Part 4

Niin Savon miehet naapuriheimon vieraita tervehtivät. Hämäläiset olivat näet usein hävittäneet savolaisten pyydyksiä, kun nämä olivat tuoneet niitä niille takamaille, joita hämäläiset ominaan pitivät, ja siitä nyt Savon miehet heti vihojaan purkivat. Mutta piispan saattomiehet eivät mitään vastaan virkkaneet, hehän eivät nyt olleet omilla asioillaan, ja kun Olavi Niilonpoika perille tultua saattoi heidät yöpymään kirkkoa vastapäätä olevaan Tarvaisen taloon, joka oli suurin kylässä ja jossa matkalaisten oli tapa vierailla, niin he pitempiin puheisiin puuttumatta hevosensa aituukseen veivät ja tuvan lattialle levolle laskeusivat. Mutta sen varansa vanhemmat miehet kuitenkin yölläkin pitivät, että nukkuessaankin toisella silmällä valvoivat, sillä savolaisten vieraanvaraisuuteen he eivät luottaneet.

Mutta vanhaan piispaan nuo pistosanat, joilla hän kuuli savolaisten tervehtivän hämäläisiä naapureitaan, koskivat vielä syvemmin kuin asianomaisiin itseensä. Hän tunsi hyvin ne ulkonaiset syyt, jotka tuon heimovihan niin katkeraksi olivat tehneet. Vielä satakunta vuotta sitten oli tämä Savon kansa ollut Suuren Novgorodin venäläisten pajarien veroväkeä, vasta Pähkinäsaaren rauha oli Savon maakunnan liittänyt Rooman kirkon ja Turun piispan vaikutuksen alaiseksi, ja siellä olivat siten sekä uudet yhteiskunta-olot että kirkolliset käsitteet kansan mieleen vielä höllemmin juurtuneet kuin Hämeen maassa. Ennen oli Ruotsin ja Novgorodin välisen rajan katsottu kulkeneen juuri niitä samoja saloja myöten, joiden yli piispa nyt oli ratsastanut ja jotka erottivat noiden toisilleen vihamielisten heimojen, karjalaisten ja hämäläisten, asuma-alat. Mutta senjälkeen kun Savon kihlakunta oli lopullisesti Ruotsille luovutettu, oli osa tuota karjalaista kansaa, lohkaistuna irti heimostaan, joutunut saman herruuden alle, joka jo paljoa ennen oli valloittanut Hämeen maan. Tästä alkaen ja sen pakosta olivat savolaiset myöskin ruvenneet asutustaan lännemmäs siirtämään. Kun he rajankäynnin jälkeen olivat menettäneet vanhat Pielisen puolessa olevat takamaansa ja kalajärvensä itäiselle, s.o. Novgorodin, puolelle rajaa, oli heidän täytynyt ruveta hakemaan uusia pyyntimaita pohjoisesta ja lounaasta. Mutta siellä he olivat pian osuneet hämäläisten vanhoille takamaille ja joutuneet tappeluihin niiden omistamisesta. Tuo kehityskulku se juuri, sen sijaan että se olisi vetänyt Saimaan savolaiset kiinteämmin läntisen vaikutuksen alaiseksi, oli puhaltanut uuteen liekkiin vanhat heimovihat ja lietsonut mieliin sen katkeruuden, jonka piispa nyt näki niin korkeana kuohahtavan kummallakin puolella rajasaloa.

Ja sitä vanha piispa suri. Kirkolla piti siinä kesytystyössä, jota nämä olot kaipasivat, olla suuri ja ratkaiseva tehtävä. Mutta murheekseen piispa havaitsi, että hänen papistonsa vaikutus oli täällä kovin vähäinen. Hän antoi sen vuoksi jo heti ensimmäisenä aamuna Suur-Savoon tultuaan siitä ankarat nuhteet Savilahden pitäjän ja Juvan kappelin papeille, jotka häntä vastaanottamaan olivat kokoontuneet Savilahden pappilaan. Näitä asioita hän aikoi saarnoissaan selitellä sille savolaiselle kansallekin, jota oli sangen lukuisasti piispankäräjille kokoontunut, kehoittaakseen sitä naapuruussovintoon, rauhaan ja veljesrakkauteen.

