Part 21

"Ja me sitä köyhyyttä ja puutosta pakenemme ja pahana pidämme, valitamme ja vaikeroimme, ettei ole meillä mitään, että on tyhjä sielu, että on kaikki mennyt ja kadonnut, jos on joskus jotain ollutkin", huomautti Durchman.

"Niin pitääkin — sitä pitääkin paeta ja pahana pitää. Alat sitä hyvänä pitää ja siihen jäädä, niin muuttuu köyhyytesi rikkaudeksi. Sen pitää köyhyyden olla oikeaa köyhyyttä ja sillä pitää olla köyhyyden vaiva mukana — pitää olla."

"Sitä minä vielä, ennenkun lähden, että köyhät kestävät kaikki pahennukset ja riidat, joita saatana vielä sekaanne nostaa, vaan rikkaat eivät kestä. Rikkaat ja hyvät pahenevat, loukkaantuvat ja kaatuvat toisten vikoihin ja synteihin. Joka toisen synteihin kaatuu, sitä et nosta enää etkä seisalleen saa."

Istuttiin puoleen yöhön pitkässä peräkamarissa, toiset tuoleilla, lavitsoilla ja laudoilla, toiset lattialla, väliin veisattiin ja taas puhuttiin. Mitä enemmän kuultiin sitä nälkäisemmiksi tultiin ja sitä elävämmiksi kävivät Paavon puheet.

Malmberg ja Durchman istuivat lattialla toisten keskellä, niinkuin olisivat tahtoneet alentua ja painua halvimpien joukkoon ja siellä koota muiden kanssa muruja omaa köyhää, nälkäistä sieluaan varten. Ja kun Durchman aloitti kauniilla, kaikuvalla äänellään virren, kävi liikutus läpi huoneen, syvä liikutus ja elävä tunne siitä, että oltiin kaikki yhtä, että oli tapahtunut sama, yhteinen armo kaikille, papeille ja sanankuulijoille.

"Tällaista täällä on — elävää, palavaa, juhlanpitoa — häiden, ilojuhlien, vaan tästä muuttuu taasen toisenlaiseksi. Miksi muuttuneekaan Kalajoella?" sanoi Paavo, kun oltiin lähdössä ja hyvästeltiin.

"Täällä on voimia saatu ja virkistystä, kun on Herran töitä katseltu ja uutta armoa ihailtu", puheli hän kuin itsekseen työntäen kättään hyvästiksi sinne tänne, kenelle ensin kerkesi.

"Vaivaa pitää olla ja ristiä — muutoin hukkuu tähän hekumaan syntinen", lisäsi hän sitten hiljaisella, surullisella äänellä, ja hänen pitkä vartalonsa näytti kuin kokoonpainuneelta.

"Tulkaa, Paavo, pian takaisin!" kuului väkijoukosta.

"Tulen, jos pääsen. Herrat tukkivat tien Kalajassa ja panevat puomin eteen, niin en pääse."

"Se aukaistaan — sen täytyy aueta", kuului monesta suusta.

"Kuulitko, Paavo, mitä ne sanoivat — 'täytyy aueta'?" huomautti Malmberg.

"Kuulin, kuulin. Nämä sen aukaisisivat, jos se olisi ihmisvoimin aukaistavissa — nämä pohjalaiset."

Kun he seuraavana päivänä lähtivät, oli heillä taas sama käräjämatka edessä, kuinka mones lienee ollutkaan, samat ikävyydet ja harmit, ja sama vääristely ja valheen tulva vastassa, pimeys ja tietämättömyys. Heidän piti taasen kuulla, miten heidän paraimpia, puhtaimpia tarkoituksiaan väänneltiin ja käänneltiin, miten heidän kalleinta työtään, jota he nuoruutensa voimalla olivat tehneet, koetettiin vääränä ja vahingollisena tukahuttaa ja miten heidän pyhimpiä tunteitaan loukattiin. Ja sitten piti heidän taasen olla näkemässä, miten heidän entiset sanankuulijansa, joita he olivat Herran kutsumuksella kutsuneet, nyt olivat antautuneet herrain välikappaleiksi, raukkoina, sokeina, tietämättöminä siitä, mikä on valoa, mikä pimeää.

