Part 18

Intiaani ohjasi kulkunsa erääseen laavavirtojen väliseen harmaaseen aukkoon. Laavakerros oli noin kolmekymmentä jalkaa paksu, mureneva ja rosoisempi kuin mikään muu aine maailmassa. Aukon päästä, jossa pari laavavirtaa yhtyi, läksi kapea halkeama nousemaan ylemmäksi. Gale huomasi sen pohjalla joskus maailmassa kuljetun tien himmeät ääriviivat. Sitä ei voitu ollenkaan huomata vierestä, vaan hänen oli katsottava kauas etäisyyteen nähdäkseen sen epäselvän uran. Yaqui talutti Diablon sille, ja nyt alkoi hidas, voimia kysyvä, vaivalloinen ja tuskallinen matka.

Kun he saapuivat tämän laavakerroksen huipulle, näki Gale laajan, aution mustanpunaisen kentän jatkuvan etäisyyteen ja murtuvan miljooniin harjanteihin, huippuihin ja uriin, kohoavan eteen- ja ylöspäin ja muodostavan hammastettuja, matalia kumpuja, kukkuloita ja huippuja, jotka ylenivät vähitellen korkeammiksi, jylhiksi jyrkänteiksi ja kauempaa himmeästi näkyviksi utuisensinisiksi vuoriksi.

Sitten ei hänellä ollut enää aikaa katsella sinne päin. Säilyttääkseen jalansijansa ja suojellakseen hevostaan oli hänen pantava kaikki tarmonsa ja tarkkaavaisuutensa liikkeelle. Suunnan sai hän selville muiden hevosten jättämistä jäljistä ja hänen oli vain seurattava niitä. Mutta ei mikään olisi voinut olla vaikeampaa. Laavan rapautunut pinta oli samalla kertaa sekä mitä rosoisinta, kovinta, ilkeintä, julminta että petollisinta maata kuljettavaksi.

Se oli yleensä haurasta, vaikka siinä olikin niin kovia ja teräviä kohtia kuin veitsen terä, rosoista ja karheaa, mutta kumminkin joskus niin liukasta kuin jää. Jos siinä oli jalankaan levyinen tasainen kohta, murtui se kumminkin heti hevosen kavioiden alla, lukuunottamatta sitä, että se muutenkin oli uurteista, kuoppaista, kivistä, harjuista ja kuhmuista tasankoa, joka muistutti suunnatonta ja suurenmoista tiiltä. Se oli aikoinaan ollut kiehuva, poreileva ja räiskyvä sula piikivivirta, joka kovettuessaan oli muodostanut pinnalleen miljoonia teräviä särmiä. Väriltään oli se synkän-, tumman- ja vihaisenpunainen, jota ei voitu verrata mihinkään muuhun punaiseen ja joka pani silmät verestämään. Miljoonat pienet syvänteet katosivat syviin kuiluihin ja reikiin, joiden pohjat olivat niin louhikkoiset ja kiviset, ettei niitä voitu verrata mihinkään.

Pakolaisten matka edistyi hitaasti. He kulkivat varovaisesti ja kaarrellen sinne tänne tien monien mutkien mukaan kiiveten syvänteiden, joita ei voitu karttaa, reunoille ja laskeutuen taasen niihin ja kiertäen alituisesti eteensattuvia kuoppia. Heidän matkansa oli niin takaisin päin kaartuvaa, etteivät he keskipäivän tienoissa olleet nähtävästi päässeet kuin vähän matkaa laavarinnettä ylöspäin.

Jos kulkeminen oli vaivalloista heille, oli se vielä vaivalloisempaa hevosille. Blanco diablo ei välittänyt enää yaquinkaan kehoituksista. Se vikuroi, hyppi, puri ja potki. Yaquin oli vedettävä ja lyötävä sitä saadakseen sen kulkemaan pahimpien paikkojen poikki. Mercedeksen hevonen oli usein heittää hänet satulasta ja hänet oli lopulta nostettava Blanco solin selkään. Mutta valkoinen juoksija korskui silloin vastustavasti ja taivutti vasta sitten kuin se kuuli Galen ankaran käskyn jalon kaulansa etsiäkseen laavasta jalansijoja, jotka eivät pettäneet.

