Part 3

Miehet kavahtivat katsomaan, kuinka salmen läpi selän puolelta kaksi venhettä laski lehteväin rantain lomitse Mustanahon alaiseen lahteen ja kiireisellä soudulla suhahti Karmalan valkamaan. He kurottausivat toistensa olkapäiden yli nähdäkseen ja uteliaisuutta paloivat heidän silmänsä. Mutta siellä he pysyivät törmällä, rantaan laskeutumatta ja ainoastaan Marketta-emäntä meni Leena-muorin kanssa vesirajaan asti venheestä nousevaa piispaa tervehtimään. Korven kansa tunsi kyllä kunnioitusta mahtavaa piispaa ja hänen seuruettaan kohtaan, mutta se sitä sittenkin mieluummin noinikään matkan takaa katseli, -- sen kunnioituksen seassa asui mielissä vielä paljon arkuutta ja epäluuloisuuttakin.

Kun seurue oli rannalle noussut, ryhtyi se kohta törmälle alttaria pystyttämään. Piispalla oli näet tarkastusmatkoillaan aina mukanaan alttari, jonka ääressä hän kolmesti päivässä piti messun, milloin talonpojan pirtissä, milloin ulkona taivasalla. Loistava oli se seurue, joka ryhmittyi siihen alttaritörmälle, mistä väki verkalleen oli loitommas koivikon laitaan painunut. Oli puolikymmentä pappia ja munkkia, joiden väljät viitat nurmikkoa laahustivat, ja sama määrä oli asemiehiä, joiden vaskiset kypärät ja kiiltävät tapparakeihäät välkkyivät päivänpaisteessa. Mutta itse piispa siinä kansan edessä riisui päältään nahkareunaisen matkaviittansa ja apupappi heitti hänen hartioilleen hohtavan valkoisen piispanlevätin, jonka reunustaan oli kullalla kuvioita kirjailtu. Hänen kaulaansa kiinnitettiin pitkä, koruompeleinen virkahuivi, rinnalle ripustettiin leveä risti ja päähän nostettiin korkea, kupera hiippa. Piispansauvan tempasi hän käteensä ja niin hän astui alttarille pappiensa keskelle, jotka hekin olivat vetäneet messukasukat pappisviittainsa päälle. Ja messu alkoi.

Törmälle kokoontunut kansa oli tuota menoa sivulta katsellut, harvat hartaana, kaikki ääneti. Mutta kun piispa astui alttarille ja kantavan äänensä korotti, niin kävipä kuin hiljainen humaus väkijoukon läpi, -- tuo hetken juhlallisuus vaikutti sittenkin välittömästi salon lasten mieliin. Ja kuiskaus kuului koivikon rinnasta:

-- Onpa kuin ukko jumala!

-- Senpä onkin sijainen!

Piispa Maunu Tavast oli näihin aikoihin jo yli seitsemänkymmenen vuoden iässä, tukka oli harmaa, harmaat olivat ryppyiset kasvotkin, mutta varsi oli vielä taittumattoman suora ja miehevää terästä tuntui jäsenten liikkeissä niinkuin teräväjuovaisten kasvojen piirteissäkin, kun hän kansalle puhumaan kävi. Hän oli jo kolme vuosikymmentä johtanut kotoista suomalaista hiippakuntaansa, ja hän tiesi kyllä, mikä työala hänellä siinä oli, kun hän koetti juurruttaa vielä luonnon tilassa elävän kansan keskuuteen ristinoppia, sen käsitteitä ja sen tiedollista valistusta. Liian heikosti se oppi oli vielä Hämeenkin kansan tajuntaan painunut; hän kohtasi näillä matkoillaan vielä joka askelellaan pakanuusaikaista taikuutta ja kylmyyttä uutta uskoa kohtaan. Mutta siksi hän ei voimiaan säästänytkään, syventääkseen rahvaan mieliin ristinopin käsitteitä, siksi oli hän nytkin iästään huolimatta lähtenyt vaivalloiselle kiertomatkalle Suomen asutun rintamaan laitaseuduille, joissa hän tiesi vanhojen velhotapojen vielä yleisesti rehoittavan, Päijänteen ja Saimaan vesistöihin, joiden välisten laajain, asumattomien erämaiden halki hänen oli taivallettava.

