Part 17

Kun he olivat saapuneet joen törmän tummaan varjoon, pysähtyi yaqui jälleen ja katosi yhtä äänettömästi kuin äskenkin. Galesta näytti kuin intiaani olisi lähtenyt kulkemaan joen valkoiselta näyttävän hiekkapohjan poikki, jonka muutamat kivet kuvastuivat harmaina ja jonka vastakkaisen rannan tummempi juova oli näkyvissä. Mutta hän katosi ja oli mahdotonta sanoa, menikö hän sitä vaiko tätä tietä. Hetket kuluivat. Hevoset olivat kohottaneet päänsä pystyyn, katsoivat leimuaviin nuotioihin ja kuuntelivat. Tämä kaikki värisytti Galea -- hiljaisuus, pako ja tuo ihmeellinen intiaani hiipimässä tuomion hitain välttämättömyyksin toisen vahdin kimppuun. Kului tunti ja Galesta tuntui kuin hän olisi tullut kuuroksi. Maailmassa ei tuntunut olevan enää ääniä ollenkaan. Erämaa oli yhtä hiljainen kuin pimeäkin. Mutta sitten palasi tuo sama omituinen muutos Galen jännittyneeseen kuuloon, jonkunlainen keskeytys, väliaika ja tärinä, mutta tällä kertaa voi hän antaa tuolle äänelle nimenkin. Se voi olla tuulen huminaa tahi kaukana olevan suden ulvontaakin, mutta Gale kuvitteli sitä toisen vahdin kuolinkorinaksi tahi tuoksi yaquin tahdottomaksi omituiseksi huudahdukseksi. Blanco solin koko suuri ruumis värisi, ja silloin oli Gale varma, ettei ääni ollut kuvittelua.

Tämä varmuus painoi Galen mieleen paon luonteen kerta kaikkiaan. Yaqui hallitsi sekä hevosia että paimenia. Thorne ja Mercedes olivat kuin lumottuja. Intiaanin omituinen hiljaisuus ja hänen salaperäiset voimansa olivat käsittämättömät, kun niitä verrattiin hänen hitaaseen, varmaan ja armottomaan toimintaansa. Jos hän niin hallitsi noita muita, niin oli Gale vielä enemmän hänen vallassaan, hän täytti Galen kaikki ajatukset ja ennusti tämän paon villiä ja peloittavaa tulevaisuutta. Jos Rojaksessa olivat ruumiillistuneet orjan viha ja intohimot ja tuhannen vuoden kuluessa saadut ruoskaniskut, oli erämaan pimeys, julmuus, auringon paahtama valkoinen veri, hurjuus ja surullisuus yhtyneet yaquin luonteeseen.

Äkkiä ilmestyi intiaani näkyviin pimeästä. Hän hyppäsi Diablon satulaan ja ohjasi kulkunsa joen poikki. Kerran vielä ojentautui tuo valkoisten varjojen muodostama juova. Pehmeä hiekka vaimensi kaikki äänet kokonaan. Leimuavat nuotiot katosivat läntisen joentörmän taakse. Yaqui opasti heidät pajukkoon, jolloin kuului lehtien hiljaista kahinaa, ja sitten mesquite-pensaikkoon, jolloin kuului heikkoa oksien ritinää. Leimuavat nuotiot ilmestyivät jälleen näkyviin, ja saguaroin eriskummaiset rungot häämöittivät epäselvästi pimeästä. Gale katseli tarkasti tielle ja huomasikin äkkiä erään kaktuksen juurelle ojentautuneen, suullaan makaavan huopapeitteeseen kääriytyneen olennon, jolla oli karbiini toisessa kädessä ja hehkuva savuke toisessa.

