Part 16

"Nämä ovat sinun laitumiasi. Saat itse täällä paimentaa ja hoitaa heränneitäsi, joka olet likempänä kuin minä. Vaan sinä näyt jättäneen veräjät auki ja aitaakin pitkältä panematta. Siitä ovat sitten siat sisälle päässeet ja muualtakin löyhistä paikoista aitaa kärsällään kohoittaneet, niin että nyt on sen näköistä joka paikassa, muralla ja mustalla mullalla maa, vesat katkottu, juuret kaikki kaivettu, poljettu, pahnottu, pitkin poikin syöty ja syödyt paikat saastutettu. Miksi et sinä pitänyt silmällä sitä Lyytikäistä? Sinä vain sitä aina, että oikenevat ne itsestään, itsestään herkeävät, ettei nyt niille mikään auta, ennenkuin ovat itse huomanneet oman eksymyksensä. Kuka on koskaan omaa eksymystään itse nähnyt, ennenkun Herra on tullut sitä toisten valolla näyttämään? Vaan kun on kerran lähetty, niin mennään perille. Saat jäädä Kiuruvedelle sinä aitaasi panemaan ja veräjiäsi tukkimaan ja porsaitasi aituuksesta ajamaan. Minä menen Pyhäjärvelle Ylivieskan pappia haastattamaan."

Oltiin menossa Kiuruvedelle, käveltiin poikki kannaksien ja niemien, soudettiin, ajettiin hevosella. Paavo oli kaiken matkaa pahalla tuulella ja tiuski Niskaselle taloissa ja taipaleilla.

"Tunsit miehen paremmin kuin minä, elätit aikansa Iisalmella sen vilpillistä mieltä ja päästit sen sitten tänne Kiuruvedelle lasten ja nuorukaisten pariin tuhojaan tekemään. Näitä on tällaisia asioita korjattu ennenkin, vaan ei näin pahoja. Karjalassa ja Kainuussa pysyivät vielä hengellisinä, vaan täällä ovat heittäytyneet lihansa valtaan."

Niskanen koki puolustella, minkä osasi ja ymmärsi. Hän oli omasta mielestään syytön. Oli käynyt tuontuostakin Kiuruvedellä, milloin yksin, milloin serkkunsa Vilhelmi Niskasen kanssa. Oli puhuttu, varoitettu, pyydetty, vaan kaikki oli ollut turhaa tähän asti. Ne pitivät siellä jo salaseurojaan ja harjoittivat niissä omia harjoituksiaan, joista kierteli kaikenlaisia kulkupuheita pitkin pitäjiä.

"Oli se vielä vilpitön Iisalmella ollessaan, oli samanlainen kuin muutkin heränneet. Mikä lie vienyt valon ja viisauden mieheltä, ylpeyskö ja kunnianhimo vai lihanko veto ja muu luonnon väkevyys?" sanoi Niskanen sävyisästi.

"Molemmat — hengellinen ylpeys ja haureus. Ne ovatkin likempänä toisiaan kuin luulevatkaan ihmiset. Nouset ensin ylös, niin lankeet sieltä alas, paiskaut pahimpaan liejuun, kaikkein likaisimpaan, ja viet muita mennessäsi."

"Vaan miten ne saattavat ruveta rypemään sellaisissa synneissä, jotka Herra on kerran herättänyt ja omalla, pyhällä kutsumuksellaan kutsunut?" kysyi Niskanen.

He olivat istahtaneet ahon laitaan ja levähtivät siinä kivillä kahden puolen Lapinsalon kylään menevää polkua.

"Siten, että niitä juotetaan ja päihdytetään, tunteellisilla ja taitamattomilla puheilla kiihoitetaan. Se on täällä vanhaa vikaa, papin alkuun panemaa aikanaan, sen Åkermanin, mikä se olikaan. Siitä on sitten Lyytikäisen ollut hyvä lähteä ja siitä jatkaa sitä tietä hyvillä lahjoillaan.