Vaikka laava aiheuttikin Galelle työtä, vaivoja ja tuskia, vihasi hän kumminkin enemmän _choyaa_. Kuta kauemmaksi he pääsivät, sitä mukaa lisäytyivät nämäkin kasvit ja tulivat suuremmiksi. Laavan pinnalla oli kaikkialla pieniä pyöreitä läikkiä, jotka kimaltelivat kuin kuurainen maa. Ja jokaisen tiellä ja sen vieressä kasvavan _choyan_ alla oli noita pudonneita pahkuroita, jotka olivat kuin piikkisiä pieniä kuuraisia männyn käpyjä. Oli melkein mahdotonta olla aina varuillaan niiden suhteen, ja kun Gale astui jonkun päälle, tunkeutuivat sen teräskovat piikit useimmiten nahan läpi lihaan. Hän uskoi jo melkein tosiksi kuulemansa erämaan matkustajien puheet, että _choya_ on elävä, joka hyökkää pelkäämättä miesten ja hevosten kimppuun. Varmaa kumminkin oli, että silloin kun hän sivuutti jonkun kiinnittämättä huomiotaan siihen väistääkseen sen, lävisti se hänen säärystimensä ja pysähdytti terävillä piikeillään hänet siihen paikkaan. Sen aiheuttama tuska oli melkein sietämätön, sillä sitä ei voitu verrata mihinkään muuhun. Se poltti, pisti, kirveli ja tuntui melkein jäädyttävän loukkautuneen jäsenen, tehden sen aivan käyttökelvottomaksi vähäksi ajaksi. Hän puri kieltään voidakseen olla huutamatta, hiki valui hänestä virtanaan ja hän tuli aivan kuin sairaaksi.

Mutta äärettömästi paljon tuskallisemmat olivat _choyat_ hevosille kuin ihmisille. Tuon myrkyllisen kaktuksen väkäisten piikkien pistoksia ei Blanco solkaan voinut sietää. Monta kertaa tänä päivänä, ennenkuin se rupesi kuljettamaan Mercedestä, oli se korskahdellut hurjasti ja seisonut sitten vapisten kunnes Gale oli poiminut katkenneet piikit pois sen jäntevistä jaloista. Mutta sitten kuin Mercedes oli nostettu sen selkään, koetti Gale varoa tarkasti, etteivät piikit pistäneet sitä.

Iltapäivä kului, kuten aamupäiväkin, loppumattomassa kiertelemisessä, kaartelemisessa ja kiipeilemisessä tuota vaikeata tietä pitkin. Gale näki monta lähdettä, joista useimmat olivat kuivuneet, mutta muutamat sisälsivät vielä vettä, joka oli kokoutunut niihin sadeajan kuluessa. Pieniä, rumia ja pahkuraisia pensaita, joita ei juuri voitu uskoa mesquiteiksi, kasvoi niiden kuoppien läheisyydessä. Muutamissa paikoissa oli vielä niiden lisäksi surkastuneita piikkisiä päärynäpuitakin. Ruohoa ei kumminkaan kasvanut missään, sillä tuossa kovassa maassa eivät menestyneet muut kukat kuin _choyat_.

Oli jo pimeä, kun matkustajat laskeutuivat satuloista muutaman esiin pistävän laavakielekkeen alla olevan lähteen luona. Päivä oli todellakin ollut rasittava. Hevoset joivat kyllikseen ja seisoivat sitten kärsivällisesti riippuvin päin. Nälkä ja jano tyydytettiin, ja lämmin nuotio ilahdutti väsyneitä ja helläjalkaisia pakolaisia. Yaqui sanoi: "Nukkukaa!" ja niin kului sekin yö.