Tämä valkoisten hevosten muodostama ratsasjoukkue sivuutti nuotiot noin viidensadan metrin päässä kapinallisten leiristä huolimatta siitä, että tulien ympärillä liikkuvat miehet olivat selvästi näkyvissä. Pehmeästi hiekkaan painuvien kavioiden kapse, metallin hiljainen kilahtelu piikkejä vasten ja hevosten hiljainen säännöllinen hengitys olivat pakolaisten aiheuttamat ainoat äänet, joita ei olisi voitu kuulla sadankaan metrin päähän. Silloin tällöin katosivat valot kokonaan, tulivat hämärämmiksi ja lepattavammiksi, kunnes ne lopulta hävisivät kokonaan näkyvistä. Beldingin nopeat ja väsymättömät juoksijat olivat edellä, ja erämaa avautui niille laajana, pimeänä ja autiona. Rojas oli kapinallisineen kaukana jäljessä syöden, juoden ja huolehtimatta mistään. Synkät varjot haihtuivat Galen mielestä. Hän luotti nyt täydellisesti yaquiin. Belding kuunteli joen toisella rannalla ja tiesi jo luultavasti heidän päässeen pakoon. Sitten hän kertoo huomionsa Nellille ja kätkee tytön huolellisesti. Yhtä paljon kuin Gale oli uskonut tämän erämaan matkan vaivoihin, verenvuodatukseen ja tuskiin, yhtä paljon hän luotti Mercedeksen lopulliseen vapautumiseen ja onneen, ja omaan palaamiseensa tytön luo, joka oli tullut hänelle rakkaammaksi kuin elämä.

* * * * *

Kun yaqui pysähtyi Papago Wellin kosteikkoon, karkoitti juuri rusottava aurinko kylmän, harmaan aamusumun. Sitten kuin hevoset oli juotettu, vietiin ne uomaan syömään ruohoa. Kuormat ja satulat irroitettiin niiden selästä. Mercedes oli viluissaan, jäykistynyt ja väsynyt, mutta onnellinen. Kun Gale katsoi häneen, lämpeni hänen sydämensä. Mercedeksen silmissä oli kyllä vieläkin pelkoa, mutta se alkoi jo haihtua toivon, rohkeuden, hänen paimenia ja yaquia kohtaan tuntemansa myötätunnon ja Thornea kohtaan tuntemansa kuvaamattoman rakkauden tieltä. Jim Lash huomautti, miten helposti he olivat suoriutuneet kapinallisista.

"Varmasti lähtevät he ajamaan meitä takaa", sanoi Ladd.

He sytyttivät nuotion, keittivät ja söivät. Yaqui sanoi sitten vain: "Nukkukaa!" Huopapeitteet laitettiin hiekalle. Mercedes nojautui Thornen olkapäähän ja vaipui syvään uneen. Jännitys valvotti kumminkin Thornea. Molemmat paimenet torkkuivat nuotion ääressä. Gale oli vahdissa yaquin kanssa. Aurinko alkoi nousta korkeammalle ja sarastuksen jäinen sumu haihtui pois. Kaniinit heiluttelivat pumpulihäntiään mesquite-pensaitten juurilla. Gale kiipesi uoman törmän kallioiselle laelle ja siellä hän istui katsellen takaisinpäin penikulmien päässä näkyvälle taivaanrannalle.

Hänen silmiensä eteen levisi viettävä, aaltoileva, kuoppainen ja juovainen aamuauringon punertama erämaa, jonka kaktuskentät ja selvemmin näkyvät mesquite-pensaikot kimaltelivat valossa. Nimettömät vuoret rikkoivat itäisen taivaanrannan kohottaen korkealle jylhiä ja komeita huippujaan, joiden rinteillä punertavat sumuharsot leijailivat. Niiden juurille oli neljänkymmenen penikulman matka, mutta silmä arvosteli sen ainakin viideksikymmeneksi. Gale muisteli tyttöä, joka oli jäänyt sinne niiden varjoihin.