"Syyttömän kärsimykset ovat sittenkin suurempia kuin syyllisen", sanoi Durchman, kun taasen puhuttiin tästä samasta asiasta.

"Niin ovat, vaan ne ovat Herran kärsimyksiä ja niitä pitää ruumiissaan kristityn kantaa", sanoi Paavo.

"Ja niillä täyttää se, mitä Kristuksen kärsimyksistä vielä puuttuu", lisäsi Malmberg.

"Miten lie muiden, vaan minä tunnen itseni aina heikoksi ja araksi täällä Kalajoella. Näytän rohkeammalta, tekeydyn tahallani toiseksi, varmemmaksi kuin mitä olen. Minua se harmittaa ja suututtaa sitten jälestäpäin."

"Sellaisia me olemme, veli hyvä, joka asiassa ja joka paikassa", sanoi Malmberg Durchmanille. "Näytämme päältäpäin paremmilta, puhumme, saarnaamme kauniisti, innostumme, kiivailemme syntiä ja maailmaa vastaan, ja sisällä sielussa onkin kaikkea moskaa, ilkeyttä, maailmaa, syntiä, jos minkälaista."

"Pyhimpien asioiden keskellä saatan olla kaikkein likaisin ja saastaisin ja heikoin siellä, missä pitäisi olla väkevin ja rohkein. Täällä taasen pannaan tämä huono kristillisyys koetukselle ja sitten saan hävetä itseäni, kantaa ulkokullatun tuomiota aamusta iltaan. Voi — voi ihmisparkaa — pappiparkaa!"

"Vaan jospa käännettäisiin nurin papit, pantaisiin päällyspuoli sisälle ja sisäpuoli päälle", sanoi Paavo nauraen.

"Tulisi kirkkopahennus — ajaisivat kangilla alas saarnatuolilta", yhtyi Durchman samaan leikkiin.

"On siinä tottakin. Teillä on papeilla paha vika sellainen, että kulette aina kappa hartioilla, hurskauden ja pyhyyden kappa ja tietämisen ja osaamisen ja oikeassa olemisen. Milloin teitä saa talonpoika nähdä ja kuulla omista vioistanne ja synneistänne puhumassa ja itkemässä?"

"En tiedä — ei suinkaan ennen kuin helvetissä. Siki on nukuttu, omia vikoja varottu, salattu ja poveen peitetty", vastasi Durchman.

Siellä olivat jo toiset Roosin luona, vanhan ystävän — Lagukset, Hemmingit, Laurinit — avosylin vastaan ottamassa ja odottamassa. Syntyi iloa ja naurunrähäkkää, kun etelän ystävät tulivat. Tartuttiin kiinni toisiinsa, pudisteltiin, painiskeltiin, vedettiin, työnnettiin.

"Ja Paavo mukana — Sieltä etelästä? — Lapualta?"

"Piispa pappeinensa."

"Vaan täällä otetaan hiippa piispalta ja liperit papeilta — tällä matkalla."

"Ottakoot — kunhan tämän jättävät ottamatta!" nauroi Paavo ja asetteli konttiansa oven taakse eteiseen.

"Mitä nyt sanotaan, Lagus, — vai sanotaanko enää mitään?" kysyi Durchman totisena.

"Kysy Laurinilta!" vastasi Lagus hymyillen.

"Ei — ei — Laguksella on suun vuoro huomenna. Annetaan Laguksen puhua. Me muut niitä vain ärsytämme, vaan tämä tyyni ja totinen ja yksivakainen Ylivieskan pappi pehmittää, lauhduttaa, nöyryyttää, vakuuttaa", puheli Laurin ja pyörähteli lattialla.

"Ei puhu, vaan lukee tästä näin", sanoi Lagus ja vetäisi povestaan paperin. "Tätä täällä on yhdessä tänä päivänä tutkittu."