Näitä tehtäviään piispa juuri mietti kesäisenä sunnuntai-aamuna, istuen seurueensa keskellä ennen jumalanpalveluksen alkamista Savilahden pappilan avarassa tuvassa. Hän rupesi jo pukeutumaan piispalliseen asuunsa ja lähetti sanan lukkarille, että kelloja saisi jo ruveta "yhteen" soittamaan, kansaa kirkkoon kutsumaan. Silloin ryntäsi hänen kotikappalaisensa hengästyneenä pappilan tupaan ja kertoi hätääntyneenä, että naapuritalon, Tarvaisen, pihalle kokoontunut kirkkorahvas oli mitä suurimmassa mielenkiihkossa ja että siellä ilmikahakka jo oli puhjennut sen ja piispan hämäläisten saattomiesten välillä.

-- Muuan mies on jo lyöty veriin ja kirveitä ja seipäitä heilahtelee siellä miesten käsissä, -- kuulkaa noita huutoja!

Säikähtynyt pappi repäisi oven auki, ja aivan oikein, sieltä naapuritalon pihalta kuului kumeaa melua ja kiihtyneiden miesten nähtiin aidasta itselleen aseita taittavan.

-- Mitä on sitten tapahtunut? kysyi piispa, kiinnittäen kiireesti piispanviittansa hartioilleen ja koukeropäisen sauvansa tempaisten.

-- En sitä ymmärrä, vastasi pappi. -- Pientä kahnausta oli aluksi ja yhtäkkiä se leimahti...

-- Tulkaa, käykäämme tuon kiihoittuneen kansan luo!

Ja piispa lähti kiireisin askelin, mutta juhlallisen vakavana astumaan kirkkomäellä olevasta pappilasta rinnettä alas kylätientakaiseen taloon, jonka umpeenrakennetulta pihalta äänet kuuluivat ja josta naisia ja lapsia ulisten juoksi pakoon. Papit ja munkit seurasivat hänen perässään, aivan pelokkaina toisiltaan kysellen, mitä oli tapahtunut, mitä oli vielä tapahtuva. --

Mitä oli sitten todella tapahtunut tuona varhaisena keväisenä juhla-aamuna majatalossa, jossa hämäläiset saattomiehet olivat yönsä viettäneet?

Ei oikeastaan mitään sanottavaa, mutta kumminkin niin paljon, että vanha piispa näki, kuinka vaikea sen veljessovun aikaansaaminen oli, jota hän oli aikonut juurruttaa mieliin, kuinka herkkä kiihkon henki oli liekkiin leimahtamaan nytkin, vaikka hän itse oli saapuvilla.

Kun hämäläiset saattomiehet, yön tuvan lattialla nukuttuaan, aamulla olivat nousseet hevosiaan juottamaan, oli jo piha ollut kirkkoväkeä mustanaan, ja terävin, tylyin silmäyksin oli heitä aidan takaa ja kujan suusta tähystelty. Mutta Hämeen miehet eivät olleet siitä välittäneet. He tunsivat liian hyvin seisovansa vieraalla pohjalla, ja savolaisten kanssa pakinoihin antautumatta olivat he aitan kupeelle päivänpaisteeseen istahtaneet, lujasti yhdessä ryhmässä pysyen.

Siihen olivat taas savolaiset heidän ympärilleen kertyneet, ja hetkinen oli siinä kylmiä katseita vaihdettu, sanoja ei monta.

Mutta jo astui eräs savolaisten nuoria miehiä, -- lyhyenläntä jurrikka, pää kuin vaanivalla pyyntimiehellä hartioiden välissä, -- ihan siihen aitan kynnykselle, missä Karmalan Lauri istui Suopellon isännän vieressä, tähysti Lauria tarkoin, ikäänkuin jotakin erityisesti tutkiakseen, ja jäi siihen verestävillä silmillään Laurin rintapuolta tutkimaan.