Yaqui ei päästänyt hevosia erilleen, vaan ajoi ne yhdessä joukossa toiselta pieneltä ruohokentältä toiselle. Noin kolmen tunnin kuluttua toi hän ne juomaan. Kun hän lähestyi lähdettä, kapusi Gale uomaan tähystyspaikastaan, paimenet rupesivat toimimaan ja Mercedeskin heräsi. Pian oli matkue jälleen liikkeellä länttä kohti pitkine edellä liikkuvine varjoineen. Yaqui kannusti Blanco diablon nopeaan raviin. Uoma muuttui vähitellen tasaiseksi erämaaksi, vihreys alkoi muuttua harmaaksi ja sitten punaiseksi. Ainoastaan muutamat kaktukset ja rapautuneet pengermät peittivät hitaasti kohoavan jyrkänteen rinteitä. Yaqui sovitti hevosensa vauhdin maanlaadun mukaan, ja hänen toverinsa hyväksyivät kulun nopeuden. Laukkaaminen muuttui usein juoksuksi, nopea käveleminen hitaaksi kiipeämiseksi ja pitkiksi kierroiksi, ja niin jatkettiin penikulmittain ylös ja alas, mutta aina kumminkin eteenpäin. Aurinko paahtoi kuumasti. Lämmennyt ilma kohosi ylemmäksi ja lännestä syöksyvät ilmavirrat pyyhkivät matalaa ja kovasti hedelmätöntä maata. Kaukaa etäisyydestä näkyvälle taivaanrannalle olivat suuret tomupatsaat kokoutuneet kuin jono sienen muotoisia keltaisia pilviä.

Yaqui oli ainoa pakolaisista, joka ei milloinkaan katsonut taakseen. Mercedes teki sen useimmin. Gale tunsi, mistä se johtui, voimatta olla katsomatta itsekään. Mutta se oli kumminkin turhaa etsimistä. Sillä takana olevasta erämaasta kohosi tuhansia valkoisia ja keltaisia tomupilviä, joista jokainen voi olla hevosten kavioiden synnyttämä. Gale tunsi, että silloin kun yaqui katsoo taakseen lähdettä ja sen takaa siintävää tasankoa kohti, ei se tapahdu suotta. Kun auringon suurin kuumuus oli haihtunut ja tuuli tyyntynyt, katseli yaqui tien korkeimmalta kohdalta tarkasti länttä kohti. Auringonlaskuun ei ollut enää pitkälti, ja tuolla paljaassa laikallisessa laaksossa olivat Coyote Tankit, ainoa lähde Papago Wellin ja Sonoyta-kosteikon välillä. Gale tarkasteli kaukoputkellaan ja ilmoitti yaquille, ettei hän huomannut savua eikä muutakaan merkkiä elämästä, mutta intiaani ei kääntänyt kumminkaan haukankatsettaan etäisistä paikoista, vaan tuijotti sinnepäin kiinteästi. Tuntui kuin hänen silmänsä eivät olisi voineet saada selville, mitä järki, viekkaus, ounastus tahi ehkä aavistus ilmaisivat hänelle olevan siellä. Äkkiä löysi yaqui muutamasta suojaisesta paikasta, jossa ei lentohiekka ollut peittänyt tietä, hevosten jälkiä. Teräskenkäisten kavioiden merkit viittasivat länteen päin. Muudan pohjoisesta päin tuleva tie yhtyi tässä toiseen. Gale luuli jälkiä päivän tahi parin vanhoiksi, Ladd päivän, mutta intiaani pudisti päätään.

Kauemmaksi ei menty. Yaqui kääntyi etelää kohti ratsastaen hitaasti ja kiiveten lopulta erään rapautuneen harjanteen korkealle laelle. Sinne hän pysähdytti hevosensa ja odotti. Kukaan ei kysynyt häneltä mitään. Paimenet laskeutuivat maahan ojennellakseen sääriään ja Mercedes nostettiin eräälle kalliolle lepäämään. Thorne oli vähitellen mukautunut erämaan hiljaisuuteen. Hän sanoi vain silloin tällöin sanan Galelle ja kuiskasi joskus jotakin Mercedekselle. Gale luuli ystävänsä pian oppivan huomaamaan, että erämaassa matkustaessa puhuminen supistui muutamiin tervehdyksiin, pariin kolmeen sanaan, jotka ilmaisivat jonkun toverin läsnäolon, muutamiin lyhyihin määräyksiin vuorokauden töistä ja ehkä ankaraan käskyyn tahi hiljaiseen kutsuun hevoselle.

