Part 17

"Kuule Matti!" huusi Paavo pihalta portaille, missä isäntä näkyi seisovan ja levollisena katselevan vierasten tuloa. "Tule tänne, taluta hevonen talliin, pane eteen parasta, mitä on pellosta saatu! Sinä et ennen rouheita piippuun antanut vieraillesi, jotka kulkivat hengellisissä asioissa. Vaan nyt on toista. Nyt on herännyt tämä talo. Nyt pidetään seuroja ja harjoitetaan sanaa ja eletään pappien ystävyydessä. Mikä teillä, pohjalaisilla, on paha tapa semmoinen — seistä jurrottaa seinän vieressä ja katsella, pääseekö vieras veräjästä taloon? Vai mitä sinä, Matti, siitä ajattelet? — Käännynkö tästä?"

Ja Paavo tapaili suitsiperiä kyytimiehen kädestä, kun Matti juoksi ja joudutti vastaanottamaan ja hevosta riisumaan.

"Sitä pitää sitäkin parannusta saarnata, niinkuin muutakin. Tulisit sinne Savoon kerran. Siellä on meillä aina kaikkea valmiina vierasta varten: kukot, piirakat ja pannurieskat ja uunipaistit rasvaiset, tuohiset tupakkaa täynnä ja kylpy joka ilta, lämmin, hyvä kylpy hyvillä, uusilla vastoilla ja hyvää puhetta ja palvelusta pitkin päivää", leikitteli Paavo pihalla ja käveli kepein askelin isännän perässä.

"Keritään tässä vielä — älä hätäile! — vastahan sinä pihaan ajoit ja sinulla pitäisi jo saunakin olla — sunnuntaipäivänä —", kuului Matti sanovan yhteen leikkiin.

Olivat tuttuja jo kaikki talossa, niin että Paavo uskalsi leikkiään laskea. Oli oltu ystäviä siitä saakka, kun yhdessä valvottiin helluntaiyö ja yhdessä polvistuttiin rukoukseen papin kanssa silloin.

"Täällä vain heräävät syntiset", sanoi Paavo ja istui väsyneesti tuolille peräkamarissa.

"Heräävät. Nyt ne vasta heräävätkin. Ovat joukoissa heränneet viime aikoina — talottain. Vaan ahkera on niillä herättäjäkin. Saat itse kuulla kohta, kun tulee tänne. Eivät osaa sitä muut sinulle sillä lailla kertoa."

"Vaan mitä maailma siitä sanoo? Antaako herätä ja jättää vanhat laitumensa vanhojen synnintekijäin vai vastaanko panee?" kysyi Paavo.

"Vastaan — vastaan panee, vaan minkä paremmallensa mahtaa. Ei muuta kun katso päältä ja kuuntele ja kiukuttele omassa suruttomuutesi rauhassa."

"Ja se kulkee aina vain pitkin pitäjää?" uteli Paavo yhä.

"Pitkin ja poikin rouvansa kanssa, suuri koppa kirjoja kärryin perässä. Tässä niitä on niitä uusia kirjoja, joita on siltä ostettu."

Isäntä latoi pärekopasta pöydälle ison pinkan kirjoja. Siinä oli Arndtin "Totinen kristillisyys", "Huutavan ääni", "Salattu elämä", "Ystävällinen varoitus", "Parannuksen neuvo".

"Näitä on täällä pian joka talossa — suruttomatkin ovat ruvenneet ostamaan", jatkoi isäntä puhettaan.

"Vai ruvenneet — vai ostavat — vai kulkee rouvineen!" hoki Paavo hyvillään ja ihmeissään.

"Minkä näköistä lie tämä pitäjä vuoden, parin päästä, jos tätä menoa jatkuu", kuului joku talon nuorista miehistä sanovan, "Semmoista, että ovat loppuneet tappelut ja tanssit ja juomingit suurina juhlapäivinä ja kaikki muutkin synnin harjoitukset", vastasi isäntä.

"Ja alkaneet uudet harjoitukset entisten sijasta — korttipelin ja muiden", säesti joku.