"Onko siellä se Durchmanin huivijuttu?" kysyi Malmberg nauraen.

"Ja se, ettei syntinen enää nelikymmenvuotiaana voi autuaaksi tulla?" yhtyi Durchman huomauttamaan.

"On luullakseni se, mikä on asiallista ja mitä tarvitaan", vastasi Lagus. "Pitää muistaa, mitä ollaan ja miten esiinnytään — nyt ainakin — että ollaan pappeja ja kristityitä ja että on esiintymisemme aina arvokasta, sanoivat ja puhuivat vastustajat mitä tahansa."

"Entä Paavo? — Mitä Paavo aikoo sanoa?" kysyi joku joukosta.

"Mitä tyhmä talonpoika sanoo —? Seisoo peloissaan ja hämmästyksissään herrain edessä, änkyttää siinä jotain, jolle herrat sitten hymähtävät."

"On siellä paperi Paavonkin puolesta", sanoi Laurin.

"Laurinin paperi. Niemen Matin kanssa sitä on tämän aamua mies kyhännyt, niin luulisi jo jotain syntyneen."

"Kuule, Laurin! — Muistitko hillitä aatamiasi?" kysyi Durchman.

"Mitä lienen tehnyt", vastasi Laurin nauraen. "Talonpojathan ne lopulta herrain töistä vastata saavat. Jos on siinä suolaa ja pippuria, niin on tarpeen tuomarille kohmeloonsa."

"Ainakin pidät meitä muita hyvällä tuulella", sanoi Malmberg ja taputteli Laurinia.

Oltiin taasen käräjätuvassa, seistiin juhlallisina ja totisina, kaksi eri maailmaa vastakkain, kaksi eri henkeä ja mieltä. Lämmin elokuun ilma virtasi sisään ovesta ja ikkunanpuoliskosta ja toi tullessaan paistin käryä pihan takaa pienemmästä rakennuksesta, missä käräjäherroilla oli kortteerinsa. Luettiin pitkää pöytäkirjaa, kuunneltiin joskus jotain paikkaa ja unohduttiin taasen omiin aatoksiin tai katseltiin toisia, Bergiä ja Sandmania, jotka seisoivat kamarin ovella ja kuiskivat toisilleen, Lohtajan rovastia, joka joskus vain näyttäytyi kamarin ovella, lautamiehiä, jotka tyyninä, rauhallisina, oman arvonsa tuntevina istuivat paikoillaan päätään kääntämättä.

"Onko asiallisilla kellään mitään muistuttamista pöytäkirjaa vastaan?" kysyi tuomari ja käytti kynäänsä mustepullossa. "Jollei ole, saavat todistajat astua sisälle ja tehdä valansa."

Tulivat ja tekivät valansa maanmittari Garvoli ja Silvius, Alavieskan pappi, suuri, roteva mies, kuulu väkevyydestään, ja Antti Holmström ja Heikki Shwartzberg, nuoria heränneitä pappeja molemmat.

"Mitä maanmittari Garvoli tietää tästä asiasta? — Mitä olette nähnyt ja kuullut!" kysyi tuomari.

"Niiden seurojen vahingollisuudesta ja muustakin", huomautti Bergh auttaakseen todistajaa alkuun.

"Minä sitä nähnyt, että näiden kokoukset ja meno on synnyttänyt riitoja perheissä, niin että nyt on mies vaimoansa vastaan ja vaimo miestään. Täällä oli ennen hiljaista ja rauhallista kylissä, vaan nyt on toista, kun nämä ovat ruvenneet tuomitsemaan ja papit helvetillä ihmisiä peloittamaan."

"Entä muuta mitä? — Onko jotain pappeja vastaan?" kysyi tuomari hätäillen, kiirehtien.

"Tämä pastori Lagus on hyvä ja antelias ihminen, vaan sitä minä vain, että tämä seurustelee niiden kanssa, jotka ovat eronneet muista ja tuhlaa niille omaisuuttaan", puhui todistaja.