Aurinko laskeutui ja kullanväriset rusottavat pilvet muuttuivat sinisiksi ja tummenivat sitten, kunnes hämärä laskeutui laaksoon. Ainoastaan vuorten huiput, jotka pykälöitsivät lähemmän ja etäisemmän taivaanrannan, näkyivät selvästi. Pimeys lähestyi ja kirkkaasti näkyvät kukkulat katosivat sumuun. Hevoset tömistelivät päästäkseen liikkeelle.

"Paha!" huudahti yaqui.

Hän ei viitannut kädellään, vaan hänen kaulansa ojentui ja silmät tuijottivat tarkasti tummaan pilkkuun, joka näytti Coyote Tankien paikan.

"Jim, näetkö mitään?" kysyi Ladd.

"En, mutta varmasti huomaa hän jotakin."

Pimeys lisäytyi vähitellen, kunnes yö kietoi laakson syvimmän osan vaippaansa.

Silloin suoristautui Ladd nopeasti, meni hevosensa luo ja mumisi jotakin.

"Luullakseni olet oikeassa", sanoi Lash, mutta hänen tyyni ja lempeä äänensä oli kerrankin muuttunut. Se kuulosti nyt käheältä.

Gale, vaikka hänellä olikin terävä näkö, oli viimeinen vartijoista huomaamaan nuo neulan kärjen kokoiset valopilkut, jotka juuri ja juuri voitiin erottaa pimeästä.

"Laddy, ovatko nuo leiritulia?" kysyi hän nopeasti.

"Varmasti, poikaseni."

"Onko niitä montakin?"

Ladd ei vastannut, mutta yaqui kohotti kätensä levittäen sormensa. Viisi nuotiota! Suuri joukko vallankumouksellisia tahi rosvoja tahi joitakin muita erämaan joukkoja oli leiriytynyt Coyote Tankien luo.

Yaqui istui satulassaan hetkisen liikkumatonna kuin kivi tyynin, muuttumattomin ja tunteettomin kasvoin. Sitten hän viittasi oikealla kädellään Nimettömille vuorille päin, joiden korkeimmat himmeästi näkyvät huiput katosivat juuri hämärään, ja pudisti päätään. Sen jälkeen hän toisti saman vaikuttavan liikkeen Sonoytan kosteikkoon päin yhtä synkin ilmein.

Tehtyään sen käänsi hän Diablon pään etelää kohti alkaen laskeutua rinnettä tasangolle. Hänen käytöksensä muuttui päättäväiseksi, melkeinpä ankaraksi. Ladd ei kysynyt hänen suunnitelmiaan eikä Lashkaan. Molemmat paimenet epäröivät kumminkin näyttäen niin omituisesti ja synkästi vastahakoisilta, ettei Gale ollut nähnyt heitä sellaisessa mielentilassa milloinkaan. Rosvot olivat kyllä yhtä peloittavat kuin Rojaskin ja Camino del Diablo, mutta tuo laavan ja kaktuksien peittämä autio, hylätty ja vedetön Sonoran erämaa kauhistutti urhoollisintakin miestä, Gale tunsi rohkeutensa lannistuvan ja hänkin epäröi.

"Voi, mihin hän nyt menee?" huudahti Mercedes. Hänen merkitykselliset sanansa rikkoivat lumouksen.

"Varmasti, rouva, yaqui on menossa kotiinsa", vastasi Ladd hiljaa. "Ja ottaen huomioon vaikeutenne on meidän kiitettävä Jumalaa, että hän tietää tien."

He nousivat satulaan ja ratsastivat rinnettä alas pimenevää etelää kohti.