Nuo tuolla koivikon laidassa, hitaita ne ovat vastaanottamaan sitä siementä, jota kirkko jo kaksi vuosisataa on heidän mieliinsä koettanut sirotella, sen tunsi vanha piispa nytkin puhuessaan Karmalan törmällä. Hitaasti itää kylvö kylmissä mielissä. Mutta ne lämpenevät kuitenkin vähitellen. Ja Maunu-piispa tiesi, että sitä muinaisia luonnonhaltijoita vielä hapuilevaa "kerettiläisyyttä", jota väestön mielissä paljon asui, ei käynyt kitkeminen pois kirkon käytettävissä olevilla rangaistuskeinoilla, ei pannalla, ei sakoilla eikä polttorovioilla, eikä hän senvuoksi niihin turvautunutkaan. Hän pyrki sanan voimalla sanankuulijainsa sydämiin ja siksi hän, poiketen katoolisen kirkon jumalanpalvelustavoista, puhui kansalle sen omalla kielellä, koettaen siten sille oppiaan ymmärrettäväksi tehdä. Ja hän kehoitti pappejaan samoin tekemään, -- kunpa vain niiden oma valistus riittäisi nostattamaan ituja heidän opetustyöstään! Tämän kansan, joka nyt tuolta loitolta koivikon laidasta epäillen kuuntelee, sen saa kyllä lähestymään, jos opettajan oma olemus siinä kykenee ylläpitämään uskoa ja antaumusta!

Ilmeistä oli, että piispan puhe Karmalan törmälläkin syvästi kuuntelijoihin vaikutti. Hänen lopetettuaan seisoivat miehet sanaa puhumattomina tiheässä ryhmässä ja läksivät sitten yhtä äänettöminä yksitellen hevosiaan juottamaan. Heistä tuntui, että he olivat ruvenneet tajuamaan jotakin korkeaa ja kaunista, vaikkeivät vielä osanneet sanoa, mitä se oli. Mutta naisista monet vetistelivät ja kun piispa messupukunsa riisuttuaan astui seurueineen tupaan, ennen kuin lähti haukkaamaan vierasvaraisen emännän tarjoamia keitoksia, silloin kyyneliin heltynyt Marketta polvistuen kynnyksellään hänen lievettään suuteli, ja piispa siunasi lempeästi tuon sanankuulijoistaan hurskaimman. Mutta sillaikaa kuin seurue tuvassa aterioitsi, pistäysi Marketta vikkelänä pihalle, mihin piispan juhlapuku oli kivelle laskettu, ja hänen keritsimensä välähtelivät nopeasti, kun hän messukasukan helmasta pienen helmisen helpeen leikkasi, viedäkseen sen karsikkoonsa Mustanahon laelle. Siellä hän pyhiä aarteitaan -- alttaripaaden muruja ja käärmeen käräjäkiviä -- säilytti pienessä pussissa, jossa uskoi asuvan haltijoita hallitsevan voiman.

Mutta jo astui pihalle piispan veljenpoika, ritari Olavi Niilonpoika Tavast, Hämeenlinnan linnanvouti, joka huovien päällikkönä piispan matkueessa kulki. Hän kiirehti nyt kyytimiehiä kuormittamaan hevosensa ja satuloimaan toiset piispan seuruetta varten. Sillä matkalle oli jouduttava, päivän taival oli pitkä.