* * * * *

Seuraavana aamuna, kun he olivat kulkeneet noin kymmenen penikulmaa loivasti ylenevää laavarinnettä eteenpäin, kiintyi Galen huomio hetkeksi muualle kuin tiehen, josta hän oli tarkkaavaisesti hakenut vähemmän kuoppaisia paikkoja.

"Dick, miksi katselee yaqui taakseen?" kysyi Mercedes.

"Katseleeko hän?" kysyi Gale hämmästyneenä takaisin.

"Aina hetken kuluttua", vastasi Mercedes.

Gale oli matkueen viimeinen, sillä hän halusi Mercedeksen vuoksi käyttää niin paljon kuin suinkin hyväkseen tallattua tietä. Yaqui talutti Diabloa ja kiersi juuri erästä halkeamaa. Hänen päänsä oli kumarruksissa, kun hän käveli hitaasti ja pysähdellen laavalla. Gale kääntyi katsomaan taakseen ensimmäisen kerran moneen päivään. Erämaan mahtava alempaa siintävä syvennys oli täynnä leveitä punaisia, viheriöitä ja harmaita juovia, jotka ulottuivat taivaanrannalla näkyviin purppuraisiin huippuihin asti. Se oli niin autio ja mahtava, ettei sen pieniä erikoisuuksia voitu erottaa. Hän uskoi tietysti Rojaksen ajavan heitä takaa, mutta hänestä tuntui mielettömältä hakea roistoa tuolta kaaoksesta.

Yaqui jatkoi kulkuaan ja Gale kiinnitti usein huomionsa työstään häneen. Äkkiä näki hän intiaanin pysähtyvän, kääntyvän ja katsovan taakseen. Ladd teki samoin, sitten Jim ja viimeiseksi Thorne. Galekaan ei voinut vastustaa haluaan. Sitten hän usein antoi Blanco solin levätä ja katsoi taakseen sillä aikaa. Hänellä oli kyllä kaukoputki mukanaan, mutta hän ei käyttänyt sitä.

"Rojas ajaa kai meitä takaa", sanoi Mercedes.

Gale katsoi häneen hämmästyneenä. Hänen äänensä sointu oli ollut epämääräinen. Jos siinä oli ollut pelkoa, ei hän ollut sitä kumminkaan huomannut. Mercedes katsoi taakseen värikkäälle rinteelle, ja jokin hänessä, ehkä tuo hänen kauniitten silmiensä haukkamainen, kiinteä katse, muistutti yaquia.

Seuraavan tunnin kuluessa katsoi intiaani monta kertaa taakseen ja hänen toverinsa seurasivat hänen esimerkkiään. Oli keskipäivä, aurinko paistoi kuumasti ja laava säteili lämpöä, kun yaqui pysähtyi lepäämään. Eristetty, suojainen paikka sijaitsi muutaman laavakielekkeen juurella, joka sen muodosta päättäen oli kuin joku kallioniemi. Hevoset kokoutuivat yhteen joukkoon riippuvin päin. Paimenet aikoivat juuri irroittaa satulat ja kuormat niiden selästä, kun yaqui kielsi heitä sitä tekemästä.

Hän kiinnitti liikkumattomat, säteilevät silmänsä loivasti alenevaan rinteeseen, mutta ei näyttänyt katsovan kauaksi.

Äkkiä hän päästi tuon omituisen huutonsa, jota Gale luuli tahdottomaksi tahi jonkunlaiseksi hänen heimonsa erikoiseksi tunteitten ilmaisuksi. Sitä ei voitu ymmärtää, mutta ei kukaan olisi voinut epäillä sen mahtia. Hän viittasi laavarinteelle, viittasi sormellaan, käsivarrellaan, niskallaan ja päällään -- hänen koko ruumiinsa oli kääntynyt vaistomaisesti samaan suuntaan. Hänen koko olemuksensa näytti ensin jännittyneen ja sitten jäätyneen. Hänen asentoaan ei olisi voitu ymmärtää väärin, vaikka hänen kasvojensa ilme ei ollutkaan muuttunut. Gale ei ollutkaan huomannut intiaanin pronssinväristen kasvojen menettävän tyyneyttään. Niissä olivat hänen jalkainsa alla olevan laavan väri, kovuus ja ominaisuudet.

