Part 16

"Puhutte roskaa, pojat! En luule niiden uskaltavan hyökätä Forlorn Riverin kimppuun", jymisi Belding. "En otaksu sellaista ollenkaan mahdolliseksi, sillä on kai noilla kapinallisrosvoillakin sen verran järkeä. He eivät suinkaan halua menettää saavuttamaansa etua tekemällä sellaisen tyhmyyden, joka aiheuttaisi Yhdysvaltain sotajoukkojen hyökkäyksen rajan toiselle puolelle Yumasta El Pasoon saakka. Mutta kuten Jim jo huomautti, eivät he varmaankaan olisi sytyttäneet tulia, jos heidän aikomuksensa olisi varastaa hevosia ja karjaa. Pelkään pikemminkin --"

Belding epäröi ja katsoi vakavasti ja myötämielisesti Thorneen.

"Mitä?" kysyi tämä.

"Pelkään, että siellä on Rojas joukkoineen."

Thorne kalpeni, mutta ei menettänyt malttiaan

"Ajattelin sitä heti. Jos otaksumisemme osoittautuu oikeaksi, joudun Mercedeksen kanssa suureen vaaraan. Mutta Rojas ei tule kumminkaan milloinkaan saamaan vaimoani haltuunsa. Ellen voi tappaa häntä, tapan Mercedeksen. Belding, tämä on ikävää teille -- tämä vaara, johon olemme syösseet perheenne. Olen pahoillani --"

"Lopettakaa jo tuollaiset puheenne", keskeytti Belding vakavasti. "Jos Rojas on tuolla, toimii hän tulimmaisen kunnollisesti ollakseen rosvo. Muuten en olisikaan levoton. Emme voi nyt muuta kuin odottaa. Kun Laddy ja yaqui ovat tuolla vartioimassa, ei meitä voida yllättää Suhtautukaamme tilanteeseen mahdollisimman rohkeasti, kunnes saamme tietää enemmän. Se ei luullakseni kumminkaan tapahdu ennenkuin huomenna."

Naiset voivat ehkä hieman nukkua seuraavana yönä, mutta miehet eivät varmasti ollenkaan. Helmikuun yhdeksännentoista päivän aamu valkeni kylmänä ja harmaana. Aamiainen syötiin aikaisemmin kuin tavallista, ja levoton, odottava jännitys näytti vallanneen kaikkien mielen. Muissa suhteissa toimitettiin kumminkin aamun askareet, kuten aina ennenkin. Ladd palasi nälkäisenä ja viluissaan ilmoittaen, etteivät meksikolaiset olleet purkaneet leiriään lähteäkseen tiehensä. Hän sanoi siellä olevan paljon kapinallisia, mutta oli muuten vaitelias tuleviin tapauksiin nähden.

Noin tunnin kuluttua auringonnoususta tuli yaqui juosten ilmoittamaan, että pienempi kapinallisjoukko oli tulossa virran yli.

"Taistelua se nyt ei ainakaan vielä tarkoita", selitti Belding. "Mutta menkää kumminkin sisään, pojat, ja laittakaa kaikki valmiiksi. Minä menen niitä vastaan."

"Karkoita ne heti täältä, kuin sinulla olisi komppania sotilaita tukenasi", sanoi Ladd. "Älä väisty tuumaakaan. Olemme pahassa pulassa ja kuta enemmän voimme heitä hämmästyttää, sitä edullisempaa on se meille."

"Belding, olette Yhdysvaltain palveluksessa oleva upseeri. Arvon mukaan esiytyminen vaikuttaa suuresti meksikolaisiin. Olen nähnyt sen usein leirissä", sanoi Thorne.

"Ah, tunnen nuo pelkurit paremmin kuin kukaan teistä, älkää käsittäkö minua väärin", vastasi Belding ollen kalpea raivosta, mutta hilliten kumminkin itsensä.