Hän tarkasti sitä vaskisolkea, jolla Laurin hurstimekon rinnus oli kaulantiestä kiinnitetty ja joka muodosti paksusuomuksisen käärmeen kuvan. Vihdoin jo kysäisikin:

-- Mistä sinulla tuo solki on?

Tuo nenäkäs lähenteleminen kävi jo Laurin sapelle ja hän vastasi vähän tiukasti:

-- Sitäkö himoitsisit, -- omanipahan se on!

Solkia oli joka miehen mekossa, mutta Laurin solkeen näkyivät nyt muutkin savolaiset ylen terävästi huomionsa iskeneen; heitä kertyi pian suuri joukko siihen Laurin rinnusta tarkastamaan. Ja uteliain, jonka hämäläiset pian tunsivat Tarvaisen pojaksi, jatkoi ikäänkuin itse ärtyen ja ärsyttäen:

-- Omahan se on ryöstettykin tavara, -- tuttu on tuo vaski tässä talossa!

Ja toiset säestivät:

-- Vai sillä soljella tulit Savoon rehentelemään!

Nyt vasta välähti eräs muisto Laurin mieleen. Hän oli soljen saanut lahjana ukoltaan, joka sen muutamia vuosia sitten oli kalajärviltä palatessaan tuomiseksi tuonut. Sinä kesänä siellä juuri olivat olleet savolaisten kanssa viimeiset suuret tappelut, mutta ukko ei ollut hänelle tarkemmin kertonut, mistä hän soljen oli saanut, oli vain käskenyt Laurin sitä tarkoin säilyttää. Varmaankin solki oli sodasta saatu, varmaankin nyt savolaiset sen tunsivat jonkun kaatuneen heimolaisensa omaksi, koska ryöstökalusta puhuivat. Mutta samalla kuin se juttu Laurille selvisi, ymmärsi hän myöskin noiden verestäväin silmäin kiukun. Toiset Hämeen miehet eivät koko juttua käsittäneet muuksi kuin riidan haastoksi, ja suutahtaen vastasi jo Suopellon rauhaisa Sipikin kipakasti Tarvaisen pojalle:

-- Eriä loitommalle, se solki pysyy siinä missä on.

Mutta kuumaveristä Savon miestä se vastaus yhä ärsytti, hän hierausi uhmaillen yhä lähemmäs Lauria ja kiljahti:

-- Mutta entäpä jos ei pysykään, jos talo periikin tavaransa.

Ja hän rupesi Laurin mekonrinnustaa tapailemaan. Mutta kiukustuneena karahti silloin nuori hämäläinen pystyyn, viskasi ärhentäjän luotaan, niin että tämä heilahti loitommalle, ja huusi:

-- Varo hyppysiäsi, kuritta ei kukaan Karmalan miesten rinnuksia kopeloi!

Se oli kahakan alku. Pystyyn olivat ponnahtaneet sekä Hämeen miehet että savolaiset ja uhkaavina he siinä vastakkain seisoivat. Samalla käveli talosta siihen eräs vanhempi savolainen, laiha ja luiseva, päässään valkoinen kuikannahkalakki ja silmissä sama verestävä kiilto kuin äskeisellä ärhentäjällä. Nuoremmat Savon miehet vähän syrjäytyivät, laskeakseen hänet aitan luo, -- siitä ja miehen ryhdistä saattoi heti nähdä, että siinä on savolaisten johtomies, Tarvaisen isäntä, jonka vanhimmat hämäläiset kylläkin kalajärviltä tunsivat. Tämä nyt keskusteluun puuttui ja virkahti:

-- Vai Karmalan miehet täällä huutelevat Tarvaisen pihalla, vai tänne lähetti Erä-ukko piimäsuunsa meille pajattamaan Hilppa-vainajan vaskissa, sama ukko, joka Hilpan salolle tappoi.