"Jaa — niin" — kuului tuomari mutisevan tyytymättömänä.

"Pastori Silvius! Mitä on pastorilla —?" kysyi tuomari.

"Minä en omasta kokemuksestani tiedä mitään niistä niiden seuroista, kun en ole niissä käynyt, vaikka ovat kutsuneet, koskapa ne kerran ovat laittomia. — Eikä niillä ole mitään tukea raamatussakaan, missä Herra itse opettaa olevansa siellä, kussa kaksi ja kolme ovat kokoontuneina, ja käskee mennä yksinäiseen paikkaan, omaan kammioonsa, sulkea ovensa ja siellä rukoilla ja Jumalaa palvella. Nämä kun ovat nyt ruvenneet suuria seuroja pitämään, niin on kansa jäänyt pois kirkosta."

"Pyytäisin, että kihlakunnanoikeus ottaisi tämän pastori Silviuksen antaman todistuksen erityiseen huomioonsa", huomautti Berg.

"Pastori Holmström! Pyydän teitä todistamaan, minkä tiedätte", kehoitti tuomari edelleen.

Syntyi pientä liikettä pitkin seinänvierustaa, kun Holmström, pieni, mustanverinen mies, astui esille.

"Tahdon saada sanotuksi ensin sen, että se Jumalan työ, joka näillä mailla ja muuallakin isänmaassamme on alkanut, on tuonut siunausta mukanaan eikä kirousta minnekään. Kansa on raitistunut, sen vanhat, huonot tavat ovat muuttuneet uusiksi ja paremmiksi. Kun on milloin eripuraisuutta syntynyt kylissä ja kodeissa, niin se on syntynyt totuuden omasta vaikutuksesta valheeseen, sillä totuus on suolaa, joka kirpelee. — Surullista kyllä, on jumalattomuus aivan viime aikoina taasen nostanut päätään niiden huhujen johdosta, että jumalanpelko nyt on kielletty, ja sitähän tämäkin oikeusjuttu tukee ja todistaa. Pastori Malmbergin saarnoja ja opetuksia olen lukemattomia kertoja kuullut, vaan en ole koskaan niissä huomannut mitään luteerilaisesta uskontunnustuksesta poikkeavaa. Saan vielä lopuksi maanmittari Garvolin todistuksen johdosta huomauttaa, että pastori Lagus on aina ollut antelias ja ystävällinen jokaista kohtaan, kuulukoonpa kukin mihin joukkoon tahansa."

Rovasti Elfving tuli tuvan puolelle ja kumarsi puheenvuoroa pyytääkseen.

"Olkaa hyvä! — rovasti on hyvä!" sanoi tuomari ystävällisesti.

"Pidän itseni velvoitettuna huomauttamaan, että pastori Lagus saanee vapaasti hallita omaisuuttaan, että minä sekä yksityisesti että kuulon kautta tiedän hänen olevan auttavaisen ja anteliaan."

Teki niin hyvää rovasti Elfvingin esiintyminen ja Laguksen puolustaminen, että heränneet kaikki katselivat toisiaan hymyillen hyvästä mielestä.

"Annan sille kaikki entiset anteeksi", kuiskasi Laurin Durchmanille.

"Täällä on pastori Schwartzberg vielä. Olkaa hyvä!" kuului tuomarin kehoitus pöydän takaa.

"Minulla ei ole siihen juuri paljon lisättävää, mitä pastori Holmström jo on todistanut. Tahdon vain sanoa sen, ettei heränneen kansan vaatetus ole mikään eriseuraisuuden merkki, vaan todistus kristityn kansan yksinkertaisuudesta jokapäiväisessä elämässään. On oikein, että kansa pysyy kansana, suomalaisena, sarkaisena kansana, jolla ovat omat isiltä perityt tapansa niin pukuunsa kuin muuhunkin nähden."

"Tahtooko yleinen syyttäjä jatkaa vielä todisteitaan?" kysyi tuomari Bergiltä.

