Part 20

"Pyytäisin päämieheni puolesta jättää tämän kirjallisen selityksen korkea-arvoisalle kihlakunnanoikeudelle", sanoi Roos ja käveli papereineen pöydän luo.

"Jassoo — jaa — niin — hän ei olekaan itse täällä — tämä kai olisi luettava", puheli tuomari ja alkoi mumisten lukea asiakirjaa. — — —

"Yhtä järjetöntä ja vastoin voimassa olevia asetuksia kuin on se, että yksityisen kodin isäntä 200 taalerin sakon uhalla olisi kielletty kutsumasta luoksensa ystäviä juomaan kupin kahvia eli teetä sekä kuulemaan hyväksytyn uskonnollisen kirjailijan selityksiä seuraavan sunnuntain tekstiin tai että muutamat ystävät saman sakon uhalla olisivat kielletyt valmistautumasta pyhän ehtoollisen oikeaa nauttimista varten viettämällä yhteistä hartaushetkeä ja yhdessä veisaamalla samaan aikaan kuin suuret ihmisjoukot ilman mitään muistutusta pitävät omia seurojaan ja kokouksiaan Venuksen ja Bakkuksen kunniaksi ravintoloissa ja yksityisten kodeissa laulaen ja laseja tyhjentäen — yhtä paljon järkeä vailla on syyttäjän hanke oikeuteen haastaa seurakunnissa toimivia pappeja vastaamaan luvattomista kokouksista hartausharjoituksien yhteydessä ja koettaa heihin sovelluttaa rangaistusmääräyksiä, jotka selvästi tarkoittavat muiden henkilöiden estämistä opettajantoimeen sekaantumasta."

Tuomari oli toisinaan punastunut ja purrut huuliaan asiakirjaa lukiessaan, ja Berg tuijottanut äkäisenä Roosiin ja pappeihin.

"Onko muilla syytetyistä herroista jotain sanomista?" kysyttiin kuivasti, kylmän virallisesti, puoleksi halveksivasti.

"Niinkuin edellisten istuntojen pöytäkirjoista selviää, on maaviskaali Berg syyttänyt minua väärästä opista tahtomatta todistaa syytöksensä todenperäisyyttä. Pyydän, että syyttäjä tällä kertaa hankkii todisteet, joita luulee itsellään olevan. Muutoin yhdyn minä omasta puolestani siihen lausuntoon, jonka pastori Laurin on jättänyt kihlakunnanoikeudelle", sanoi Malmberg.

"Minä pyydän myöskin yhtyä pastori Laurinin lausuntoon", huomautti Lagus.

"Samoin minä", kuului Durchmanin kaunis, sointuva ääni.

"Ja minä", lisäsi Hemming Laguksen selän takaa.

"Sen johdosta, mitä pastori Malmberg on täällä esiintuonut", alkoi Berg, "saan minä puolestani ilmoittaa, että pastori on pitänyt luvattomia kokouksia hartauden harjoittamista varten ja niissä saarnaamisella ja lukemisella koettanut houkutella ihmisiä väärään ja nurjaan käsitykseen oikeasta evankelisesta opista sekä muihin eksyttäviin luuloihin uskonnosta, ja pidätän minä itselleni jutun lopussa oikeuden saada tässä suhteessa esiin tuoda kanteet, joihin tutkimus on antanut aihetta. Samalla pyydän näyttää toteen, että pastori Durchman on ottanut vastaan — pakanain valistamiseksi, niinkuin herrat ovat suvainneet ilmoittaa — holhouksen alaisen, alaikäisen tytön tavaroita, silkkihuiveja ja muita, ja anoa, että nämä tavarat aikanaan takavarikoidaan. Lisäksi on minulla tilaisuus toteennäyttää, miten perheissä pitkin Kalajoen vartta on syntynyt tämän kiihkoisan opin aikana eripuraisuuksia ja riitoja."