Vasta sitten kuin muudan kaktuspensaikko esti yöllisen matkustamisen, pysähtyi intiaani viettämään yön kuivalla paikalla, jossa ei ollut ruohoa eikä vettä hevosille eikä senkään vertaa risuja, että olisi voitu sytyttää tuli ja keittää jotakin. Mercedes kesti vaivat ihmeellisesti, mutta hän vaipui kumminkin heti uneen, kun hän oli sammuttanut janonsa. Thorne levitti huopapeitteen hänen alleen ja peitteli hänet. Sitten he söivät ja joivat. Hevosista oli ainoastaan Diablo kärsimätön, mutta sekin oli vain vihainen eikä sillä ollut mitään hätää. Blanco sol nuoli Galen kättä ja seisoi kärsivällisesti. Monta kertaa ennenkin oli se saanut viettää yönsä vedettä. Yaqui käski jälleen miesten nukkua. Ladd sanoi haluavansa vahtia iltayön, mutta tavasta, jolla intiaani puisti päätään ja istuutui muutaman kiven viereen, voitiin selvästi huomata, että jos Ladd rupeaa valvomaan, ei hänen tarvitse olla yksinään. Gale paneutui pitkäkseen kangistunein jäsenin ja väsynein silmin. Hän kuuli hevosten hiljaisen tömistelyn ja tuulen huminan kaktuksissa, mutta hetken kuluttua ei mitään.

Kun hän heräsi, rupesi hän heti puuhailemaan ja liikkumaan. Aamu ei sarastanut vielä ja ilma oli jäätävän kylmä. Yaqui oli löytänyt hieman risuja, joista sytytetty tuli riitti lämmittämään heidät ja kiehuttamaan aamiaisen. Mercedes ei noussut ennenkuin viime tingassa.

Nouseva aurinko löysi matkustajat satulasta. Kaktuksista muodostunut piikkinen aitaus sulki heidät sisäänsä, mutta yaqui löysi kiemurtelevan polun, joka, vaikka se olikin mutkainen, johti alituisesti kumminkin etelää kohti. Oli ihmeellistä katsella, miten hän ohjasi Diablon piikkisten pensaitten välitse suojellen sekä hevosen että itsensä pistoksilta silloinkin, kun kaktukset pysähdyttivät toiset kokonaan repien ja raadellen heitä okaillaan. Tie oli tasainen, matalain harjanteitten välitse vievä hiekkainen sola. Joskus saapuivat he avonaisille hiekkakentille, kujille ja aukioille, joskus taasen okaisia päärynäpuita, suuria leveäoksaisia _ocatilloja_ ja kimpuissa kasvavia _bisnageja_ täynnä oleville kummuille. Päivästä tuli kuuma ja kuiva. Hyvältä tuoksuva tuuli puhalsi solassa. Kaktukset ojentelivat punaisia, keltaisia ja sinertäviä kukkiaan. Suloinen, vaalea _ajo_-lilja kaunisti varjoisia nurkkia.

Ratsastettuaan kymmenen penikulmaa saapuivat he solan päähän, josta avautui ihmeellinen näköala, jonkunlainen lehtimajantapainen erämaa, jonka pääväri oli vaaleanvihreä, vaikka siinä voitiin huomata monenvärisiä muitakin juovia. Se kohosi loivasti matalaa, himmeästi näkyvää tummanpunaista laavavyöhykettä kohti, josta kohosi tulivuorten huippuja. Seutu oli synkän ja rosoisen näköinen ja yhtä rajaton kuin taivaanrantakin.

Yaqui oli vielä epävarma, vaikka hän ei luultavasti ollutkaan eksyksissä. Hänen haukansilmänsä etsivät ja tuijottivat kiintyen vihdoin lounaaseen, jonne hän sitten ohjasikin hevosensa. Suuret, huilunmuotoiset, viisi- ja kuusikymmentä jalkaa korkeat _saguarot_ kohottivat patsasmaisia runkojaan, ja niiden haarautuvat oksat ja pyöreät muodot lisäsivät erämaan kauneutta. Matkustamista vaikeuttivat ainoastaan matalat kaktuspensaikot. Mutta niidenkin okaiset rungot olivat kauniit.