"En. Pyydän tehdä loppuvaatimukseni. Mielestäni on enemmän kuin tarpeeksi käynyt selville tämän jutun aikana, että syytetyt papit ja talonpojat ovat tehneet itsensä vikapäiksi erinäisiin rikoksiin. Tammikuun 12 p:nä 1726 päivätyn, kuninkaallisen kirjeen nojalla vaadin minä 200 taalerin sakkoa pappismiehille Lagukselle, Malmbergille, Durchmanille, Laurinille ja Hemmingille, jotka pappeina ovat kaksinkertaisesti syyllisiä, sekä että he korkean konsistoorin harkinnan mukaan ovat estettävät joksikin aikaa virkansa toimittamisesta. Koska sitäpaitse Malmberg, Durchman ja Laurin ovat syypäitä eksyttäviin lausuntoihin uskonnon opinkappaleista, on heihin sovellutettava Rikoskaaren 3 luvun 1 pykälä, joka kuuluu tällä tavalla: 'Jos joku luopuu oikeasta evankelisesta opista ja antautuu väärään, eikä anna itseään ojentaa, on hän valtakunnasta karkoitettava älköönkä nauttiko perintöä eikä kansalaisoikeuksia Ruotsin valtakunnassa ellei saa kuninkaan armoa ja palaja'. Samaa sakkoa vaadin myöskin talolliselle Paavo Ruotsalaiselle Nilsiän pitäjästä, koska hän on toimittanut papillisia tehtäviä kokouksissa, sekä tervahovin hoitajalle Roosille ja kaikille niille talonpojille, joiden kodeissa on seuroja pidetty. Tämän lisäksi vaadin minä sakkoa sapatin rikkomisesta niille, jotka sunnuntaipäivinä ovat seuroissa kulkeneet, sekä pastori Laurinille rangaistusta sopimattomista ja loukkaavista, suullisista ja kirjallisista lausunnoista."

"Onko syytetyillä papeilla taikka talonpojilla vielä mitään —?"

"Pyydän jättää kaikkein syytettyjen pappien puolesta kirjallisen loppulausunnon", sanoi Lagus ja käveli papereineen pöydän luo.

"Teillä myöskin?" huomautti tuomari kysyvästi ja ojensi kätensä yli pöydän nähdessään Niemen Matin kääntelevän paperia kädessään.

Alkoi taasen lukeminen, sama, pitkällinen, kyllästyttävä, hengetön lukeminen, jossa sanat ja lauseet soluivat kuperkeikkaa toistensa yli ja hukkuivat hätäilevän ja kiirehtivän oikeuden puheenjohtajan supatukseen.

"Saisi se nämä paperit paremmin lukea, muista ei väliä", kuiskasi Laurin taasen Durchmanille.

"Lukekoon miten tahtoo, kunhan loppuun pääsee", sanoi Durchman. "Näetkö, miten Paavo on väsynyt pitkällisestä seisomisesta?"

"Minun pitää pyytää sille istumalupaa", sanoi Laurin hätäisenä.

"Se jo loppuu", kuiskasi Durchman kiireesti päätään kääntämättä.

— — — "Kuten toivomme, on hyvin luvallinen kihlakunnanoikeus nyt selvään huomaava syyttäjämme kavaluuden ja meidän syyttömyytemme ja toivomme sen vuoksi pääsevämme vapaiksi kaikesta edesvastuusta. Vaan jos kuitenkin niin kävisi, että meidät syyttömästi tuomittaisiin, niin tahdomme lohdutuksenamme muistaa Luteeruksen virttä

"Se sana seisoo vahvana, He ei voi sitä kestää: Kun kanssamme on Jumala, Ken meiltä voiton estää. He vaikka ottavat Hengen ja tavarat, Jää meille kuitenkin Jumalan valtakunta."

"Asialliset saavat astua ulos ja muut kaikki", kuului tuomari sanovan. "Päätös jutussa julistetaan vasta ensi maanantaina klo 12 päivällä."