"Kutsutaan sisälle todistajat!" kuului tuomarin ääni. Sisälle alkoi virrata väkeä kaikenlaista, nuorta ja vanhaa. Tulivat tuuppien, töyttien toisiaan ja toivat uutta, raikasta ilmaa tullessaan kuumaksi käyneeseen käräjätupaan.

"Tänne näin — likemmä pöytää — kaksi sormea kirjan päälle — pankaa kaksi sormea!" hoki tuomari.

Kuului ensin joukko nimejä eri äänillä lausuttuina, korvia vihlovaa yhteisääntä, mistä joskus eroittautui tuomarin ylönkatseellinen ääni hänen valankaavaa lukiessaan.

Toinen toisensa perästä astui esille todistamaan, mitä tiesi ja mitä arveli uudesta uskosta ja opista, poistuen taasen hikisenä, punaisena porstuaan.

"Lukkari E. Rivander Sievistä — mitä te tähän asiaan tiedätte?" kysyi tuomari viimeksi tulleelta taas saman kysymyksen samalla, väsyneellä äänenpainolla.

"Minä en muuta", alkoi Rivander, "kuin sitä, että ne juoksevat vieraissa kirkoissa ja kehuvat tätä Ruotsalaista ja niitä omia pappejaan, jotka ovat heidän mielestään oikeita hengellisiä pappeja, kun muut ovat muka kuolleita pölkkyjä."

"Ehkä todistaja tietää jotain siitä niiden perhe-elämästä, miten ovat riitaantuneet keskenään miehet ja vaimot."

"Siitä myöskin", jatkoi Rivander todistustaan kuin tilauksesta. "On sellainen hälinä ja sota nyt kylissä ja pitäjissä, ettei ennen milloinkaan, toiset kun ovat vanhan kirkon ja Luteeruksen oppia, toiset tätä uutta, jossa pitää olla uudet vaatteet ja uudet laulut ja uudet opettajat ja papit."

"Pyydän huomauttaa lukkari Rivanderin todistuksen johdosta, että tällaista sotaa on aina ollut ja aina tulee olemaan siellä, minne elävä kristillisyys pääsee tunkeutumaan. Tässä merkityksessä juuri sanoo Kristus tulleensa miekkaa tuomaan maan päälle eikä rauhaa. Jumalan armo ei anna syntisen elää entiseen jumalattomaan tapaan, vaan syntisen täytyy ruveta varomaan syntitilaisuuksia. Tästä suuttuvat ne, joihin sana ei ole päässyt koskemaan, ja luulevat heränneiden heitä halveksivan, vaikka tätä halveksumista ei ole muualla kuin kääntymättömien omissa luuloissa ja mielikuvituksissa", puolusti Malmberg itseään ja muita.

Väitettiin vielä ja syytettiin ja puolustettiin ja selitettiin, takerruttiin vähäpätöisiin juttuihin, juorupuheisiin, joita oli ollut liikkeellä, ja etsittiin heikkoja kohtia toistensa puheissa.

"Onko konsistoorin asiamiehellä tällä kertaa mitään sanottavaa?" kysyi tuomari kohteliaasti rovasti Elfvingiltä, joka oli kaiken aikaa istunut kamarin puolella oven kohdalla.

"Ei muuta mitään kuin sitä, mitä olen jo edellisten istuntojen aikana lausunut. Pyydän sen uudistaa ja jättää asian muuten korkea-arvoisan kihlakunnanoikeuden ratkaistavaksi", sanoi Elfving seisten käräjätuvan puolella kynnystä.

Kun Paavo kuuli, että yleinen syyttäjä pyysi lykkäystä lisätodistuksien hankkimista varten, tuli hän levottoman näköiseksi.

"Minä, vanha mies", sanoi hän ja kumarsi tuomariin päin, "saanen muiden kautta toimittaa asiani, jos sen toimittamista ja tutkimista vielä tarvitaan. Minulla on pitkä matka —"

"Tämä on rikosasia — tässä eivät asiamiehet kelpaa", keskeytti Berg töykeästi ja vetäytyi samassa kamariin.

