Part 8

"Vai niin. Olipa se älykäs vastaus. En siis ole aivo-raukoistanne erehtynyt. Näyttää siltä kuin aikoisitte Helmiahoon?"

"Niinpä niinkin. Kun ei se tule meille, täytyy meidän mennä sinne. Saammeko seuraa?"

"Kiitoksia paljon. Tekisimme sangen varomattomasti ratsastaessamme teidän seurassanne, koska tuhmuus kuuluu olevan tarttuvaista."

"Se tarttuu ainoastaan siihen, jolla jo ennestään on taipumusta siihen, niinkuin luulen olevan teidän laitanne. Näimme kaukaa teidän tarkoin maata tutkivan. Mitä haitte? Ehkä täällä voi löytää sadan dollarin seteleitä?"

"Ei voi. Me etsimme aaseja ja olemme nyt teistä löytäneet kaksi, oikein jättiläisaasia. Sillä ainoastaan aasi voi kysyä niinkuin te. Ettekö nähneet jälkiä juuri nenänne edessä?"

"Mitä se meihin koski? Ne ovat niitten ihmisten jälkiä, jotka ovat Helmiahoon menneet ja me löydämme sinne ilman jälkiäkin."

"Ratsastitteko tuolla makaavan ruumiin ohi?"

"Ratsastimme",

"Mitä siitä ajattelette?"

"Että se oli kuollut. Ja kuollut ei tee meille mitään. Jos muut taittavat niskansa, niin taittakoot, mitä se meihin kuuluu."

Isäntä katsoi pitkään ja tutkivasti Jimiä ja Timiä. Hän ei näkynyt oikein luottavan heidän ruumiista piittaamattomuuteensa. Hono-veljekset olivat kuuluisia lännen miehiä, olisivatko he todella ratsastaneet kuolleen ohi, tarkoin sitä tutkimatta, eikö se olisi heidän epäilystään herättänyt. Kun ei hän voinut heidän avonaisissa, rehellisissä kasvoissaan keksiä pahan ajatuksen jälkeäkään, sanoi hän:

"Mekin näimme miehen ja hänen hevosensa siellä makaavan. Olisi ollut vahinko jättää satula ja ohjakset sinne mätänemään Siksi me ne otimme. Ette suinkaan sitä varkaudeksi sano?"

"Ei semmoinen johtuisi mieleemmekään. Jos me olisimme tulleet ennen teitä, olisimme tehneet samoin."

"Aivan oikein. Me seurasimme sitten hevosenjälkiä, vaikkeivät ne vieneet meidän suunnallemme. Tässä me ne kadotimme ja menestyksettä olemme niitä tähän asti etsineet."

"Sepä kummallisia! Pitäisihän lännen miehen löytämän kadonneen jäljet."

"Totta kyllä; jos tuota kivikkoa olisi vähempi ala, voisi sitä kiertää ja silloin löytäisi kyllä taas jäljet siinä, missä pehmeä maa alkaa, mutta tätä kivikkoa kestää monen tunnin matkan etelään, länteen ja pohjoiseen. Etsiminen veisi monta tuntia, eikä siihen aika riitä, sillä pian tulee yö. Olemme sentähden päättäneet laata etsimästä ja palata vanhalle tiellemme."

"Mihin se vie?"

"Me menemme Fort Khadburneen."

"Se on Ljaanon rajalla. Menettekö aavikon yli?"

"Menemme, ensin El Pasoon ja sitten Aritsoonaan."

"Timanttejako hakemaan?"

"Emme suinkaan. Se kuume ei ole meihin tarttunut. Me olemme kunniallista, köyhää väkeä, jolla on siellä sukulaisia ja nämät ovat hankkineet meille hedelmällistä maata, jota me alamme viljelemään; hakekoot muut jalokiviä. Maatila antaa hitaamman, mutta sen varmemman hedelmän."

"Jokainen tekee niinkuin parhaaksi näkee. Mutta minua ihmetyttää ettette löydä jälkiä, vaikka olette maanviljelijöitä. Hyvän jälkienlöytäjän ei tarvitsisi kauvaa hakea."

