteli voimakkaasti hirsiä.

II.

Ennen kesää oli uusi mökki valmis ja sille pantiin nimeksi Syrjävaara, kun se oli aivan syrjässä muitten ihmisten asuinpaikoista.

Laurin perhe muutti nyt sinne Jylhästä kaikkine kaluineen ja elukoineen. Sinne muutettiin lehmä ja lampaat, vanhaksi käynyt kissa ja Musti, Laurin uskollinen koira, joka jo ennestään tunsi paikan, kun oli isäntänsä muassa jo monesti talvella siellä käynyt.

Kissa kyllä tuntui oudoksuvan uutta asuinpaikkaa, oli hyvin levoton, kulki paikasta toiseen tietämättä oikein mitenkä olisi, ja lampaat määkyivät, ikäänkuin olisivat murheissaan, ja lehmä ammoili ikävästä ja kyyneleet heruivat sen silmistä ja huonommasti se rupesi lypsämäänkin, jotta Elli kyynelsilmin katseli, mitenkä luontokappaleetkin tunsivat koti-ikävää. Musti se vaan näytti olevan entisellään ja heilutteli häntää yhtä iloisesti kuin ennenkin, kun sitä vaan nimeltä kutsuttiin.

Mutta aikaa myöten lehmä, lampaat ja kissa tottuivat oloonsa ja alkoivat hyvin menestyä uudessa kodissaan, kun kuitenkin hoitajat olivat samat ja hoito yhtä hellä kuin ennenkin.

Ellistä ensi alussa uusi kotipaikka tuntui kovin erämaalta ja lapset muistelivat kaipauksella vanhaa kotiaan, vaan ajan oloon he kaikki mieltyivät mieltymistään uuteen kotiinsa ja viihtyivät siellä erinomaisen hyvin, iloitellen siitä, että siellä asuinpaikat olivat väljemmät ja mukavammat kuin Jylhässä.

Ihan raivaamatta olivat seudut vielä Syrjävaaran ympärillä, jotta ei minkäänlaista kevätkylvöä tehty, ja syksyksi aikoi Lauri jättää pottumaan kuokkimisen, jotta sitten seuraavana kevännä, kun lantaa alkaisi tarpeeksi karttua, kyhäyttäisiin vähän pottuja kylvämään.

Kesän pitkään kulki nyt Lauri kalalla läheisellä järvellä poikainsa kanssa ja sai runsaasti haukia, ahventa, siikaa, jotta joka päivä syötiin Syrjävaarassa tuoretta kalaa. Mutta kun näytti kaloja rupeavan kovin paljon karttumaan, täytyi Laurin jättää vähemmälle kalan pyynti.

Tulipa Syrjävaaraan muutamana päivänä eräs perheen vanha tuttava, Jousivaaran Janne, joka otettiin ystävällisesti vastaan.

Kun oli ensin kuulumisista puheltu, tuumasi Janne: "Minulla kun oli täälläpäin kulkua, niin läksin katsomaan teitäkin täällä erämaassa, jotta vielähän te elossa olette. Kovin te olette paenneet syrjään ihmisten ilmoilta, jotta eihän tänne vähällä ollut osatakaan. Aivan synkkäin sydänmaitten halki piti kulkea eikä ihmisasunnosta ollut tietoakaan ennenkuin äkkiä korven sisästä uusi tuparakennus näkyviin tuikahti. No, miltä tuntuu olo täällä?"

"Ka, mikäpähän olisi ollessa!" vastasi Lauri. "Kuluuhan se täällä aika niinkuin muuallakin."

"Eikö ollut kuitenkin mukavampi siellä entisessä asunnossa?"

"Eipä tuosta tietänyt. Ennen minä täällä olen."

"Vai ennen. No, minkä puolesta täällä on parempi?"

"Kaiken puolesta. Täällä ovat paremmat kalavedet, paremmat lintumetsät, väljemmät asunnot -- -- --"

"Kylläpä näkyy tupa olevan tukevista hirsistä veistetty. Onpa vainen vaatinut tekiällä olla kuntoa ja voimia noita nostellessa."

"Se tuo Lauri", puuttui Elli puheeseen, "kun kerran rupeaa jotain tekemään, niin tahtookin siitä hyvän saada. Sen vuoksi se tästäkin tuvasta näin vankan ja hyvän teki, vaikka olisi kai huonompikin välttänyt."

"Pitäähän toki oikean rakennuksen", arveli Lauri, "ollakin semmoisen, ett'ei se heti luhistu."

"Onhan mahtanut Jannelle nälkä tulla pitkän taipaleen takaa", sanoi nyt Elli ja laittoi padan tulelle ja vettä pataan. "Kenties haluttaisi maistella tämänkin järven kaloja. Ne ovatkin hyvin lihavia ja rasvaisia. -- Menkääpä Timo ja Martti noutamaan eläviä kaloja!"

"Noutamaan! Mistä?" kyseli Janne; kun samassa Timo ja Martti poistuivat.

"Tuolta järvestähän", selitti Lauri, "niitä tarpeen tullessa käydään hakemassa."

"No, saapiko niitä sitten joka kerta?"

"Saapihan niitä toki siksi. Käestämällä niitä toki saapi sen verran, että yhdeksi kerraksi on syödä."

"Onpa vaan sitten kalanen järvi. -- Mutta peltomaatapa täällä ei näy merkkiäkään."

"Eihän sitä ole, eikä tuota ole varsin tilaa mihin tehdäkään. Kovin on karua maata. Aivanhan tämä on kalliota koko kunnas ja tuossa rinteessä on maa kovin raakaa, melkein hiekkakangasta vaan. Kuitenkin olen syksyksi aikonut jonkun alan pottumaaksi kuokkia."

"Hiekkaperäisessä maassahan ne potut tulevatkin parempia", selitti Elli.

"No niinhän moniaat sanovat", vastasi Janne, "vaan siihenpä vaatii olla lantaa enemmän. -- No, minkälaiset täällä ovat karjalaitumet?"

"Ka, ovatpahan tavalliset, jotta muuan lehmä täällä kyllä hyvin elää."

Pian joutuivat Timo ja Martti verkolta, perkkasivat tuota pikaa saamansa kalat, jotka Elli heti heitti kiehuvaan veteen pataan sekä ripisteli suoloja sekaan, eikä kau'an viipynyt ennenkuin keitto oli valmis ja ruokaa pöydälle laitettu vieraalle syötäväksi.