"Ei se koko pitäjä herää — pitää olla maailmaakin mukana. Kuka vainoaisi ja pilkkaisi ja pahaa puhuisi vanhurskaista ihmisistä? Rauhan saisivat heränneet, niin nukkuisivat uudelleen", sanoi Paavo.

"Siltä vain näyttää, että heräävät kaikki. Synti ja jumalattomuus on kuin siivilleen lyötyä. Tuossa naapurissakin on ruvettu veisaamaan ja laulamaan pitkin päivää", puheli isäntä vakuuttavasti.

"Se on vain se vaara siinä, missä ne sillä tavalla heräävät — joukottain, talottain, että hyppivät takaisin maailman puolelle, kun ovat hyvät tuntemiset loppuneet. Eivät ne kaikki tielle tule eivätkä ahtaasta portista sisälle, jotka nyt hätäilevät ja seuroissa juoksevat", sanoi Paavo.

"Vaan se on semmoinen pappi, joka ei päästä, joka pitää kiinni, etsii, puhuttelee ja uudestaan kesyttää niitä, jotka ovat arkiintuneet. Mitenkä teki tässä likellä muutamassa talossa? Talon poika, nuori mies, heräsi keväällä, vaan jättäysi syksyllä joukosta pois eikä tullut enää seuroihin. Sinne olisi poikarukka jäänyt omassa avuttomuudessaan kuolemaa tekemään, jos ei olisi ollut oikeaa pappia ja paimenta, joka tuli auttamaan", puheli isäntä.

"Kertokaapa se, miten se auttoi!" kehoitti joku pojista innoissaan isäänsä.

"Auttoi sillä lailla", jatkoi isäntä, "että ajoi muutamana päivänä taloon ja teki asiaa jotain, mitä lie tehnyt. Poika siitä pakoilemaan, kun näki papin taloon ajavan, vaan pappi huutamaan, että tule Mikko hevoselle heiniä antamaan. Ja kussa poika vain talliin heiniä hakemaan, silloin pappi kaksin käsin tallin oven pielistä kiinni pitämään ja tietä sulkemaan. Ja siinä riitti sitten puhetta, ei ankaraa lain pauhinaa eikä vihan eikä tuomion tulta, vaan rakkauden ja säälin ja kehoituksen helliä sanoja."

"Kuule — kuule!" hoki Paavo. "Vai läksi väsyneen jälkeen ja olalleen nosti."

"Läksi ja nosti ja kotiin kantoi. Se on se nuori mies nyt elävimpiä joukossa. Vaan ei se ole ainoa sen töiksi, niitä on muita samanlaisia."

Puhuttiin vielä Malmbergista ja heränneistä ja herätyksistä ja uudesta elämästä, jota nyt oli alettu Nivalan pitäjässä elää. Kullakin oli kertomuksensa ja tapahtumansa, joka oli omasta mielestä muita parempi. Pirtin ovi oli ollut käynnissä pitkin iltaa. Oli tullut seuraväkeä likempää ja edempää, joukoissa ja yksitellen, ja asettunut penkeille hämärtyvässä pirtissä, Tuontuostakin pistäytyi vanha isäntä pihalle, katseli tielle päin, kuulosti ääniä ja palasi taas Paavon luo kamariin.

"Niitä on jo niin paljon, etteivät enää pirttiin mahdu, ja uusia aina tulee — heränneitä ja suruttomia", sanoi isäntä ja katseli kamarin ovelta väkijoukkoon.

Vaan samassa näkyi kansa halkeavan oven suussa ja halkeamaa myöten astuvan pitkä, komea herrasmies voimakkain askelin kamaria kohti.

"Tervetuloa, Paavo! Tässä talossa kerran erottiin ja tässä taasen yhteen yhytään", sanoi Malmberg syvällä, kumajavalla rinta-äänellään ja asetteli palttoota kamarin naulaan.

