Part 9

"Eivät tee. 'Pojat' ovat heitä loukanneet, eivätkä he enää heistä välitä. Varmaankin he ratsastavat Helmiahoon ja kertovat siellä meitä tavanneensa. Mitä silloin siellä päätetään, emme voi tietää."

"Meidän ei auta muu kuin täytyy saada Taivolan heti aamuhämärässä lähtemään liikkeelle ja tekemään pitkän päivämatkan, jotta karavaani niin pian kuin suinkin ehtii täältä kauaksi pois. Me katoamme tietysti vielä pikemmin."

He ratsastivat vielä vähän matkaa länteen ja poikkesivat sitten etelään.

Jimi ja Timi eivät olleet laskeneet pyssyänsä ennenkuin ratsastajia ei enää voitu ampua. Silloin kääntyi Jimi Timin puoleen, levitti suutaan tavallista leveämmäksi ja kysyi tyytyväisesti hymyillen:

"No veliseni, miten tämä jupakka sinua mielutti?"

"Ihan yhtä hyvin kuin sinua", vastasi tämä tyytyväisesti irvistellen.

"Eikö tämä ollut mielelle makeinta?"

"Makeinta oli. Kun tuommoiset miehet pakenevat kuin koirat, häntä koipien välissä, kahta urhoollista metsästäjää, on se oikein hupaista. Henkemme oli todellakin vaarassa."

"Ihan varmaan! Sen näki heidän silmäyksistään ja liikkeistään. Et suinkaan sinä usko 'poikien' hukanneen rahansa?"

"Ei tule kysymykseenkään. He ovat lähteneet etelään — mistä syystä, ei koske meihin. Me olemme heitä varoittaneet, eikä meillä enää ole velvollisuuksia heitä kohtaan. He pitävät itsensä niin viisaina. Onhan tuo Kipsinen lakitiedettäkin lukenut; siksipä minä en ymmärrä että meidän tarvitsisi suorastaan pakottaa heitä vastaanottamaan apuamme. Jos he uhkamielisyydessään lyövät päänsä puuhun, tulkoot omin neuvoin toimeen. Minä ajattelen että intiaani parka paremmin tarvitsee meidän apuamme ja paremmin sen ansaitseekin."

"Se on ihan varma. Lähdemmekö häntä etsimään?"

"Lähdemme. Tiedämme missä päin hän on tuolla; vastapäätä oikealla puolella, vanhan hopeakaivoksen lähettyvillä. Narripeliähän se vaan oli tuo pikku kivien juttu, niitähän me itse astuimme rikki, johtaaksemme roistot harhaan. Näin selvästi veripisaroita ja hyvin minua kummastuttaisi, jollemme löytäisi intiaania kaivoksessa."

He lähtivät liikkeelle ja muulit kulkivat kukin isäntänsä jäljissä. He eivät nousseet muuliensa selkään, koska jo kävi vaikeaksi pimeyden tähden sieltä tarkasti maata tutkia.

Kuljettuaan vähän matkaa, huomasivat he pienen esineen maassa. Se oli punainen huolellisesti veistellyn rauhan piipun pesä. Jimi otti sen maasta, pisti taskuunsa ja sanoi tyytyväisenä:

"Olemme oikealla tiellä. Tämä piipunpesä on lähtenyt varresta ja huomaamatta pudonnut maahan. Pian saamme tietää, kuuluuko se vanhalle, haavoitetulle intiaanille vai nuorelleko."

"Varmaankin vanhemmalle. Nuorukainen on tuskin vielä käynyt Minnesotassa hankkimassa pyhistä kivilouhoksista savea piippuansa varten."

"Onhan hän saattanut saada piipun saaliina. Semmoista hän saa käyttää, mutta ei perittyä."

"Onko milloinkaan intiaani perinyt piipun? Sehän aina haudataan omistajan kanssa."