Paimenet, yaqui ja Thorne sijoittuivat arkihuoneen ikkunoihin. Pöydillä ja ikkunain laudoilla oli pyssyjä, pistooleja ja patruunalaatikoita. Tarvittiin melkoinen voima murtamaan Beldingin ja hänen miestensä vastustusta.

"Tuolta ne nyt tulevat, pojat!" huusi Gale ikkunastaan. "Mielestäni ovat ne aivan kapinallisrosvojen näköisiä, vai mitä, Laddy?"

"Varmasti! Rajahaukkojenhan noilla on puvutkin."

"Tuossa joukossa on noin kaksitoista miestä", sanoi tyyni Lash. "Mutta millaiset hevoset niillä onkaan! Mistä hiidestä mahtanevat he hankkiakaan tuollaisia ratsuja, sen tahtoisin mielelläni tietää."

"Luullakseni, Jim, työskentelevät he ensin kovasti ja ostavat niitä sitten puhtaalla rahalla", vastasi Ladd ivallisesti.

"Näittekö Rojasta niiden joukossa?" kuiskasi Thorne.

"Emme. Noiden roistojen joukossa ei ole ainoatakaan keikaria."

"He ovat vielä niin kaukana, etten näe tarkasti", sanoi Gale.

Ratsastajat pysähtyivät aitausten viereen. He käyttäytyivät rauhallisesti näyttämättä merkkiäkään vihollisuudesta, mutta olivat kumminkin täysissä aseissa. Belding tömisteli pihalle mennen heitä vastaan. Johtaja näytti selvästi haluavan puhutella häntä, mutta Belding ei halunnut kuunnella mitään. Hän pudisti päätään, viittaili käsillään ja käveli edestakaisin ja hänen kova, vihainen äänensä voitiin kuulla selvästi taloon asti. Kapinallisjoukko peräytyi sen jälkeen joen törmälle valkoisen rajamerkin toiselle puolelle pysähtyen uudestaan sinne. Belding jäi aitauksen luo tarkastelemaan heitä ollen nähtävästi vieläkin hyvin vihainen. Äkkiä erosi yksinäinen ratsastaja joukosta ajaen ravia takaisin aitauksille päin. Kun hän saapui perille, pysähtyi hän ja näytti ojentavan jotakin Beldingille. Sitten hän lasketti jälleen takaisin yhtyäkseen tovereihinsa.

Belding katsoi tarkemmin, mitä hän oli saanut käteensä, pudisti suurta päätään ja tuli sitten nopeasti taloa kohti. Kun hän tuli huoneeseen, oli hänellä likainen paperipalanen hyppysissään.

"En osaa lukea tätä enkä oikein tiedä, tahdonkokaan", sanoi hän vihaisesti.

"Belding, varmasti on meidän parasta lukea se", huomautti Ladd, "sillä meidänhän on saatava selville keitä nuo miehet oikeastaan ovat. Ovatko he Campon vai Salazarin miehiä, kuljeksivia kapinallisia vai Rojaksen roistoja, selviää kai tuosta kirjeestä. Ymmärrätkö?"

Mutta ei ainoakaan heistä kyennyt tulkitsemaan tuota sotkuista töherrystä.

"Mercedes osaa varmasti lukea sen", sanoi Ladd.

Thorne avasi oven kutsuen hänet huoneeseen. Mercedes tuli sinne rouva Beldingin ja Nellin seurassa. Kaikki kolme näyttivät selvästi aavistavan tilanteen kriitillisyyden.

"Kultaseni, pyydämme sinua selittämään, mitä tälle paperille on kirjoitettu", sanoi Thorne taluttaessaan vaimoaan pöydän luo. "Se on kapinallisten lähettämä ja pelkäämme sen sisältävän pahoja uutisia."

Mercedes katsahti kirjeeseen ja pyörtyi sitten Thornen syliin. Hän kantoi vaimonsa sohvalle ja Nell ja rouva Belding alkoivat häntä hoitaa.

Belding katsoi tovereihinsa. Oli hyvin luonteenomaista hänelle, että nyt, kun ei onnettomuutta näytetty voitavan välttää, haihtuivat hänen synkkyytensä, levottomuutensa ja vihansa heti.