"Minun on elämäni ollut vuosikymmeniä yhtä yhtymistä ja eroamista. Liperissä kerran erottiin Renqvistin kanssa eikä ole sen perästä yhytty. Vaan oli se erilaista silloin täällä."

He puristivat pitkään toistensa kättä, Malmberg taputellen Paavoa hartioille.

"Kerran yhytään eikä koskaan erota, kaikki Herran ystävät Savossa ja Pohjanmaalla", jatkoi Paavo vakavana.

"Niin — niitä on nyt täällä suuret tuvat täynnä ja uusia ilmestyy. Minkä verran lie sitten siellä? Pääsevätkö kaikki perille?"

"Jotka loppuun asti vahvoina pysyvät. Tien päässä tippuu toisia, tiellä, matkan varrella, toisia, toisia toisessa päässä, viime portille tullessa. Monta on kutsuttu, harvat valitut. Moni on, joka pyrkii, vaan ei pääse."

Se oli niin vakavaa, mitä Paavo sanoi, että kaikki kävivät aran ja pelokkaan näköisiksi.

"Sanokaa, Paavo, noille tuolla tämä sama, minkä tässä nyt meille!" kehoitti Malmberg ja nousi tuolilta pirttiin mennäkseen.

"Pappi ensin", esteli Paavo.

"Paavo ensin. Paavo on parempi kuin papit", sanoi Malmberg hellästi ja piti Paavoa olkapäistä kiinni.

Kiisteltiin hetken, leikiteltiin, työnnettiin toisiaan pirttiin päin ja mentiin vihdoin sisälle, Malmberg Paavoa käsivarresta taluttaen.

"Kun on tällaista vasta heräävää kansaa koolla, niin on eri voima puhua", sanoi Paavo seurain perästä, kun oli taasen tultu kamariin hikisinä ja kuumina.

"Niin on ollut minunkin", yhtyi Malmberg puheeseen. "Sanat aina valmiina paikallaan, hakematta, siihen tuotuina, valmiiksi pantuina, niin ettei muuta kuin suusi avaat."

"Ja veisuu jo toisenlaista täälläkin päin. Vaan Kiuruvedellä se on kaikkein parasta. Tunnet taivaassa olevasi, kun seuratuvassa istut", sanoi Paavo.

"Niillä on nyt sellainen veisuuinto, että kirjat pitää olla työmaalla mukana. Tässä naapurissakin veisaavat nuoret aamusta iltaan", selitteli isäntä.

"Työmaalla, pellolla, metsissä, joka paikassa nyt pitää kirja olla mukana", lisäsi joku nuorista miehistä innostuneena.

"Kaikki kuin valjaat päällä yötä päivää, puhujat, kuulijat, vanhat, nuoret", sanoi Malmberg kävellen edestakaisin kamarin lattialla. "Pankaa täältä joku veisuun oppiin Kiuruvedelle — joku, jolla ovat ne lahjat!" kehoitti Paavo.

"Ojan Liisa sinne joutaa ja sieltä pian kantamuksensa niitä tuo — uusia virsiä ja lauluja — Savon säveliä", oli isäntä heti valmiina ehdoittamaan.

"Ja körtin mallin — tämmöisen. Te olette täällä vielä liian hekumallisia", sanoi Paavo puoleksi leikillään.

Kaikki istuivat äänettöminä, väkinäisesti naurahtaen ja toisiinsa katsahtaen.

"Liekö täällä se Reisjärven mies, joka kävi illalla Pirttiperässä?" kysyi Malmberg kuin itseltään ja katseli kamarin ovelta pirttiin, mistä väki näkyi vähitellen poistuvan.

"Niitä on siellä ollut taas tänä iltana joka paikasta, Haapajärveltä, Reisjärveltä, Sievistä, Nivalasta", selitti isäntä.