"Lahjoja sillä oli Iisalmella ollessaan, ja täällä kuuluvat lahjat yhä paisuneen", sanoi Niskanen.

"Heräävää kansaa saat helposti tunteelliseksi", jatkoi Paavo. "Sitä on sellaista kiusausta itsekullakin puhujalla, minulla niinkuin muillakin. Vaan tunteet ovat vaarallisia. Saatana tulee ja sekoittaa lihan mieltä ja aistin hurmausta tunteisiin. Siinä se on lankeemisen siemen. Itkusi ja ilosi ja ihastuksesi Kristuksen rakkaudesta onkin siinä tietämättäsi, huomaamattasi muuttunut luonnon rakkaudeksi. Kun on mielesi liikutuksessa ja luontosi hengellisessä hekumassa, luulet väkevä olevasi, vaan heikko olet Herran sotamieheksi."

"Ei se vielä Iisalmella ollessaan ollut viinan viljelijöitä. Täällä se on senkin oppinut", sanoi Niskanen, kuin itseään puolustaen ja omaa tietämättömyyttään siitä, mitä oli Kiuruvedellä viime aikoina tapahtunut.

"Ne kuuluvat kaikki yhteen, ovat sukua toisilleen sellaiset synnit. Kaikki ne ovat kotoisin samasta juuresta ja siemenestä", jatkoi Paavo. "Kun alat yhtä harjoittaa, niin jo on toinen kimpussasi. Ne eivät tule milloinkaan yksin sellaiset synnit, vaan joukoissa. Se on Lyytikäisen tuomio jo valmis, vaan toisten raukkain, heränneiden, eksytettyjen, vasta tekeillä. Se pitää saada tällä matkalla muuttumaan."

"Miten me sen muutamme? — Mitä sinä sille saat?" kysyi Niskanen ihmetellen ja naurahtaen ja päätään nostaen.

"Emme me mitään — en minä etkä sinä — vaan jos tulee joukkoon se, joka on meitä väkevämpi. Sitä pitäisi tänä iltana pyytää, ennenkun seurapirttiin mennään. Siellä on monta vaivattua mukana, jotka yötä ja päivää kantavat eksyneiden asiaa armoistuimelle."

"On — ja niitä on ollut viime aikoina yhä enemmän. Vilhelmi täällä vasta kävi, ja on käyty yhdessäkin", sanoi Niskanen hyvillään ja äskeisestä nuhteesta toipuneena.

"Tällaistako mahtaa olla loppuun saakka tämä minun elämäni, yhtä sotaa ja taistelua, milloin sisällä seurakunnassa viekkaita veljiä ja vääriä henkiä, milloin ulkopuolella jumalatonta maailmaa vastaan?" sanoi Paavo valittavalla äänellä ja vaikeasti nousten kiveltä, jolla oli istunut.

Hän astui kaiken matkaa äänetönnä edellä raukein, väsynein katsein ja kumarassa kuin raskasta taakkaa kantaen. Niskanen ei tohtinut puhua mitään, ei sanoa eikä kysyä mitään enää, vaan jättäytyi jälelle, asteli hiljalleen omiin ajatuksiinsa vaipuneena. Miten hänestä oli tuntunut siltä, kuin Paavo olisi yhtäkkiä muuttunut siinä kivellä, kuin olisi joku erityinen paino ja kuorma laskettu hänen päälleen ja kannettavakseen, ja niinkuin hänen kasvonsa olisivat saaneet oudon, kalpean, harmajan värin! Kun Pikkaraisen talo tuli näkyviin törmän laidasta, huomasi hän Paavon poikkeavan syrjään tieltä pientä polku myöten oikealle.