"Varmasti hän näkee jotakin", sanoi Ladd. "Mutta minulla on huonot silmät."

"En minäkään ole varma omistani", sanoi Jim, "mutta olen kumminkin näkevinäni tuolla alhaalla epäselvän, liikkuvan juovan."

Seisoessaan Mercedeksen vieressä, joka tuijotti liikkumatonna rinteelle, katsoi Thorne innokkaasti myöskin sinne päin. Gale katsoi katsomistaan, kunnes hänen silmiään rupesi pakottamaan. Sitten hän kaivoi kaukoputkensa esille Solin satulan laukusta.

Laavarinteellä ei näyttänyt olevan muuta kuin noita auringonpaisteessa kimaltelevia _choya_-kaktuksia. Gale kuljetti kaukoputkeaan hitaasti edestakaisin ja huomasikin lopulta paljon lähempänä kuin hän oli luullutkaan valkoisen- ja mustankirjavan jonon miehiä ja hevosia. Sanomatta sanaakaan ojensi hän kaukoputken Laddille. Tämä otti sen ja mumisi itsekseen:

"Linnuntietä ovat he meistä vielä noin viidentoista penikulman päässä. Jim, luullakseni on tietä myöten sinne pari kertaa pitempi matka tahi enemmänkin."

Jim katsoi ja vastasi: "Olemme varmasti vuorokauden matkan edellä."

"Rojasko sieltä tulee?" kysyi Thorne jäykistynein huulin.

"Niin, Thorne, ja hänellä on mukanaan hieman toistakymmentä miestä", vastasi Gale katsoen Mercedekseen.

Tyttö oli muuttunut. Hän oli kuin keskiaikainen prinsessa, jossa olivat ruumillistuneet sen aikakauden voima ja intohimot, hengittäen kostoa, sammumatonta vihaa ja sisäisen kiihtymyksen synnyttämää intoa. Jos hänen kauneutensa oli ollutkin ihmeellinen hänen avuttomuutensa ja muihin turvautumisensa hetkinä, oli se kumminkin nyt, kun hän katsoi rinteelle kalpein kasvoin ja vihasta leimuavin silmin, aivan ylimaailmallinen.

Gale hengitti syvään. Tunne, joka oli ennustanut takaa-ajon, taistelun ja veren vuodattamisen tulevan tapahtumaan täällä synkässä erämaassa, palasi nyt kymmenen kertaa voimakkaampana takaisin. Hän näki suonien pullistuvan Thornen kasvoissa ja hampaiden pistävän esiin kuin murisevalla sudella. Paimenet, jotka olivat usein panneet henkensä alttiiksi ja uhmanneet kuolemaa, olivat nyt niin kalpeat, ettei mikään pelko olisi voinut muuttaa heidän kasvojaan sellaisiksi. Yaquikin kohotti vihdoin kätensä, ei nyrkkiin puristettuna eikä yhdistetyin sormin, vaan jännitettynä levälleen kuin kotkan jalka, ja hän heristi sitä omituisin hitain liikkein, jotka olivat uhkaavat ja peloittavat.