"Se on vanhoja leikkikumppaneita lapsuuden ajoilta", alkoi Malmberg uudelleen. "Isäpuoleni oli aikanaan pappina Reisjärvellä. Siinä oli pappilan vieressä vanha mylly, minne kylän lapset kokoontuivat leikkimään. Kerran nousin myllyn tuuttiin ja aloin saarnata ja pauhata pojille niiden pahuudesta ja vallattomuudesta, vaikka itse taisin olla pahin pukari joukossa. Tämä silloin, tämä sama mies, jota tässä katselin löytääkseni, tuli ja veti papin alas saarnatuolista, niin että veri juoksi nenästä noronaan. Muistin sen illalla heti, kun mies tuli Pirttiperään ja alkoi kertoa herätyksestään. Kuului saarnani koskeneen niin kovasti jonain pyhänä täällä Nivalan kirkossa, ettei unta silmiin viikkokausiin. Minä miehelle, että mikset vetänyt alas saarnatuolista, niinkuin silloinkin sieltä myllyntuutista Reisjärvellä. Puhuttiin pitkin iltaa vanhoista asioista, lapsuuden muistoista. Nyt on mies siellä, missä minäkin — tiellä taivaaseen, pakomatkalla Paapelista, Oltiin taas sellaisia ystäviä, että oikein piti syliksi ottaa erotessa."

Paavo hymähti hiljaa, ja toiset pyyhkivät vesiä salaa silmistään,

"Ei mahda miehellä enää olla sitä mieltä, että sieltä alas kiskoisi — saarnatuolista. Taitaisi istua ja kuunnella viikkokaupalla", arveli isäntä.

"On niitä sellaisiakin, jotka sen tekisivät, jos uskaltaisivat", huomautti joku.

"Pitää ollakin", tokasi Paavo väliin.

"Herrat ainakin. Herroilla on viha semmoinen, että elävältä söisivät, kun saisivat", sanoi Malmberg.

"Vaan mistä ne herrat teitä vihaavat, joka ette niille ole mitään tehnyt?" kysyi isäntä.

"Kun en niiden kanssa korttia pelaa enkä totia juo, niinkuin ovat ennen papit tehneet, enkä pitoja enkä kalaasia pidä enkä tanssikemuja", selitti Malmberg kuin kiivastuen.

"Herrat kun ovat pahimpia, ensimäisiä kaikessa jumalattomassa menossa, niin kovimmin suuttuvat sille, joka on tullut jumalattomuutta kukistamaan. Herroja ne olivat nekin, jotka elämän Herran tappoivat."

"Se on niin — se on oikein, mitä Paavo sanoo", kuului joukosta.

"Entäpä heräävät herratkin vähitellen. On sitä nähty jo ennenkin. Kuopiossa niitä on sellaisia ja Kajaanissa, jotka talonpoikain kanssa istuvat samalla seurapenkillä. Siinä on aina tutkain mukana ja piikki sisäänpäin pistämässä, missä on vihaa ja vainoa", jatkoi Paavo.

"Herää pappeja ainakin — nuoria pappeja — Lagus niitä herättelee Herran voimalla. Se on semmoinen mies, etteivät sen käsissä kestä muut paremmin kuin minäkään. Kalajoen rovastin uudet apulaiset ovat jo aivan pilalla, Laguksen ja Malmbergin villitsemiä. Durchman, vanha pelimanni, kuuluu särkeneen viulunsa ja iloinen, sukkela Laurin, muuttuneen niin, ettei leikkisanaakaan enää kärsi. Ja Hemming, Laguksen oma apulainen, huojuu siellä Vieskan pappilan vinttikamarissa juurillaan. Mahtaa se rovasteja harmittaa ja suututtaa. Pian kai tästä saadaan piispankäräjät."

Malmberg seisoi keskellä lattiaa ja puheli innoissaan ja pyörähteli.

"Ja Sievin pappi myöskin — Heikki Schwartzberg ja Antti Holmström. Niitä on jo oikealla ja vasemmalla", jatkoi hän hyvillä mielin. "Mitä tästä tuleekaan vielä?"

"Maailman loppu — jumalattoman maailman, ja taivaan alku täällä maan päällä", sanoi Paavo.

