Part 2

Nyt oli keskustelu livahtanut arimmalle asteelleen, siihen kysymykseen, mistä Pohjois-Hämeen rintamaan asukkaiden kesken aina väittely sukeusi, milloin heitä kaksi tai kolme erimielistä yhteen sattui. Viime vuosikymmeninä olivat nuo vuotuiset, vanhaan Lapinkorpeen Sisä-Suomen vesistöjen varsille tehdyt tuottavat pyyntiretket, joihin rintamaan eläminen vielä suureksi osaksi perustui, joko jääneet kokonaan pois taikka supistuneet lyhyiksi, vähäntuottaviksi salomatkoiksi. Tämän oli vaikuttanut se, että savolaiset Saimaan asutuilta rannoilta olivat ruvenneet näille samoille hämäläisten erävesille retkeilemään ja siellä nostaneet riidan näiden takamaiden vanhojen omistajain kanssa. Tuolla etäällä erämaissa oli noiden eriheimoisten pyyntimiesten kesken siten usein syntynyt kahakoita ja usein verisiä tappeluitakin kalavesistä ja pyyntimaista. Ja nuo miestensyöjät tappelut olivat viime aikoina aivan suivauttaneet hämäläiset koko eräkäyntiin. Mutta heidän joukossaan oli kuitenkin toisia, jotka edelleen vaativat, että erämaille oli sittenkin lähdettävä ja että noita vanhoja takamaita oli hellittämättä heimolle kuuluvina puolustettava. Ja Karmalan Erä-ukko, tuo vanha takamaiden tuntija ja isien vanhan, vapaan elinkeinon ihailija, hän oli tietenkin erämatkojen innokkain puoltaja. Sen tiesivät pellolla raatavat pojatkin. Ja kun he nyt taas kuulivat ukon äänen kiihtyvän ja näkivät hänen tempovan valkoista partaansa, niin jopa herkesivät Lauri ja Heinokin raatamasta, tarkemmin kuunnellakseen syntynyttä väittelyä. He olivat koko sydämestään ukon puolella ja ikävöivät hartaasti päästä hekin kerran mukaan noille pyyntimatkoille, joiden iloista ja vaaroista vanhemmat miehet olivat heille niin usein kertoneet. Siksi he niin innostuneina kuuntelivat, kun ukko heidänkin tunteensa sanoihin sovitti. Mutta isä-Tuomas painoi vain hartiavoimalla raskasta kyntövehettään turpeeseen, virkahtaen:

-- Ka, tarpokoon salolle tappelemaan ketä haluttaa, sinne jääköön tai silmäpuolena palatkoon! Meidän väki halmeella raataa ja pitää taloa pystyssä, vaikkapa ilman linturokkaakin!

-- Ja puree petäjää, kun leipä loppuu eikä ole mistä särpimen ottaa.

Niin vastasi ukko. Mutta jo tuokion kuluttua hän sentään taas vakavammin lisäsi:

-- Jää sinä vain, Tuomas, tänne tonkimaan, tänne jäit aina nuorempanakin miehenä. Ja tarvitaanhan se mies talossa naisväen avuksi kotitöitä hoitamaan. Mutta kalajärville tästä nyt taas tänä kesänä toiset lähtevät, sinne lähtevät jo miehet koko rintamaalta, kyllänsä saivat jo viime talvena tapellessaan täällä kotona nälän ja tautien kanssa. Ja perille asti on nyt lähdettäväkin, muuten ollaan pian iäksi vailla takamaita. Niinpäin on mieli naapureissakin vanhain erämiesten kesken. Suopellon Sipi on varova mies, eikä hän tappeluita rakasta, mutta jo hänenkin pirtissään verkkoja korjataan, ja Ilvesmäessä on jo kevätkausi vuoltu vasamoita. Nyt sitä käydään valmistuksiin käsiksi Karmalassakin ja Pertunpäivän aikaan lähdetään, -- se olkoon sillä sanalla jo selväksi puhuttu.