Nainen pani tässä liikkeelle miesten syvimmät tunteet. Ja voimakkaampi heidän haluansa tappaa ja suojella oli tuo hurja viha, joka samalla oli rakkautta, tuo entisen orjan pohjaton intohimo. Tuntiessaan koko olentonsa jäykistyvän ja jännittyvän ihmetteli Gale sitä, ja kun hän läksi jälleen seuraamaan tovereitaan, muisteli hän vielä sitä. Beldingin ennustama taistelu oli pian tapahtuva. Millainen ottelu siitä tulisikaan! Rojas ratsasti kevyin kuormin ja nopeasti, tullen lähemmäksi ja lähemmäksi. Hän oli ostanut miehensä kullalla, suurilla lupauksilla ja ehkä tarjoamalla heille sellaisen ylimyksen ruumiin ja hengen, jota heidänlaisensa ihmiset suuresti vihasivat. Ja lopuksi oli tämä villi asumaton ympäristö, tämä särmäisen laavan ja myrkyllisten _choyain_ valloittama erämaa, tämä yksinäinen, jylhä ja peloittava maailma, tämä punainen näyttämö synkin ja sopivimmin väritetty paikka miesten väliselle suurenmoiselle kamppailulle.

Yaqui ei katsonut enää taakseen eikä Mercedeskään. Mutta toiset katsoivat, ja koitti hetki, jolloin Gale näki takaa-ajajien liikkuvan jonon paljain silmin.

Ylempänä oleva tasainen laita osoitti, mistä ylätasanko alkaa. Pienissä laavassa olevissa kuopissa alkoi näkyä hiekkaa. Ratsujoukko uurasti eteen- ja ylöspäin vieläkin hyvin hitaasti. Vihdoin saapui yaqui rinteen laelle. Hän nojasi kädellään Blanco diabloon ja molemmat näkyivät selvästi taivasta vasten. Paikka oli kuin luotu yaquin tähystyspaikaksi. Ja hänen suuri hevosensa, jonka valkoisuus loisti auringonpaisteessa, oli kohottanut päänsä villisti ja ylpeästi pystyyn harjan ja hännän liehuessa tuulessa. Ryhmä muodosti unhottumattoman kuvan. Toiset kiipesivät vielä ylöspäin ja vihdoin talutti Galekin Blanco solin viimeisen penkereen huipulle. Kaikki kääntyivät nyt katsomaan taakseen punaiselle rinteelle.

Mutta varjot olivat jo alkaneet laskeutua sen ylle eivätkä he enää nähneet tuota liikkuvaa jonoa.

Yaqui hyppäsi satulaan ja ohjasi Diablon pois. Muut seurasivat. Gale näki, että ylätasankokin oli vain laavan muodostamien matalain, särmäisten ympyräin, harjujen, kukkulain, syvänteitten ja pyörteitten peittämä autio kenttä. Laava oli siellä tummemmanpunaista kuin rinteellä ja kovempaa kuin pii. Muutamin paikoin peittivät hieno hiekka ja kuona rosoisen pinnan. Omituisen näköiset kaktukset kilpailivat kaikkialle levinneen _choyan_ kanssa elämismahdollisuuksista. Yaqui löysi kumminkin sellaisen polun, että hevoset voivat kulkea sitä nopeasti.

Tätä verraten helppoa etenemistä ei kestänyt kumminkaan tuntiakaan. Sitten opasti yaqui heidät tulivuoren aukkoja täynnä olevaan seutuun. Maan pinta näytti pullistuneen ja sitten haljenneen suuriksi ja pieniksi aukoiksi, joista toiset olivat matalia ja toiset syviä, mutta kaikki punaisia kuin tuli. Yaqui kiersi hyvin lähelle kuiluja, jotka ammottivat tien vieressä kohtisuorin seinin, mutta hän näytti kumminkin koettavan aina kulkea niiden sivu niin kaukaa kuin mahdollista.

Ylätasanko rupesi nyt viettämään melkoisesti länttä kohti. Gale kiinnitti huomionsa etelää kohti jatkuvan laavameren pyöreihin maininkeihin ja väreilyyn ja tämän vulkaanisen seudun keskellä oleviin keilanmuotoisiin huippuihin. Läntisen rinteen kuoppainen pinta rajoitti näköalan, kunnes pakolaiset äkkiä sukelsivat esiin muutamasta rosoisesta halkeamasta paikalle, jossa heidän eteensä avautui suurenmoinen ja kauhistuttava maisema.