Paljon olivat rantakyläin talonpojat hevosia piispaa varten tuoneet, mutta vähiksi kävivät ne sittenkin. Jo täytyi Olavi-herran lopulta lähettää asemies hakemaan Tuomas-isännän halmeelta sekin nuori sälköhevonen, jonka kyntömies oli raskaan puuauransa eteen valjastanut. Synkän kirouksen päästi karkea maanmuokkaaja, kun hänen oli auran edestä varsansakin riisuttava ja jätettävä kynnöksensä kesken, ja hän murahteli rinnusta aukoessaan.

-- Ei heille riitä kymmenyksetkään talonpoikain saaliista, piispoille ja papeille. Vielä työpäivän raatajalta pilaavat, hevosenkin valjaista vievät!

-- Mutta tuleehan hevosesi takaisin parin kolmen päivän perästä, lohdutteli pystykypäräinen asemies.

-- Tulee jos tulee ja jos ei tule, niin kärsiköön talonpoika vahingon. -- Mutta ennenkuin Tuomas ohjakset käsistään päästi, huusi hän jyrisevällä äänellä luokseen pellolle Heinon, joka siellä ahteella aamukauden miesten tarinaa oli kuunnellut ja kaikkea piispanmatkueen komeutta katsellut. Hänelle hän virkkoi: -- Mukaan lähde sinäkin, Heino, sälköä kotia saattamaan, mutta selkään varo menomatkalla nousemasta, vekara!

Hepo vietiin halmeelta, ja Heinon kuokkaan kävi nyt isä-Tuomas käsiksi. Mutta Heino loikkasi kohona veräjän yli ja viiletti taloon niin kiireesti, että lahkeet vain vilkkuivat vesakossa. Mieluisampaa tehtävää hänelle ei olisi isä voinut antaa kuin lähettää hänet piispan matkueen mukaan, sen tarinoita ja kaskuja kuuntelemaan ja näkemään maailmaa suuren salon takanakin, Savilahden oudoilla kylillä. Ja hän kiiruhti kenkimään, ettei isä vain ehtisi käskyjään peruuttaa ja että hän pian joutuisi toisten kyytimiesten matkaan, jotka jo ratsujoukon jälkiä jalan kujasta lehtoon laskeusivat.

Mutta kujan suussa, lehdon liepeessä ja puolittain sen peitossa, seisoi hajareisin Karmalan juureva Erä-ukko, katsellen tuota poistuvaa komeutta. Hänen tähystävistä silmistään välähti kätketty viha. Hän ei tiennyt, miksi häntä kiukutti tuo lempeä mies, joka ei kenellekään pahaa tehnyt; mutta hänestä tuntui, että hänen oma mahtinsa ja vaikutuksensa heikkeni sitä myöten, kuta hanakammin salokyläin kansa heittäytyi piispan puheita kuuntelemaan. Itse ei hän uskonut ristiniekan mahtiin. Nytkin hän, kun retkikunta oli saloon huvennut, melkein vahingoniloisena siirsi silmänsä katsomaan, kuinka puolenpäivän jälkeen pilven lonka nousi läntiselle taivaalle, illaksi sadetta ennustaen. Ja ukko mietti ilkkuen itsekseen:

-- Mahtaneeko piispa paljoakaan kaikella kirkkokomeudellaan, saa nähdä, osaako tuo edes poutaa matkapäivikseen loihtia!

III. HEIMOLAISKANSAN LUONA.

Tanner tömisi ja kangas soi, kun piispan monikymmenlukuinen matkue ratsain ja jalan taivalsi varjoisia metsäteitä myöten kohti kaukaista itää, ja kauas kaikkosi jänis ja peura polkutien varrelta, jossa erämaan rauhaa häiritsi matkamiesten meluava lauma. Siimekseen peittivät päivän korven korkeat petäjät, mutta se läntinen pilvenlonka ei toki sadetta nostanut, se vaipui kuivana alas, kertoen kauas taaksepäin jääneen Karmalan Erä-ukolle piispan luontoakin hallitsevasta mahdista.