"Aina vain yhtä ja samaa — samaa näytelmää ja kometiiaa iankaikkisesti", puheli Durchman harmissaan, kun tultiin käräjätuvasta. "Lykkäystä ja lisätodistuksia — venytystä ja viivytystä ja kiusantekoa — uusia juoruja kyliltä ja kujilta. Milloin tämä sitten loppuu?"

"Annetaan niiden vastedes vangita. Paavo! — Kuule! — pääset ruunun kyydillä, jos tahdot — tulevalla kerralla", leikitteli Malmberg ja taputti Paavoa olkapäille.

"Tässä onkin jo vankipuku valmiina, ettei muuta kuin vanteet päälle — mustat viivat selkään ja raudat jalkoihin", sanoi Paavo nauraen ja aukoi takkiaan, lyhyttä körttiröijyä.

Istuttiin Roosin luona illalla, muisteltiin, mitä oli kuultu ja todistettu ja sanottu käräjätuvassa, mitä Berg, maaviskaali, ja Rivander, Sievin lukkari ja muut.

"Olivat rauhallisempia nyt kuin ennen — Elfving ainakin", sanoi Durchman.

"Olivat — kun ei ollut Laurinia täällä niitä ärsyttämässä", huomautti Lagus.

"Minulta vain tahtoi rauha ja kärsivällisyys kesken loppua", puuttui Malmberg puheeseen. "Mies syyttää väärästä opista — uudistaa syytöksensä röyhkeästi eikä aiokaan toteennäyttää.

"Ja oikeus sitten — —. Täällä on pitkin aikaa — käräjäaikaa — nyt ja ennen saatu nähdä pelkkää puolueellisuutta."

"Se on vain hyvä, että lykkäävät ja jatkavat ja venyttävät. Teitä täällä Kalajoella ei enää muuten näkisikään — vanhoja ystäviä. Kunhan saavat edes nähdä entisiä opettajiaan, jos ei kuulla. — Tässä ovat lasit — täyttäkää — pankaa sekaan!" puheli Roos ja pyöri pöydän edessä, mille palvelija juuri oli asettanut tarjottimen laseineen ja kannuineen.

"Ja unhoittakaa kaikki ikävät ja mieliharmit ja katkeruudet! Kun on kahtia kerran kansa — toiset Herran puolella, toiset Herraa vastassa, niin näissä pitää oltaman ja näitä kärsittämän", jatkoi Durchman.

"Vaan jospa jätetäänkin koskematta ja kajoomatta sinun kannuusi ja laseihisi tänä iltana."

"Mitä sinä, Lagus — millä tekopyhyydellä sinä aijot sydäntäsi vahvistaa?" sanoi Paavo lasiansa sekoittaen.

"Sydän vahvistuu armolla, ei ruualla eikä juomalla. Eikö niin, Paavo?" sanoi Lagus vakavana.

"Minun täytyy — minulla on raihnainen ruumis ja pitkä pitäjä — Savosta Karjalaan, Karjalasta Kainuuseen, Kainuusta tänne Kalajaan."

"Vielä tästä sivukin — Lapualle asti", jatkoi Malmberg.

"Ja Härmään", lisäsi Durchman.

"Niin — kun on kahden hiippakunnan piispa, vaan pahanaan näkyvät piispaansa pitävän", sanoi Paavo.

"Hyvänä pitävät, jotka tarvitsevat — tavaransa avaavat, silmän päästään kaivavat."

"Ja heräävät vielä nekin, jotka pahana pitävät. Meitä on nyt vähän, vaan meidän on tulevaisuus, meidän — vainottujen."

XV.

Tuntui oudolta ja erityiseltä täällä kaikki Paavosta — kansa ja kansan käytös ja kansan puheenparsi. Miehet pitkiä, solakoita, mustatukkaisia, mustanverisiä kuin mustalaiset mitkä, naiset suuria, rotevia, punakoita, pulskia. Muualla kaikkialla oli hän päätään pitempi, täällä tavallinen, toisten mittainen. Ja talot sitten ja viljavainiot ja kesannot ja pellot ja laajat lakeudet silmänkantamattomiin ja tiet joka haaralle — miten ne kaikki vaikuttivatkaan häneen, Savon mieheen, salojen ja vesien ja vaarojen eläjään, oudosti ja omituisesti!