He olivat nyt saapuneet ylätasangon läntisen rinteen korkeimmalle kohdalle. Rinne oli niin monta penikulmaa pitkä, että ainoastaan hyvin korkealta voitiin sen viettävyys huomata. Yaqui hevosineen seisoi erään penikulmia leveän tulivuoren aukon reunalla, aukon, joka oli tuhat jalkaa syvä ja jonka punaiset seinät olivat tuon huurteen- ja hopeanvärisen _choyan_ peittämät. Äärettömän leveät laavavirrat vyöryivät rinnettä alas hävitäkseen lopulta aaltoileviin hiekkatöyryihin, jotka rajoittivat näköjään loppumatonta sinistä merta, Kalifornian lahtea. Sen takaa näkyi himmeitä, korkeita vuoria, joiden yläpuolella kellui veripunainen laskeutuva aurinko. Se kultasi koko tämän hedelmättömän aution seudun tuhoaennustavalla valollaan.

Galesta ja ehkä muistakin tuntui silloin hyvin omituiselta katsella, miten heidän oppaansa talutti Diablon sileälle ja kuluneelle, tuon kauhistuttavan aukon laitaa pitkin kulkevalle tielle. Dick katsoi tuonne punaiseen ammottavaan pataan, joka oli kuin helvetti. Vastakkaisen seinän mustahkot kalliot olivat sinisen savumaisen udun peitossa. Täällä oli yaqui kuin kotonaan. Hän liikkui ja oli sen näköinen kuin hän vihdoinkin olisi saapunut syntymäseuduilleen. Gale näki hänen pysähtyvän ja katsovan tuon ammottavan tyhjyyden yli lahtea kohti.

Hän aavisti, että jossakin tämän helvetinkuilun laidalla yaqui asettuu viimeiseen vastarintaan, ja katsahdettuaan vain kerran intiaanin omituisiin tutkimattomiin silmiin oli hän jo näkevinään heitä takaa-ajavan Rojaksen tuomion täytäntöönpanon.

XII.

HELVETINKUILU.

Tie kulki muutaman, aukon laidassa olevan äärettömän suuren kuilun reunaa ja sitten alemmaksi ja alemmaksi punaseinäiseen siniutuiseen sokkeloon.

Kierrettyään erään terävän kulmauksen hämmästyi Gale äkkiä huomatessaan, että halkeama vietti ja leveni laaksoksi. Se oli niin viheriä, suloinen ja kaunis tämän jylhän punaisen ympäristön keskellä, että Gale tuskin uskoi silmiään. Blanco sol hirnui iloisesti vainutessaan vettä. Sitten Gale huomasi suuren reiän, jonkunlaisen syvänteen tuossa kimaltelevassa laavassa, tumman, kylmän ja varjoisan lähteen. Oli selvää, että sadeaikana vesi virtasi laaksoon. Hieno, punertava hiekka peitti maanpinnan, josta tunkeutui runsaasti esiin pitkää viheriää ruohoa. Laaksossa kasvoi mesquite-pensaita ja _palo verdejä_, joiden lukumäärä lisäytyi vähitellen niin, että ne muodostivat näköalaa peittäviä tiheikköjä.

"Tämä on varmasti enemmän kuin odotinkaan!" huudahti Ladd. "Mikä verraton lymypaikka! Voimme piiloutua tänne pitkiksi ajoiksi. Pojat, näin vuoristolampaita, noita oikeita vuoristojen suursarvia. Mitä ajattelette tästä kaikesta?"

"Luullakseni olemme saapuneet yaquin metsästysmaille", vastasi Lash. "Tuo kulkemamme tie on varmaankin satoja vuosia vanha. Se on syöpynyt syvälle raudankovaan laavaan ja kulunut sileäksi."

"Niin, minun on myönnettävä, että Belding oli oikeassa intiaaniin nähden. Ja voin aavistaa, että Rojaksen päivät loppuvat jossakin tuon helvetinkuilun liepeillä."