Vasta kun päivä oli mailleen menossa, saavuttiin rajasalon Vahvajärvelle ja sen rannalla, Juuritaipaleessa, antoi piispa vihdoin vaahtoavan ratsunsa seistä. Hän tunsi sen rinteen jo entuudestaan. Kerran nuorempana, näitä samoja matkoja talvikelillä tehdessään, oli hän samalla rannalla yönsä viettänyt havumajassa kinosten keskellä, roihuavan hirsitulen ääressä. Nuotion siihen nytkin miehet rakensivat, mutta piispalle pystytti Olavi Niilonpoika teltan törmän korkeimmalle kunnaalle. Väsyneet hevoset laskettiin laitumelle järven ruohoiselle rannalle, ja kun iltamessu oli pidetty, uupuivat sekä papit että maallikot uneen lehtivuoteilleen, joiden vierestä liekit vähitellen hiillokseksi laskeutuivat, paistaen sieltä kuin savuava kankaansilmä kevätkesän valjuun yöhön.

Mutta alempana järven partaalla valvoivat saattomiehet vuorotellen ja vartioivat rantaruohoa jyrsiviä hevosiaan, etteivät ne loittonisi liian etäälle sydänmaahan, mistä kontio saalista haisteli. Niinpä istui aamuyöstä siellä rantakivillä Suopellon suulas ruotumies tarinoiden Karmalan nuoren Laurin kanssa, jota jo miesten kirjoissa pidettiin. Suopellon Sipi oli jo ikämies, vaikka vielä liikkuva olikin, ja hän muisti kotikylänsä ja heimonsa vaiheet kaukaisesta lapsuudestaan asti selvemmin kuin kukaan muu, muistipa vielä isänsä ja ukkonsakin tarinat heidän aikaisiltaan ajoilta. Ja niistä hän nyt katkelmia kertoi nuorelle ystävälleen valvonnan ratoksi, jutteli kaskuja noista Savon miehistä, joita he nyt olivat lähdössä heidän asuinpaikoillaan tervehtimään, mutta joita Hämeen väet eivät muuten koskaan tavanneet muualla kuin sotaisissa kahakoissa erämailla. Heimojen välit olivat perin vihamieliset. Siksipä oli silläkin salotaipaleella, jota he nyt olivat kulkemassa, niin vähän liikettä, että tuskin kovalla maalla tien pohjaakaan tuntui, siksi ei ollut salon molempain puolien raja-asukkaillakaan mitään yhteyttä keskenään, siksi he karttoivat toisiaan milloin toistensa kuuluville tulivat. Joskus vain ihmeeksi joku satunnainen matkustaja, turkistenostaja tai ruunun lähetti, kulki tämän talottoman korven poikki toisesta asutuksesta toiseen, leväten silloin aina yönsä Vahvajärven Juuritaipaleessa.

-- Eipä liene näin lukuisaa matkuetta koskaan tämän taipaleen kautta kulkenut, virkahti Lauri, tähystellen öiselle selälle, johon kelmeä taivas kuvastui.

-- Harvoinpa viime aikoina, eikä minun muistini varrella koskaan, vastasi verkalleen Suopellon Sipi. -- Mutta ennen aikaan ovat näitä välimaita kyllä vielä suuremmat miesjoukot samoilleet, kulkeneet sekä näitä taipaleita että yleensä saloa pitkin ja poikki. Eikähän siitä taida vielä niin ylen paljon aikaakaan olla. Isävainajani ne vainon ajat vielä hyvin muisti.

-- Vainon aikoja olivat siis nekin, virkkoi Lauri.