Tuomas ei päätään kääntänyt, mutta hänen niskalihaksensa näyttivät harmista pullistuvan, kun hän ukon uhman kuuli, -- hän kyllä tunsi poikainkin mieliteot. Mutta Lauri, nuori metsämies, jonka sydämessä isoisän jokainen sana oli vahvan vastakaiun tavannut, ei enää jaksanut hillitä sitä kuohahtavaa intoa ja iloa, minkä Erä-ukon lupaus oli hänen mielessään synnyttänyt, hänkin jo puuttui vanhempain puheeseen ja virkahti nuortealla innolla:

-- Tässä on, ukko, mies mukaasi Lapinkorpeen tulemaan, ei pidätä minua enää mikään, jos vain erämaille lähdetään.

Mutta tämä nuorukaisen innostus sai hänen setänsä suuttumuksen jo läikähtämään yli laitojensa:

-- Mene, suori jo soita rämpimään, vähänpä sinun raadannastasi talo hyötyneekin. Sinne sinua lienee talonvanhin jo vuosikausia houkutellut, sielläpä sukusikin on. Mutta me toiset jäämme taloa raatamaan, -- kuokkikaa, pojat!

Ukko naurahti. Hän tiesi, ettei Tuomas voinut Lauria pidättää erämaille lähtemästä. Mutta hän katsahti nuorinta kuokkijaa, joka halmeen alasyrjässä seisoi kysyvin, levottomin, kaipaavin katsein, ikäänkuin udellen, mikähän hänen kohtalonsa olisi oleva. Ja ukko virkkoi:

-- Niin, iskekää vahvasti turvetta! Mutta eiköhän teitä sentään ole kahdessa Tuomaassa kylliksi tämän halmeen haltijoiksi. Antaa Heinon tulla mukaan järville, takamaiden taipaleita oppimaan.

-- Heinonko -- ei! -- Isän ääni oli terävä, melkein kostoniloinen. -- Riittää jo, jos yksi Karmalan pojista heittäytyy korvenkulkijaksi. Toiset tarvitaan työssä. Kyllähän Heinolla mieli palaa kaikkiin kujeisiin, näkeehän sen jo silmänpälynnästä, mutta kotona hän silti pysyy. Työhön hänen täytyy oppia, jos ei hyvällä, niin kurilla. Niin, niin, usko se sillä sanalla, poika, täällä minä sinut työssä pidän, pidän näillä kourillani. Sillä vesana vitsa väännettävä.

-- Voit sen vääntää vaaraksikin, virkahti ukko vakavammin. -- Mutta koeta kuriasi, itsepähän olet poikasi isäntä. Me lähdemme Laurin kanssa salolle kesäkuntiin, ja taas on talveksi särvintä Karmalassa.

Näin sanoen oikaisihe ukko aidalta ja läksi lehtikuormaansa taloon kantamaan. Sorainen polku rasahti raskaiden askeleiden alla ja lepikko suhisi, kun hän sen lävitse taakkaansa veti. Vesakon halki astuttuaan saapui vanhus törmälle, johon rantapensaikon yli näkyi saarien ja niemien lomitse kappale aavaa Päijännettä. Sinne vanhus katseensa suuntasi. Selkä päilyi siellä melkein rasvatyynenä keväisen puolipäivän paahteessa, vedet siintivät sinertäviltä pilvettömän taivaan alla, ja helakasti niihin kuvastui saarten nuori vehreys. Se muistutti eräjärven rauhaa ja kasvatti vanhan pyyntimiehen mielessä yhä syvemmän kaipauksen sinne suurille salovesille.