Hän oli jo monta päivää ajanut Malmbergin kanssa pitkin pitäjää, kulkenut uutena kummana suurissa taloissa teitten ja jokien varsilla, puhunut, kuunnellut, ihastellut, ihmetellyt Herran töitä. Kaikki oli niin nuorta ja notkeaa ja elävää ja voimakasta — nuori herännyt kansa, veisuu ja laulu, puheet ja hengellinen elämä. Ja kaikki oli niin reipasta ja rivakkaa ja valmista — se mitä tekivät ja mitä puhuivat ja miten vieraitaan palvelivat. Puhuit lähdöstäsi, niin jo oli hevonen valmiina, tarvitsit jotain, oli kaksi tarjoomassa, toivoit, halusit mitä tahansa, sen heti toteuttivat. Hän ei ollut missään milloinkaan nähnyt sellaista vieraanvaraisuutta eikä kokenut sitä palveluksen henkeä eikä heränneen mielen rakkautta.

"Näet sen näistä, pelloista ja suurista kylistä peltojen keskellä, näet, mitä on miehuus ja työ ja karskin kansan voima aikaansaanut", sanoi Malmberg Paavolle, kun he monta päivää kulettuaan ja seuroja pidettyään istuivat taasen Kauppilan kamarissa Lapuan isossa kylässä.

"Kehut niitä niinkuin Durchmankin talvella käräjäin aikana."

"Niitä täytyy — niiden tarmoa ja työtä täytyy ihailla, vaikka ne ovatkin julmia ja raakoja, kun siksi rupeavat", jatkoi Malmberg. "Vaan ritareita ne ovat raakuudessaankin. Tänä päivänä puukoittavat toisiaan ja tappelevat, huomenna jo paraimpina ystävinä elävät."

Ja Malmberg kertoi kertomuksen toisensa perästä siitä, miten niiden on veri kuumaa ja luonto tulista täällä, miten ovat "häjyt" lyöttäytyneet yhteen ja ylläpitäneet pelkoa ja vavistusta pitkin pitäjiä, miten siitä nöyrtyneet sanan edessä ja muuttuneet lakioiksi niinkuin lampaat, miten ovat itkeneet täällä hänen kamarissaan, lähteneet parannukseen ja uuteen elämään, ja miten on pahimmista puukkojunkkareista tullut paraimpia ystäviä.

"Täällä pitää olla voima voimaa vastassa, miehuus miehuutta — käden, jos kättä käytät, sanan, jos sanaa. Et tarvitse säästää sanojasi, kun sanot ne aikanaan ja panet oikealle paikalle. Lapuan ja Kyrönmaan mies seisoo aina totuuden edessä äänettömänä, itseään puolustamatta. Vaan paraiten taivutat niitä rakkaudella ja säälillä ja hellyydellä. Jo olen monesti muistanut Paavon opetusta Nivalan Isolla-Niemellä. Miten ne taipuvat, sulavat, sillä hetkellä ja siinä paikassa särkyvät, missä osaat niille Kristuksen rakkautta kirkastaa!"

"Niin — siinä se on salaisuus ja oikea voima, Kristuksen ja Paavalin voima, suurempi ja väkevämpi kuin kuolema ja helvetti. Vaan sitä voimaa et saa akatemiasta etkä oppineista kirjoista mistään", sanoi Paavo ihastuneena.

"Kun vain voittaa itsensä, niin voittaa muitakin", jatkoi Malmberg. "Sain sen heti ensimäisenä päivänä ensimäisessä rippikoulussani kokea."