"Hyvä, tehän olette kuuluisia jälkienlöytäjiä! Hakekaa itse! Olen utelias näkemään, löydättekö te ne."

Tämän hän sanoi ivallisella äänellä, mutta Jimi vastasi tyynesti:

"Sen voimme helposti tehdä, vaikkemme asiasta huoli. Saatte nyt kumminkin nähdä, että löydämme mitä haemme."

Veljekset hyppäsivät maahan. Molemmat alkoivat kiertää paikkaa laajassa piirissä. Hiljaisesti viheltäen kutsuivat he muulinsa, ja nämät seurasivat isäntiänsä kuin koirat. Veljekset eivät luottaneet seurueeseen niin, että olisivat uskaltaneet jättää eläimet sinne.

Muut "timanttipojat" olivat myös lähestyneet ja vaieten kuunnelleet keskustelua. Kun veljekset olivat poistuneet, kysyi Isäntä:

"Te kuljette näitten 'nenäihmisten' seurassa, mutta näyttää siltä, kun ette heihin kuuluisi. Tahdotteko selittää sen asian meille?"

"Mielellämme", vastasi Kipsinen. "Me tapasimme heidät ruumiin ääressä, mutta heidän käytöksensä tähden emme ole ruvenneet heidän ystäviksensä."

"Siinä teitte oikein. Hono- veljekset eivät ole hyvämaineisia. Tietysti en sano heille sitä vasten naamaa. Meitä on heistä varotettu. He kuuluvat olevan niitten ryövärijoukkojen tiedustelijoita, jotka Ljaano estakaadolla matkustavaisia hätyyttävät. Äskettäin on taas ihan täällä lähellä neljä perhettä murhattu ja ryöstetty. Kun Hono-veljekset nyt kuljeksivat täällä, on meillä syytä otaksua heidän olleen tässä jutussa osallisina ja nyt etsivän uusia uhria. Mutta meitä he eivät saa kynsiinsä."

"Enkö minä sitä ajatellut. Ensi hetkestä minä heitä epäilin. He tahtoivat viekoitella meitä ratsastamaan heidän seurassaan."

"Minne?"

"Helmiahoon ja sitte Ljaanon yli Aritsoonaan."

"Jättäkää se tuuma. Te ette ikänä pääsisi sinne. Aiotteko etsiä timantteja Aritsoonassa?"

"Ostaa aiomme, emmekä etsiä."

Isäntä vilkasi pikaisesti ja merkitseväisesti kumppaneihinsa ja sanoi sitte mitä huolettomimmalla äänellä:

"Sitte ette joudu suuriin kauppoihin, herrani. Timantinostajalla täytyy olla paljon, hyvin paljon rahaa."

"Sitä meillä tietysti on."

"Mutta yhteys Aritsoonan ja Friskon (San Fransisko) välillä on sangen epäluotettava. Otaksun nim. että rahat lähetetään teille Friskosta. Saattaa tapahtua, että ne jäävät tulematta juuri silloin kun niitä parhaiten tarvittaisiin. Meidänkin on maksettava melkoiset summat ostamastamme maasta, mutta sen sijaan että ne olisi Friskosta meille lähetetty, otimme rahat mukaan. Se on paljon varmempaa."

"Soo, tekö yksin niin viisaita olisitte? Meillä on myös rahat mukanamme."

"Sepä viisasta. Mutta ne täytyy hyvin kätkeä, sillä ei tiedä, mitä voi tapahtua. Me olemme neuloneet rahat vaatteisiimme, sieltä ei Ljaano mieskään niitä löydä. En luota noihin Hono-veljeksiin, niinkuin jo sanoin. He tietävät, mihin aijomme ja kiirehtivät kyllä ilmoittamaan sitä sieville kumppaneilleen, antaaksensa meidät heille alttiiksi. Mutta me olemme niin viisaat, ettemme lähdekään Fort Khadburneen, vaan peräti toiselle suunnalle. Neuvon teitä tekemään samoin, sekä hankkimaan kunnollisen ja varovaisen oppaan."