"On heimoja, jotka valitettavasti eivät niin tarkasti pidä tästä tavasta kiinni. Kilttien, hyväsydämisten kalpeanaamojen onneatuottava vaikutus tuntuu tässäkin. Muuten osoittaa pesään leikattu 'totem' sen omistajana olleen komankhin, vieläpä päällikönkin. Onpa hyvä, että ymmärrämme tämän heimon murretta. Meidän pitää huutaa heille, muuten saattaisi tapahtua, että tervehtäisivät meitä kuulilla, eikä se olisi ensinkään mielelle makeinta."

Vuori alkoi nyt yletä. Veljesten vasemmalla puolella oli kallioseinä ja oikealla oli kallionlohkareita joiden välitse tuskin ihminen saatikka sitte hevonen, pääsi kulkemaan. Heidän kulkemansa kohta oli ainoa, mistä pääsi ja siksipä saattoivat jotenkin varmasti otaksua intiaanien täältä ratsastaneen.

Pian he seisoivat korkean, pimeän kivikummun edessä. Se oli muodostunut kaivoksesta heitetystä sorasta. Kummun korkeutta eivät saattaneet erottaa, kun jo oli ihan pimeä.

He kiinnittivät ohjakset kahteen raskaaseen kiveen. Sitte alkoivat he hitaasti kiivetä kumpua ylös. He eivät koettaneet välttää kolinaa, vaan koettivat päinvastoin sitä synnyttää. Mutta joka askeleella pysähtyivät he kuuntelemaan. Tulihan heidän tietää, oliko siellä ylhäällä ketään, jolle täytyi huutaa, ennenkun tämä ehtisi pyssyään käyttää.

Heidän näin kuunnellessaan, kuulivat he pienen kiven vyöryvän alas.

"Kuules", kuiskasi Jimi. "Oikein arvattu, tuolla ylhäällä ne ovat. He ovat varuillansa. Haavoitettu intiaani on kyllä kaivoksessa jos hän vielä on elossa ja nuorukainen vartioitsee kummulla. Puhuttele häntä, Timi."

Timi noudatti kehotusta ja huusi selvällä ei ihan kovalla äänellä.

"Tuquoil, omi gag nina; tau umi tsah! — Nuori sotilas, älä ammu, olemme ystäviäsi!"

Nyt he odottivat vastausta. Hetken perästä kuulivat he kysymyksen:

"Haki bit? Kuka tulee?"

Siinä oli vaan kolme lyhyttä tavua, mutta ne olivat kylliksi ilmoittamaan heille, että se oli samaa murretta, jota nuo laajalti samoilevaiset komauhkit käyttävät.

"Gia oti masslok skona — kaksi hyvää, valkoista miestä", vastasi Timi.

"Piete uma Jepe! Tulkaa tänne ylös!" kuului hetken miettimisen päästä tuolta ylhäältä!

He kiipesivät ylös asti. Päästyään kummun huipulle, näkivät he, pimeydestä huolimatta, ihmisolennon seisovan heidän edessään ja nostavan pyssyn heitä vastaan.

"Noba o nu neshuano! — Pysähdy muuten ammun", käski intiaani.

Veljekset huomasivat hänet nuoreksi mieheksi, niinkuin olivat otaksuneetkin. Timi rauhoitti häntä sanomalla:

Nuori, punainen veljeni ei tarvitse ampua. Olemme tulleet häntä auttamaan!

"Ovatko valkoiset veljeni yksin?"

"Olemme."

"Ovatko he seuranneet hevoseni jälkiä"?

”Olemme sattumalta joutuneet taistelupaikalle ja jäljistä nähneet, mitä siellä on tapahtunut. Sitten seurasimme sekä sinun että vihollistesi jälkiä suojellaksemme teitä heitä vastaan. Te olette urhoolliset punaiset sotilaat; mutta nuo toiset ovat pelkuriryöväriä joitten täytyi häpeällä meitä paeta, vaikka heitä oli enemmän kuin meitä.”

"Puhuuko veljeni totta?"