Hän kävi täyttämässä visapiippunsa ja jatkoi taasen:

"Aamulla pirttiin astuttuani huomasin heti, mikä ilkeyden ja pahuuden henki oli vallalla suuressa poikajoukossa. Tuskin olin saanut rukoukset pidetyiksi, kun muudan suuri, roteva poika, villin näköinen, heitti virsikirjalla vasten rintaani. Taistelin siinä muutamissa hetkissä ankaran sisällisen taistelun ja sain kun sainkin Herran avulla voiton vihastani. 'Ota ylös, se on pyhä kirja, se ei saa jäädä ihmisten tallattavaksi!' sanoin toiselle pojalle, vieressäni istuvalle. Pysyin kaiken päivää samana rauhallisena. Miten lie Herra antanut sinä päivänä erityisiä voimia? Koetin olla hellä ja säälivä ja pyrkiä sisälle nuorten sydämiin, vaikka vaikealta tuntui. Iltapäivällä käskin pojan tulla kotiini, tänne Kauppilaan. Luuli varmaankin poikaparka saavansa selkäsaunan tai tulevansa koulusta eroitettavaksi. Entinen uhma ja karski, tulinen, villi katse oli palannut takaisin. Otin pöydältä uuden testamentin, ojensin pojalle ja sanoin: 'Tässä on sinulle parempi kirja, poikaparka, lue sitä!' Olisit ollut Paavo, näkemässä poikaa, miten se heltyi ja suli, miten sen roteva ruumis vavahteli, ja synkkä uhma katosi kuin pyyhkäistynä. Ja siitä on tullut ahkera seuramies. Istuu nyt joka pyhäilta Kauppilan pirtissä, oven suussa, jossain näkymättömässä paikassa. Ei ole vielä päässyt tänne asti — papin kamariin, vaan tulee se."

"Pakanain maassahan sinä täällä oletkin — mustien maanosassa oikein", sanoi Paavo.

"Isossa Tartariassa. Tänne panivat meidät molemmat, Durchmanin ja minut, karhuja kesyttämään ja susia kuoppaan ajamaan", nauroi Malmberg, niin että hartiat hyppivät.

"Paraimpansa panivat, kun teidät. Teitä täällä rahvaan ruoskana käyttävät, syntisen, jumalattoman, ja sen sitten tuomioittensa tuleen heittävät."

"Tottapa ne ajattelevat, että tylsyvät siellä Durchmanin aseet ja madaltuu Malmbergin kopea mieli, loppuu into ja kiihko ja lahkomieli, kunhan aikansa rynnistävät ja näiden käsistä täällä puukkoja kirvoittavat."

"Ja täällä alkoikin lahko levitä ja kerettiläisyys kulkea — väärä oppi — pitkin pitäjiä, etelän ruismaita ja viljapeltoja — Lapuat, Kyrönmaat, kaikki isot rikkaat. Mitä siitä mahtaa konsistori sanoa?"

"Jotain sanoo, kun joutuu. Jo täältä on Turkuun kirjoitettu — tuosta talosta."

Ja Malmberg nyökäytti päällään ikkunan edessä isoon pappilaan päin, joka vainion takaa pilkoitti puiden lomitse.

"Tämä seuratupa tässä niitä enimmän harmittaa. Tämän tekaisivat tähän muutamassa viikossa. Oli somaa nähdä, miten talo nousi ja lastut lensivät, kun Lapuan mies istui nurkalla ja iski. Väliin veisattiin, väliin tehtiin työtä, veisuulla hirret seinälle vedettiin. Ja kun oli valmis, pidettiin suuret seurat, suurimmat, mitä on täällä tähän asti ollut."