"Laddy, Rojas siellä sittenkin näyttää olevan. Onko hänellä montakin miestä mukanaan?"

"Ehkä parikymmentä. Ei kumminkaan enempää."

"Voimme karkoittaa toista vertaa suuremmankin joukon meksikolaisia."

"Varmasti!"

Jim Lash pureskeli piippunsa vartta ja sanoi vihdoin.

"Tietysti, mutta taisteluun ryhtyminen ei ole viisasta silloin kun voimme karttaa sitä."

"Miten sitten?"

"Viivytelkäämme meksikolaisia iltaan asti joillakin tekosyillä. Sitten Laddy, minä ja Thorne otamme Mercedeksen mukaamme ja lähdemme Yumaan."

"Camino del Diablo! [= pirun tie.] Tuolle kauhealle taipaleelleko naisen kanssa? Jim, oletko unhottanut, miten monta sataa ihmistä on hävinnyt tuolle pirun tielle?"

"En ole unhottanut mitään", vastasi Jim. "Lähteet ovat täynnä vettä nyt. Siellä on ruohoakin hevosille ja me voimme tehdä tuon matkan kuudessa päivässä."

"Yumaan on kolmesataa penikulmaa."

"Belding, Jimin suunnitelma ei ole niinkään tyhmä", huomautti Ladd. "Jumala tietää, ettei meille ole muita mahdollisuuksia, ellemme halua taistella."

"Mutta ajattelehan, että vaikka voisimmekin viivytellä Rojasta niin, että pääsette turvallisesti lähtemään Mercedeksen kanssa, niin kai tuo roisto huomaa sen hyvinkin pian. Ja mitä luulet hänen silloin tekevän meille tänne jääneille?"

"Hän ei huomaa pakoamme kumminkaan ennen päivänkoittoa, eikä hän silloinkaan voi heti lähteä jälkeemme. Tarvitaan aikaa, hevosia ja miehiä, ennenkuin meitä voidaan ruveta seuraamaan tuonne erämaahan. Katsohan, luulen tuon hullun meksikolaisen haluavan vain tyttöä omakseen. Saadakseen hänet, on hän valmis hyökkäämään tänne, siitä saat olla aivan varma. Mutta hän on liian viisas ruvetakseen taistelemaan kanssasi turhasta. Rojas voi nyt olla aivan hullu naisiin nähden, mutta hän pelkää kumminkin Yhdysvaltoja. Usko sanojani, että hän huomaa pakomme vasta huomenna ja lähtee sitten vasta jälkeemme. Vannon, että saatuamme kymmenen tunnin etumatkan, voimme matkustaa turvallisesti."

Belding käveli edestakaisin lattialla ja Jim ja Ladd kuiskuttelivat keskenään. Gale meni ikkunaan tarkastelemaan törmälle pysähtynyttä roistojoukkoa, mutta käänsi hetken kuluttua katseensa Mercedekseen. Tämä oli jo palannut tajuihinsa, ja hänen silmänsä näyttivät tummemmilta ja suuremmilta kasvojen kalpeuden vuoksi. Thorne puristi hänen käsiään ja naiset koettivat tyynnyttää häntä. Kaikki muut miehet paitsi Gale olivat niin omissa ajatuksissaan, etteivät he huomanneet, miten huoneen takaosassa oleva yaqui tarkasteli espanjalaista tyttöä. Yaquin katse oli aina omituinen, mutta nyt erittäinkin. Gale huomasi sen ja tunsi, ettei hän voi sitä milloinkaan unhottaa. Mercedeksen kauneus ei ollut milloinkaan ennen tuntunut hänestä niin erikoiselta ja vetoavalta kuin nyt tässä tilaisuudessa. Hän arvaili, vaikuttiko yaquiin tytön suloisuus, avuttomuus vai hänen pelkonsa. Yaqui ei ollut nähnyt Mercedestä kuin muutamia kertoja, mutta joka kerta oli hän näyttänyt joutuvan lumoihin. Voiko tuo omituinen intiaani tuijottaa tyttöön sen vuoksi, että hän vihasi meksikolaisia niin hirveästi? Mutta yaquin olennossa oli kumminkin jotakin jaloa ankaruutta, joka kumosi Galen epäluulot.