-- Nepä ne vasta olivatkin. Sehän on eri heimoa tämä Savon kansa kuin meidän väki, mistä lieneekin sieltä Karjalan meren kupeilta tänne kulkeutunut. Mutta jo silloin ennen vanhaan, kun siellä suurten koskien takana elivät, tekivät he miesjoukoilla suuria ryöstö- ja hävitysretkiä meidän, hämäläisten, rintamaille. Kuuluvat ollen sotaisia, viekkaita miehiä -- ja niinpä ne ovat vieläkin --, nekun illan hämärässä kylän laitaan, metsään, hiipivät, ja sieltä sitten yön tullen ihmisten maatessa taloihin hyökkäsivät, ryöstivät karjan, veivät viljan ... ja sitten taas palasivat laajojen salojen halki omille mailleen... Niin, paljon niistä ryöstöretkistä on vanhoilla miehillä vieläkin muistoja. Niin ne meidänkin esivanhemmilta polttivat kotitalot etelämmästä Hämeestä, ja silloin ne ovat isoisät joukkoineen Sysikorpeen muuttaneet. Monta kertaa saivat näet vanhempamme ruveta uuteen paikkaan uusia saunoja salvamaan, kun vanhat olivat poltetut, ja uutta karjaa kasvattamaan sen sijaan, minkä vainolainen oli vienyt mennessään näiden samain salotaipaleiden taa.

-- Mistä niillä oikein oli ne vihat? tiedusteli Lauri, kun vanhus vaikeni. Ja tämä huudahti:

-- Mistä! -- ne oli ikivanhoja vihoja, heimovihoja, kostovihoja, isiltä aina pojille perittyjä. Toisen heimon miehet särkivät toisilta pyydykset erämaissa tai tappoivat ajoporon tai veivät hevosen tai ryöstivät naisen orjakseen. Ja toinen kosti, hävitti hänkin puolestaan ja ryösti toisen heimon kylät. Monelta Hämeen mieheltä ovat silloin karjalaiset tukan kerinneet, viedessään hänet raatajaksi kotirannoilleen, mutta moni Karjalan neito on myös Hämeen kylissä vääntänyt jauhinkiveä ja ikäväänsä itkenyt.

-- Ne siis meidänkin miehet tekivät ryöstöretkiä näiden taipaleiden yli Karjalaan?

-- Tekivätpä tietysti, luontohan se karkeni heilläkin. Väliin taisivat nuoret miehet vain huvikseen näillä ryöstömatkoilla hiihdellä, mutta joskus kuuluvat Hämeenkin puoleiset tehneen oikein satojen miesten voimalla suuria sotaretkiä Karjalan rannoille, luiset kypärät päässään, hirvennahkaiset kilvet kädessään. Ja julmasti kuuluivat ryöstäneenkin ja hävittäneen silloin vainolaistensa kyliä, armotta tappaneen kaikki elävät, ja tavaraa paljon kotiinsa kuljettaneen. Onhan niitä sen ajan ryöstötavaroita vieläkin tallella vanhoissa taloissa.

Kauan istuivat hevospaimenet ääneti näihin muinaiseläjäin muistovaiheisiin vaipuneina, katsellen, kuinka etäällä järven selällä valju taivas ja tumma vesi sulivat yhteen. Mutta taas Laurin mielessä virisi uusi kysymys:

-- Mutta ovathan savolaisetkin tätä samaa kansaa kuin mekin?

-- Samaa kai ovat, myönnytti Sipi, -- hyvin me heidän kielensä ymmärrämme, täällähän ne naapureinamme elävät. Mutta toista ovat heimoa, vihakkain ovat joutuneet. Kuta lännemmäs savolaiset sieltä suurien selkien poikki kulkivat, sitä useammin heidän kanssaan yhteen törmättiin. Juuri näidenkin järvien rannoilla ovat silloin savolaiset ja hämäläiset partiomiehet toistensa retkiä väijyneet, kuin ilves puusta vaanii ohitse kiitävää peuraa. Ja näitä heimosotia kesti kauan, monta miespolvea, niin ovat vanhat kertoneet. Ne lienevät lakanneet vasta vähitellen ja pakolla sen jälkeen kun uudet vieraat tulivat tähän maahan, ne vieraat, jotka laskivat veronalaisikseen sekä meidät hämäläiset että myöskin savolaiset.

-- Niin, Ruotsin miehet.