Ulkona pihamaalla seisoi suuri joukko kansaa odottamassa, minkä tuomion oikeus oli langettava. Näkyi vakavia, kysyviä kasvoja, huolestuneita ja totisia, jos toisenlaisiakin, pilkallisia, ivallisia, kun Paavo ja papit ja syytetyt talonpojat astuivat ulos. Kuului pilkkapuhetta perempää ja ivallista, ilkeää naurunrähäkkää nuorten puolelta, vanhan lutin vierestä oikealta.

"Körttiläiset ovat kinkereillään", sanottiin jossain likellä.

"Ovat monta kertaa vuodessa."

"Vaan nyt taitavat loppua kinkerit ja seuranpidot ja uusi usko."

"Älä toivo! Minä olen kulkenut niiden seuroissa syömässä. Pitävät hyvänä, syöttävät, juottavat, hoitavat, kun niissä kulet."

"Ja elonsa ja elämänsä sillä menolla lopettavat."

Heränneet seisoivat ja juttelivat hiljaa omalla puolellaan, rauhallisina, niinkuin ennenkin, liikkuivat arastellen, kuulostivat, mitä sanoivat Paavo ja Lagus ja mitä muut papit, jotka kuuluivat puhelevan puoliääneen suuressa miesjoukossa. Joku joskus naurahti hiljaa, hymähti jollekin Paavon tai Laurinin sukkeluudelle.

Silloin alkoi kuulua veisuuta likeltä, vapisevaa, vahvaa miesääntä, joka vastasi kaikuna suletussa pihassa ja johon vähitellen yhtyivät heränneet kaikki, papit ja talonpojat, Durchman säestäen kauniilla, kantavalla äänellään. Samalla hajosivat ryhmät, lakit tempautuivat päistä, ja suuri, avara pihamaa täyttyi seuraveisuusta, niin valtavasta ja voimakkaasta, ettei oltu sellaista ennen kuultu. Herroja ilmaantui ikkunaan ja ovelle, Lohtajan rovasti ja joitakin muita, kuunnellen vakavina, hajamielisinä, hämmästynein elein. Vaan kun virsi oli loppunut, näkyi Paavo painuvan polvilleen porrasta vastaan ja muut seuraavan mukana, heränneet kaikki, ja suuri osa suruttomia taampana. Paavon harmaa, pitkä tukka näkyi yli päiden ja hänen tuttu, hellä, vaan vahva äänensä kaikui illan hämärissä, kun hän rukoili:

"Kaikkivaltias, vanhurskas Jumala, Sinä kaikkien niiden isä, jotka täällä maan päällä Sinun lapsinasi vaeltavat! Me kiitämme Sinua rististä ja vaivasta, joka on päällemme langennut, kaikesta kärsimisestä, jota täällä, tällä paikalla ja muualla on osaksemme sinun ja sinun poikasi nimen tähden tullut. Anna meille kärsivällisyyttä ristin ja vaivan alla, nöyryyttä ja voimaa kantaaksemme sitä kuolemaan asti! Anna anteeksi kaikille, jotka meitä vihaavat ja vainoovat ja auta niitä kääntymykseen ja uuteen elämään! Vanhurskas Jumala, anna tulesi palaa ja levitä ja tuntemisesi lisääntyä! Lainaa myöskin voimaa kaikille herätetyille, köyhille palvelijoillesi rohkeudeksi ja totuutesi todistamiseksi — amen!"

Kun oli noustu ylös, jäivät herrat vielä hymyssä suin ovelle, siitä katselemaan kansaa, joka hiljaa ja hitaasti kuin hautajaissaatossa näkyi kulkevan läpi kujan lutin alta tielle ja hajaantuvan ryhmiksi.

"Nyt saa tulla, mitä tulee, sakot ja linnat ja viraltapanot", sanoi Durchman rohkaistuneena.

"Minusta myöskin tuntuu siltä, ettei nyt mikään järkytä mieltä eikä säikytä sydäntä", jatkoi Laurin.

"Niin — se on aina niin, että Herran nimi on vahva linna. Vanhurskas pakenee sinne ja tulee varjelluksi", lisäsi Lagus tyyneesti, vakuuttavasti.