Tämä viittaus hämäläisten vihattuun eräjohtajaan leiskautti uuteen tuleen savolaisten jo kuumenneet veret, ja uhittelevana läheten virkahti savolaisista yksi:

-- Niitä penikoita on vähän nokitettava!

Hämäläiset olivat käyneet vakaviksi, he näkivät toden olevan kysymyksessä. Kehään he asettuivat Laurin ympärille, jonka kimppuun savolaiset erityisesti pyrkivät. Eikä Heino-poika enää voinut hillitä kiukkuaan, hän huudahti:

-- Tulkaa, ne penikat osaavat purra niinkuin ukkokin, jonka hampaat tunnutte tuntevan!

-- Purepas, maitohammas, karjaisi siihen tuo lähinnä seisova riidan aloittaja ja iski samassa nyrkillään Heinoa vasten suuta, niin että veri turskahti ikenistä ja poika tantereeseen kepertyi.

-- Pure nyt, hampaaton nulikka! ilkkui iskijä. -- Ja tulkaapa vielä kerran kalajärville, niin saman kyydin saatte kaikki!

Toisetkin savolaiset kävivät kiihoittuneina vieraisiinsa käsiksi. Mutta jo olivat nämäkin aseen käteensä löytäneet ja Suopellon Sipi astui esiin halkoa heilutellen ja virkkoi:

-- Näinkö Savossa on tapana kohdella vieraita, jotka aseitta kylään tulevat. Hyvä, nyt tulkaa, mutta kaatua tässä pitää useampia Savon miehiä siihen, mihin meitä yksi!

Savolaiset taittoivat aidasta aseita ja toiset hakivat pirtistä kirveitään, -- kaikki huusivat ja melusivat.

Tällä kohdalla se oli piispan kotikappalainen ohi kulkiessaan kahakan nähnyt ja kiiruhtanut siitä pappilaan sanaa viemään. Mutta sillä välin kiihtyi jo tora ilmi tappeluksi, seipäät sinkoilivat molemmin puolin, verta vuotavana juoksi viereiseen Kylliäisen taloon eräs savolainen, joka halosta oli iskun niskaansa saanut, yleinen meteli ja juoksu vallitsi taloissa ja kylätiellä.

Silloin astui kookas piispa pirtin kupeitse pihalle, astui täydessä messuasussaan pappiensa seuraamana aittaa kohden ja hänen voimakas ääneni jyrähti yli metelin:

-- Asettukaa miehet! Pyhän Jumalanäidin nimessä, rauha!

Kuin jähmettyneinä jäivät tappelijat pitkin pihaa sen äänen pakosta paikoilleen seisomaan, ken halko ojossa, ken seivästä taittaen, jäivät kuin lamautuneina katsomaan tuota tappelun keskelle astunutta loistavaa ilmiötä. Ja heidän kuohahtaneet verensä jäähtyivät samassa, kun piispavanhus silmät säkenöivinä jatkoi:

-- Aseet alas, seipäät pois! Lakit päästänne miehet, polvillenne pyhän ristin eteen!

Hän kohotti rinnallaan riippuvan kultaristin. Ja nuo juurikään niin tulistuneet, niin rutirohkeat miehet tottelivat kuin lapset vastaansanomatta hänen käskyjään ja kuuntelivat päät kumarassa, kun piispa surua ja suuttumusta värähtelevällä äänellä heitä nuhdellen puhui:

-- Oletteko kristittyjä te, jotka Herran päivänä pyhän temppelin juurella käytte tappelemaan toistenne verta vuodattamaan! Veljinä teidän pitäisi täällä kristillisessä seurakunnassa elää, sovinnossa toisianne auttaa ja Jumalan valtakuntaa edistää. Mutta te elätte kuin pimeät pakanat, joilta kirkko armonsa kieltää, te olette kirouksen ja kuoleman ansainneet. Nöyrtykää ja rukoilkaa, onnettomat, että pyhä Neitsyt pehmittäisi sydämenne suuren paatumuksen, niin että vielä olisitte kelvolliset hänen huoneeseensa astumaan ja armoa pyytämään!