Harjanteiden välisissä syvänteissä ja oikealle ja vasemmalle päin levenevien tasaisten kenttäin yläpuolella kangastukset kimaltelivat, leijailivat, himmenivät ja katosivat -- järviä, puita, pilviä, ylösalaisin käännettyjä vuoria ja himmeitä valkomuurisia kaupunkeja riippui sinertävässä ilmassa.

Keskipäivällä pysähdytti yaqui ratsujoukon. Hän oli valinnut muutaman _bisnagi_-kaktuksia kasvavan kentän lepopaikaksi ja äkkiä selvenikin muille hänen tarkoituksensa. Pitkällä, suurella veitsellään leikkasi hän noiden tynnyrinmuotoisten kasvien päät poikki. Hän kaivoi niistä pehmeätä massaa ja alkoi sitten kiven avulla ja käsin survoa syvemmällä olevaa massaa mehukkaaksi taikinaksi. Kun hän kaivoi senkin pois, jäi pohjalle hieman kylmää vettä, jota sekä he että hevoset mielellään joivat. Siten pakotti hän erämaan kuivimmatkin kasvit auttamaan heitä.

Mutta hän ei pysähtynyt pitkäksi ajaksi. Penikulmien leveältä oli harmaanviheriöitä huippuisia pengermiä hänen ja tuon rosoisen laavavyöhykkeen välillä, jonne hän nähtävästi halusi päästä ennen pimeää. Ruvettiin ratsastamaan nopeammin ja suorempaan. Kimaltelevat piikit pistelivät ja tarttuivat nahkaan, vaatteihin ja ihoon. Hevoset pillastuivat, korskahtelivat, pysähtyivät ja hyppivät, mutta ne pakotettiin kumminkin eteenpäin. Ainoastaan Blanco sol, tuo kärsivällinen, uurastava ja lannistumaton, ei kaivannut ruoskaa eikä kannuksia. Hiekasta kohosi kuumia pölypilviä ja polttavia henkäyksiä. Mercedes horjui satulassaan. Thorne antoi hänelle vettä, hautoi hänen kasvojaan, tuki häntä ja läksi lopulta Laddin luo, joka otti tytön luokseen Torresin leveään selkään. Yaquin horjumaton tarkoitus ja rautainen käsivarsi tuntuivat ylpeästä ja itsepäisestä Blanco diablosta katkerilta ja vihattavilta. Kerrankin oli Beldingin suuri valkoinen paholainen löytänyt herransa. Se tappeli ratsastajaa, kuolaimia, suitsia, kaktuksia ja hiekkaa vastaan, mutta kumminkin oli sen pakko mennä eteenpäin mutkitellen, kääntyen, kiertäen ja tunkeutuen noiden piikkisten kasvien välitse. Iltapäivän puolivälissä alkoi Thornekin horjahdella ja sitten, silloin kun kävi se päinsä, auttoi Galen jäntevä käsivarsi häntä pysymään satulassa.

Jättiläiskaktuksista alkoi olla enää vain muisto jäljellä. Niiden lukumäärä väheni vähenemistään, niiden koko pieneni eikä niissä ollut enää haarojakaan. Muutkin kaktuslajit näyttivät saavan taistella kovemmin olemassaolonsa puolesta ja niiden välissä olevat hiekka-aukiot alkoivat laajentua. Mutta sitten alkoivat nuo pelätyt, kimaltelevat _choyat_ näyttää vaaleita, harmaita ja valkoisia runkojaan ylenevällä rinteellä. Pyöreälakisia kukkuloita, joiden huiput auringonlasku värjäsi kultaisiksi ja juuret tummansinisiksi, ilmestyi väliin kätkemään kaukaiset selänteet ja jyrkänteet näkyvistä. Penikulmien pituisia punaisia, hyytyneitä laavavirtoja valui kukkulain välitse pysähtyäkseen äkkiä rinteitten puoliväliin.