Oli taas sellaista vaivaa ja ahdistusta Paavon sielussa kuin oli ollut jo monesti ennenkin. Hän istui kauan kivellä, nojasi konttiansa vastaan siinä sielussaan valittaen ja melkein jo ääneensä vaikeroiden. Ne olivat niinkuin hänen omia asioitaan näiden heränneiden asiat täällä, huonot niinkuin hyvätkin, hänen omia syntejään kaikkein eksyvien ja langenneiden synnit. Täällä hän oli kulkenut jo nuoruutensa päivinä, täällä nähnyt Herran suuria töitä ja niistä yhdessä ystäväinsä kanssa iloinnut. Niskanen oli aina tullut Nilsiään ja kertonut uusista herätyksistä, siitä, minne Herra oli milloinkin päässyt ja millä keinoin lukot aukaissut syntisten sydämiin. Ja nyt olivat tällaiset tuhot tulleet — eksymykset, lankeemiset, häpeät, häväistykset, perkeleen naurut ja pilkat. Nyt hän sen oikein ymmärsi, miten painoi elämän Herraa ennen kaiken maailman rikokset ja synnit.

Ja hänen pitäisi nämä asiat korjata. Vaan miten hän nämä korjaa, joilla on omissaan korjaamista? Pitääkö lyödä, julistaa julki jumalattomain tuomio, pitääkö puhua niin, että pirtin seinät huojuu vai kohoittaako vain altapäin ja nostaa syntistä, langennutta kansaa? Kun saisi voimaa, kun jaksaisi kärsiä ja kantaa ja Kristuksen rakkaudella korjata, kun saisi oikeaa valoa ja viisautta! Hänen pitää muistaa omaa itseään, omia syntejään, muistaa, mistä Herra on kerran auttanut ja millaisella kärsivällisyydellä pitkin matkaa korjannut.

Hän painui alas kiven kylkeen polvilleen, painoi päänsä kiveä vasten siinä rukoillen ja avuksi huutaen Herraa, joka ennenkin oli kaikki vaikeat asiat selvittänyt.

Kun hän oli noussut, näkyi pari miestä kulkevan aran ja pelokkaan näköisinä ohi.

"Mitä te täällä teette?" kysyi hän miehiltä ja läksi samassa vastausta odottamatta kartanoa kohti.

Kuului kauas pellon laitaan kaunis, vilkas veisuu pirtistä. Täällä Kiuruvedellä oli veisuu parempaa kuin muualla, mutta nyt se tuntui niin elävältä ja ottavalta ja särkevältä, että hän seisahti pari kertaa tiellä ja jäi kuuntelemaan.

Mistä ne saivat tuon hengen ja voiman virsiinsä? Ei se ollut kuolleiden, vaan eläväin veisuuta. Niinkuin siellä olisi vain vilpittömiä parannuksentekijöitä ja nuoria heränneitä, vasta kihlansa saaneita. Hänestä tuntui oudolta, melkein peloittavalta seurapirttiin mennessä, sellaiselta, ettei ennen milloinkaan. Olivat juuri aloittaneet uuden virren, kun hän aukaisi oven ja kuuli veisattavan:

"Tuomittu olen syntinen, Mun hurskas Jeesukseni, En uskonut sun päälles, en, Vaikk' kuolit edestäni. Hurskaaksi luulin itseni, Nyt vasta muuttui mieleni Kun syntini sain tuta.

Nyt olen suuress' surussa, Kun huomaan olevani Syntisten suurten luvussa, Kaukana Herrastani. Synneistä minut irroita, Verelläs tuntoni priiskoita, Armahda Herra Jeesus!" — — — — —

Hän painoi samassa oven kiinni ja kulki porstuan pohjakamariin. Siellä liikkui jotain nurkassa ja sieltä kuului nyyhkytystä ja pidätettyä itkua. Kun hän asetti takkiaan naulaan, huomasi hän nuoren tytön nurkassa polvilleen vaipuneena. Vaan samassa hän jo kääntyi ja kulki pirttiin pyrkien pöytää kohti ahdasta, kapeaa käytävää myöten keskellä lattiaa. Hän pysähtyi pöydän päähän, kääntyi ja katseli hetken aikaa pitkin penkkirivejä vakavan, surullisen, kärsineen näköisenä, kun yhtäkkiä veisuu katkesi kesken ja muuttui samanlaiseksi itkuksi ja nyyhkytykseksi kuin tytön kamarissa. Silloin suoristi hän vartalonsa, ojensi kätensä eteenpäin ja alkoi:

"Täällä täytyy tänä iltana puhua sitä, mitä puhutetaan, mitä Herra käskee. Minä olen tänne tullessani jo monta kertaa kuumentanut teille helvetin valmiiksi, ettei muuta mitään kuin heittää sinne sielu ja ruumis. Vaan Herran on ollut mieli toinen ja on vieläkin kuin syntisen ja armottoman, on sellainen, että pitää lohduttaa ja suloisesti puhua ja sitoa haavoja, joita on synti sieluunne iskenyt. Niin on Herra käskenyt profeettansakin muinen lohduttamaan kansaansa, puhumaan hellästi ja suloisesti Jeerusalemille ja julistamaan sille julki, että on sotimisen aika päättynyt, että ovat pahat teot kaikki sovitetut ja kansa, syntinen, ruoja kansa, saanut kaksinkertaisesti Herran kädestä. Herra on teitä kaikkia herättänyt ja poikansa Kristuksen tähden armahtanut ja uudelle tielle, elämän tielle, taluttanut ja uutta viisautta, jota ei suruton maailma tunne, teille ja teidän lapsillenne antanut. Ja vaikka te olette olleet täällä niskuri-kansa, joka on omaa hekumaansa etsinyt ja siinä eksynyt eikä mielisuosin ristin tielle taipunut, niin on vielä aikonut uudistaa liittonsa ja alkaa asiansa alusta, unohtaa, anteeksi antaa syntinne, pois pestä verenviat ja rikokset. Se on niin, että syntinen joutuu häpeemään omaa huonouttaan ja ihmettelemään armoa, joka tällaiselle kuolleelle koiralle vielä annetaan. Metsäteitä olette tekin kulkeneet ettekä Herran itsensä viitoittamaa taivaanvaltakunnan valtatietä. Vaan sille olette nyt taasen pääsemässä katumuksen ja oikean parannuksen kautta. Siitä pitäisi tänä iltana kiittää Herraa, niinkuin siitäkin, ettei ole laumaa vielä hajalle lyöty, vaan on päästy yhteen, toiset ehein nahoin, toiset susien ja muiden petojen repiminä ja raatelemina."

Hän jatkoi vielä, lämpeni, tempautui mukaan koko olennollaan, paisutti puhettaan loppuun asti. Miten hän olikaan kaunis seistessään siinä mustaa, nokista seinää vasten hämärässä pirtissä, pitkät harmaat hiukset olkapäille valuen!

Koko seuraväki oli painunut alas, lakoontunut kuin vilja, toiset polvilleen permannolle ja soppeihin, toiset kumarruksiin käsiensä varaan toisten selkämyksiä vasten. Ei kuulunut huutoa eikä parkua eikä mielettömiä ääniä, niinkuin oli monesti ennen kuulunut, nyyhkytystä vain, hiljaista itkun alkua ja loppua pitkin penkkejä. Paavo seisoi vielä hetken paikallaan ääneti ja katseli kansaa. Vasta kun virsi oli alettu, istui hän pöydän taakse penkille ja poistui kohta, kun oli loppuun päästy.

"Nyt ette saa enää sen mielen alla hekumoida, minkä Herra on teille uudestaan antanut. Pitää säilyttää särjetty sydän ja nöyrä, köyhä henki, etteivät kantapäät kohoa", sanoi Paavo kamarissa isännälle ja muille, jotka olivat jääneet jälelle.

Ei ollut kenelläkään mitään sanomista eikä puhumista eikä kysymistä tällä kertaa, niinkuin oli aina ennen ollut. Kaikki istuivat totisina, miettivinä paikoillaan pitkin seiniä äskeisen tunnelman vallassa.