Leiriydyttiin muutamalle tasaiselle paikalle. Yaqui juotti hevoset ja ajoi ne sitten laaksoon laitumelle. Aterian valmistuttua istuuduttiin syömään väsyneinä ja vakavina. Epäilyksien aiheuttama jännitys yhtyi pitkän matkan väsyttäviin seurauksiin. Mercedes oli tyyni, mutta hänen tummat silmänsä liekehtivät kalpeissa kasvoissa. Yaqui tarkasteli häntä ja muut katsoivat häneen lausumattomin ylpeyden tuntein. Äkkiä kiersi Thorne huopapeitteen hänen ympärilleen ja hän näytti nukkuvan heti. Hämärä synkkeni ja nuotio alkoi palaa kirkkaammin. Kylmä tuuli liehutteli Mercedeksen tummaa tukkaa peittäen suortuvilla hänen otsansa.

Yaquin tarkoituksista ja suunnitelmista ei saatu paljon selville, mutta hänen käyttäytymisensä tyynnytti Thornenkin. Tämä nojautui kokoamaansa risukimppuun katsoen synkästi nuotioon ja sitten jonkun ajan kuluttua liikkumattomaan vaimoonsa.

Paimenet ja Thorne keskustelivat kumminkin hiljaa. He olivat aivan varmat, ettei Rojas miehineen ehdi tälle lähteelle ennenkuin huomenna keskipäivällä. Ja jo paljon ennen heidän tuloaan luulivat paimenet saavansa puolustussuunnitelmansa valmiiksi. Miten tämä puolustus tulisi tapahtumaan ja missä, olivat asioita, joita paimenet punnitsivat vakavasti. Ladd otaksui yaquin vievän heidät johonkin valloittamattomaan paikkaan, josta samalla tulee muodostumaan heidän takaa-ajajiensa kuolinportaat. He ajattelivat kaikkia mahdollisuuksia, ja vaikka he olivatkin väsyneet, jatkoivat he vain keskusteluaan.

"Minua hämmästyttää, että Rojas läksi ajamaan meitä takaa", sanoi Thorne kiihkeän intohimon vääristämin, laihtunein kasvoin. "Hän on seurannut meitä tänne kauheaan erämaahan huolimatta siitä, että hän voi menettää miehensä, hevosensa ja ehkä henkensäkin. Hän on vain rosvo eikä hän tule tänne saadakseen kultaa. Jos hän aikoo päästä täältä, saa hän ponnistella äärettömästi ja kärsiä suuria puutteita. Ja kaikki tuo tapahtuu vain avuttoman pienen naisen -- ja vain naisen vuoksi. Jumalani, en voi ymmärtää sitä."

"Varmasti -- vain naisen vuoksi", vastasi Ladd nyökäyttäen vakavasti päätään.

Seurasi pitkä vaitiolo, jonka kestäessä miehet katsoivat vain tuleen. Jokainen aavisti ehkä hämärästi Rojaksen rakkauden tahi vihan äärettömän voiman, tahi näkivät he kuin vilahdukselta ihmisten intohimojen pohjattoman syvyyden. Lepattavat liekit valaisivat ainoastaan tyyniä, kovia ja vakavia kasvoja --

"Nukkukaa!" sanoi yaqui.

Thorne kietoutui huopapeitteeseensä ja paneutui pitkäkseen aivan Mercedeksen viereen.

Muutkin laskeutuivat vihdoin levolle ojentaen jalkansa tuleen päin, mutta uni pakeni Galen silmistä. Hänen silmänsä olivat väsyneet, mutta ne eivät pysyneet kiinni, hänen ruumiinsa kaipasi lepoa, mutta hän ei sittenkään voinut maata hiljaa. Yö oli pimeä ja synkkä, ja tämän laavan ympäröimä laakso oli täynnä vaaroja. Pimeä, samettimainen taivas, johon valkoiset tulenliekit kuvastuivat, näytti olevan aivan lähellä. Kaikkialla vallitsi kuolemanhiljaisuus. Mikään ei liikkunut, mikään Galen ruumista lukuunottamatta ei näyttänyt elävän. Yaqui istui kuin laavasta veistetty kuvapatsas. Toiset nukkuivat liikkumattomina suullaan. Mahtoivatko he jo seuraavana yönä nukkua samassa asennossa milloinkaan heräämättä? Gale tunsi, miten hänen lihaksensa supistuivat ja vapisivat. Vaikka hän olikin tottunut erämaahan ja sen aiheuttamiin tunnelmiin, tuntui hänestä kumminkin tänä yönä, että sen laavan ja salaperäisyyksien paino musersi hänet alleen.