Äkkiä kutsui Belding toverinsa luokseen ja sitten Thornen.

"Kuunnelkaa nyt suunnitelmaani", sanoi hän kiihkeästi. "Menen puhuttelemaan Rojasta. Koetan saada hänet järkiinsä sanomalla hänelle, että hän ajattelisi pitkään, ennenkuin hän hyökkää Yhdysvaltain puolelle. Ilmoitan hänelle, että Mercedes on nyt erään amerikkalaisen vaimo. En aio sitoutua mihinkään, en aio kieltäytyä kuulemasta hänen väitteitään enkä aio näyttää pelkääväni häntä ollenkaan. Koetan vain voittaa aikaa, ja jos petokseni onnistuu, en muuta toivokaan. Kun ilta on pimennyt, otatte te neljä: Laddy, Jim, Dick ja Thorne Mercedeksen ja parhaimmat valkoiset hevoseni ja yaquin toimiessa oppaana hiivitte Altar Valleyn läpi Yumaan johtavalle tielle... Odota nyt, Laddy, salli minun lopettaa. Haluan, että otatte valkoiset hevoseni kahdestakin syystä: pelastaaksenne ne ja itsenne niiden avulla. Ymmärrättekö? Jos Rojas ryöstäisi hevoseni ja lähtisi ajamaan teitä takaa niillä, on hyvin luultavaa, että hän saisi teidät kiinni. Sitäpaitsi voitte ottaa paljon raskaammat kuormat kuin muutoin olisi mahdollista. Nuo suuret hevoset voivat kulkea nopeammasti ja kauemmaksi tarvitsematta niin paljon ruohoa ja vettä kuin toiset. Teidän on otettava intiaani mukaanne sen vuoksi että hän tällaisessa tapauksessa tulee olemaan teille kuvaamattomaksi avuksi. Jos teidän on kiirehdittävä kulkuanne, jos satutte eksymään tahi jos teidän on poikettava syrjään tieltä, niin ajatelkaa, mitä se merkitsee, että yaqui on kanssanne. Hän tuntee Sonoran yhtä hyvin kuin meksikolaisetkin. Hän voi kätkeä teidät, löytää vettä ja ruohoa silloinkin kun se teistä muista tuntuu aivan mahdottomalta. Intiaani on uskollinen. Hänellä on velka maksettavana ja hän maksaakin sen, älkää käsittäkö minua väärin. Kun olette lähteneet, kätken Nellin niin, ettei Rojas löydä häntä, vaikka hän nuuskisikin koko talon. Sitten luullakseni voin rauhoittua ja odottaa minkään tarvitsematta minua erikoisesti huolettaa."

Paimenet hyväksyivät Beldingin suunnitelman ja Thorne änkytti koettaessaan ilmaista kiitollisuuttaan.

"Niin, valitsemme tämän keinon", lopetti Belding. "Menen nyt kutsumaan Rojaksen roistoineen tälle puolelle... Kuulkaahan, minun on kai saatava tietää, mitä tuossa paperilipussa oli."

Thorne meni vaimonsa luo.

"Mercedes, aiomme pettää Rojaksen. Kerro meille, mitä tuossa kirjeessä on."

Tyttö nousi istualleen laajentunein silmin ja tarttuen Thornen käsiin.

"Rojas vannoo pyhimyksiensä ja neitsyensä nimissä, että ellei minua luovuteta hänelle neljänkolmatta tunnin kuluessa, polttaa hän kylän, tappaa miehet, ryöstää naiset mukaansa ja heittää lapset kaktuksien piikkeihin."

Syntyi hetken vaitiolo viimeisen kuiskauksen jälkeen.