"En valhettele. Merkiksi siitä, että ystävinä luoksesi tulemme, laskemme aseemme tänne eteesi ja sinä saat itse määrätä, saammeko ottaa ne takaisin."

"Kalpeakasvoilla on hunajaa huulillaan, mutta sappea sydämmessään. Herättääksensä luottamusta laskevat he aseet luotaan, mutta sitten tulee heidän kolme kumppaniansa meitä tappamaan."

"Sinä luulet meidät kahdeksi niistä, jotka teitä vainosivat. Me emme ole samoja henkilöitä; sinä erehdyt."

"No sano sitten minulle missä nuo viisi miestä ovat! Kun olette jälkiä seuranneet, täytyy teidän tietää."

"Me kohtasimme heidät, kun he tuolla kivikkomaalla etsivät jälkiäsi. Me puhuttelimme heitä ensin ystävällisesti, pettääksemme heitä. Heidän ei onnistunut löytää jälkiä, mutta me huomasimme heti toverisi haavasta juosseet veripisarat. Sitä emme kuitenkaan heille ilmaisseet, vaan teimme väärät jäljet, eksyttääksemme heitä länteen päin. Me sanoimme heitä ryöväreiksi ja murhaajiksi, ja suuntaisimme pyssymme heitä kohti, samoin kuin sinä nyt teet meitä kohti. Silloin heidän täytyi häpeällä mennä tiehensä.”

"Miksi ette heitä tappaneet?"

"Koska eivät tehneet meille mitään pahaa. Me ammumme ihmistä ainoastaan silloin kun meidän täytyy puolustaa henkeämme."

"Te puhutte hyvien ihmisten tavoin. Sydämmeni käskee minun luottamaan teihin; mutta toinen ääni käskee minun olemaan varuillani."

"Älä kuuntele sitä vaan sydämmesi ääntä. Me tarkoitamme parastasi. Kysy itseltäsi, miksi me tänne olemme tulleet. Et sinä ole meille mitään tehnyt; emme mekään voi sinulle pahaa tarkoittaa. Tiedämme, että olet vainottu ja olemme jäljistä nähneet, että toverisi on haavoittunut, sentähden tulemme tarjoomaan sinulle apuamme. Jos et siitä huoli, lähdemme heti pois, emme ole tottuneet kenellekään apuamme tyrkyttämään."

Kului lyhyt aika ennenkun hän vastasi. Hän näytti tuumiskelevan. Sitten hän sanoi:

"En tarvitse apuanne, voitte mennä."

"Hyvä, me jätämme sinut, ja toivomme ettei sinun tarvitsisi katua."

He ottivat aseensa ja alkoivat astumaan kumpua alas. Eivät olleet pitkälle päässeet, kun Timi pysähtyi kysyen:

"Etkös kuullut mitään, vanha Jimi? Kuului niinkuin olisi kivi vierinyt alas tuolla."

"En minä mitään huomannut."

"Mutta minä huomasin selvästi. Ajatteles jos joku ihminen salaisesti hiipisi kumpua ylös. Meidän täytyy olla varovaisia."

He kulkivat eteenpäin. Päästyään kummun juurelle kohosi äkkiä maasta tumma olento ihan heidän lähellensä.

"Seis poika!", huusi Jimi ja tähtäsi. "Ei askeltakaan eteenpäin, taikka ammun."

"Miksi tahtoo kalpeaveljeni ampua kun kuitenkin tulin ystävällisellä mielellä?" kuului vastaus.

Hän tunsi saman nuoren intiaanin äänen, jonka kanssa hän äsken oli puhunut.

”Sinäkö se olet?" kysyi hän. ”Olet siis kavunut alas samalla kertaa kuin me. Sentähden siis Timi kuuli kiven alas vierivän. Jalkasi työnsi sen. Mitäs tahdot?"