Hetken kuluttua nousi hän istumaan ja katseli tuleen. Nellin suloiset kasvot vilahtelivat kuin haamu vaaleasta savusta -- hehkuivat, punastuivat ja hymyilivät hänelle kekäleiden seasta. Muitakin kasvoja näkyi sieltä -- sisaren, ja sitten äidin. Gale tukahdutti nuo hellät muistot. Tämä autio erämaa peloittavine hiljaisuuksineen ja synkkine helvetin lupauksineen huomiseksi ei ollut mikään sopiva paikka luonteen heikontamiseksi rakkaiden ja kodin ajattelemisella. Mutta sen kiduttava näennäinen mahdottomuus oli, että tämä juuri oli sellainen paikka ja sellainen yö, jossa ja jolloin tuollaiset ajatukset kiusaavat ihmistä.

Silloin tällöin nousi hän kävelemäänkin mesquite-pensaitten välisille varjoisille käytäville. Kun hän palasi, tuli yaqui häntä vastaan. Gale ei hämmästynyt ollenkaan, sillä hän oli tottunut intiaanin omituiseen huolenpitoon. Mutta nyt, ehkä senvuoksi, että hän itse oli niin syvissä ajatuksissa rakkauden ja surun painaessa hänen mieltään ja syvien ja polttavien aavistusten ennustaessa kamalaa taistelua, halusi hän kumminkin lähemmin tarkastella yaquia. Mutta se oli tietysti hyödytöntä. Intiaani oli yhtä tutkimaton, hiljainen ja omituinen kuin ennenkin. Mutta nopeasti ja voimatta sitä selittää tunsi Gale yaquin inhimillisen myötätunnon. Se oli kaukaista, kuten kaikki muukin tuossa intiaanissa, mutta hän tunsi sen kumminkin. Villi käveli hiljaa hänen rinnallaan, katsomatta ja koskematta häneen ja sanomatta sanaakaan. Hänen ajatuksensa olivat niin tutkimattomat kuin ei hänenlaisillaan ihmisillä olisi ollut järkeä ollenkaan. Kumminkin tunsi Gale hänen tunteittensa voimakkuuden ja muisti samalla intiaanin viimeiset elinvaiheet. Hänen kotinsa oli hävitetty, hänen kansansa oli viety orjuuteen vieraalle maalle, hänen vaimonsa ja lapsensa oli erotettu hänestä ja tapettu. Mitä oli yaqui odottanut elämältä? Mitä oli ollut hänen sydämessään silloin? Mitä hän nyt ajatteli? Gale ei voinut vastata näihin kysymyksiin. Mutta hänen ja yaquin väliset eroavaisuudet, jollaisia hän hämärästi oli tuntenut olevan sivistyneen ihmisen ja villin välillä, haihtuvat hänen mielestään ikuisiksi ajoiksi. Yaqui otaksui kai olevansa jonkunlaisessa velassa Galelle ja kun otettiin huomioon yaquin ankarat ja jalot kunniakäsitteet, aikoi hän sen nyt maksaa. Intiaanin läsnäolo ei tuonut kumminkaan nyt näitä ajatuksia Galen mieleen. Muistaen erämaan omituisen ja selvittämättömän vaikutuksen otaksui Gale, että villi ja valkoinen mies olivat tehneet liiton, joka ei ollut vähemmän veljellinen senvuoksi, ettei sitä voitu selittää.