"Kuulkaa, Paavo! Mitä se Lagus siellä sanoi teille — Pyhäjärvellä? Toimitettiin Paavoa tapaamaan vartavasten", kysyi Malmberg yhtäkkiä kuin jostain havahtuneena.

"Sanoi sitä, mitä pitikin. Siitä tulee ystävä samanlainen kuin sinustakin on tullut, ja vähemmällä vaivalla. Sinä potkeit ja päristelit, vaan Vieskan pappi tuli rentonaan.

"Minä olen kaiken aikaa elänyt toivon ja pelon välillä. Se kun aina epäili savolaisia, teitä ja Niskasta, ja on kovin tarkka opista. Nyt on sitten kaikki voitettu, kun on Lagus voitettu."

"Ei vielä kaikkia. Se Kalajoen rovasti on vielä voittamatta, joka niitä apulaisiaan kiusaa", sanoi Paavo.

"Ja tämä Haapajärven pappi tässä vieressä", lisäsi isäntä. "Vaan sen rouva on toista mieltä ja rouvan sisar, se Laura-neiti. Kokoovat heränneitä kotiinsa, kun milloin uskaltavat ja milloin pappi itse on pitäjällä", huomautti joku pojista.

"Jääkööt vanhat rovastit kaikki jyväaittainsa vartijoiksi — niitä ei enää Herrakaan hereille saa, jotka ovat kerran ahneudella sydämensä sokaisseet! Eikä niitä tarvitakaan. Nuorista Herra nyt alkaa, nuorista papeista ja ylioppilaista, joita kuuluu Vieskassa kulkevan, nuorista miehistä ja naisista, näistä tällaisista —."

Ja Malmberg löi kädellään talon nuorinta poikaa olkapäälle ovensuussa.

"Näitä — näitä se nyt viertää ja näistä roihun sytyttää, joka vielä näkyy pitkille matkoille", lisäsi Paavo.

Kun Paavo ja Malmberg myöhään illalla erosivat toisistaan, tunsi kumpikin suurta iloa sielussaan. Niinkuin heidän elämäänsä valaisisi uusi, kirkkaampi, voimakkaampi valo kuin ennen.

"Minä vanha mies nuorrun näiden ihmeiden keskellä", sanoi Paavo.

"Paavon pitääkin — Paavon pitää elää vielä viisikymmentä vuotta. Nyt vasta Paavoa tarvitaan."

Ja he tarttuivat sylin toisiinsa, pitelivät kiinni toisistaan, niinkuin eivät olisi tahtoneet milloinkaan erota.

XIII.

Hän oli taas, niinkuin monesti ennenkin, jäänyt seisomaan pihalle ja katsomaan, miten Paavo ajoi alas jäälle ja siitä viittatietä myöten kirkkoa kohti. Vaan hän oli siihen jo tottunut ja tiesi ja ymmärsi, että se oli pakko semmoinen, joka pani Paavon liikkeelle, että se oli Herran asia ja heränneen kansan yhteinen vaatimus, joka kuletti ja piti yhtämittaa liikkeellä. Sitä hän vain salaa murehti ja siitä usein puhui sekä muille että Paavolle itselleen, miten kestää kauan vanhan miehen terveys pitkillä matkoilla, talvipakkasissa, kuumissa seurapirteissä, huonoissa suojissa saloilla kaukana ja teitten varsilla taipaleilla. Ja hän koki aina muistuttaa Paavoa lähdön päässä ja varoittaa varomattomuudesta ja vilustumisesta ja muusta kaikesta, mutta Paavo nauroi vain ja löi leikiksi. "Aikansa kestää syntinen ruumis. Herra siitä vastaa, jos on asia kerran Herran asia."

Vaan nyt oli matka pitempi kuin ennen milloinkaan, oli sellainen, joka kesti kuukausmääriä. Ja päälle päätteeksi oli kylmien säiden aika, tammikuun parasten pakkasten.

"Eivätkö ne olisi voineet sitä kokoustaan pitää muuna aikana, keväämpänä sitten, kun päivät pitenevät ja ilmat lämpenevät?" kysyi Anna Loviisa valitellen.