"Vai pyhimyksiensä ja neitsyensä nimissä!" huudahti Ladd nauraen kylmää, viiltävää ja uhkaavaa naurua merkityksellisesti ja peloittavasti.

Silloin yaqui huudahti käheästi. Gale oli kuullut tuon äänen ennenkin ja muisti nyt sen tapahtuneen Papago Wellin luona.

"Katsokaa intiaania!" kuiskasi Belding käheästi. "Luulen hänen ymmärtäneen jokaisen Mercedeksen sanan. Ja, toverit, älkää käsittäkö minua väärin, jos sanonkin, että jos hän milloinkaan saa herra Rojaksen käsiinsä, tapahtuu jotakin azteekkilaista, joka hyydyttää veren suonissanne."

Yaqui oli kävellyt aivan Mercedeksen viereen seisahtuen siihen tämän nojautuessa mieheensä. Hänen näytti olevan pakko kohdata intiaanin katse, joka selvästi oli joko niin voimakas tahi hypnotisoiva, ettei hän voinut sitä mitenkään vastustaa. Mutta hän kai näki tahi aavisti sen merkityksen paremmin kuin muut, koska hän ojensi yaquille vapisevan kätensä. Intiaani tarttui siihen painaen sen sydämelleen omituisin liikkein ja kumartaen päänsä. Sitten hän palasi paikoilleen huoneen varjoisimpaan nurkkaan.

Belding meni pihalle vartijain sijoittuessa entisille paikoilleen ikkunain viereen. Gale kuvitteli, että muidenkin ajatukset olivat yhtä synkät kuin hänenkin. Hänen suonissaan alkoi veri virrata nopeammasti, kun hän näki Beldingin pysähtyvän aitauksien viereen ja viittaavan kädellään. Rosvot nousivat hevostensa selkään ja ratsastivat nopeasti taloa kohti rinnan.

Missä Rojas oli oleskellut ensimmäisen lähestymisen tapahtuessa, ei voitu tietää, mutta nyt hän kumminkin oli silmäänpistävästi näkyvissä. Hän oli pukeutunut kirjaviin, melkeinpä komeileviin vaatteihin. Gale ei tuntenut valkoista sombreroa, punaista kaulaliinaa, samettijakkua eikä mitään muutakaan tuon keikarin puvusta, mutta sen yleisvaikutus toi hänen mieleensä elävästi roiston ensimmäisen esiintymisen. Rojas laskeutui satulasta ja näytti kuuntelevan. Hän ei ollut ollenkaan kiihtynyt, kuten tuona iltana Del Solissa. Selvästi tuntui Laddista ja Lashistakin tällainen tyyneys tavattomalta, sillä meksikolainenhan toimi tunteittensa pakotuksesta. Belding huitoi käsillään ja pudisti kiivaasti suurta päätään näyttäen puhuvan yhtä paljon ruumiillaan kuin suullaan. Sitten näytti Rojas vastaavan ja sen jälkeen näytti keskustelu selvästi muuttuvan kiihtyneeksi ja vaikeaksi. Se loppui kuitenkin vihdoin kuten näytti keskinäiseen ymmärtämiseen. Rojas hyppäsi satulaan ja ratsasti tiehensä miehineen Beldingin tömistellessä takaisin taloon.

Kun hän tuli ovesta, loistivat hänen silmänsä, suuret kädet olivat puristautuneet nyrkkiin ja hän hengitti kuuluvasti.