"Sen olemme jo hankkineet. Hän odottaa meitä Helmiahossa."

"Kuka se on?"

"Häntä sanotaan Silmänkääntäjä-Reitoksi."

"Silmänkääntäjä-Reitto!" huudahti Isäntä, tekeytyen hyvin säikähtyneeksi. "Oletteko hullu, herra?"

"Hullu? Miksi niin?"

"Koska tuo mies on tunnettu veijari. Hänen nimensäkin jo sitä ilmoittaa. Hän tekee kaikellaisia petollisia temppuja ja on kaikkialla tunnettu vääräksi pelaajaksi. Voisin vannoa, että hän on näitten molempien veljesten liittolainen."

"Mutta he väittävät, etteivät ole häntä koskaan nähneet."

"Ja sen te uskotte? Älkää paheksuko, mutta tuo ei osoita teissä olevan älyä. Tietysti kieltävät he tuntevansa häntä, mutta hän on Helmiahossa ja he aikovat myös sinne. Onhan selvää, että he tahtovat tavata toisensa siellä. Sitten te ratsastatte heidän seurassaan ja Ljaano estakaadolla he teidät tappavat. Eihän meillä ole teidän kanssanne tekemistä, mutta velvollisuuteni on teitä varoittaa."

Hän puhui tämän niin vilpittömästi ja huolestuneena, että Kipsinen antoi pettää itsensä. Hän pudisti epätietoisena päätään ja lausui:

"Sepä on ilkeätä meille. Kiitämme teitä varoituksesta ja uskomme siihen olevan syytä; mutta nythän olemme opasta vailla. Mistä nyt saamme toisen otettavamman?"

"Vaikeata se on. En ymmärrä, miksi olettekaan Helmiahoon lähteneet. Kuka asettuisikaan asumaan juuri niin lähelle Ljaano estakaadoa? Sekin jo todistaa, että tämän miehen täytyy olla liitossa aavikolla mellastavien ryövärien kanssa. Hänellä on kauppahuone. Hän vastaanottaa heidän saaliinsa ja he saavat siitä sen sijaan mitä tarvitsevat. Onhan se selvä. Ei kukaan saisi minua vietellyksi tähän taloon, jota hän niin kauniisti nimittää Helmiahoksi. Tuon kauniin naamarin takana piilee koko ryövärijoukko."

"Tuhat tulimmaista! siltä kannalta emme ole asiaa katselleet. Ei siis ole muuta neuvoa kuin palata takaisin hankkimaan toisen oppaan, sillä tuon Silmänkääntäjä-Reiton kanssa emme tahdo olla missään tekemisissä. Mutta sanokaa, onkos teillä itsellänne opasta?"

"Emme tarvitse, kun kaksi kumppaneistani hyvin tuntee Ljaanon. Niihin saatamme luottaa."

"No, emmekö sitten saisi ratsastaa teidän seurassanne?"

"Kävisihän tuo päinsä. Mutta tahdon huomauttaa teitä siitä, että te taas olette varomattomat. Ettehän tunne meitä."

"Näkeehän heti, että te olette rehellisiä miehiä, vaikka 'Honottajat' tahtoivat luulotella meille, että olette ryöväreitä."

"Niinkö tahtoivat?"

"Niin."

"No, mistä syystä?"

"He tutkivat tarkoin paikan, missä ruumis makasi; he sanoivat, että olette ajaneet kahta intiaania takaa ja että murhasitte toisen. Toinen ampui sitten teidän kumppaninne ja tämän kasvoja te itse raatelitte."