Mutta hänen vesiä katsellessaan terästyi vähitellen hänen silmänsä yhteen kohti ja samalla ikäänkuin särkyi hänen mielensä iloinen rauha. Mitä venheitä sieltä selän yli soutaa, mitä matkuetta...? On kuin kirkkovenheitä! -- Kauan seisoi ukko yhdessä kohden liikahtamatta. -- Niin, kolme venhettä sieltä peräkkäin soutaa, kuten näyttää, suoraan Mustanahon korkeaa kohden. Mitä ovat ne kulkijoita? Läksivätkö Jämsänjoen uudiskylän väet keskellä viikkoa kirkolle, -- pyhäisin sieltä joskus ovat tänne soutaneet, itsellään kun siellä ei vielä kirkkoa ole. Ei, ne ovat muuta väkeä, venheet ovat kuormitetut, niissä on paljon tyhjiltään istujia, joilla on kirjavat vaipat ja höyhenet hatussa, -- herrain joukkoa ovat. Ja noin, eikö olekin keihäskasa venheenkeulassa, kuin voutien veroroikalla, -- mutta eihän se vouti sieltäpäin kulje, ja vastahan se syksyllä tulee. Vai olisiko...

Ukon kasvot sitä mukaa kovettuivat, kuta kauemmin hän lähenevää venhekuntaa katseli. Hän muisti nyt Marketta-emännän viime pyhänä kirkolta palatessaan kertoneen, että tänne odotetaan suuria kirkonvieraita Suomen Turusta, sanoiko piispankin tulevan. Jokohan lienee sitä pappisjoukkoa -- niin, eikö olekin siellä risti kohotettu keskimmäisen venheen kokkaan kuin lehtipurje myötäisellä!

Ukko rypisti otsaansa tyytymättömänä ja vetäisi vitsakset, joilla hän lehdeksiä kantoi, tiukemma olkapäilleen. Sitä joukkoa on yhä enemmän ruvennut liikkumaan täällä takamaan laidassakin, ei niistä ennen ollut paljoa vastusta!

Mutta tuokion kuluttua suli vanhuksen kasvojenilme taas rauhallisemmaksi. Hän näki venheiden suuntaavan matkansa toisiin lahtiin, ohi Mustanahon rinteen, nähtävästi kirkolle pyrkivät. Sinnepä menkööt, siellä komentonsa pitäkööt, kunhan nämä kotoiset lehdot heiltä rauhaan jäävät. Sinne menee kai Marketta niitä kuulemaan, Tuomas ei jouda, muita ei haluta, -- sinne painukoot ohi Karmalan vanhojen karsikkokumpujen!

Venheet katosivat niemen taa ja vanhus pääsi taas jatkamaan matkaansa kotilahden poukamaan, jossa talo solkikoivujen suojassa piiloili. Eikä hän koko piispankomentoa sen enempää ajatellutkaan. Hänen mieleensä palasi taas äsken halmeella sattunut keskustelu ja sen ristiriidat ja vaikuttimet täyttivät hänen mielensä kokonaan. Päätös, että hän kerran vielä, vaikkakin vanhana ja ikäloppuna, lähtee Lapinkorpeen, elähdytti häntä yhtä lämpimästi kuin äsken Lauria, sinne hän ikävöi nuoruutensa ja miehuutensa mieliretkille ja toimimaille, eräjärville!

Nyt se päätös oli toteutettava!

* * * * *

Mutta lehtojen keskelle raivatulla halmeaukealla raatoi edelleen isä poikineen, päivän yhä korkeamma kohotessa taivaalle, yhä kuumemmin hartioita paahtaessa. Eri mielikuvat risteilivät siellä raatajain mielissä. Isän ajatukset kuvastuivat hänen liikkeistään selvästi joka kerta, kun hän raskaan puuauransa hartiavoimalla kohotti ja sen taas entistä syvemmä painoi poltetun maan kovaan kamaraan. Ja poika-Tuomaan kuokka näytti uskollisesti näitä isän mietteitä säestävän. Laurin kirves taas kalkahti iloisesti ahon rinnassa, kun hän rankaa aidaksiksi halkoi, ja hilpeästi hivelivät hänen mietteensä sitä tulossa olevaa pyyntiretkeä, jota ei nyt kestäkään päivän eikä viikon, vaan keväästä syksyyn yhteen menoon. Koko kesän saa hän miesjoukossa eriä samota, tarvitsematta pölyssä kuokkia ja kuunnella sedän kuria!