Välittömästi ja syvästi vaikutti piispan juhlallinen ryhti ja ankara ääni vielä enemmän kuin hänen sanansa äsken kiihtyneisiin mieliin; kaikki tunsivat yhtäkkiä olevansa ikäänkuin hänen henkisen valtansa alla, ja heidän oli siihen alistuttava. Hiljaa ja ääneti käveli jo tuokion kuluttua tuo juurikään niin meluisa joukko, miehet, naiset ja lapset, ylös mäelle kirkkoon päin, piispaa nöyrästi seuraten. Hämäläisetkin astuivat sinne toisten jäljestä kiinteässä ryhmässä, sillä siellä hekin tunsivat parhaassa turvassa olevansa. Ja pian kajahtivat kirkosta hartaan messuvirren sävelet yli hiljaiseksi käyneen kylän aina metsään ja järvelle saakka.

Mutta jo piispan puheen aikana oli Lauri nostanut nurmelta nuoren orpanansa, jonka verinen pää hervottomana retkotti, ja kantanut hänet rantaan, jossa hän Heinoa valellen virotti ja pesi hänen paksuiksi turvonneita huuliaan. Pian siellä poika virkosikin, ja syljeskeli vain ja sadatteli, kun olivat häneltä kurkkuun asti etuhampaan iskeneet.

Mutta hetken kuluttua astui orpanusten luo siihen venhevalkamalle ääneti ja varpaillaan nuori tyttö, joka toi saunasta liinasen, millä Heinon kasvoja kuivata. Se oli solakka ja hento tyttö, lapselta hän vielä etäämpää katsoen näytti, mutta kun hän siitä oikaisihe ja silmille valahtaneen keltaisen tukkansa päälaelle sitoi, niin jo näki, että siinä oli tyttö naisen ikään ehtimässä. Pehmeät olivat hänen hienosti ahavoituneet poskensa, ja säälivä veitikkamaisuus näytti väikkyvän tytön silmässä, kun hän vieraan virkoamista katseli. Hän oli hänkin ikäänkuin säikähdyksistään tointunut ja iloitsi siitä itse.

Sanaakaan siinä ei puhuttu. Vasta kun tyttö, liinansa kivelle jätettyään, lähti astumaan poispäin rannasta, virkahti hänelle Lauri, jonka mieli jo äskeisestä kahakasta oli aika lailla rauhoittunut:

-- Oletko tämän talon väkeä, tyttö?

-- Olenpa kyllä, miksi niin?

-- Et kohtele meitä samalla tavalla kuin muu kotiväkesi, -- kuin veljesi äsken.

Tyttö katsahti vierasta vähän arasti, ikäänkuin epäillen, sopisiko tuon vainoheimoisen kanssa tarinoihin ryhtyä, vai pitäisikö siitä enempää puhumatta palata. Mutta eipä näyttänyt olevan pelkoon aihetta, tyttö pysähtyi ja vastasi:

-- Oma syysi se oli, miksi panit uhmalla rintaasi Hilppa-vainajan soljen, kun meidän taloon tulit. Ärsytit sillä Ohto-veljeni, joka muutenkin on kärkäs tappeluun.

Kummastellen katseli Lauri tuota outoa impeä, joka häntä siinä hiljakseen nuhteli. Ja ikäänkuin itseään puolustaakseen hän vastasi:

-- En tiennyt solkeni olevan tästä talosta peräisin, olen sen saanut lahjaksi.

-- Mutta täällä tuo käärmevaski heti tunnettiin, minäkin säpsähdin aamulla, kun sen rinnassasi näin, -- anna minulle se solki!

Lauri katsahti uudelleen tyttöä, nyt tarkemmin ja kauemmin. Ja hän jäikin siihen äänettömäksi katsomaan. Olipa niin herttainen ja valoisa tuo immyt siinä hänen edessään, leppoisa oli äänensointu ja nuo kirkkaat silmät, iloa niissä oli, mutta ne tuntuivat sen lisäksi puhuvan jotakin muutakin, vaikkei hän älynnyt, mitä ne puhuivat.