"No helkkarissa! sanoivatko he niin?", kysyi Isäntä nolona. "Ja meille he luulottelivat, etteivät ruumiista ensinkään piitanneet. Se todistaa, ettei noihin valhettelijoihin ole luottamista. Noin kavalasti ei mikään kunniallinen ihminen käyttäydy. Me jouduimme sattumalta sen paikan ohi. Että otimme satulan ja ohjakset mukaamme, siitä ei kukaan voi meitä moittia, sillä se on aavikon lakien mukaista. Sitten näitte, että tutkimme jälkiä tässä, mutta se tapahtui vaan varovaisuudesta. Olisimmeko niin tehneet, jos olisimme murhaajia?"

"Ette suinkaan. Ei teidän tarvitse puolustautumisella itseänne vaivata. Me näemme, että olette kunniallisia ihmisiä, ja luotamme täydellisesti teihin. Sanokaa, saammeko ratsastaa teidän seurassanne?"

"Hm!" mutisi Isäntä miettiväisesti ja olkapäitään kohauttaen. "Tahdon puhua suoraan. Me tunnemme teitä yhtä vähän kuin te meitä. Täällä lännessä ei pidä tehdä tuttavuutta ilman edelläkäypää tutkimusta. Onhan se ilahuttavaa, että luotatte meihin, mutta parempi kuitenkin on, että pysymme erikseen. Tästä kumminkin nyt näette, ettemme mitään ryöväreitä ole, niinkuin Honottajat ovat väittäneet. Jos me todellakin olisimme tuollaisia hirtehisiä, sanoisimme teidät tervetulleiksi ja ottaisimme teidät mukanamme, ryöstääksemme rahanne. Tosin en ole teidän pulastanne välittämättä. Saatatte helposti joutua jonkun konnan kynsiin, ja siksi annan teille hyvän neuvon. Me kohtasimme suuren siirtolaisseurueen, joka aikoi Ljaano estakaadon yli, ostaakseen itsellensä maata sen tuolla puolen. He ovat suurimmaksi osaksi saksalaisia. Eilen illalla he meistä erosivat ja aikoivat leiriytyä vähän matkaa täältä, ja siinä piti heidän oppaansa varhain huomisaamuna heihin yhtyä. Hän on kuuluisin ja luotettavin Ljaano estakaadon tuntia, sekä samalla ymmärtäväinen ja hurskas mies, nimeltä Topias Taivola. Yhtykää tuohon karavaaniin, niin olette hyvissä käsissä. He ovat runsaasti aseilla varustetut, niin ettei kukaan uskalla heitä hätyyttää."

"Niinkö neuvotte? Mutta missä me noita ihmisiä tapaamme?"

"Se käy helposti. Jos ratsastatte täältä jotenkin rivakasti suoraan etelään, näette noin puolen tunnin päästä yksinäisen vuorentöyryn suoraan edessänne. Siitä juoksee pieni puronen santaan tasangolle sen itäpuolella. Tämän puron luo on karavaani leiriytynyt. Ette voi kulkea harhaan, jos tällä välin kävisikin pimeäksi, sillä jo kaukaa voitte nähdä tulet leiristä. Jos tätä neuvoa seuraatte, tiedän teidän olevan hyvissä käsissä."

"Kiitän teitä, herrani, että pelastatte meidät suuresta pulasta. Me lähdemme tietysti heti, yhtyäksemme noihin saksalaisiin. Tosin saksalainen tavallisesti on tyhmä, mutta hän on rehellinen. Sinne me ratsastamme."

"Mitä sanon Honottajaveljeksille, jos he kysyvät, mihin olette menneet?"

"Sanokaa mitä tahdotte ja mitä mieleenne johtuu!"

"Hyvä, mutta tahdon huomauttaa teitä siitä, että teidän tulee uskotella heille, että ratsastatte toiseen suuntaan. Muuten he seuraavat teitä ja te joudutte kaikissa tapauksissa heidän käsiinsä. Ratsastakaa sentähden näön vuoksi vähän matkaa takaisin, kunnes eivät enää voi teitä nähdä; sitte poikkeette etelään. Jos he kysyvät, miksi olette kääntyneet, keksin kyllä jonkun tyydyttävän vastauksen."