Mutta nuorimman vesan, Heino-laiskurivekaran, mietteet, ne ne olivat kaikkein levottomimmat hänen siinä nyt vihapäissään kannon juuria katkoessa. Hänen nuorta sydäntään valvoi isän ankara kuri ja tuo jyrkkä eräretkikielto; hänen sisässään iti uhman siemen ja hän tunsi, miten se kasvoi ja koveni, vaikkei se vielä tarkkapiirteistä muotoa tavannut. Tuontuostakin lennähtivät hänen katseensa tuon säälimättömän kyntäjän puoleen, joka uhkasi hänet tähän kuokkaan kytkeä, mutta samalla hän tunsi, että sen uhkauksen hän tyhjäksi tekee. Väliin hän säikähti itsekin tuota sisuaan, mutta se ei jättänyt häntä rauhaan, joka kuokaniskulta se uudisti hänelle kysymyksen:

-- Miten, milloin? Miten, milloin?

II. PIISPA TARKASTUSMATKALLA.

Se piispanmatkue, jonka Erä-ukko oli Mustanahon alaiselta luhtatörmältä nähnyt Päijänteen selällä liikkuvan ei sittenkään jättänyt käymättä Karmalankaan lahtea. Pari päivää se viipyi Sysimäen kirkolla, jossa piispankäräjiä pidettiin ja juhlalliset jumalanpalvelukset toimitettiin. Mutta toisen päivän iltana palasivat kirkolta kiireellä kotiin Karmalan Marketta-emäntä ja Enni-neito, ainoat, jotka talosta olivat kirkolle joutuneet, ja kertoivat miehille, että koko retkikunta saapuu aamulla Karmalan rantaan.

-- Mitä ne täältä hakevat? kysyi aamiaisen aikaan ukko tyytymättömänä, viskaten kuirin tyhjään piimähulikkaan ja nousten murkinalta.

-- Täältä kuuluvat poikkimaisin jatkavan matkaansa Savon puolelle, selitti Enni, vilkasliikkeinen, ketterä tyttö, talon ainoa tytär ja ainainen ilonpitäjä. Hän oli Heino-veljeään vanhempi, mutta Tuomasta nuorempi; jälkimmäisen oli hänellä tukeva varsi ja roteva työinto, mutta edellisen liukas kieli ja kasvojen pehmeä hipiä. -- Tänne on kuulutettu kaikkia rantakyläin talonpoikia tuomaan aamulla hevosensa piispan matkuetta varten, täältä painuvat salolle. -- Niin tiesi tyttö lisätä.

-- On siinä taivalta hevosille jos miehillekin, murahti ukko nyrpeänä, -- Ja siksikö täällä nyt on emännillä tuota keskiviikkoista juhlatouhua, niille vierailleko siinä taikinata vastataan ja juustoja paistetaan?

Sen kysymyksen hän heitti talon kalvakkaalle, kärsivännäköiselle emännälle, joka ääneti kuin varjo hyöri pirtin ja aitan väliä, yllään valkoinen mekko, päässään valkoinen huntu. Mutta vastausta ei ukko kysymykseensä saanut eikä sitä paljoa odottanutkaan. Hänen miniänsä, Karmalan Marketta-emäntä, ei näet usein suutaan puheeseen avannut, harvoinpa kysymykseenkään vastasi. Hän oli, tämä Tuomaan vaimo, umpimielinen ja harvasanainen; hän oli kivulloinen, ja hänen umpimielisyytensä luultiin siitä johtuvan. Mutta olipa hän muutenkin vähän omituinen. Harras oli hän kirkossakävijä, tiheään hän rippituolissakin polvistui, ja mustaa rukousnauhaa, jota hän aina kaulassaan kantoi, hänen sormensa alinomaa hypeltivät. Mutta siitä huolimatta hänen usein iltaisin ja öisin nähtiin nousevan Mustanahon harjalle, pakanain vanhaan karsikkoon, jossa hänen kerrottiin väliin loveen lankeilevan ja isältään oppimillaan loitsuilla puhuttelevan maahisia ja metsän haltijoita. Mutta vanhan pihlajan kylkeen ripustetun ristin ääressä hän sielläkin sillävälin polvillaan rukoili.