"Sinun pitää, Lauri, jäädä tänne ja jatkaa siitä eteenpäin, mihin minä lopetin. Tuki kaikki reijät ja veräjät ja nosta aita pystyyn, etteivät pääse halmeeseen porsaat — omaan halmeeseesi ulkoapäin!"

"Vaan jos en osaa enkä ymmärrä — jos ei ole minulla niitä voimia matkassani", sanoi Niskanen.

"Sinä? — kaikki kirjat lukenut, hyvät ja huonot. Pyörität taivaat ja maat. Tämä Lauri kun väittää, että maa pyörii ja aurinko pysyy paikallaan. Vaan siinä se on mennyt ohi oikean järjestyksen", puheli Paavo nauraen.

"Mitä lie tehnyt siinä, mutta muussa on kulkenut omia teitään ja elänyt omassa järjestyksessään", säesti Niskanen sekaan ja nauroi samaa naurua.

"Omassa elänyt, vaan siitä taasen havahtunut ja pyrkinyt Herraa kohti, langennut ja taasen noussut. Niinhän sinäkin, Lauri, aina sanot, että sinä lankesit, vaan et milloinkaan sitä, että nousit."

Se oli Niskaselle sanottu, vaan muille tarkoitettu.

Paavo oli jo menossa konttineen, kun hän kääntyi ja sanoi ovesta kiinni pitäen:

"Pitää taas lähteä vaalia saarnaamaan. Se Ylivieskan pappi kuuluu olevan tietomiehiä ja tarkkanenäisiä."

Pitkin kevättä ja kesää oli Paavo saanut kehoituksia Malmbergilta tulla Pohjanmaalle Lagusta tapaamaan. "Se epäilee teitä savolaisia ja sanoo aina, ettei niihin ole luottamista", kirjoitti Malmberg viime kirjeessään. Nyt oli Lagus lähtenyt Pyhäjärvelle, ja heidän piti siellä tavata toisensa, Laguksen kuulla ja tutkia Paavoa, Paavon Lagusta. "Että päästäisiin sulamaan samaan henkeen, että saisi Savo ja Pohjanmaa ojentaa toisilleen kättä tässä kaikkein kalleimmassa asiassa", niinkuin oli ollut kirjeessä.

Paavo oli omasta puolestaankin jo kauan toivonut tapaavansa Lagusta, Nivalan papin oppi-isää, Vieskan kuulua, hyvälahjaista, josta oli jo kauan puhuttu Pyhäjärvellä ja Kiuruvedellä. Jos on siinä oikeaa henkeä ja Herran työtä, käy niinkuin kävi Nivalan papinkin, perään juoksee, yhteen juottuu henkeen ja mieleen ja ystävyyteen. — Hänestä se oli sentään niin ihmeellistä, se Nivalan papin paluu ja yhdessä polvillaan olo Niemen pirtissä toisena helluntaipäivänä, että hän jäi sitä taasen, nyt niinkuin monesti ennenkin, pitkäksi ajaksi miettimään.

Kun hän lauvantai-iltana saapui Pyhäjärvelle Pikkaraisen isännän kanssa, olivat heränneet jo häntä odottamassa. Niillä oli oma pieni seuratupansa kirkon vieressä. Ne olivat sen siihen rakentaneet kirkkokortteerikseen ja seuratuvaksi ensimäisen palavuuden ja innostuksen aikana.

"Kerran ovat köyhätkin olleet rikkaita", sanoi Paavo seuraväelle ennen seurain alkamista ja katseli pitkin pirtin seiniä. "Mistä teillä ovat nämä tavarat?"

"Niinkuin ne, joilla ei mitään ole, vaan joiden kuitenkin kaikki omat ovat", kuului joku sanovan joukosta.

"On ollut tavaroita siitä lähtien, kun sinä, Paavo, täällä kävit Herran tulta sytyttämässä", sanoi toinen.