"En tiedä. Papeilla ovat kinkerinsä ja maistereilla muut lukunsa. Tottapa ne ovat sen tietäneet. Sinne vain vaativat ja kirjoittavat joka postissa, Bergh Nurmijärveltä ja ne maisterit sieltä Helsingistä", selitteli Paavo.

"Kuolet vielä, Paavo, sillä matkalla, vilustut, palellut vielä ja saat taudin sellaisen, joka tappaa. Helsinkiin asti tällaisessa ilmassa — —!"

"Vielä sen taaksekin. Kun olen kuollut, niin käy ilmoittamassa rovastille. Sano sille, että nyt on kuollut se väärä profeetta, joka on koko maata villinnyt!" keskeytti Paavo.

Hän kävi hetken päästä vakavaksi ja jatkoi:

"Rekeen kuolen tai seuratupaan tai tiepuoleen salolle, minne Herra määrää, kun on kerran tällaista kulkemista tämä elämä. Ja tämän pitää nyt tällaista olla, tästä en enää pääse toisenlaiseen, vaikka pyrkisinkin. Herrat alkavat herätä Helsingissä ja niitä pitää päästä katsomaan ja kuulemaan. Vaan valvoa pitää syntisen, pitää olla öljyä lampussa, pitää päästä irti sielun siitä, mikä sitoo ja solmiaa tähän maailmaan."

He olivat istuneet myöhään illalla ennen lähtöä pirtissä kotona Aholansaarella, Paavo emäntineen ja Liisa ja Liisan mies ja molemmat nuorimmat tyttäret, Eeva ja Riitta. Kolme vanhinta tytärtä oli jo poissa kotoa, mikä missäkin, yksi Karjalassa saakka. Oli tuntunut juhlallisemmalta ja vakavammalta sinä iltana kuin monena muuna. Paavo oli puhunut kotiväelleen ja lukenut, ja tytöt olivat laulaneet. Oli jäänyt joskus yhteinen harjoitus kotona pitämättä. Hän oli ollut usein niin väsynyt matkoilta tultuaan, ettei ollut jaksanut kulkea kamarista pirttiin, oli maannut vain pitkällään tai lukenut vanhaa raamattuaan pöydän ääressä paitahihasillaan turkkiliivi yllä. Vaan iltasin aina ennen matkoille menoa oli hän koonnut väkensä pirttiin, lukenut ja puhunut. Ja silloin oli tuntunut niin turvalliselta ja rauhalliselta. Niinkuin hän olisi muuttunut joksikin toiseksi, joksikin pyhemmäksi ja suuremmaksi, vaan tullut samalla likisemmäksi.

Anna Loviisa seisoi pitkän aikaa pihalla aamuhämärässä, kunnes Paavo oli häipynyt hevosineen etäisyyteen viittatielle.

Kulettiin, ajettiin, mentiin aina vain eteenpäin tammikuun pakkasessa, yövyttiin viluisina ja istumisesta väsyneinä ja aamulla aikaisin taas lähdettiin ratisevalla reslalla ja vanhalla pienellä mustalla, joka oli monet matkat tehnyt ja monen talon tallissa yönsä viettänyt. Alkumatka oli vielä tuttua, vaan sitten muuttui kaikki oudoksi, ihmiset, talot, taipalet ja maisemat ympärillä ja koko näköpiiri taivaanrannalla. Loppuivat vähitellen vaarat ja selät ja viittatiet selkien halki ja jatkoksistaan vääntyneet pirtit, harmaat ja tutunomaiset vaarojen laella, ja ränstyneet mökit lumisine luukkuikkunoineen. Tasaista vain tie loppumatkalla ja suuria kyliä matkan varrella, kivisiä kirkkoja ja korkeita, komeita taloja, niinkuin linnoja, ja pitkiä kujateitä ja lumisia tanhuvia loppumattomiin. He olivat niinkuin kummituksia täällä etelässä rekineen ja resloineen ja kuluneine lammasnahkaturkkeineen, körtteineen ja koirankoipikintaineen.