"Tämän piti tapahtua — ei saanut jäädä tapahtumatta. Saavat samalla mielellä ottaa vastaan tuomionsa talonpojat kuin mekin sen otamme", puhui Laurin yhä samasta asiasta.

Ja heidän oli kaikkien niin hyvä olla, niin turvallinen ja vapaa ja väljä, etteivät tietäneet, miten sitä olisivat oikein toisilleen tulkinneet. Myöhään vielä kuului veisuuta Roosista ja näkyi tulia ikkunasta.

Kun he maanantaina palasivat käräjäpaikalta, oli asia päättynyt.

"Konsistoorio saa alkaa nyt siitä, mihin herrat täällä lopettivat", sanoi Durchman. "Talonpoikia minä säälin."

"Niitä minäkin. Ne ovat ainakin syyttömiä. Me niitä olemme koonneet ja kokoontumaan käskeneet. Olisivat meitä sakoittaneet ja sanankuulijoitamme säästäneet — köyhiä eläjiä, joiden nyt täytyy linnaan lähteä", valitteli Malmberg ja käveli edestakaisin kamarin lattialla.

"Meidän pitää itse kantaa ristimme ja rangaistuksemme emmekä saa panna sitä pappien kannettavaksi. Herran asia on yhteinen, niin ollaan yhdessä ristin alla — papit ja sanankuulijat."

"Samaa minä, mitä Paavo", sanoi Lagus. "Yhteinen risti täällä — yhteinen kirkkaus sitten siellä, missä elämä on iäistä seurainpitoa ja Herran ystäväin yhdessäoloa."

XVI.

Seistiin keskikesän helteessä Töölööseen menevällä tiellä ja tien vierillä suurissa joukoissa, ylioppilaat lippuineen ja laulajineen uloimpana, marsalkat leveine nauhoineen kävellen arvokkaina, herrat korkeine hattuineen, naiset uusine, hienoine pukuineen ja päivänvarjoineen. Ei oltu milloinkaan vielä nähty sellaista väen paljoutta Helsingissä eikä sellaista ilonpitoa, odotusta, ihastusta kuin tänään juhlain aattona, jolloin suurta runoilijaa Frans Mikael Franzénia, Suomen ja Ruotsin kuulua, odotettiin juhlaan saapuvaksi. Nuoret pohjalaiset seisoivat etumaisina, laulajia lähinnä, katselivat taakseen pitkin pitkää jonoa itsetietoisen näköisinä kuin olisi asia ja odotus ja vastaanotto yksinomaan heidän ja muut kaikki joutilasta, asiaankuulumatonta, uteliasta väkeä.

Mikä värien sekoitus naisten hatuissa ja päivänvarjoissa, mikä puheensorina, hilpeä nauru ja nuorekas ilo, mikä kauneus, mikä nuoruuden uhku ja verevyys!

Heinäkuun pehmeä, lämpöinen tuuli puhalteli lahdelta ja heikensi keskipäivän hellettä, vaahterien ja tammien lehdet lepattivat puistoissa ja tien vierillä, ja kaadetun, tuoreen heinän tuoksu kantautui kaukaa maalta muistuttaen arkisesta päivästä ja kotoisesta elämästä.

Pölähti tomupilvi jossain etäämpänä, kuului kavion kapsetta kovalla tiellä, näkyivät vaunut lähenevän ja parivaljakot pitkin korkeaksi kohonnutta, pölyistä tietä, Samassa hiljeni sorina ja puheenpito joukossa, marsalkat juoksivat paikoilleen, lipputangot suorenivat, ja rivit järjestyivät uudelleen pitkässä ylioppilasjonossa. Vaan heti taasen näkyi jännitys lauenneen etupäässä, josta liike ja sohina aallon tapaan kulki pitkin joukkoja jälkipäähän päin. Se olikin ollut joku muu, vaan ei vielä odotettu suuri vieras, Pohjoismaiden runokuningas — joku juhlaan tuleva kreivi tai vapaaherra Uudenmaan vanhoista, suurista, taitekattoisista kartanoista.