"Ei yöllä tietty, mistä aamulla saadaan, vaan siitä se kohosi lyhyessä ajassa. Tuli hirttä, sammalta, pärettä, miestä, naista työhön — joilla oli, ne antoivat rahaa. Niin se on, että kun mies kerran herää, niin heräävät hevosetkin", kuului yhä joukosta.

"Vähän meitä vielä on täällä sellaisia, jotka yhteisillä elämme. Nivalassa niitä on suuret pirtit täynnä. Suuremman saavat siellä laittaa seurapirtin", sanoi joku oven suussa istuja.

"Tuntui niin hyvältä Paavosta, että hän jäi ajattelemaan Nivalan pappia ja heränneitä ja niiden suurta seurapirttiä kuulematta enää, mitä miehet puhuivat harvakseen, totisina omista kokemuksistaan pirttipuuhassa.

"Kaulaansa venyttivät suruttomat, kun ohi kulkivat, ja katolle kurkistivat ihmeissään ja kiukuissaan ja kiroilivat."

"Tähän viereen ovat tanssinsa toimittaneet sunnuntai-illoin ilkeydessään, että saisivat häiritä sananharjoitusta, kostaa ja kiusaa tehdä."

"Niin pitääkin — niiden pitääkin potkia tutkainta vastaan — pikemmin heräävät", sanoi Paavo ja havahtui omista ajatuksistaan.

Alettiin seurat vasta kun papit olivat tulleet, Lagus ja Lescelius. Veisattiin virsi, toinen ja kolmaskin ja odotettiin pappeja puhumaan. Vihdoin nousi Paavo ylös, kumarsi kohteliaasti Lagukseen päin ja istui taasen paikoilleen. Hänen olennossaan tuntui olevan jotain hienoa ja rauhallista ja vaatimatonta, jotain erityistä, joka herätti huomiota ja miellytti. Kun oli vielä veisattu virsi, tuli Paavo pappien luo ja pyysi pappeja puhumaan.

"Vieras puhukoon tänä iltana, me puhumme huomenna", sanoi Lagus ystävällisesti ja nyökytti päätään.

"Paavo puhuu vain, kun ovat kerran odottaneet", säesti Lescelius, Pyhäjärven pappi, tutunomaisesti.

"Niin — jos sen niin tahdotte", kuului Paavo sanovan ja pyrki penkkien välitse paikalleen oven puoleen, missä oli istunut.

Veisattiin vielä Paavon oma virsi:

Sinuhun, Herra turvaudun, Mua alta häpeän säästä. Kallista korvas puoleen mun, Pahasta auta, päästä. Vanhurskauttas Suo Pojassas' Lupaamaas' tuta täällä. Oot linnani, Jossa turvani Mä löydän myrskysäällä. — — — — —

Syntyi vakavuutta, jännitystä ja hiljaista liikutusta seuraväessä virren aikana nyt niinkuin tavallisesti.

Kuin yhtenä korvana istui Lagus pöydän takana ja kuunteli, mitä Paavo puhui ja kuinka puhui. Se oli hänestä niin uutta ja tuoretta ja likistä, niin selvää ja yksinkertaista, niin nöyrää ja vaatimatonta, ettei hän ollut milloinkaan sellaista kuullut. Kuinka se selittikään kaikki vaarapaikat ja osoitti haarat ja harhaukset elämän tiellä! Kuinka se painoi syntisen alas tomuun ja tuhkaan pyhän ja vanhurskaan Jumalan edessä, mutta kirkasti sille sinne armon ja syntein anteeksisaamisen lahjan! Kuinka se haavoitti ja sitoi, laski alas ja nosti ylös, repi kaatoi alta kaikki ihmiskannattimet ja tuet ja jätti Herran itsensä kannattajaksi ja hänen vanhurskautensa suojaksi tuomiota vastaan!