Näin oli siis asia päätetty. Seurueet jättivät niin ystävälliset jäähyväiset toisilleen, ikäänkuin olisivat monet vuodet olleet tuttuja. Timantinostajat ratsastivat vanhoja jälkiään myöden takaisin edes katsomatta Hono-veljeksiä. Kun he olivat päässeet niin pitkälle, etteivät enää voineet kuulla Isännän sanoja, kääntyi tämä ivallisesti nauraen kumppaneihinsa ja sanoi:

"Noita olen hyvin neuvonut. He varmaan meidän käsiimme lankeevat. Ostamaan timantteja! Siihen tarvitaan kumminkin viisikymmentätuhatta dollaria. Kaunis summa meidän taskuihimme pistää! Ja mitä sanotte Hono-veljeksistä?"

"Konnia ovat!" vastasi eräs heistä.

"Ovatpa minkin, ja kuinka tekopyhiä he muka olivat, eivät olleet osaavinansa laskea kymmeneen, ja ovat kuitenkin arvanneet kaiken. Se todistaa, että ovat kelpo miehiä. He ovat selvästi lukeneet jäljistä koko jutun. Tietävätpä vielä että intiaaneja oli kaksi ja että itse olemme kumppanimme tuntemattomaksi raadelleet. Heidän teräväpäisyytensä on meille sangen vaarallista. Meidän täytyy toimittaa heidät pois tieltä."

"Mutta milloin ja miten? Eihän meillä ole siihen aikaa. Meidän täytyy lähteä muuttamaan aavikon viitat ja eksyttämään karavaania."

"Hm, niin, paljon aikaa ei meillä ole. Jos nyt päästämme nuo kaksi käsistämme, niin on tilaisuus ohitse. Helmiahossa tapaavat he Silmänkääntäjä-Reiton ja ehkä myös tuon aina ja kaikkialla läsnäolevan ja saavuttamattoman Veri-Revon, joka on pahin ja kiukkuisin vastustajamme. Nuo neljä yhdessä voivat kyllä vielä viime tingassa riistää meiltä toivotun saaliimme."

"Me ammumme heidät muitta mutkitta."

"Se olisi kyllä parasta, mutta — — —"

Hän mumisi jotakin epäselvästi.

"Mitä muttaat?" kysyi toinen. "Minun mielestäni emme voi viisaimmin tehdä. Meitä on viisi ja heitä vaan kaksi. He eivät oikeastaan voi puolustaa itseään. He kaatuvat kuulistamme, ennenkuin he ehtivät meihin tähdätä."

"Niinkö luulet? No katsoppas heihin ja tee sitten hyvin ja ammu! Olen utelias kuulemaan miten aijot toimia."

Hän osotti veljeksiin, jotka näyttivät täydessä touhussa etsiskelevän jälkiä, ensinkään välittämättä heille niin vaarallisesta ryhmästä. He eivät olleet kiinnittäneet huomiotansa "timanttipoikien" lähtöönkään.

"Kirottu", ulvoi mies. "Sinä olet oikeassa. Nyt vasta huomaan, miten viekkaasti nuo lurjukset menettelevät, ettemme voi heihin tähdätä."

"Niin heillä on eläimensä meidän ja heidän välissään, niin että osaisimme vaan eläimiin, jos ampuisimme. Tällä tavoin he ovat koko ympyrän kiertäneet. Etkös huomaa, että heillä aina on oikea käsi kiväärinlukoissa, vasemmalla ovat valmiit ampumaan. Ei tarvita muuta kun että joku meistä tähtää heihin, niin kaatuu hän heti heidän luodistaan. He ovat helkkarin liukkaita miehiä. Ja muulinsa ovat heidän kaltaisensa. Näyttää siltä, kun eläimet ymmärtäisivät, että heidän tulee suojella isäntiään. Itsestään ne pysyvät heidän rinnallaan, eivätkä ole hetkeäkään meitä pahoilla silmillään katselematta."