-- No, annatko? -- Tyttö näytti melkein loukkautuvan tuosta Laurin viivyttelystä, näytti ihmettelevän, että mies todellakin epäröi hänelle soikea antaessaan.

Nyt Laurikin jo naurahti ystävällisesti:

-- Veljesi olisi solkeni väkisin vienyt, mutta väkisin sitä ei tuosta ota kukaan, jos minussa henki lie. Mutta sinä, tyttö, sinä sitä pyydät -- ota!

Ja hän rupesi solkea kauluksestaan irroittamaan. Mutta hän ei sitä vielä irroittanutkaan, vaan virkkoi:

-- Entä sinä, mitä annat minulle sijaan, jos sinulle solkeni jätän? Miksipä sen palkkiotta sinulle antaisin!

Punaiseksi karahti nyt tyttö. Hän mietti taas pakoon juosta -- eipä tiedä, vaikka tuo mies hänet syliinsä koppaisi! Mutta hän ei kuitenkaan juossut pakoon, paikoiltaan vain vastasi:

-- Saat toisen soljen sijaan...

Ja tyttö pistihe saunaan ja tuli sieltä tuokion kuluttua pieni valkoinen solki kädessään.

-- Vaihdatko?

-- Näytäs, virkkoi Lauri viivytellen. -- Minun solkeni on sodasta tuotu...

-- Mutta tämä on hopeainen, eikä siitä tappelua synny.

-- Vaikka se on saatukin savottarelta! Oli menneeksi, kädestä käteen, noin!

Se oli silmänräpäyksen kädenvaihto, mutta Laurista tuntui, kuin se pikainen hipaus olisi sytyttänyt tuleen hänen verensä, niinkuin taulaan hipasemalla tuluksesta kipuna lentää. Hänen olisi tehnyt mieli tarttua tuohon pehmeään kämmeneen ... mutta seuraavassa tuokiossapa juoksi jo tyttö ahdetta ylös taloa kohti. Siellä törmällä hän pysähtyi kumminkin vielä hetkeksi ja virkkoi ilkkua äänessään:

-- Nyt luullaan Karmalan poikaa pelkuriksi, kun hän uhattuna heitti pois voittosolkensa.

Hetkeksi Lauri säpsähti, hänen mieleensä vilahti ajatus, että oliko tuolla velholla todellakin petos mielessä... Ei, hän naurahti jo samassa omalle epäilykselleen, katsellessaan törmällä seisovaa tyttöä. Velho hän on, onpa totta tosiaankin, mutta hänellä on toinen mahti, ei viekkauden. Ja hän vastasi:

-- Onpa minulla toinen voittosolki sijassa, näytänpä sen soimaajille. Ja jos sittenkin viekastat, tulen hakemaan omani pois.

Silloin törmällä seisova impi ojentautui suoraksi, miltei ylpeäksi, ja uhmaa oli hänen äänessään, kun hän huudahti:

-- Tule, mutta väkisin ei Hilpan solki enää täältäkään lähde.

-- Entä pyytämällä, lähteekö?

-- Koeta!

Sulaksi oli taas heltynyt tytön ääni, kun hän sen viimeisen sanansa virkkoi, mutta samassa hän juoksikin jo törmältä pois ja hävisi asumusten taa. Nuorukainen seisoi yhä rannalla, pieni hopeasolki kouransilmässään ja katseli ylös ahteelle, jonne tuo kirkas ilmestys oli kadonnut. Se oli poissa, mutta hänen oli vaikeata siirtää silmiään siltä paikalta, josta äsken oli kajahtanut tuo heleä ääni: "Koeta!"

Tuokion vain oli se kohtaus kestänyt, vaikka se jätti pitkät muistot nuoren hämäläisen mieleen. Sillävälin oli Heino, vesikivellä yhä istuen, hautonut turvonneita poskiaan ja kuivaillut ikenistään tippuvia veriä. Vähitellen tukki kylmä vesi verenvuodon, ja hän oli jo kohta ihmisen näköinen, kun kääntyi Laurin puoleen ja kysyi:

-- Joko se tyttö meni? Ja mitä se nauroi?