Ei oltu enää uskallettu pitkiin aikoihin puhua parannuksen asioista taipalella taloissa käydessä eikä yöpaikoissa. Eivät ne olleet ymmärtäneet mitään, kun oli joskus yritetty, silmillään mulkoilleet ja suu auki seistä tollottaneet. Oli vain puhuttu viinanpoltosta, markkinamatkoista ja kaupoista kaikenlaisista ja hevosista tai oltu mistään puhumatta, istuttu erillään aikansa ja taas lähdetty.

"Mikä pitää pimeys olla valkeuden aikana täällä etelässä!" puhkesi Paavo sanomaan kerrankin Niskaselle, kun he olivat lähteneet yöpaikasta liikkeelle.

"Ei ole vielä aika, vaan tulossa on. Lähtevät ne maisterit liikkeelle, jotka nyt kuuluvat Helsingissä seurojaan pitävän, niin alkaa valeta täällä niinkuin muuallakin. Käy samoin kuin kävi Kalajoen varrella."

"Sinulla oli silloinkin parempi toivo kuin minulla. Minä olen sellainen hetken lapsi, häilyväinen, tuulten vietävä, mikä milloinkin, puhun, päätän, tuomitsen sen mukaan, miltä tuntuu", sanoi Paavo päivitellen, kuin moittien itseään.

"Itse sanot. Sinä päätät asian aina liika pian. Saat sitten jälestäpäin liestää ja peruuttaa ja ottaa takaisin. On aina parempi odottaa."

"Kun on luonto semmoinen, että pitäisi olla heti valmista kaikki ja asiat hyvin ja kun ei sitten ole, niin —"

Paavo riuhtasi käsillään ja levitti äkkiä syliään merkiksi, miten on äkkinäistä ja repivää ja riuhtovaa hänen luontonsa.

Oli niin hupaista, kun he saapuivat perille Berghin pappilaan Nurmijärvelle, ettei oikein tiennyt, mitä sanoa ja mistä puhua ja mihin istua.

"Täällä minä — tämmöinen tämä on minun pappilani — tästä on tämmöinen näköala järvelle — vaikka pieniä ne ovat nämä järvet Syvärin rinnalla ja Kallaveden", puheli Bergh siirtyen paikasta toiseen ja siirrellen tuolia.

"Istutaan — poltetaan! Täällä on piippuja kaikenkokoisia hyllyllä. Istu tänne, Niskanen!"

Ja Berghin mieli oli niin hyvä, että puhe tuntui lapsen lepertelemiseltä.

"Kun saa tällaisia ystäviä Savosta saakka, niin ei oikein tiedä, mitä tekisi ja mitä antaisi ja mitä puhuisi. Sanokaa itse! Olkaa täällä kuin kotonanne!"

"Annat kuuman kylvyn tänä iltana. Ruumis on kuin piesty pitkästä istumisesta. Ei ole aikoihin kylvetty, ei ole uskallettu matkalla eikä pakkasessa. Vaan Savon mies ei saunatta elä, ja saunauskoahan tämä onkin tämä meidän uskomme", leikitteli Paavo.

"Sitä saadaan ja muuta, mitä vain on talossa", sanoi Bergh nauraen ja kyökkiin päin kulkien. —

Oli kylvetty, syöty illallinen ja istuttiin Berghin kamarissa kaiken iltaa ja myöhään yöllä vielä. Bergh kertoi työstään ja työnsä vaikeuksista, karusta maaperästä ja synkästä pimeydestä, jossa täällä oli eletty.

"Rosvojen pesäpaikka tämä on ollut — Nurmijärven 'kraatarien', niinkuin niitä täälläpäin sanotaan. Niistä siellä Kuopion vankilassa jotain sait, vaan näistä et täällä mitään. Nyt ovat alkaneet vähitellen tottua oikeihin tapoihin ja talttua. On aina joku joukosta tullut herätykseenkin. Muut minun edelläni ovat jalkapuulla hallinneet, minä hyvällä puheella ja sanalla. Se se sittenkin paraiten auttaa."