"Kannattaako tämä kaikki? Mies jätti maansa ja kansansa, vei maineen ja kunnian vieraaseen maahan. Ruotsalaiset siitä nyt ylpeilevät. Köyhän ainoan karitsan ottivat", kuului joku puhuvan hiljaa kumppanilleen.

"Älä puhu — älä ainakaan niin, että kuulevat! Jätti se meillekin jotain — nuoruutensa parhaimmat, hehkuvimmat, mehevimmät laulut, lapsuutensa kodin ja synnyinmaansa maineen maineeksi. Tiedäthän, miten ahtaalta on päästy tänne, miten kenraali oli ensin kauhistunut kuultuaan ylioppilasten aikomuksen, mutta vihdoin taipunut", sanoi toveri.

Jatkui samaa odotusta tuntikausia, samaa iloa ja hilpeyttä, samaa vakavuutta toisaalla, toisaalla naurua ja leikinlaskua. Istuttiin väliin, hajaannuttiin ruohikolle, etsittiin kiviä ja kallionlohkareita istuimiksi, käveltiin kaupunkiin päin ja palattiin taasen takaisin.

"Kuulkaa Paavo! Tulkaa tänne pohjalaisten puolelle! Täällä ne ovat teidän ystävänne, vaikka olettekin savolainen. Ja sitäpaitsi — täältä näette paremmin", sanoi Lauri Stenbäck Paavolle, joka istui jossain edempänä syrjässä yksin, orpona, outona, ymmärtämättä niiden puhetta ja tuntematta niiden jännitettyä odotusta.

Katseltiin pitkään, oudoksuen, hymähdettiin, kuiskattiin jotain toisten korvaan, kun Paavo, pitkätukkainen, valkohapsinen, hurstihousuinen, asteli etupäähän päin Lauri Stenbäckin kanssa.

Näkyi iloisia, ystävällisiä kasvoja pohjalaisten joukossa, kuului tervehdyksiä, työntyi tuttavien käsiä toisten selän takaa.

"Paavo täällä! — Terve! Milloin Paavo? Meillä täällä on tällaista — mitä lienee?"

"Täällä, tänne piti nuorten joukkoon, niin pysyy itsekin nuorena, vaan ei olisi pitänyt tulla talonpojan herrain pitoihin."

"Tämä on koko maan juhlaa — yliopisto on koko kansan", sanoi joku joukosta.

"Pitäisi olla, vaan ei ole. Paavo täällä on yksin kansaa edustamassa, me muut olemme herroja. Katsopa tuonne pitkin tietä, mitä näkyy, näkyykö kansaa ja kuuntele, kuuluuko kansan kieltä! Silkkihattuja näkyy, päivänvarjoja, nauhoja, hetuloita näkyy, muukalaista, vierasta kieltä kuuluu. Ei, hyvä veli — ei tästä kansa mitään tiedä eikä välitä eikä ymmärrä välittääkään", puuttui joku toinen heränneistä ylioppilaista puheeseen.

Vaan samassa nousi taasen pölypilvi tieltä edempää, välähti vaunujen kiiltävät metallikappaleet auringossa ja kuului kumea kavion kapse, niinkuin oli jo monesti ennenkin kuulunut.

"Nyt tulee", kuului useampia ääniä etupäästä.

Lippumiehet kiiruhtivat paikoilleen heiluttaen lippujaan merkiksi jälkijoukoille, laulajat ryhmittyivät johtajansa ympärille, syntyi tungosta, hälinää, tuuppimista, vaan sitten oli taasen hiljaista ja rauhallista. Kuului laulua, ensin hiljempaa, sitten kovempaa, liehui lakkeja ja nenäliinoja, paljastui päitä suuressa ihmismeressä.

"Kuka se on tämä?" kysyi Paavo Stenbäckiltä, kun näki hienon herran viitta hartioilla kohoutuvan jollekin korokkeelle ja siitä alkavan puhua vaunuihin päin kääntyneenä.