-- Niin kuka?

-- Tuo tyttö, joka liinan toi, -- tuohon kivelle sen heitän. Kuulinhan minä, kun se nauroi.

-- Nauroiko, -- lienee sinun leuoillesi nauranut. Tule, mennään jo taloon. Vieläkö ikeniä kirvelee?

-- Vielä ikeniä ja sisuakin. Eiköhän me sitä iskijää vähän tärähdytetä, ennenkuin täältä lähdetään.

-- Kovasti kielsi piispa tappelemasta, eikä sinussa tärähdyttäjää olekaan; anna siis kirvellä vain ja kärsi.

He olivat jo saapuneet Tarvaisen pihalle, missä tuo äänekäs rähäkkä äsken oli soinut. Nyt oli piha äänetön ja tyhjä. Mutta Laurin katseet harhailivat joka soppeen, hän näytti etsivän jotakin, jonka hän olisi vielä kerran tahtonut nähdä, ennenkuin hämäläiset saattomiehet lähtivät Savilahdesta palaamaan salolle. Mutta ei kuulunut ketään, ei pihalla, ei kujalla, ei ovien takana.

-- Ketä sinä haet? kysyi Heino kummissaan.

-- Haenko -- en ketään. Kirkkoon näkyy kaikki väki menneen, mennään mekin.

Nuorukaisten kirkkorinnettä noustessaan kajahti heitä vastaan vanhan piispan voimakas ääni, kun tämä siellä hirsiseinäin sisäpuolella kehotteli eksynyttä kansaa rauhaan ja veljesrakkauteen. Ja siellä kirkon lattialla makasi äskeinen riitarahvas polvillaan nuhtelevan ristirinnan edessä, hartaana ja nöyrtyneenä. Mutta aseensa se oli heittänyt kirkon edustaiseen asehuoneeseen, niinkuin kirkollinen järjestys sääsi ja vakaa tapa vaati.

Kirkosta palatessaan tunsi piispa, että tuo kansa, joka nyt kirkkomäeltä hajaantui kyläteilleen ja venheilleen, oli tällä hetkellä hänelle ja hänen rauhanopilleen altis ja sula. Mutta murheellisena hän kuitenkin iltapäivällä istuskeli pappilan kuistilla ja katseli kauas Saimaan selälle, jota myöten nyt savolaisten kirkkovenheitä palaili piispankäräjiltä. Hänen mielensä oli matala, toivoton tunne sitä kalvoi. Niin, ehkä tällä hetkellä on mieli sovinnollinen ja nöyrä noilla, jotka nyt kirkolta soutavat verekset manaukset muistissaan, -- sitä mietti piispavanhus. Mutta ehkä jo huomenna, kun manaaja samoja Saimaan vesiä kulkee Viipuriin päin ja saadut nuhteet kalpenevat mielestä, ehkä jo silloin pieni sanakiista nostaa uuteen kuohuun hillittömät veret ja sytyttää tappelun tuiman ja tulisen luonnon, niinkuin aamulla Tarvaisen pihassa. Ajatukset palaavat vanhoille pakanallisille raiteilleen, kun vanhat käsitteet edelleen sydämissä asuvat...

Mitä auttaa yksi kirkonmessu, jos se hetkeksi saisikin sydämet sulamaan, -- niin kyseli piispa itseltään. Äsken juuri, hautausmaata siunaamasta palatessaan, oli hän omin silmin nähnyt näyn, joka hänet vielä murheellisemmaksi painoi kuin aamuinen kahakka. Muutaman saunan ohi kävellessään hän kuuli sieltä kovaäänistä posmitusta; hän avasi oven ja näki siellä taikurin loitsuluvuilla ja veren sanoilla koettavan tyrehdyttää verenjuoksua sen miehen niskasta, joka Tarvaisen pihatappelussa oli siihen haavan saanut. Väki seisoi pakanallisessa hartaudessa taikurin ympärillä, -- sama väki, joka äsken kirkossa niin nöyränä oli polvistunut ristin edessä ja kuunnellut, kuinka sitä varotettiin noitatemppuihin turvautumasta. Mitä auttoi, että hän ajoi poppamiehen ulos ja nuhteillaan taikuutta kuritti? Huomenna se väki on taas loitsujensa uskossa, niin, ehkä jo tänään... Se on toivotonta...