"Tahdoin katsoa, puhuivatko valkoiset miehet totta. Jos olisitte vihollisia olleet, ette olisi luotani menneet. Koska noudatitte kehotustani minulle mitään pahaa tekemättä, olette koetuksen kestäneet. Te ette ole vainoojiani ja minä pyydän teitä taas kiipeemään minun kanssani isäni Tevua — shohen luokse."

"Tevua — shohe — Tulitähti — komankhien kuuluisa päällikkö, onko hän siellä" kysyi Timi ihmeissään.

"On hän siellä. Hän on kuollut. Minä olen Shiba — bigk — Terässydän — hänen nuorin poikansa ja olen kostava murhaajille hänen verestään. Kalpeakasvot seuratkoot minua."

Hän kiipesi edellä ja veljekset seurasivat häntä kumpua ylös.

Ylös päästyään, meni hän kallioseinän luokse, astui sinne sisälle eräästä aukosta, jonka veljekset tiesivät siellä löytyvän, koska eivät ensikertaa täällä olleet. Tämä oli tuon vanhan autioksi jääneen hopeakaivoksen sisäänkäytävä.

Ohut savu virtasi heitä vastaan. Kuljettuaan noin kolmekymmentä askelta käytävää pitkin, näkivät he pienen tulen. Vaivalla koottu puuläjä oli siinä vieressä. Tulen tarkoituksena oli valaista kuollutta joka oli istumaan asetettu, selkä nojassa seinää vastaan.

Terässydän laski pyssyn luotaan ja istui vasta päätä kuollutta. Hän työnsi puukapulan tuleen, veti polvet ylös ja nojasi leukaa niitä vastaan. Tässä asennossa tuijotti hän sanatonna kuolleeseen.

Veljekset seisoivat vieressä, hekin vaieten. He tunsivat tarkoin intiaanien tavat ja tiesivät että he puhumalla olisivat loukanneet pojan surua. Molempien intiaanien kasvot olivat maalaamattomat; tämä oli varma merkki siitä etteivät olleet liikkeellä vihollisissa aikeissa. Kuollut oli ollut kaunis mies; komankhit ovat monien muiden intiaani-heimojen suhteen ruumiinsa puolesta etevämmät. Vielä kuoltuansakin loistivat hänen kasvonsa kirkkaan pronssin värisinä. Silmänsä olivat kiinni ja huulet lujasti yhteen puserretut, sillä kuolemansa oli ollut hyvin tuskallinen. Intiaanipaitansa alempi osa oli avoinna, joten se paikka ruumiista johon vihollisen luoti oli tunkenut, oli näkyvissä. Kädet olivat sivulla suonenvedontapaisesti nyrkissä, ja tämäkin todisti että hänen viime hetkensä olivat olleet tuskaa täynnä.

Vasta hetken päästä asettuivat myös Jimi ja Timi maahan istumaan, niin hiljaa kuin olisivat he peljänneet jollakin melulla häiritsevänsä vainajan rauhaa. Vainajan näkeminen vaikuttaa melkein kuin näkisi jonkun pyhäkön: pyhä kauhu valtaa kuolevan, tuntiessaan iäisyyden tuulahduksen.

Silloin kohotti Shiba — digk päänsä, katsoi veljeksiin ja lausui:

"Te olette kuulleet puhuttavan Tulitähdestä, komankhien päälliköstä? Silloin tiedätte myös, että hän oli urhoollinen sotilas."

"Kyliä", vastasi Jimi. "Me tunsimme heti päällikön, nähdessämme hänet täällä. Me opimme tuntemaan hänet tuolla ylhäällä Rio Rokson luona, jossa hän auttoi meitä paumihs — lauman meitä ahdistaessa."

"Sitte saatte olla varmat siitä, että hän ikuisilla metsästys mailla on oleva monen sotilaan käskiänä. Mutta Manitun ei ole häntä kutsunut taistelussa pois. Kommankhien päällikkö on murhattu."

"Vainoojanne hänet tietysti murhasivat?"

"Niin tekivät."

"Kuinka se tapahtui ja miten te oikeastaan olette tänne joutuneet?"