"Saatte hirttää minut, ellen ole hämmästynyt!" huudahti hän. "Menin neuvottelemaan punakätisen, pienen murhaajan kanssa ja, tulimmainen minut vieköön, tapasinkin muutaman -- muutaman -- ash, en löydä nyt sopivaa nimeä. Aloitin petokseni ja sainkin sen mielestäni hyvään alkuun, mutta unhotin mainita, että Mercedes on Thornen vaimo. Ja voitteko ajatella kummempaa? Rojas vannoi rakastavansa Mercedestä -- vannoi menevänsä naimisiin hänen kanssaan täällä Forlorn Riverissä ja sanoi lopettavansa ihmisten ryöstämisen ja tappamisen ja vievänsä hänet pois Meksikosta. Hän kehui omistavansa kultaa ja jalokiviä, ja ellei hän tyttöä saa, vannoi hän jotakin tapahtuvan. Hän sanoi kuolevansa kuitenkin hänettä... Ja nyt kuulette omituisimman asian. Uskoin nimittäin hänen puhettaan. Hän oli näköjään kylmä kuin jää, mutta hänen sielussaan raivosi helvetin tuli. En ole nähnyt milloinkaan tuollaista meksikolaista. No niin, olin olevinani hyvin myötämielinen. Rupesimme keskustelemaan ystävällisesti, luullakseni, vaikka en ymmärtänyt puoliakaan hänen puheestaan ja kuvittelen, että hän ymmärsi vielä vähemmän minua. Ja minun vielä ennättämättä ehdottaakaan sanoi hän odottavansa vielä päivän ja tulevansa sitten jälleen keskustelemaan kanssani."

"Saamme varmasti kiittää onneamme!" huudahti Ladd.

"Rojas on kylliksi viisas asettaakseen vahdit kaikille Forlorn Riveristä johtaville teille", huomautti Jim.

"Se ei voi estää meitä toteuttamasta suunnitelmaamme", vastasi Belding. "Emme tarvitse muuta kuin pimeää. Yaqui opastaa teidät kyllä läpi. Saamme nyt kiittää onneamme enemmän kuin milloinkaan ennen, että hän on apunamme... Nyt, pojat, on teidän painettava seuraavat asiat mieleenne. Teidän on otettava kahdeksan hevosta, laumani parhaimmat, ja sitten on teidän otettava mukaanne kaikkea, mitä tarvitaan pitkälle matkalle, sillä muistakaa, että yaqui voi opastaa teidät johonkin villiin Sonoran laaksoon päästäkseen Rojaksesta vapaaksi. Voitte päästä Yumaan kuudessa päivässä, mutta tuo matka voi viedä teiltä kuusi viikkoakin. Teidän on tehtävä pieniä kääröjä satuloiden taakse ja suurempia noille parille kuormahevoselle. Sitten voi olla mahdollista, että joudutte ankaraan taisteluun. Laddy ottakoon senvuoksi .405:den ja Dick remingtoninsa. Teidän on kaikkien aseistauduttava raskaasti Pääasia on kumminkin, etteivät kuormat hidastuta kulkuanne, mutta ovat kumminkin niin suuret, ettette näänny nälkään erämaassa."

Iltapäivä kului nopeasti. Dick ei voinut vaihtaa juuri sanaakaan Nellin kanssa, ja koko ajan, kun hän valitsi, harkitsi ja valmisteli pieniä matkakääröjään, oli hänen sydämensä pakahtua.

Aurinko laskeutui ja hämärä synkkeni muuttuen lopulta onneksi melko pilviseksi yöksi. Gale näki valkoisten hevosten sivuuttavan oven kuin äänettömät haamut. Blanco diablokin oli aivan hiljaa, mikä oli kokonaan yaquin ansio. Gale meni pihalle satuloimaan Blanco solia. Hevonen hieroi pehmeätä turpaansa hänen olkapäähänsä. Sitten palasi Gale huoneeseensa. Mitään muuta ei ollut enää jäljellä kuin odottaa ja sanoa jäähyväiset. Mercedes tuli huoneeseen tummin, loistavin silmin, puettuna nahkasäärystimiin ja viittaan, kuten joku solakka nuori paimen. Hänen kauneuttansa ei voitu kätkeä, ja nyt olivat toivo ja uhma lämmittäneet hänen verensä.

Gale vei Nellin huoneen varjoisimpaan nurkkaan. Tyttö värisi, ja kun hän nojautui Galeen, ei hän ollut enää tuo sama iloinen tyttö, joka oli pitänyt Galea niin kauan loitolla. Dick puristi hänet syliinsä.