Aina ei ollut Karmalan emäntä näin umpimielinen ollut. Erä-ukko muisti senkin ajan, jolloin hän sulavasuisena liikkui sillan liitoksilla. Se oli siihen aikaan, jolloin ukon vanhempi poika, Viljo, vielä eli. Viljo se olikin oikeastaan metsämatkoillaan Marketan löytänyt vanhan taikoja-raution sysimökistä ja hänet veljelleen vaimoksi hommannut. Siihen vanhempaan veljeen se oli tainnut Marketta oikeastaan olla mieltynyt, eikä Tuomas-juurikkaaseen, -- senvuoksi myöskin kälysten välit usein olivat olleet kipakat Karmalan pirtissä, selvästi sen ukko vielä muisti. Mutta vasta sinä kesänä, jolloin Viljo kaatui kalajärville, oli emännän luonteessa ja käytöksessä jyrkkä muutos tapahtunut. Niiltä päiviltä asti oli hän käynyt kalvakkaaksi ja umpimieliseksi. Kun ukko oli saapunut syksyllä kotiin, jätettyään kaksi poikaansa sotanurmen alle, tuntui Marketta tuosta tuhosta jo tietävän, -- hän oli, niin sanottiin, nähnyt näkyjä lovessa maatessaan Mustanahon karsikossa ja uteli ensi sanoikseen vain hätäisesti, että onko se totta... Silloin oli tuossa hennossa naisessa jotakin ikäänkuin särkynyt, hän oli niiltä ajoilta käynyt entistään puhumattomammaksi ja yksin ääneti liikuskellut kuin kone töissään tuvassa ja tanhualla. Siitä asti eli hän sitä omaa elämäänsä, jonka salateitä ei kukaan päässyt tutkimaan, ja ikäänkuin muistojaan hautoen yhä riutui ja näivettyi. Sekä oman tuvan väki että vieraat kohtelivat häntä senvuoksi jonkinlaisella pelokkaalla kunnioituksella, mutta samalla he häntä rakastivat. Sillä pyytämättä tuo sairas emäntä usein tuli apuun, milloin jollakin hätä oli suurin, ja jos naapurillakin suru yritti ylivoimaiseksi käymään, niin hänelle silloin aukenivat Marketan mykät huulet lausumaan lohdutusta.

Nyt hääri Marketta-emäntä tavallista toimekkaampana, siistien tupaansa ja pihaansa ja valmistellen taloon juhla-ateriaa, siltä varalta että piispa hänen pirtissään murkinoisi. Talon miehet murtivat suuta koko sille vierailulle, mutta Marketasta se käynti oli suurin kunnia, mikä hänen talolleen saattoi tapahtua. Varsinkin ukkoa tuo ylimääräinen juhlatouhu suututti ja senvuoksi hän ennen pirtistä lähtöään vielä hiukan kiusoitti hurskasta emäntää, jonka hän tiesi ankarasti noudattavan kaikkia kirkollisia sääntöjä ja muotoja. Hän näki Marketan kaloja pataan mättävän, muisti siitä, että nyt mahtoi olla paastopäivä, perjantai, ja virkkoi:

-- Mikset piispalle linturokkaa anna, toimmehan Laurin kanssa eilen kotiin koko kantamuksen teirejä, -- kyllä niiden maun ymmärtää hengellistenkin herrain suu.