Pakolaiset olivat saapumaisillaan autioon ja palaneeseen maailmaan. Se kohosi heidän edessään rajattomana asteittaisena ylänkönä, joka ulottui kauas sekä itään että länteen. Vähitellen alkoi hiekka kadota kuonan tieltä. Kävellessään vajosivat hevoset nilkkaa myöten. Etummaiset panivat liikkeelle suuria pilviä hienoa tomua niin että miehet yskivät ja hevoset korskuivat. Suuret ja pyöreät kukkulat olivat tasaiset ja sopusuhtaiset ja sen väriset kuin jos laskeutuva aurinko olisi paistanut paljaille tummansinisille rinteille. Aurinko vaipui kumminkin vähitellen niiden taakse ja niiden välisistä solista näkyi vain punaista laavaa. Matkustajat olivat juuri vuorten rinteitten ja kohtisuoran seinämän välissä. Punainen laava näytti virranneen ja kovettuneen siihen eilen. Se oli ruosteenväristä, rosoista ja särmikästä, täynnä kallioita, kuoppia ja halkeamia, ja joka paikassa sen pinnalla kasvoi tuota valkopiikkistä _choyaa_.

Jälleen yllätti hämärä matkustajat, mutta oli kumminkin vielä niin valoisaa, että Gale näki kapean penkereen laajenevan leveäksi, syväksi aukeamaksi, jossa pahkuraiset ja surkastuneet mesquite-pensaat muuttivat tumman värin harmaaksi. Blanco sol, jolla oli tarkin vainu, hirnui iloisesti ilmoittaaksensa, että vettä oli läheisyydessä. Monet hevoset vastasivat siihen ja paransivat vauhtiaan. Gale tunsi myöskin, miten kuiva ilma muuttui vähitellen suloiseksi, kylmäksi ja kosteaksi.

Yaqui kiersi erään laavassa olevan syvennyksen ja valkoisten hevosten muodostama jono seurasi häntä. Gale saapui vasta viimeiseksi ja näki erään vesilammikon vaalean loistavan pinnan kimaltelevan kauniisti hämärässä.

* * * * *

Seuraavana päivänä ei yaquin armahtamaton hevosten eteenpäin kannustaminen ollut enää niin selvästi huomattavissa. Hän ei kyllä vitkastellut, mutta hän ei kiiruhtanutkaan. Hän opasti matkuetta matalain kuonaharjanteitten välitse, jotka kätkivät ympäröivän seudun näkyvistä. Nämä harjanteet muuttuivat vihdoin mustaksi kivikovaksi tasangoksi, jonka vasemmalla puolella oli laavavyöhykkeitä ja oikealla matala kaktuksia kasvava alanko. Yaqui suuntasi nyt kulkunsa suoraan länteen. Gale luuli intiaanin opastavan heidät erään hedelmättömän, vulkaanisen ylätasangon ensimmäisen terävähampaisen rinteen juurelle, joka muodosti Sonoran erämaan läntisen puoliskon ja ulottui Kaliforniaan saakka. Matka oli hidasta eikä se väsyttänyt ratsastajia eikä hevosia. Pienet hietikot ja kuivaa ruohoa kasvavat läikät muuttivat laavan ja tasangon välisen mustahkon maan harmaankirjavaksi.