"Älä sinä vain tule valvomattomaksi tämän menestyksen keskellä!" sanoi Paavo. "Särkyy repeilemällä ja paukkumalla ehyt suruttomuus, niin ei hyvää ennusta. Milloin on hyvää kesän tulo keväällä, niin saat takatalvea odottaa, pakkasta, lunta, pohjatuulta pitkällistä. Minä pelkään aina niitä herätyksiä, joissa on ääntä ja kohinaa ja kosken pauhua ja keväistä tulvaa suurten hankein jäleltä. Kuluvat ja kuluttavat kaikki niissä menoissa, ryöpyissä ja kuohuissa — heikkenevät, väsähtävät, väljähtyvät ja viimein kuolevat — seisalleen kuolevat — kuori jää, vaan ei vuoria. Niin on siellä käynyt. Vaan kun kylmiltään alkavat, hiljaisessa valituksessa ja sielun ikävässä, ja siinä omaa halpuuttaan ja huonouttaan joka päivä Herralle kantavat, niin kestävät, pane minne tahansa, pohjan tai päivän puolelle. Älä sinä vielä niiden töitä katsele äläkä kehu! Ne ovat sielun kiivaudessa tehtyjä, ensimäisen armon makeudessa, eivät vielä uskossa eivätkä kilvoituksessa."

"Jaa — niin — on se niinkin, vaan on toisinkin. Niillä on luonto täällä toisenlainen, olo ja elämä ja työhomma kaikki. Pitää tapahtua ja menestyä sen, mihin ruvetaan. Ryskätkööt, rynnistäkööt nyt, rakentakoot seuratupia joka kylään ja pitäjääseen! Niiden pitää nyt saada tällä tavalla riehua, kun ovat ennen toisella tapaa riehumassa olleet."

Ajettiin Kyröön Durchmanin luo, kulettiin poikki suurten, laajain lakeuksien ja viljavainioiden, pistäyttiin välillä taloissa, kaksikerroksisissa, veisattiin virsi, kaksi ja taas lähdettiin. Tulivat naurussa suin vastaan isännät, pitkät, pulskat, ja lihavat emännät, niinkuin olisivat jo kauan odottaneet ja taloansa sitä varten edeltäpäin valmistaneet.

"Paavo täällä on pitkin matkaa pelännyt ja epäillyt", sanoi Malmberg, kun olivat perille päässeet.

"Mitä pelännyt?" kysyi Durchman.

"Sitä pelännyt, ettei tämä hyvään lopu, tämä tällainen ryske, mitä täällä nykyään on, että niitä on ruvennut liika paljon heräämään", sanoi Malmberg nauraen.

"Vai niin — vai sellaista Paavo pelkää! Etteivätkö enää mahtuisi taivaaseen, ettäkö kävisivät pieniksi ja ahtaiksi paikat taivaassa ja maan päällä?" leikitteli Durchman.

"Ja helvetti kesken tyhjenisi. — Jää niitä sinne vielä", jatkoi Malmberg yhä nauraen.

"Minä vain sitä, että jos ei Herra olekaan maanjäristyksessä. Paukkuu liiaksi pakkanen talvella, niin on jo seuraavana päivänä selällään."

"Paavo on savolainen. Savolaiselta jää kesken ja karjalaiselta — karhi pellolle talveksi, oja päähänsä viemättä, halmekin leikkaamatta hangen alle. Täällä on toista — täällä on sellaista, että kun jotain alkavat ja johonkin ryhtyvät, sen sitten pitävät ja päättävät ja perille vievät", sanoi Durchman.

"Vaan saisitte te pikkusen pidättää, etteivät vain kesken lähteneet joukkoa jatka. Lohkeilee liian paljon suruton maailma, niin lohkeaa väärästä paikasta. Tulee mukaan tuulessa ja myrskyssä niitä, jotka hetken aikaa ihastelevat ja iloaan pitävät, vaan sitten palaavat takaisin lihapatojen ääreen, kun alkaa korpitie ja risti ja vaivat, ja vievät muita, vilpittömiä, mennessään."

"En tiedä, en ole osannut pelätä, vaan kyllä nyt liput lakeista lähtevät ja korska ja komeus mielistä. Tämä on sellaista aikaa, että heräävät, kun vain vähänkin kosket", jatkoi Durchman.

"Herran aikaa ja Herran asiaa, ja Herran asialla on kiire. Tehkööt Kalajoella mitä tahansa, tuomitkoot, sakoittakoot! Nyt pitää liikkua sen, jolla on jotain antamista nälkäiselle kansalle."