Sen verran aukenivat nyt Marketan huulet, että hän melkein kauhulla vastasi:

-- Lihallako saastuttaisin paastopäivän!

-- Eihän lintu lihaa ole, vastasi siihen ukko ilkahtaen. -- Niin sanoi ainakin lukkari tässä eräänä talvena kerran, kun hänelle perjantaina verolintuja vein ja hänen emäntänsä niitä heti kävi pataan kynimään. Linnut luotiin samana luomispäivänä kuin kalat, sanoi laulumies, siksi ovat linnut luettavat kaloihin eikä lihoihin. Niin sanoi ja rokan söi, ja jos se lukkarilta kävi päinsä, niin miksei meiltäkin.

Mutta nyt ei emäntä enää vastannut siihen viisasteluun, tiesihän hän ukon, eihän sille kirkonmenoista mikään pyhää ollut. Hän vain Ennin avulla taloustöissään yhä liukkaammin liikkui, kuta etemmäs aamu ehti, ja tuokion kuluttua tuli jo naapurin emäntäkin, Suopellon puuhakas Leena-muori, heitä askareissa auttamaan.

Mutta kun miehet aterioituaan pihalle astuivat, oli sinne jo ruvennut kertymään kylältä miehisiäkin miehiä, jotka kirkon kuulutuksen mukaan toivat piispan joukkueelle kyytihevosia, -- toisia uteliaita tuli niiden lisäksi. Ja hetken kuluttua souti jo muuan jämsäläisten kirkkovenheistä, joka piispan tavaroita toi, Karmalan lahteen Mustanahon alle, ja sen soutajat kertoivat, että perästä tulee toisilla venheillä piispa itse ja koko hänen matkueensa. Siten nyt aamurupeamalla Karmalan törmällä kuhisi väkeä enemmän kuin tavallisina pyhinä kirkolla, -- piispan tuloa siinä odotettiin.

Häiriytyiväthän siinä tietenkin talon arkityöt aamurupeamalla, kun miehet jäivät ahteelle vieraita haastattamaan. Mutta pilalle ei niiden isä-Tuomas sentään antanut keskeytyä. Hetkisen ääneti seistyään tarinoivan miesjoukon laidassa nykäisi hän poika-Tuomasta hihasta ja lähti astumaan ylös halmeelle, kynnökselleen. Sen enempää ei hän kirkonmenoista eikä piispallisesta komeudestakaan välittänyt. Minkä kirkko välttämättä vaati, sen Tuomas täytti: maksoi tihunnit, kävi pääpyhinä kirkolla ja meni ripillekin silloin kuin muut. Mutta sen pakon täytettyään katsoi hän olevansa niistä velvollisuuksistaan kuitti. Ennen ei hän ollut sapatinvietostakaan välittänyt. Mutta kerran oli joku kateen mies hänet papille ilmiantanut siitä, että hän pyhän Laurin päivänä oli kaskeaan viertänyt, ja Tuomas oli siitä saanut maksaa sievät sakot. Senjälkeen varoi Tuomas tarkasti sunnuntaityötä. Hän heittäysi joka sunnuntaiaamu, milloin ei ollut pakko kirkkoon mennä, makuulleen ja nukkui iltaan asti. Mutta arkena katsoi hän oikeudekseen raataa, tuli piispa tai pappi, ja siksi hän nytkin ahon laitaan nousi. Niin oli sovittu, että Lauri lähtee talon puolesta Tuomaan hevosella piispaa kyytiin ja Tuomas haki viidakosta nyt senvuoksi nuoren sälkönsä, valjasti sen auransa eteen ja rupesi sitä työjuhdaksi opettamaan.