Asia olikin niinkuin he sanoivat: he eivät saaneet tilaisuutta ampumaan. Ja kun veljekset nyt herkesivät piiriä tarkastamasta, pitivät he verkalleen lähestyen, aseensa ampumavalmiina. Muulit kulkivat heidän perässään, ikäänkuin olisivat olleet siihen opetetut, ja niin kai olivatkin.

"Mitä näen? Pojat ovat poissa", huudahti Jimi ihmeissään, ikäänkuin huomaisi hän vasta nyt, että he olivat kadonneet.

"Tuolla kaukana he vielä näkyvät", vastasi Isäntä.

"Mihin he ratsastavat?"

"Takaisin, niinkuin näette."

"Sen kyllä näen. Mutta aikoivathan he meidän kanssamme Helmiahoon. Miksi siis palaavat takaisin?"

"Koska ovat tyhmiä. He ovat olleet niin varomattomia, ettei uskoisi sitä mahdolliseksi. Ajatelkaa, he ovat hukanneet rahansa!"

"Vai oli heillä rahoja?"

"Oli. Eräällä heistä oli lompakko setelineen satulalaukussa. Meidän teitä odottaessamme, huomasi hän sauman ratkenneeksi satulalaukusta ja lompakon siitä pudonneen. He tietysti siitä kovin kauhistuivat ja palasivat heti takaisin, teitä ensin puhuttelematta. Mennessänsä huusivat he meille että kertoisimme teille, heidän huomisiltana, tahi viimeistään ylihuomenna päivällisaikaan saapuvan Helmiahoon, lähteäksensä sitten Silmänkääntäjä-Reiton kanssa Ljaano estakaadolle."

"Vai niin! En minä aijo päätäni vaivata miettimällä todellista syytä heidän katoamiseensa."

"Tarkoitatteko, että he ovat meille valhetelleet?"

"En tarkoita, että he teille, vaan te olette meille valhetelleet. Minä en usko tuota kadonnutta lompakkoa. Meidän nenämme ovat kylliksi isot, jotta meille ei enää tarvitse näyttää pitkää nenää. Olen varma siitä, että he ratsastavat ihan toiselle suunnalle, jahka pääsevät meidän näkyvistämme."

"Herra, te käytte taas loukkaavaiseksi!"

"En vainenkaan. Minä vaan lausun teille ajatukseni, eivätkä ne voi olla loukkaavia. Muuten tahdon antaa teille hyvän neuvon, master Isäntä. Kun te toisten tahdotte muille neuvoa semmoista, jota ei kaikkien tulee tietää, niin älkää viitatko niin paljon käsillänne ilmassa, sitä on toisinaan yhtä helppoa ymmärtää kuin sanoja."

"Olisinko minä viitannut? Siitä en tiedä mitään?"

"Kyllä, jopas oikein aika tavalla. Te löitte niin käsillänne ilmaa, että luulin teidän oikein lentävän pois."

"Sitä en suinkaan aikonut. Muuten saitte kernaasti tarkata liikkeitäni. Ja puhettamme sai kuka hyvänsä kuulla. Ei se mikään salaisuus ollut. Me puhuimme kadonneista jäljistä."

"Niinkö? Ja sitte te luulitte, että ne löydettäisiin tuolla etelässä."

"Tuolla etelässä! Mistä te sen päähänne saitte?"

"Juuri tuulimyllyn siivistänne. Te osotitte vasemmalla kädellänne etelään, ja liikutitte oikeata kättänne niin kuin tahtoisitte sillä piirtää jonkun vuoren ääriviivat. Sitten ojensitte vasemman käden suoraan eteenpäin, joka tietysti merkitsi tasankoa. Sittemmin viittasitte taas itään ja sitte etelään. Se oli niin selvää, että voisin kertoa koko asian."

"No, tehkää se sitten!"