Tänä päivänä, jolloin yaquin käytös muuttui, joskaan ei hänen mielensä, tapahtui toistenkin matkueen jäsenten mielenlaadussa suuria muutoksia. Galen tuntema jonkunlainen sairaalloinen pelko hävisi, pelko, jota hän ei ollut tuntenut itsensä vuoksi, vaan Mercedeksen, Nellin, Thornen ja paimenten tähden. Jim sai entisen iloisen luonteensa takaisin ja käyttäytyi kuin hän olisi ollut vartioimassa valtakunnan rajaa. Laddin vaiteliaisuus hävisi ja hänen synkkyytensä muuttui tyyneksi, huolettomaksi leikillisyydeksi. Thornessa alettiin huomata yhä enemmän jonkunlaista uhmaa. Mutta mielenkiintoisimman muutoksen huomasi Gale kumminkin tapahtuneen Mercedeksessä. Hänen eilinen raukeutensa oli ollutta ja mennyttä. Hänen jäsenensä olivat kyllä puutuneet ja niin kipeät, että hänen oli istuttava sivuittain satulassa, hänen oli annettava levähtää ja häntä oli autettava, mutta hän oli kumminkin löytänyt jonkunlaisen voima varaston eikä hänen sielullinenkaan tilansa ollut samanlainen kuin ennen. Hänen pelkonsa oli haihtunut. Gale näki hänessä tapahtuneen saman muutoksen kuin hänessä itsessäänkin muutamien päivien erämaassaolon jälkeen. Sekä hän että Mercedes ja kaikki muutkin olivat alkaneet mukautua erämaan henkeen, ja enemmänkin, sillä yaquin omituinen vaikutus oli kuin kutsu alkuperäisiin oloihin.

Kolmenkymmenen penikulman taival helposti kuljettavaa matkaa toi pakolaiset toiselle lähteelle, joka oli kuin laavan jyrkän laidan alla oleva pieni, pyöreä tasku. Sen ympärillä kasvoi hieman lyhyttä vaalennutta ruohoa hevosille, mutta siellä ei ollut ollenkaan risuja, joista olisi voitu sytyttää nuotio. Sinä iltana puhuivat miehet paljon, kyselivät ja vastailivat, punnitsivat mahdollisuuksia, epäilivät ja toivoivat vakaumuksestaan huolimatta. Mutta intiaani, joka yksin olisi voinut ilmoittaa missä he olivat, mihin he olivat matkalla ja millaiset heidän pakomahdollisuutensa olivat, säilytti tyyneytensä sanomatta mitään. Gale valvoi ilta-, Ladd keski- ja Lash aamuyön.

Päivä valkeni rusottavana ja kirkkaana, mutta kylmänä kuin jää. Kaikkien oli voimisteltava hetkinen verryttääkseen kohmettuneita käsiään ja jalkojaan. Mercedes söi aamiaisensa huopapeitteihinsä kääriytyneenä. Mutta sillä aikaa kuin kuormat kiinnitettiin hevosten selkään, käveli hän edestakaisin hieroen käsiään ja lämmittäen korviaan. Thornen silmät kääntyivät häneen alituisesti ja paimenet tarkastelivat häntä salaa. Yaqui katsoi häneen harvoin, mutta kun hän käänsi silmänsä häneen, näyttivät hänen omituiset, jäykät ja ilmeettömät kasvonsa olevan vääntymäisillään hymyyn. Mutta se ei tapahtunut kuitenkaan milloinkaan. Gale hämmästyi huomatessaan, miten usein hänen omakin katseensa kiintyi tuohon solakkaan, tummaan ja kauniiseen espanjattareen. Hän arvaili ensin, aiheuttiko tytön kauneus sen, mutta sitten hän luuli sen johtuvan jostakin muusta. Mercedes oli nainen. Hän edusti heidän joukossaan jotakin sellaista, jota kaikkien rotujen miehet olivat tuhansien vuosien kuluessa halunneet katsella ja omistaa, kunnioittaa ja turmella, ja joiden puolesta he aina olivat halunneet taistella ja kuolla.

Sen päivän matkan merkityksellisin tapaus oli, että yaqui erotti kuormista erilleen yhden huopapeitteen, repi sen palasiksi ja sitoi niillä hevosten jalat. Oltiin siis tulossa kauheille _choya_-kentille ja särmäisille laavavirroille. Tuntui vieläkin merkillisemmältä, ettei yaqui noussutkaan Diablon selkään. Mercedes vain sai ratsastaa ja muiden oli käveltävä.