"Me olimme kaukana kalpeakasvoisten maassa. Komankhien sotilaat ovat kaivaneet sotakirveensä maahan ja elivät viimeaikoina sovussa valkoihosten kanssa. Heidän ei tarvinneet peljätä mennä heidän kaupunkeihinsa. Tulitähti metsästi miehinensä Rio Pekos-nimisen joen luona. Siellä kohtasivat he valkoisia miehiä, jotka aikoivat kaupunkiin nimeltä Austin. Koska toiset punaiset miehet tekivät tämän tien epävarmaksi, pyysivät he Tulitähden lähettämään taitavan oppaan heidän mukanaan. Hän päätti itse seurata heitä ja otti minut mukaan, jotta saisin nähdä valkoisten kaupunkeja ynnä taloja. Onnellisesti me saavuimme Austiniin, ja sitten ratsastimme yksinämme takaisin. Tänään, päivän kolmanneksen alkaessa kohtasivat murhaajat meidät He vaativat hevosemme meiltä; mutta kun emme antaneet, ampui eräs heistä Tulitähteä vatsaan. Päällikön hevonen peljästyi ja ryntäsi tiehensä. Minun täytyi seurata häntä, kun hän oli haavoittunut, eikä siis voinut taistella kalpeakasvoisten kanssa. Jos olette jäljet nähneet, niin tiedätte, mitä siellä vielä tapahtui."

"Kyllä tiedämme. Sinä tapoit erään heistä ja nyljit häneltä päänahan."

"Niin tapahtui. Päänahka riippuu tuossa vyössäni. Mutta minä hankin toistenkin päänahat. Yön kuluessa murehdin isääni ja veisaan hänelle päälliköitten kuolinlaulun; varhain huomisaamuna hautaan hänet tänne kivien väliin ja sitten tuon tänne komankhien sotilaat jotta ne pystyttäisivät hänen urhoollisuutensa ja korkean arvonsa mukaisen hautapatsaan. Ja kun olen peittänyt vainajan päivän silmiltä, etsin minä murhaajien jäljet ja minä sanon teille: Shiba- bigk ei vielä ole kuuluisa soturi, sillä monta talvea ei ole hänen syntymästään kuluneet, mutta hän on kuuluisan päällikön poika, ja voi niitä kalpeanaamoja, joitten jäljet hänen silmänsä keksivät. He ovat hukassa."

Hän nousi, astui isänsä luokse, laski kätensä tämän pään päälle ja jatkoi:

"Kalpeakasvot vannovat. Komankhi puhuu valaa tekemättä. Kuulkaa nyt sanani: Kun Tulitähden hautakumpu on kohonnut, pitää sen huipulla riippuman kaikkien kuuden murhaajan päänahat. Terässydän on sen sanonut, se on siis tapahtuva! — —"

VIIDES LUKU.

Vakoilija.

Päivällisaikana seuraavana päivänä istuivat Heinäaho, Silmänkääntäjä-Reitto ynnä Ontuva Rankko pöydän ääressä talon edustalla. Veijo -neekeri ei ollut heidän seurassaan. Hän oleskeli tallissa tilanomistajan mustan palvelijan kanssa.

Nuo kolme miestä juttelivat eilispäivän tapahtumista, Veri-Revon ja vieraan miehen kaksintaistelusta, sekä jälkimäisen kuolemasta, eikä siis ollut kummaa jos johtuvat puhumaan yhtä ja toista kuolemaa likeisistä seikoista, jopa lopuksi kummituksistakin.