"Aivan kernaasti. Pojat ratsastavat takaisin itään ja sitte kun en enää heitä näe, poikkeevat he etelään. Siellä on vuori oikealla ja siitä vasemmalle on tasanko, johon heidän tulee ratsastaa. Koska he ovat oudot paikkakunnalla, ja te kuitenkin, lähenevästä pimeydestä huolimatta, neuvotte heidät sinne, ei tuo tasanko varmaankaan ole kaukana täältä. Tiedän hiekkaperäisen paikan löytyvän siellä. Puro juoksee vuorelta alas ja häviää hiekkaan. Sinne pääsee kolmessa neljännestunnissa ja minua haluttaa leiriytyä sinne yöksi."

Tätä sanoessaan katsoi hän Isäntää terävästi silmiin, tämän ei onnistunut täysin itseänsä hillitä; näki selvästi, että hän alkoi pelätä.

"Tehkää mitä tahdotte, mutta älkää keksikö juttuja, herra", huudahti hän raa'asti. "Missä te aijotte nukkua, on meille yhdentekevää. Te olette muka kaikkitietävä! Mutta sanokaa ennemmin, oletteko löytäneet jäljet?"

"Tietysti me löysimme."

"No missä?"

"Tulkaa mukaan, niin näytän teille. On vielä tarpeeksi valoisaa nähdäksemme."

"No menkää sitte edellä."

"Kyllä, mutta Timin tulee käydä perässä."

"Miksi niin?"

"Hänen tulee pitää silmällä, aikoisivatko aseenne tehdä jonkun kepposen. Pidelkää siis varovasti ampuma-aseitanne! Jos jollakin niistä olisi taipumusta laukeamiseen, saisi sen omistaja heti kuulan Timin pyssystä."

"Master, te käytte todellakin liian röyhkeäksi."

"En suinkaan. Parastannehan minä tahdon, varoittaessani teitä. Tulkaa nyt!"

Hän kävi edellä samaan suuntaan, josta äskeiset ratsastajat olivat tulleet; muut seurasivat ja viimeisenä kulki Timi, pitäen pyssyä valmiina ampumaan, ja tarkasti pitäen noitten viiden miehen joka liikettä silmällä.

Hetken päästä Jimi pysähtyi, osoitti maahan ja kysyi:

"Master Isäntä, mitä tämä on?"

Puhuteltu kumartui katsomaan erästä paikkaa maassa ja vastasi:

"Täällä kalliolla on ollut pieni kivi, jonka hevosenkavio on rikkimusertanut."

"Voiko kengitetty kavio täydellisesti musertaa tämmöisen pienen kiven?"

"Ei voi, hevonen on ollut kengittämätön."

"Se oli siis intiaanihevonen. Tulkaa vielä vähän matkaa!" Vähän matkan päässä tavattiin toinen muserrettu kivi.

"Jälki on siinä selvästi", sanoi Jimi. "Molempien kivien välinen suora viiva osottaa länteen. Sinne on siis intiaani ratsastanut."

"Intiaani! Mistä tiedätte sen olleen intiaanin?", kysyi Isäntä hyvin pisteliäästä.

"Phyy", vastasi Jimi. "Nuo tuhmat 'timanttipojat' ovat varmaankin sanoneet että täydellisesti teidät tunnen. Emme siis enään tarvitse teeskennellä. Te olette Ljaano-varkaita, ja me olemme rehellisiä metsästäjiä, joita ette voi pelättää. Minä en välitä millä tavalla te olette saaneet timanttipoikien luottamuksen. Kaikissa tapauksissa te olette aikatavalla heille valehdelleet. Mitä te edelleen aiotte heille tehdä, on meille yhdentekevää. Me emme aijo ratsastaa etelään heitä varoittamaan. Antaa vietellä itsensä Ljaanolle, siellä murhattavaksi, näkyy olevan heille makeinta mielelle, eikä meidän päähämme suinkaan pälkähdä riistää heiltä tuota huvia. Olemme velvollisuutemme tehneet ja nyt meidän tulee pitää huolta itsestämme. Tässä tiemme eroavat. Te lähdette ennen meitä, jopa melkein yhtaikaa. Ratsastakaa intiaaninne jälestä, mutta varokaa suuntaamasta kiväärinne suut meitä kohti! Me ymmärrämme hyvin, miten tulee kohdella tuonkaltaista väkeä. Jos huomaamme sanan tahi epäiltävän liikkeen, niin ammumme. Kääntykää meistä pois; ripustakaa aseenne satulanastoihin ja nouskaa hevostenne selkään! Voikaa hyvin ja varokaa koskaan tulemasta silmiemme eteen!'