"Kultaseni, lähden pian ja ehkä en enää milloinkaan --"

"Dick, et saa sanoa niin", nyyhkytti Nell pää Dickin rinnoilla.

"Niin, ehkä en enää milloinkaan palaa", jatkoi Dick vakavasti. "Rakastan sinua, olen rakastanut sinua ensi näkemisestämme asti. Pidätkö ollenkaan minusta?"

"Rakas Dick, sydämeni on aivan pakahtumaisillaan", änkytti Nell painautuessaan häneen.

"Se voi ehkä olla pakahtumaisillaan Mercedeksen, Laddin ja Jimin vuoksi, mutta haluan kuulla jotakin itseenikin nähden, jotakin, jota voin muistella pitkien päivämatkojen kuluessa ja yksinäisten leiritulien ääressä. Ah, Nell, et voi kuvitellakaan siellä vallitsevaa hiljaisuutta etkä tuota hiekan ja kivien peloittavaa maailmaa. -- Sano, rakastatko minua?"

"Ah, rakastan, rakastan sinua niin äärettömästi! En ole ennen tiennytkään, että sinua niin hirveästi rakastan. Dick, olen sinulle uskollinen ja tahdon odottaa -- toivoa ja rukoilla, että palaisit takaisin."

"Jos tulen takaisin -- ei -- kun tulen takaisin, tahdotko mennä kanssani naimisiin?"

"K-y-y-llä!" kuiskasi Nell vastatessaan Dickin suuteloon.

Belding tuli huoneeseen sanoen jotakin lempeästi.

"Nell, kultaseni, nyt on minun lähdettävä."

"Olen itsekäs pieni pelkuri!" huudahti Nell. "Kuinka jaloja te kaikki olettekaan! Minun pitäisi ylistää tekoanne, mutta minä en voi... Taistele, jos sinun on pakko, Dick, taistele tuon viehättävän, vainotun tytön puolesta. Rakastan sinua sitten niin paljon enemmän... Ah! Hyvästi, hyvästi!"

Tempauksin, joka värisytti häntä, laski Gale tytön menemään. Hän kuuli Beldingin sanovan hiljaa:

"Yaqui sanoo, että iltayö on paras. Luota häneen, Laddy. Muista mitä sanoin, että yaqui on Jumalan lähettämä."

Sitten kokoutuivat he kaikki pihalle puiden alla vallitsevaan hämärään. Yaqui nousi Blanco diablon selkään, Mercedes nostettiin Blanca mujerin satulaan ja Thorne ratsasti Blanca reinalla. Jim Lash oli jo hevosensa selässä, joka oli yhtä valkoinen kuin toisetkin, mutta nimetön. Ladd hyppäsi Blanco torres-nimisen [Blanco torres = valkoinen torni] oriin satulaan ja tarttui kuormahevosten pitkiin marhamintoihin. Viimeksi tuli Gale Blanco solilla.

Kun hän nosti jalkansa jalustimeen pitäen kiinni harjasta ja satulannupista, katsoi hän vielä kerran ovelle. Nell seisoi valossa loistavin hiuksin ja kalmankalpein kasvoin, tummin silmin, avonaisin huulin ja ojennetuin käsivarsin. Tämä surullinen ja suloinen kuva syövytti julmat piirteensä Galen sydämeen. Hän heilautti kättään ja hyppäsi sitten viivyttelemättä satulaan.

Blanco sol läksi liikkeelle.

Edellään näki Gale kävelevät hevoset, jotka kuvastuivat valkoisina tummia varjoja vasten. Hän ei voinut kumminkaan nähdä matkueen etummaista päätä eikä kuulla selvästi hevosten pehmeitä askeliakaan. Ohuitten pilvien välistä tuikki muudan yksinäinen tähti. Oli aivan tyyni, mutta ilma oli kumminkin kylmä. Erämaan tumma äärettömyys näytti ammottavan heitä vastaan. Vasemmalla, joen toisella törmällä, paloi muutamia nuotioita. Rauhallinen ja salaperäinen kylmä yö tuntui sulkevan Galen syliinsä, ja hän tarkasteli tuota avaraa, lainehtivaa ja tummaa tasankoa terävin silmin, järkkymättömin päätöksin ja heräävin villein riemuin, joka lumosi hänet heti, kun tultiin erämaahan.