"Sanalla pitää hallita saarnamiehen", sanoi Paavo väliin.

"On siinä saanut koettaa yhtä ja toista keinoa. Tänä talvena olen laittanut kouluja kyliin, pannut parempilukuisia huonompien opettajiksi ja saanut vakavan kansan niihin suostumaan ja niihin lapsiaan panemaan. Kokoovat sunnuntaisin lapsiväkeä ympärilleen ja opettavat lukemaan. Täällä on nyt jo kymmenen koulua tänä vuonna."

"Ovatko ne heränneitä vai suruttomia ne sinun koulumestarisi?" kysyi Paavo. "Älä vain suruttomia pane Herran töihin!"

"Molempia niitä on. Minulla on aina ollut sellainen halu opettaa ihmisiä ulkonaisestikin — taitoon ja tietoon ja hyviin tapoihin kaikenlaisiin", sanoi Bergh.

"Tästä Niskasesta saat siinä asiassa toverin itsellesi. Tämä on lukenut kaikki kirjat ja tämä niistä saarnaa pitkin pitäjiä, niin että mahtaa parannus jäädä ja oikea Jumalan sana", laski Paavo taas leikkiään Niskasen luvuista.

"Paavo kun ei paljon muuta lue kuin minkä raamattuaan. Vaan minä olen sitä mieltä, että maallisen viisauden pitää kasvaa hengellisen rinnalla", puolusti Niskanen itseään.

"Kun rinnalle pääsee, niin siitä edelle ajaa — kuomureellä", nauroi Paavo.

"On täällä ollut raskaita, pimeitä aikoja, samanlaisia kuin Pälkjärvellä ennen. Täällä tulee sellaiseksi, että alkaa kelvata mikä jumalisuus hyvänsä, kunhan jotain on. Jo minä hyvänä pitäisin Renqvistinkin opetuslapsia."

Bergh tarkkasi arastellen Paavoa.

"Älä — älä! Älä sekoita äläkä sotke, vaan pysy raamatun opissa! Sinun pitää siinä kasvaa ja vahvistua eikä lapsen lailla horjua. Et saa juoda joka ojasta", varoitti Paavo.

"Nyt on ollut näinä viime vuosina hupaisempaa elämä — nyt sitten kun niitä maistereita ja ylioppilaita rupesi heräämään Helsingissä. Siellä tulee käytyä kerta, pari kuussa. Toisinaan niitä ajaa sieltä kuormittain tänne meille. Tulevat kyselemään niinkuin pienet lapset — oikein tahtoi alussa naurattaa niiden tietämättömyys ja lapsellisuus."

Se huvitti Paavoa, niin että hän nauroi Berghin mukana, nousi ylös ja käveli toiselle puolen kamaria.

"Sitä minä vain, että ei olisi pitänyt panna sitä kokousta Helsinkiin. Ei siitä mitään tule — sovinnosta Renqvistin kanssa eikä Mikkelin miesten. Pahenevat vain nuoret ja vasta-alkavat alkuunsa. Kylmiä rautoja ei saa takomallakaan toisiinsa tarttumaan. Niitä pitää ahjoon työntää ja moukarilla litistää. Sinä sitä sovintoa puuhaat ulkoapäin."

"Voi olla — voi näyttää siltä Paavosta, joka saa omien ystäväinsä parissa aina itseään virkistää, vaan meistä on täällä hyvää kaikki se, mikä on vakavaa", sanoi Bergh itseään puolustaen.

"Oikea oppi olla pitää. Sinä heilut täällä etelässä niinkuin Kajaanin apteekkari siellä pohjassa. Sitten sinä vasta syntisiä hereille saat, kun heilumasta lakkaat. Pitää olla pohja, joka kestää."

"Niin — on se niinkin. Tiedäthän sinä, Paavo, ja tunnet minun luontoni. Minun on vaikea riidellä ja väitellä. Parempi on elää rauhassa ja sovussa."

"On — kun on vain rauha oikeaa", sanoi Paavo.