"Master Jimi!" huudahti isäntä vimmastuneena. "Sillä tavalla te ette meistä pääse! Me olemme — — —"

"Konnia te olette", keskeytti hänet Timi jyrisevällä äänellä. "Meillä on neljä panosta ja teitä on viisi; viimeisen lyömme pyssyn perällä kuoliaaksi. Ja nyt sanon minäkin: joka vaan sanaakaan lausuu, sen pään läpi minä lähetän kuulan. Pötkikää tiehen niin pian kuin mahdollista. Minuutti vielä lisäksi ja te olette hukassa!"

Tämä sanottiin semmoisella äänellä, että eivät suinkaan saattaneet epäillä veljesten puhuneen täyttä totta ja että he todellakin ampuisivat. Nuo viisi miestä huomasivat että jos yrittäisivätkin vastustaa, olisivat he samassa ruumiina. He tottelivat vaikka raivostuneina, kääntyivät ympäri, ripustivat pyssynsä satulanastoihin, nousivat hevostensa selkään ja ratsastivat pois sanaakaan lausumatta. Eräs heistä oli taaksensa sitonut ennenmainitun satulan ja ohjakset.

Kuljettuaan pitkän matkan täyttä ravia, antoivat he hevosten kävellä ja kääntyivät katsomaan taaksensa. He näkivät silloin Jimin ja Timin vielä samalla paikalla, mutta alaslasketun kiväärin.

"Pekana!" sähisi Isäntä. "Tuommoista ei ole minulle vielä koskaan tapahtunut. Pitääkö viiden miehen, jotka eivät pelkää itse paholaista, paeta noita kahta pitkänokkaista apinaa? Panen pääni pantiksi, että nuo koirat todellakin olisivat vähimmästäkin sanasta meidät ampuneet. Ettekö tekin niin luule?"

"Minusta tuntui ihan siltä kuin olisivat olleet kaikkitietäviä. Käsien liikkeenkin nuo konnat arvasivat oikein. Jos nyt vaan tietäisi, mitä he aikovat tehdä."

"Sehän on hyvin helppoa arvata", sanoi eräs.

"No, mitä sitten?"

"He ratsastavat varoittamaan 'timanttipoikia'."

"Sitä minä epäilen. Heidän varoituksistaan ei ole huolittu, eivätkä Hono-veljekset kahta kertaa neuvoansa ja apuansa tarjoa. Mutta meidän täytyy ryhtyä toimiin. Meidän tulee ratsastaa etelään. Niinpian kun näemme karavaanileirin tulet, pysähdymme ja muodostamme vartioketjun, jonka lävitse emme päästä ketään muuta kuin hurskaan Topias Taivolan, kun hän palaa Helmiahosta. Siirtolaiset eivät tietysti saa aavistaa meidän olevan läheisyydessä. Jos, vasten luuloani, Honoveljekset tulevat, ammumme heidät. Intiaanin täytyy meidän nyt tosin jättää, vaikka halusta olisin ottanut hänen hevosensa ja henkensä. Se oli, näin veljesten kesken sanottuna, kolmensadan dollarin arvoinen, ehkäpä vielä enemmänkin."

"Oikeastaan teimme hullusti, kun hevosten tähden ryhdyimme intiaaneihin. Toinen on nyt ammuttu ja toinen poissa. Sentähden saimme Hono-veljekset kintereillemme. He asettuvat kyllä tänne likittyville, ja huomenna aamunkoittaessa seuraavat he jälkiämme. Silloin he kohtaavat karavaanin ja tekevät koko oivallisen tuumamme tyhjäksi."