-- Niinpä niin, heidän soturinsa ja herransa, heidän pappinsa, heidän voutinsa. Mutta ei ne hämäläisten ja savolaisten kahakat vielä siihenkään kokonaan päättyneet. Ei hetikään! Se möyry ja melu, joka nytkin melkein joka vuosi kuuluu kalajärviltä, mitä se on muuta kuin niiden vanhojen vihojen peruja.

-- Mutta savolaisethan ne nyt työntyvät meidän takamaillemme.

-- Niin ne ovat ennenkin tehneet, vaikka ennen ne saattoivat tulla suoraan rintamaille. Vanha on tämä nykyinen viha, eikä se ole lauhtunut koskaan.

Lauri oli kuunnellessaan noita tarinoita heimonsa vanhoista taisteluista ja kärsimyksistä mielikuvituksessaan muodostellut niistä jo kirjavia taistelukuvia. Hän näki heimonsa ja isänsukunsa vuoroin maahan masentuneena, vuoroin koston tuleen tuprahtaneena. Ja hän ajatteli jännityksellä, että hän nyt juuri oli kulkemassa noiden ikivanhain vainolaisten kotoisille kylille, näkemään läheltä nuo samat vihatut miehet, jotka olivat niin paljon surua hämäläisten koteihin miespolvien varrella tuottaneet ja joista hän lapsuudestaan asti oli vain hirmujuttuja kuullut.

Mutta hänen toverinsa nousi:

-- Katso, tuolla rupeaa taivas jo päivännousun puolella ruskottamaan. Meillä on ehkä vielä aikaa vähän hiilloksen vieressä loikoa, nouskoot taas toiset miehet hepoja paimentamaan, kunnes piispa lähtee taipaleelle.

Sipi kävellä köpitti rannalta nuotion luo, missä matkue sikeää unta veteli, ja herätti sieltä pari nuorempaa miestä valvomaan. Mutta Lauria ei enää nukuttanut. Hän asteli Vahvajärven hietikkorantaa pitkin ja katseli, miten aamutuulen ensimmäiset väreet lahden pintaa elpymään herättelivät ja miten itäisen rannan takaa metsä vähitellen raskaasta yötummuudestaan kirkastui ja ikäänkuin kuultavaksi kävi, kun sieltä aurinko verkalleen nousi. Hänen mielessään risteili yhä äskeisen tarinan luomia kuvia: ryöstömatkoilla hiihtäviä keihäsmiehiä, metsänrinnassa kykkiviä hiipijöitä ja savuavia tuvan raunioita, ja hän ajatteli, että vielä on kerran hänenkin aikansa, kerran se kostaa hänkin sukunsa surmat ja surut...

Lauri teki lehdon kautta mutkan, ajaen sinne painuneet hevoset rannemmas kokoon, ja palasi sitten männikön läpi törmälle, missä Heino nyt vuorostaan hoiti vartian virkaa. Mutta toisaalta, telttamäeltä, näki hän samalla piispan jo kävelevän nuotion ohitse rantaan päin, siihen, mistä ruohokenttä sileänä vesirajaa kohden luisui. Siihen äijä pysähtyi katsomaan, kuinka aurinko parastaikaa nousi petäjikön takaa ja pani lehtevät rannat ikäänkuin kylpemään hopeankarvaisessa vedessä.

Sitä katseli aamuvirkku vieras ja taas katseli hän kaunista, vehmasta nurmikkorinnettä. Ja Lauri, joka oli vesakon rintaan pysähtynyt, kuuli hänen itsekseen virkahtavan:

-- Olisipa tässä majatalon paikkakin mukava, tässä sileä piha ja tuossa valmis valkama!

Mutta samalla huomasikin piispa Laurin ja viittasi hänet puheilleen:

-- Tiedätkö, nuori mies, onko tämä järvi Hämeen vaiko Savon puolta?