XI.

LAAVAN JA KAKTUSTASANKOJEN POIKKI.

Blanco solilla ei näyttänyt olevan ollenkaan halua taivuttaa päätänsä siepatakseen suuhunsa apilasta, joka kahisi pehmeästi sen jalkoja vasten. Gale tunsi hevosen herkän, melkein ihmisellisen valppauden. Sol tiesi yhtä hyvin kuin hänen isäntänsäkin tämän paon luonteen.

Yaqui pysähtyi kentän äärimmäiseen päähän, ja valkoisten hevosten jono supistui vähitellen kiinteäksi joukoksi. Tästä alkoi eräs joelle johtava tie. Nuotiot olivat niin lähellä, että kirkkaiden liekkien lepattaminen ja tulien vierellä liikuskelevien miesten tummat hahmot näkyivät selvästi. Yaqui laskeutui satulasta. Hän siveli kädellään Diablon turpaa puhuen hiljaa ja uudistaen sitten tuon tempun jokaiseen hevoseen nähden. Gale oli jo aikoja sitten lakannut ihmettelemästä tuon omituisen intiaanin käyttäytymistä. Hänen temppujaan ei voitu juuri selittää eikä ymmärtää, mutta niiden aiheuttamat tulokset olivat aina hämmästyttävät. Gale ei ollut milloinkaan ennen nähnyt hevosten seisovan niin hiljaa kuin nyt. Ne eivät kuopineet eivätkä purreet kuolaimiaan, eivät heitelleet päätään eivätkä vapisuttaneet satulaansa eivätkä kuormiaan ja olivat muutenkin aivan ääneti. Näytti aivan siltä kuin intiaanin hiljaisuus olisi tarttunut niihinkin.

Yaqui katosi varjoihin yhtä äänettömästi kuin hän olisi ollut osa niistä. Pimeys nieli hänet. Hän lähti samaan suuntaan kuin tiekin vei. Gale arvaili, aikoiko yaqui opastaa matkueen jotenkin kapinallisten vahtien ohi. Ladd oli kumartunut niin alas kuin suinkin kääntäen korvansa tiehen päin. Jimin pitkä kaula oli kaaressa kuin kuuntelevan hirven. Gale kuunteli myöskin ja hitaiden hiljaisten hetkien kuluessa vapautui hänen kuulonsa yhä enemmän jännityksestä. Hän kuuli Blanco solin hengityksen ja oman sydämensä sykinnän, apilaan silkinhienon kahinan ja epäselvästi kuuluvan kaukaisen äänen, joka oli kuin eksynyttä kaikua. Sitten oli hän kuulevinaan hiljaista huminaa, joka oli niin heikkoa, ettei hän tiennyt, miksi hän sitä nimittäisikään. Sitten seurasi pitkä ja hiljainen hetki.

Yaqui ilmestyi takaisin yhtä hiljaa kuin hän oli poistunutkin. Hän oli kai sittenkin varjojen osa, mutta hän oli tullut kuitenkin takaisin. Hän läksi tielle taluttaen Diabloa. Valkoinen juova alkoi jälleen hitaasti liikkua. Gale jäi hieman jälkeen. Harvojen pensaitten peittämä rinne vietti loivasti Forlorn Riverin syvään, leveään uomaan. Blanco sol astui muutamia askelia syrjään tieltä. Katsoen tarkasti maahan huomasi Gale kolme esinettä: valkoisen sombreron, huopapeitteen ja erään suullaan makaavan meksikolaisen. Yaqui oli hiipinyt tuon vahdin kimppuun kuin hiljainen kuoleman tuuli. Erämaan arosusi ulvoi ja tuo villi huuto soveltui hyvin pimeyteen ja yaquin tekoon.