Mutta se ei saa sittenkään olla toivotonta, päätteli vanha piispa, nousten kuistille kävelemään. Täytyy tehdä tarkempaa työtä, täytyy kyntää syvemmälle. Harvalukuinen papisto siihen ei täällä erämaan laidassa riitä eikä kykene, ennen kaikkea ei kykene! Mutta se ei saa sittenkään olla toivotonta!

Ja Maunu-piispa kutsutti silloin puheilleen yhden niitä saarnaajaveljesten munkkeja, jotka hän Turun dominikaaniluostarista oli mukaansa ottanut, isä Klemetin, -- hänet hän tiesi sekä kansan elämään ja tapoihin perehtyneeksi että hurskaaksi, pitkämieliseksi, työssään sitkeäksi kirkon mieheksi. Tämän munkin hän tuskaisissa mietteissään oli valinnut siihen kyntötyöhön, jonka hän nyt niin välttämättömäksi havaitsi.

Pitkä, harraskatseinen, avokasvoinen munkki astui kunnioittavasti kumartaen piispan eteen, joka virkkoi hänelle juhlallisesti:

-- Tahdotko olla todellinen domini canis, veli Klemetti, tahdotko antautua tehtävään, jossa työsi ehkä näkymättömänä kuluu, tuottamatta sinulle ulkonaista kunniaa, kenties tuottamatta sinulle työtulostenkaan tyydytystä?

-- Mitä käskette, piispa?

-- Jää tänne Savon kansan keskuuteen, kulje sen kylissä salolta salolle, opeta kansaa sen omissa tuvissa, sen arkielämän ja raadannan ohessa, opeta sitä sanoillasi ja elämälläsi ymmärtämään ristinopin käsitteitä ja tarkoituksia, vihamaan pahaa ja rakastamaan hyvää ja karttamaan sotaa ja verenvuodatusta. Se on vuosien tehtävä, -- tahdotko jäädä kiertäväksi munkiksi Savoon?

-- Olen koettava, mitä voin, teidän pyhyytenne. Lähden jo tänään, vielä on kirkkovenheitä rannassa.

Piispa tiesi, että isä Klemetti oli antautuva ehyeltään siihen tehtävään, jonka kerran omakseen otti. Mutta hänen katseensa ei sittenkään vielä kirkastunut. Työtä on niin paljon, liian paljon, ja yhden miehen voima on vähäinen...!

Kauan hän istui näissä mietteissään kesäisellä kuistilla. Iltaan jo aurinko laski. Silloin kuuli hän sivulta kavioiden kapsetta ja hetken kuluttua ajoi ratsujoukko pappilan ohi läntistä metsää kohden. Siinä hänen hämäläiset saattomiehensä nyt lähtivät paluumatkalle salon halki kaukaisia kotejaan kohden.

Piispa viittasi ratsastajat pysähtymään ja kysyi:

-- Lähdettekö nyt yötä vasten taipaleelle?

-- Nyt lähdemme, vastasi Suopelto. -- Hevoset ovat jo levänneet.

-- Miksette viivy aamuun asti, miksi yöksi ajatte erämaahan?

Karkea talonpoika pyöritti hetkisen kielellään vastausta siihen kysymykseen ja virkkoi sitten:

-- Niin, katsokaas, piispa, meistä on turvallisempaa maata yömme salolla kuin täällä. Meitä ei ole täällä kovin hellästi hyvästelty, jospa ei tervehdittykään.