Tätäkö hän oli epäillyt ja tästä jo edeltäpäin aina Malmbergille pahaa puhunut? Ja hän tunsi samassa, miten se kaikki, mitä hän oli itse saarnannut ja puhunut, oli mitätöntä ja epäselvää ja hämärää tämän rinnalla. Se oli sittenkin totta, mitä Malmberg oli sanonut. Herroja he olivat olleet. He olivat pitäneet evankeliumia niin korkealla, etteivät siihen syntiset ylettyneet. Tätä tällaista hänen sielunsa oli aina janonnut, tätä hän oli aina kaivannut omista saarnoistaan, vaan ei milloinkaan löytänyt eikä osannut muille antaa. Nyt hän ymmärsi, miksi Malmberg siihen oli ihastunut ja Nivalan heränneet.

Koko pirtti räjähti veisaamaan kuin yhdestä suusta Paavon puheen perästä. Niinkuin olisi huone liikkunut, niinkuin olisi itse kutakin nostettu maasta, kohoitettu ylös jonnekin voimakkain käsin. Ja Lagus ja Lescelius innostuivat veisaamaan mukana täysin rinnoin, väliin katsahtaen toisiinsa ja sitten taas pyyhkien kyyneleitä pois poskelta.

Veisuun tauottua tuli Paavo uudelleen pappien luo ja uudisti pyyntönsä.

"Missä te puhutte, Paavo, siellä on minun sopimatonta jatkaa ja esiintyä. Minä olen teitä epäillyt. — Se on ollut suuri synti. — Antakaa se anteeksi!"

Ja Lagus tarttui Paavon käteen, puristi sitä pitkään ja katsoi nöyrästi, alistuvasti Paavoa silmiin.

Jäi vielä muutamia heränneitä pirttiin Paavon ja pappien kanssa, kun seurat olivat loppuneet.

"Meitä oli kaksikin kotoa lähtiessä, vaan Niskanen jäi Kiuruvedelle — vanha ystävä, joka on aina ennen ollut mukana", puheli Paavo istuen paitahihasillaan ja avojaloin penkillä pöydän vieressä.

"Sitä minäkin, että missä Niskanen, että on kuin joku olisi poissa", sanoi Lescelius hyväntahtoisella äänellä.

"Ovat alkaneet hyppiä aidan yli Kiuruvedellä vanhat heränneet, toiset törkeihin synteihin, toiset väärään hengellisyyteen ja humukristillisyyteen, niin jätin Niskasen sinne aidan panoon, oikein pisto-aidan. Ne ovat Niskasen maita sielläpäin." Papit naurahtivat ja katsoivat merkitsevästi toisiinsa. "Miten Nivalan pappi jaksaa — kävitkö tullessasi?" kysyi Paavo ja kääntyi Lagukseen päin.

"Mikäpäs miehen jaksaessa. Saarnaa, puhuu, kulkee pitäjällä, herättää Herran voimalla ja hengellä nukkuvia. Sillä on nuori rouvansa mukana joka paikassa. Sekin on nyt samassa mielessä", vastasi Lagus.

"Vai niin — vai on jo herännyt sekin! Näkyi olleen niitä Ruoveden komeita. Vaan siinä se sodan nosti, ennenkuin sai sulkansa nykityksi."

"On se muuttunut, niin ettei enää tuntisi. Ovat pitäneet rippikoulua Pirttiperässä yhdessä — rouva tavauttaa huonompia. Illoin kuuluu aina kantavan haarakynttilän pirtin pöydälle ja siellä yhdessä veisaavan lasten kanssa. Malmberg tulee toisinaan mukaan lukemaan ja puhumaan."

"Ja niitä herää siellä —?" kysyi Paavo.

"Herää — nuoria varsinkin herää laumottain. Ei siellä enää kestä tavalliset varustukset. Pitää olla oikein erityistä unijuomaa sillä, joka jaksaa Nivalassa nukkua. Minä sitä olen oikein ihmetellyt, mistä se nyt on sen voiman saanut", vastasi Lagus.