Ujostellen astui nuori talonpoika mahtavan hengenmiehen luo ja vastasi:

-- Taitaa olla melkein siltä väliltä. Meidän takamaihin tämä järvi aina on luettu, mutta nyt savolaiset joka kohdassa pyrkivät työntymään meidän erämaille ja vesille.

Piispa hymähti. Taas sama valitus, jota hän pitkin matkaansa oli Hämeen rintamaan laitaa kulkiessaan joka kylässä kuullut. Saattoihan hän jo arvata kuulevansa sen tältä juuri miehistyvältä nuorukaiseltakin, jolla kuitenkaan ei voinut olla paljoakaan omaa kokemusta takamaariidoista. Ja piispa kysäisi äkkiä:

-- Vihaatko sinäkin jo savolaisia?

Veret kohosivat nuorukaisen ohimoille, olipa kovin äkkiä tullut se kysymys. Mutta äskenpä hän juuri oli sitä ajatellut, ja hetkeäkään empimättä hän nyt vastasi:

-- Vihaan!

-- Miksi, -- mies sinun iälläsi jo?

-- He ovat sukuni vihollisia, meitä ovat he aina vainonneet, minulta isän tappoivat -- ja äidin.

Piispa kuunteli kummissaan Laurin lyhyttä vastausta, joka kumminkin sisälsi hyvin riittävät vaikuttimet hänen vihaansa.

-- Vai tappoivat, milloin ja missä?

-- Puolikymmentä vuotta sitten, kalajärvillä.

Tutkivasti tarkkasi piispa nuorukaisen avonaisia kasvoneleitä: hän luki niistä tyyntä, mutta samalla lujaa päättäväisyyttä.

-- Ja sinä olet päättänyt sukusi kostaa, niinkö? Aiot kalajärville sinäkin, siellä haet vainolaiset käsiisi ja isket heidän kimppuunsa -- niinkuin isäsi aikoinaan?

Nuori mies ei vastannut, mutta hänen rävähtämättömät silmänsä kertoivat, että jokseenkin niin hän tulee tekemään, -- niinpä tekisi hänen sijassaan joka mies.

Mutta vanha piispa vaipui hetkeksi mietteisiinsä. Noin se juuri viha ja kosto kulkee perintönä polvesta polveen, suvusta sukuun, -- milloin se talttuu, miten se päättyy? Piispan tiedossa olivat jo nuoruuden ajoilta asti olleet nuo alituiset riidat ja veriset erämaan kahakat molempain naapuruksina eläväin heimojen välillä ja piispanaikanaan hän oli usein surren ja huolestuneena siihen asiaan huomiotaan kiinnittänyt. Hän oivalsi varsin hyvin, että tuo riitainen, sotainen elämä oli omansa hidastamaan kristinopin ja valistuksen levenemistä rintamaiden laidoille. Se juuri ylläpiti siellä enemmän kuin mikään muu mielten kesyttömyyttä ja tapojen raakuutta ja lietsoi raja-asujaimiin alituisesti niitä entisten pakana-aikain intohimoja, joita kirkon olisi pitänyt kitkeä sydämistä pois. Noiden riitaisuuksien tasoittaminen oli juuri Maunu-piispan nykyisenkin tarkastusmatkan tärkeimpiä tarkoituksia. Hän nytkin siinä hiljaisissa mietteissään harkitsi, miten hänen parhaiten olisi koetettava sitä toteuttaa. Ja silloin hän tuli ajatelleeksi, että jos saataisiin vakinaista, rauhallista asutusta tänne molempain heimojen välimaille ja siten entisten riistariitojen sijaan liikettä ja rauhallista yhteyttä asutusten välille, niin se epäilemättä vähitellen vaikuttaisi katkeruutta sulattavasti ja oloja tasoittavasti. Esivallan pitäisi pyrkiä vakinaisesti asuttamaan nämä erämaat, silloinpa loppuisi vähitellen kiista takamaista! Ja hän virkahti ääneensä, puolittain itsekseen, puolittain Laurille:

-- Tähän Juuritaipaleeseenkin pitäisi saada talo, vakinainen asutus, sittenpä olisi täällä majapaikkakin matkamiehille. Sitä ajatelkaa tekin, nuoret miehet, se olisi teille paljoa hyödyllisempää kuin kostoretket kalajärville. Ja sellaiselle uudisasutukselle minä kyllä verovapaudenkin hankkisin, sillä se pohjustaisi tänne rauhan heimojen välille.