"Pitää", vakuutti Durchman, jota Malmbergin sanat olivat innostaneet. "Se on nyt niin herkkää ja arkaa, että särkyy heti elävästä sanasta. Istuin pihalla eräänä iltana ja ihmettelin, mitä ihmiset aidan viereen kokoontuivat — pellon päähän. Tyttö siellä kynti ja lauloi jotain karitsan häistä aatran perässä astuessaan, niin sitä menivät sinne: kuulemaan ja jäivät sinne itkemään. Oikein mieli heltyi itsellänikin. Piti mennä kamariin ja ruveta Herraa kiittämään."

"Niin — niin se on — sellaista se nyt on. Kuinka kauan sitä riittänee? Sitä vain saa pelätä, että kesken loppuu", todisti Malmberg. "Äsken kävi muudan mies kertomassa, miten särkyvät ihmiset, kun kuulevat sanomakelloja soitettavan kuolleelle. Tiellä seisahtavat ja siinä alkavat itkeä."

"Ja toinen, joka oli vasta herännyt. Oli veljensä kanssa pari kertaa käynyt seuroissa, niin jo kolmannella iski Herran vasama tuntoon, niin etteivät kestäneet. Saunassa ja riihessä olivat kulkeneet rukoilemassa ja polvillaan olemassa. Toiset ovat hyppineet ja vannoneet ja vakuuttaneet, etteivät ikinä hulluiksi tule. Vaan sitä on kovempi ja ankarampi heräys sitten, ja tänne on pitänyt tulla väärän valan tekijöinä."

Papit olivat niin innoissaan ja haltioissaan, etteivät pysyneet paikoillaan, nousivat ja siirtyivät ja tulivat Paavon eteen seisomaan ja siinä viittomaan ja käsillään hosumaan vakuudeksi ja puheensa höystöksi.

"Nyt vain miehiä Herran työhön — viinimäkeen — kutsumaan kujilta ja aidoilta ja teiden haaroista, herättämään, kokoomaan kansaa Herralle!" sanoi Durchman innoissaan.

"Niitä on — niitä annetaan aikanaan. Svahn on Maalahdella, Achren Vähässä-Kyrössä, Österblad Töysässä, Östring Uuskaarlepyyssä, Janne Stenbäck Vöyrissä", luetteli Malmberg. "Niitä ilmestyy joka puolelle, — nuoria pappeja tänä aikana, Herran miehiä. Ne siellä syrjillä, maan ja meren puolella, me täällä keskellä."

"Ja toisia tehdään Helsingissä — akatemiassa", lisäsi Paavo, johon tuntui tarttuvan vähitellen sama innostus. "Siksipä sillä on perkeleelläkin hätänsä. Saa nähdä, saavatko päättymään näissä käräjissä vai yhäkö jatkavat. Kiusaavat, niinkuin kissa hiirtä, irti päästävät, lykkäävät ja taasen kiinni iskevät."

"Siihen on jo totuttu. Me olemme siihen jo niin tottuneet — Malmberg ja minä — ettei sitä enää tule muistaneeksi eikä ajatelleeksi. Nämä täällä ovat suurempia asioita kuin ne siellä Kalajassa", sanoi Durchman.

"Ja mitä useampia syyttävät", lisäsi Malmberg, "sitä heikommaksi käy vaikutus ja sitä helpompi meille. Ovat vasta Östringiä sakoittaneet Uuskaarlepyyssä seurain pidosta, vaan ei ole mies milläänkään, jatkaa vain, kulkee, puhuu, pitää seuroja niinkuin ennenkin."

"Pappia ja sanankuulijoita — —. Vaan kovasti kuuluivat herrat suuttuneen, kun akat veisasivat 'Siionin virsiä' käräjätuvasta tultuaan. Kähisseet olivat kuin käärmeet ja melkein käsiksi käyneet", nauroi Durchman.

"Sitä kiireempi meillä nyt, jos kerran kieltävät kokonaan seurain pidon. Pitää liikkua yötä päivää niin kauan kuin Paavo on täällä. Sinä, Paavo, saat nyt puhua. Me alamme sinulla nyt vasta oikein puhuttaa", sanoi Malmberg ja löi Paavoa olalle.