Mutta Erä-ukko jäi toisten poikain kanssa törmälle kylän miehiä haastattamaan, ja kookkaana ja komeana hän kulki siellä miehestä mieheen puhellen siitä asiasta, joka hänen sydäntään lähinnä lämmitti, -- Pertunpäivän aikaan kalajärville toimeenpantavasta suuresta eräretkestä. Hän innosti epäilijätkin mukaansa, muistuttamalla heille, kuinka tukalaa on talvikauden särpimettä elää. Herkkiä olivatkin taas mielet eräretkille taipumaan, ja ukko lisäsi tulta innon alle, kuiskahtaen, että nyt mennäänkin sinne perille asti, missä koskemattomia ovat vielä hämäläisten vanhimmat apajat.

Siitä puhuttiin keväisellä törmällä, mutta puhuttiinpa siinä muistakin -- liukkaasti luisti tarina. Puhuttiin piispasta ja hänen matkueestaan, ihmeteltiin, että mies äijän iässä lähtee selkähevosella kulkemaan sitä kahden päivämatkan pituista asumatonta salotaivalta, joka oli Hämeen itäisimmän ja Savon läntisimmän asutuksen -- Sysimäen ja Savilahden -- kirkkojen välillä. Kerrottiin myös niistä käräjistä, jotka piispa oli äsken kirkolla pitänyt ja niistä manauksista, joita hän siellä oli rahvaalle antanut, ja sen yhteydessä kerrottiin siitä mahdista, mikä piispalla on.

Jämsäläisten soutajain joukossa oli muuan vilkas ja verevä mies, joka parhaiten osasi vastailla niihin moniin kysymyksiin, joita kaikkia ulkonaisia oloja tuntemattomat sisämaan miehet puheen varrella viskelivät. Se oli Tuiran Vilppu Jämsänjoen uudisasutukselta, tuttu jo ennestään Päijänteen itäpuolellakin, jossa hän milloin oli luvattoman maakaupan pitäjänä liikkunut, milloin piillyt pillojaan, -- hänellä kerrottiin näet olevan varsin kirjava entisyys, vaikkei hän vielä vanha mies ollut. Jo poikasena oli hän Hollolan markkinoilla Saksan kesteihin yhtynyt, palvellut sitten merirosvolaivassa, liikkuen monilla merillä, senjälkeen kujeilijana kulkenut Ruotsin puolella, kunnes oli takaisin kulkeutunut Suomeen ja asettunut erämaan laitaan, missä eivät häntä mahtimiehet tunteneet. Tämän verevän veitikan ympärille nyt salokyläin miehet kertyivät kuulemaan, kun hän kuvaili Maunu-piispan valtaa ja vaikutusta Suomessa.

-- Vai sellainen mahtava mies on piispa, -- niin joku virkahti. -- Ilmankos sen ääni niin komealta jyrähteli, kun hän kirkossa puhetta piti. Ja komea tuo oli nähdäkin, päästä ja rinnalta kiilsi hopea ja kulta.

-- Mutta leppoisasti se puhui, rauhaan kehotti ja keskinäiseen sovintoon, kielsi toisen toistaan sortamasta. -- Näin muisteli naisista muuan. Mutta miehistä taas joku kertoi:

-- Mutta oli sen sentään äkäisempi ääni, kun hän seurakuntaa tiukkasi papille ja kirkolle kymmenyksiä maksamaan. Kaikesta maksa pois kymmenys, elä mitään unohda, osa vie papille, jos mitä saat vedestä tai maasta.

-- Ja osaa se pappi kuitenkin ottaa osansa kehoittamattakin, lisää aina vain kärkkyy, vaikka miten pullean mitan viet, -- niin lisäsi kolmas odottaja.

Mutta taas puuttui pakinaan Tuiran Vilppu, hän, joka aina asiat tiesi paremmin kuin muut ja joka ei pappeja rakastanut enempää kuin muitakaan herroja. Hän virkkoi:

-- Puolustihan piispa pappia, kun kymmenveroista oli kysymys, mutta antoi se sentään nuhteista osan hänellekin. Kuulitteko, kuinka hän pappia torui siitä, että tämä emäntänsä luonaan pitää pappilassa, emäntänsä ja lapsensa. Ei se sentään niitä kokonaan pitämästä kieltänyt, vaikka niin on säädetty. Tietäähän piispakin, että mihinkäpä se ihminen luonnostaan pääsee. Mutta siitä oli piispa äkäinen, että on emäntä pappilassa asunut. Siirtäköön kylälle ja käyköön siellä sen pakinoilla, niin käski. Ja pois ajoi!