Helmiaho ja Reitto selittivät olevan ihan mahdotonta, että kuolleen henki voisi palata takaisin ja ilmestyä, sekä myös, ettei hän voisi puhua, koska häneltä puuttui puhe-elimiä. Rankko puhui pontevasti kummituksien puolesta ja kun molemmat toiset kuitenkin yhä epäilivät, huudahti hän loukkaantuneena:

"Te olette molemmat tuhmat, ihan Hölmölästä kotoisin! Ei kannata heittää helmiä sikojen eteen. Ainoastaan se, joka varhaisimmasta nuoruudestaan asti on ollut tämän ja tuonpuolisen maailman henkiolentojen yhteydessä, voi arvostella yliluonnollisen elämän oikeata helmeä, s.o. kaikkea, mitä on maan ylä- ja alapuolella. Mutta niin ei ole ollut teidän asianne laita, eikä minun sentähden pitäisi ihmetellä eikä suuttua siitä ettei teidän harjoittamaton ajatuskykynne voi käsittää henkiä ja kummituksia. Olisin minä vainaja, jota en nyt onnekseni ole, hyppäisin keskiyönaikaan teidän niskaanne, niin kyllä saisitte asiasta toisen ja paremman käsityksen."

"Tuo ainoakin todiste!" sanoi Reitto nauraen, "niin uskomme sinua."

"Todiste! Hullutuksia! Todistukset eivät todista mitään. Jos on todistuksia, eihän minun silloin tarvitse todistuksilla todistaa. Sitä on täytynyt omin silmin nähdä, ja se on n.s. italialainen silmillinen todistus, jota vastaan kenenkään on mahdoton mitään väittää. Siitä siis olemme yksimieliset, että —"

"Ei tietysti silmillinen todistus, vaan silmävarainen todistus! niinhän sinä tarkoitat?" oikasi Reitto. Vaiti sinä kielenturmelia, ärjäsi Rankko, ethän aikone läksyttää minua alialkeiskoulun kielitiedoilla, joiden tomun minä jo parikymmentä vuotta sitten olen jaloistani puhdistanut. Vertailevan kielitieteen liekkikielet ovat minulle synnynnäisiä, sillä jo kapalovauvana minä karjuin kiinaksi, uneksuin arameeaksi ja söin pullostani sanskriitiksi. Ja sitten tulee tuo ihminen ja väittää minun olevan väärässä. Eikö mies sitten tiedä, mikä ero on silmillisellä ja silmävaraisella? Edellinen kuuluu metsätieteeseen ja merkitsee ymppäämistä ja istuttamista. Jos minä nyt ymppään ja istutan sinun todistuksen, eikö se selvästi ole silmillinen todistus? Häh! Mong smi! Ja tämmöisellä silmillisellä todistuksella minä nyt väitän aaveita olevan. Ymmärrätkös, pöllö?

"Oletkos sinä nähnyt aaveita?"

”Nähnyt aaveita! Tusinottain niitä leijaa minun ympärilläni, kun minä olen niin henkinen. Mahnalainen. Asian sopii tietysti todistaa myös kielitieteellisesti. Näin kun kielenä on jokin sana on selvä, että on sekin, mitä sana merkitsee. Koska nyt on sana aave, on yönselvää että yöllä aavehetkinä on aaveita, ja koska aaveita on yöllä, näkee jokainen minun tietävän niitä olevan päivälläkin. Joka oli todistettava. Vanha koulumestarini jo älysi minun älyni aaveasioista ja uskoi niitä itsekin.

"Vai niin! Mikäs sen valistuneen ukon nimi oli?"

”Hänen nimensä oli Elijas Pimeno."

"Vai niin! Nomen et omen!"

"Kuuleppas! Ole niin hyvä äläkä puhu portukaalia! Se ei sovi sinun suuhusi. Kuinka sinä saatat puhutella sankaria tieteitten maailmassa valistuneeksi ukoksi? Hän oli valaistu mies, samoinkuin sanotaan että se ja sekin on valaistu kuvilla, valaistu selityksillä y.m. mitä jokainen kirjapainon oppilas tietää. Mutta sinähän olet vedenpaisumuksen aikuisella kannalla eikä mikään minne-laulaja ole sinun kätkyesi ääressä laulanut:

"Gaudeamus igitur."

["Siis riemuitkaamme nyt" vanha latinalainen ylioppilaslaulu.]