"Ja panna autuuden asiat oikeaan järjestykseen — siihen samaan, missä ne ovat Savossakin", lisäsi Durchman.

"Minä ne sotken ja panen pilalle. Papithan ne asian oikein puhuvat, lain ensin, sitten evankeliumin. Peloittavat ja säikyttävät aikansa helvetin tulella, niin lepyttävät ja rauhoittavat ja tasoittavat ja laittavat kaikki hyväksi. Vaan kun ovat kaikki saaneet oikeaan järjestykseen, kun on asia kaunis ja hyvä, niin ei siinä sitten enää mitään tilaa parannukselle."

Kulettiin kolmisin, pidettiin seuroja, puhutettiin Paavolla ja puhuttiin itsekin. Oli kuin yhtä seuraa kaiken päivää aamusta iltaan, ja yhtä samaa seuraväkeä kaikkialla, samoja itkeviä kasvoja ja samaa hiljaista, hillittyä nyyhkytystä seuratuvissa. Oli samanlaista kuin Karjalassa ennen paraimpina aikoina, täällä vain enemmän kansaa parannukseen pyrkimässä, komeampaa ja rikkaampaa kansaa. Oli tulijoita ja menijöitä, puheille pyrkijöitä ja neuvon etsijöitä.

Niinkuin nuorempana ennen, suurien herätysten aikana Savossa ja Karjalassa, liikkui Paavo vikkelänä väkijoukossa, pujotteli penkkien välitse, seisahteli, sanoi jotain, nauroi herttaista, hyväntuulista nauruaan ja jätti taasen hoidettavansa pyrkien toisten luo, jotka odottivat ja ikävöivät vaihtaakseen sanan, kaksi kuulun vieraansa kanssa.

"Täällä nämä Lapuan tytöt kysyvät, mitä nyt pitää tehdä, kun on rakkaus loppunut Jumalaa ja lähimmäistä kohtaan. Tule tänne, Paavo, neuvomaan!" huusi Malmberg kamarista tupaan.

"Vai on loppunut! Niiden pitää oppia paarmasta, joka kesällä lehmän kylestä verta imee", kuului Paavon ääni tuvasta.

"Nuoriahan nämä vielä näkyvät olevan, vastasyntyneitä Jumalan lapsia", jatkoi hän kamarin puolella. "Ovat silmänsä auki saaneet, niin näillä jo suurten pyhäin rakkauttakin."

"Siitä me muutkin saamme", sanoi Durchman. "Rikkaiksi vain heti, pyhien aarteita vain, aikaisiksi, täysiksi miehiksi, lasten, jotka ovat vasta kävelemään opettelemassa! Mitä sitten kun on päästy Paavon ikään?"

"Paavon iässä ollaan yhtä köyhiä — köyhempiäkin vielä. Näillä toki on pelkoa omista puutoksistaan, lapsen nälkää ja imeväisten ruokahalua, vaan vanhalla konilla tällaisella, kuivettuneella — mitä tällä muuta kuin puutoksien puutetta?"

Ja hän alkoi puhua sitten pitemmältä kamarissa ja kehittää sielunhoidollista opetustaan yleiseksi, kaikille yhteisesti kuuluvaksi.

"Se on ja tulee aina olemaan tämän heränneen kansan elämä ja kulku sellaista, että se on kestävintä köyhyydessä ja puutoksissa, että se on vahvinta silloin, kun se valittaa. Siinä se on salaisuus — suuri salaisuus pienellä paikalla. Sitä eivät isot ymmärrä, kiiltopyhät kristityt, jotka kuomussa taivaaseen kulkevat, ettekä ymmärrä tekään vielä, vaan minulla on kokemusta, vanhalla miehellä. Köyhä, valittava kansa pitää Herrasta kiinni, puristaa lujasti, pitää ja puristaa, niin ettei itsekään pitävänsä ymmärrä."