Nauramaan remahti törmäntäytinen väki. Eivät he pappinsa kohtaloa säälineet, vaikkeivät he tuota naimiskieltoa ymmärtäneetkään. Tiesivätpä he, että korvaa se pappi vahinkonsa toisaalla, kyllä se osaa elämän makeat maistaa. Väkevää sille pitää olut olla, kun se talonpoikain kesteissä käy, ja sitä juodessaan se turisee niinkuin muutkin syntiset. Vasta kun sunnuntaina valkoisen paidan päälleen vetää, silloin se on pyhä mies. Ja helposti tulee sille leipä, kymmenykset hän perii talonpojilta, ja eri maksun vielä kaikesta, minkä toimittaa.

-- Kun maailmaan synnyt, niin näädännahka papille ja kun kuolet, niin jo kaksi karpiota viljaa! Katkerana sen lausui muuan salon mies. He eivät, nämä korvenlaidan eläjät, yleensä kirkollisesta menosta paljoa ymmärtäneet, eivät siitäkään piispallisesta komeudesta, jota heille eilen oli näytetty. Se oli heidän käsityksensä mukaan kaikki kuuluvaa siihen yhteen ulkonaisen esivallan käsitteeseen, joka heitä painosti ja kaavoihinsa pakotti ja jolla oli monet eri ilmestysmuotonsa: vouti ja pappi, vero ja kymmenys, laamanni ja piispa...

Ja kun Vilppu kävi väkijoukolle kertomaan niistä moninkertaisista juhlamenoista ja kirkollisista komeuksista, joita saa nähdä Turun kirkossa, jossa on kymmenkunta eri alttaria ja joka alttarilla monta pappia ja tuomioherraa toimessa, niin sydänmaan miehet sitä kuuntelivat äänettöminä ihmetellen, mutta innostumatta, lämpenemättä. Se oli heille vierasta komentoa. Hiljaisissa mielissään he ajattelivat, että mahtaa se olla suuri ja voimakas tuo esivalta, jolla on niin paljon rikkautta ja mahtia, -- mitä hyötyä hänestä sitten raatavalle rahvaalle lienee!

Innostuneimpana kaikista kuunteli Vilpun kuvauksia nuori, valkotukkainen Enni, joka tuvan helteestä oli laskeutunut törmälle miesten pariin. Hän nyhti siinä pienen aituuksen viereltä nuorta nurmea, ja syötti sitä pystypäiselle, hoikkakoipiselle hirvenvasalle, jonka ukko ja Lauri keväällä hirvenajosta palatessaan olivat metsästä tuoneet hänelle elätiksi. Suurilla, säikähtyneillä silmillään eläin aidan raosta mulkoili ahteella loikovaa miesjoukkoa ja vavahteli vankilansa ikävää. Neitonen taputti hellästi hienokarvaisen tevanan päätä, mutta hänen silmänsä olivat toisaalla; ne olivat kiintyneet vilkkaaseen, verevään kertojaan, joka siinä oli kuuntelevan miesjoukon keskustana. Eikä tyttö tiennyt itsekään, tarkkasiko hän tuota tarinaa Turun tuomiokirkon kullatuista pyhänarkuista, vaiko tarinoitsijaa, jonka ääni sulavana sointui ja jonka silmänluonnissa oli eloa...

Mutta katkesipa kertomus, -- ylempää törmältä kuului huuto:

-- Jo soutaa venheitä Karmalan lahdelle.

-- Sieltä piispan matkue tulee!