Lauri katsoi piispaa kummastellen. Hänellekö se tuota kaikkea jutteli. Mutta piispakin havahtui samassa mietteistään. Hän näki auringon kohoavan jo petäjikön yläpuolelle ja muisti, että päiväntaival tänään on pitempikin kuin eilen.

-- Aika on koota hevoset ja tuoda ne leiritulille, lausui hän nyt, katkaisten äskeiset haaveensa. Samassa hän näki Heinon, joka siinä syrjästä oli kuunnellut piispan Laurille lausumia sanoja ja jonka silmät uteliaina pälyivät. Tälle hän nyt virkkoi: -- Ja sinä poika, käy herättämässä nukkujat nuotion äärestä. Maltas ... etkö ole sinäkin Karmalasta, oletteko veljekset?

-- Emme, vaan veljesten lapset.

-- Onko sinullakin jo sukuvihaa savolaisiin, aiotko sinäkin kalajärville kostamaan?

-- E-en, vastasi Heino verkalleen, uskaltamatta kuitenkaan kertoa, että mieli hänellä kyllä tekee, mutta isä ei laske.

-- Se on oikein, ei vihasta siunausta kasva. Niin, mene, herätä saattoväki aamumessuun!

Pian olikin leiri jalkeilla ja tuokion kuluttua taas painumassa havumetsän halki ja rimpisoita kierrellen yhä etemmäs itään.

Kun piispan saattue illan suussa läheni Savilahden kyliä ja metsästä rupesi puitten lomitse vilkkumaan sinistä vettä ja harmaita halmeaukeita, silloin kävivät taipaleensa iloisessa tarinassa kulkeneet hämäläiset saattomiehet vakaviksi ja harvasanaisiksi, ja ääneti nyt vesakon läpi vaellettiin aukeneville maille. Olipa jännittävä tuo hetki, kun nyt saavuttiin vanhojen vainolaisten asuinmaille ja siellä oli yhdyttävä noihin samoihin miehiin, joiden kanssa vain ase kädessä ennen oli keskusteltu; ja taisipa joku vähän arkaillenkin sinne astua, muistellen niitä iskuja, joita ennen oli antanut tai saanut. Savolaiskylän hurtat päästivät hirmuisen äläkän, kun metsästä loppumaton miesjoukko rupesi esiin lappamaan, ja tuossa paikassa olivat kaikki järvenrannan eläjät, miehet, naiset ja lapset, ulkona kylänraitilla katsomassa piispan upeaa saattuetta, -- harvoinpa näille kaukaisille rannoille pienempikään vierasjoukko nähtäväksi kulkeutui. Ihmeissään, suut selällään, metsäkylän asukkaat aitojen takaa tuota saattuetta kurkistelivat, ja kun se oli ohi kulkenut, juoksivat he sen perästä kirkkomäelle asti, jonne opas seurueen ohjasi. Se oli vilkkaampaa väkeä kuin Hämeen kansa, sen huomasi piispakin kohta sekä puheista että liikkeistä, mutta hän kuuli myöskin jo tällä ensi tapaamalla, kuinka savolaisten joukosta heti ihmettelynhuudahdusten ohessa singahteli pistopuheita hänen hämäläistä saattoväkeään vastaan.

-- Työntyypä tänne hämäläisiä rysänvarkaitakin!

-- Lienevätkö nyt hölmöläiset tulleet täältä asti meidän pyydyksiämme kokemaan?

-- Mutta täällä voivat puntaripäät pian itse loukkuun tipahtaa!