Tällöin rupesi Reitto täyttä kurkkua nauramaan, ja niin myös Helmiaho.

"Mitä naurettavaa siinä on?" sanoi Rankko. "Ette suinkaan luule, että minne-laulajat olivat kuokkavieraita. Suomalaisten ristiretkillä? Kun silloin Gottfiiti Öljymäkiläinen hyökkäsi Jerusalemiin, sanoi Parmemie: Akan minun saada täytyy vaikka se olisi kahleilla kytketty taivaaseen, johon he vastasivat: Älä hulluttele äijä, kaartti kaatuu, mutta ei antaudu! Ja semmoisille sankareille te nauratte! Eikö teillä ole älyä tajuamaan maailman ja sotahistorian merkillisiä henkilöitä?

"Emme me naura minne- laulajille, vaan sinun gaudeaamuksellesi!"

"Kiitoksia paljon! Siitä saatte lakata! Mutta sinun entymoloogiset muistutuksesi veivät meidät syrjään aaveista —"

Hän vaikeni äkkiä, sillä hän näki erään ratsastajan, jolla oli Yhdysvaltojen rakuunaunivormu, ja sen merkeistä päättäen hän oli upseeri. Tämä mies tuli täyttä laukkaa ratsastaen etelästä ja pysähtyi noitten kolmen miehen eteen.

"Hyvää päivää!" tervehti hän. "Tämä on kai Helmiaho niminen maatila?"

"Niin on", vastasi Helmiaho. "Minä olen tämän talon omistaja."

"Helmiaho itse! Hauskaa saada tavasta teitä, sillä tulen pyytämään tietoja."

"Mitä tietoja?"

"Se ei ole niin helposti sanottu. Sallikaa minun istua tähän hetkeksi!"

Hän hyppäsi hevoseltaan ja istui heidän viereensä. He katselivat häntä tarkasti, eikä hän ollut sitä huomaavinaan. Hän oli tanakka, lyhytkasvuinen mies, paksu ja musta oli täysipartansa. Katseensa oli terävä; huulet eivät näkyneet, koska ne olivat viiksien peitossa.

"Olen täällä tiedusteliana", sanoi hän keveällä äänellä. "Olemme pysähtyneet tuonne Fort Sillin luo ja aiomme Ljaano estakaadolle."

"Missä tarkoituksessa?" kysyi Helmiaho.

"Hallitukselle on tullut tieto, että aavikoilla on viime aikoina tapahtunut monta väkivaltaista tekoa. Tämä on ankarasti rangaistava. Luultavaa on, että pahantekijät ovat liitossa keskenänsä ja että tämä liitto vielä on erittäin hyvin järjestetty. Tämä joukkio on nyt ankaralla ja voimakkaalla iskulla hävitettävä. Kaksi eskatroonaa on tähän toimeen määrätty ja niitten tulee puhdistaa aavikot ja lähiseudut kaikesta epäilyttävästä roskaväestä. Tämä voima on nyt sioitettuna Fort Sillin luona, niinkuin jo äsken mainitsin, ja minut on edeltäkäsin lähetetty tänne hankkimaan tietoja ja tekemään liittoa noitten rehellisten asukasten kanssa. Edellytämme tietysti, että jokainen rehellinen mies meitä auttaa."

"Se on itsestään selvä, herrani. Iloitsen siitä, että olette minun puoleeni kääntyneet, ja saatte olla varmat siitä, että teitä kaikin voimin autan. Juho Helmiaho tunnetaan mieheksi, johon jokainen rehellinen mies saa luottaa."

"Sen olen kuullut ja siksi tänne tulen."

Helmiaho alkoi täysin luottaa upseeriin. Hän kertoi nyt, minkä hän oli kauppiaasta kuullut, sekä eilisestä kaksintaistelusta että vieraanmiehen kuolemasta.