Paavo naurahti itsekseen ja katsoi ympärilleen kuin jotain etsien.

"Kansasta se on se voima. Minkä kansalle antaa, sen saa kansalta takaisin — suurempana saa ja runsaampana. Vaan kansaa pitää käydä likelle, pitää tulla alas oman herruutensa kukkulalta ja mennä sinne sekaan sakeimpaan suruttomuuteen ja siellä alkaa säälivällä ja särkevällä äänellä puhua Kristuksen rakkaudesta."

"Niin kai se on", myönnytteli Lagus, "niin ettei lammas, eksynyt ja metsistynyt, hae paimenta, vaan paimenen pitää lähteä lampaan jälille."

"Ja kantaa sitä, kun se on väsynyt", jatkoi Lescelius kuin jotain sanoakseen eikä vain siinä istuakseen.

"Ja siitä ilonsa löytää, kun on itsensä uuvuttanut ja rokkinsa toisen ravasta ryöttänyt", lisäsi Paavo lopuksi.

Puhuttiin vielä, palattiin takaisin siihen, mikä oli kullekin kipeintä ja likisintä, Lagus kyseli yhtä ja toista, selitti itse väliin ja ilmoitti oman ymmärryksensä ja käsityksensä. Oli jo pimeä, kun papit läksivät.

"En tätä iltaa milloinkaan unohda", sanoi Lagus hyvästellessään ja piti pitkään Paavon kättä omassaan. "Minulle valmistatte, Paavo, suuren ilon silloin, kun tulette Ylivieskaan."

"Vaan minne Paavo huomenna?" kysyi Lescelius mennessään, "Käyn Niemellä, Isolla-Niemellä, Nivalan yläpäässä. — Käyn katsomassa, joko se Niemen ukko on oppinut rouheita piippuun antamaan", vastasi Paavo.

"Niin — sitä. Oppia siihenkin pitää, että osaa toiselle antaa", kuului Lesceliuksen ääni pihalta portaan päästä.

Paavo jäi seurapirttiin yöksi toisten, heränneiden, pitkämatkaisten kanssa. Vaan ei sinä yönä paljon nukuttu. Aina oli joku jotain kysymässä, joku vaivattu, jolla oli vaikeita asioita, kotimurheita ja kiusauksia, joku vaimo, jota oli miehensä lyönyt, joku tytär, jonka isä oli aikonut ajaa pois kotoa. Oli itkua ja valitusta väliin, väliin taas iloa ja ihastusta siitä, ettei oltukaan enää helvetin tiellä, että oli saatu taasen kuorma kaadetuksi ja sielun pimeä valaistuksi, että oli Paavo täällä, Herran mies, joka aukoi lukot ja selvitti kaikki sekaannukset.

Kun muut jo nukkuivat, valvoi Paavo vielä ja mietti sitä, mitä oli tapahtunut.

Näkyy olevan sellaista, että minkä Herra toisaalla ottaa, sen toisaalla taasen antaa. Tämä on ollut juhlamatkaa tähän asti, yhtä voittoa ja menestystä. Epäuskossa läksin, vaan saan hävetä omaa itseäni ja pahan sydämeni juonia. Pitkin matkaa on Herra taasen puhkaissut umpia, tasoittanut teitä ja antanut uusia ystäviä, minkä tämänkin Ylivieskan papin. Mitä täällä vielä tapahtuukaan, kun ovat työssä tällaiset papit? Hänen ajatuksensa harppasivat kauas eteenpäin. Kerran on kansa täällä herännyttä kansaa — Herran kansaa. Hän saa sen ajan vielä nähdä, ennenkuin kuolee. Papit ovat vielä mukana, istuvat samoilla penkeillä sanankuulijainsa kanssa, samoissa seuroissa, samanlaisina syntisinä.

Hän läksi kirkosta päästyä ajamaan ja saapui samana iltana vielä Isolle-Niemelle.