Upseeri kuunteli tarkkaavaisesti. Hänen kasvojensa eleet eivät muuttuneet, mutta hänen silmänsä säkenöivät ja Helmiaho päätti siitä, että soturia viehätti kuulla kaksintaistelusta. Mutta tarkka katsoja olisi ehkä huomannut, että silmistä paloivatkin vihan ja kiukun liekit. Hän puristi kädellään sapelinkahvaa ja kerran kuului siltä, kuin olisi hän hampaitaan purrut. Muuten oli hän levollinen, eikä hän näyttänyt huolivan muusta, kun tarkasti seurata kertomuksen juonta.

Helmiaho lopetti kertomuksensa selittelemällä seudun yleisiä oloja ja miten vaarallista oli kulkea Ljaano estakaadon yli sekä lisäsi, että kahden eskatroonan ratsuväen oli sangen vaikeata, oliko edes mahdollistakaan, kulkea aavikon yli, siellä ei ollut laidunta, ja mikä oli pahinta, heillä ei ollut vettä. Jos rupeaisi kuljettamaan eläimen ruokaa ja vettä mukanaan, niin tarvittaisiin siihen monta kuormajuhtaa ja nämät taas vaikeuttaisivat matkaa ja tarvitsisivat itse paljon kuljetettavista ruokavarastoista.

"Saatatte olla oikeassa", sanoi upseeri. "Mutta ei se minuun kuulu, se on päälliköitten asia. Mutta sanokaa minulle herrani, kuinka oikeastaan on tuon erämaan hengen laita joka kuuluu liikkuvan Ljaano estakaadolla. Olen kuullut paljon tästä käsittämättömästä hengestä puhuttavan mutta en ole koskaan saanut siitä mitään varmaa tietoa."

"Sitten on käynyt teille samalla tavalla kuin minulle ja kaikille muille. Voin muutamin sanoin kertoa teille, minkä siitä tiedän. Ljaano estakaadon henki on salaperäinen ratsastaja, jolta ei kukaan ole henkiin päässyt, joka vaan hänen kasvonsa on nähnyt, vaan on kaatunut hänen kuulastaan, mikä aina sattuu keskellä otsaa. Merkillistä on, että nämät kaatuneet aina ovat olleet rikollisia, jotka ovat tehneet Ljaano estakaadon vaaralliseksi. Tämä henki näkyy siis olevan henkilö, joka on tehtäväkseen ottanut niitten rikosten rankaisemisen, jotka siellä tehdään."

"Hän on siis ihminen?"

"Tietysti!"

"Mutta miten hän käyttäytyy, ollakseen kaikkialla ja aina näkymättömissä? Hänellä täytyy olla ruokaa ja juomaa sekä itsellensä että myös jollekin eläimelle. Mistä hän sitä saa?"

"Sitähän juuri ei kukaan ihminen käsitä"

"Ja miten hän käyttäytyy voidaksensa olla ketään tapaamatta?"

"Hm! Te kyselette todellakin minulta liikoja, herrani. Hänet on nähty, mutta vaan etäältä. Silloin hän kiitää eteenpäin kuin tuulispää ja usein rätisee säkeniä sekä hänen edessään että takanansa. Muuan tuttuni näki hänet eräänä yönä. Hän sanoo voivansa vannoa, että ratsastajan päässä, hartioissa, kyynäspäissä ja pyssynpiipussa oli pieniä liekkiä, olipa niitä vielä hevosen kuonossa, korvissa ja hännässäkin."

"Tuo on pelkkää hullutusta."

"Kyllä se siltä kuuluu; mutta tuo tuttavani on totuutta rakastava mies, enkä voi uskoa hänen valhettelevan tai omiansa puhuvan."

Kun tämä asia tuli puheeksi, puuttui Ontuva Rankko puheeseen. Puhuttiin englantia, ja silloin Rankkokin puhui järkevästi ja luonnollisesti. Ainoastaan silloin kun puhe kävi saksaksi, alkoivat nuo kirjavat houreet hänen päässään liikkua.