Part 7

"Kavioitten jäljet todistavat, että nämät todellakin ovat olleet intiaaneja, sillä niistä näkee, että molemmat hevoset ovat kengittämättömiä. Tässä saatte nähdä, että se hevonen, jolla haavoittunut ratsasti, on tehnyt pitkän hypyn. Juuri tässä sai se takaa kuulan, joka tunki sen ruumiiseen, niin ett'ei se enään jaksanut kulkea kuin vähän matkaa ja sitte se kaatui tuohon, missä se vieläkin on. Silloin putosi haavoittunut intiaanikin satulasta sivulle päin, vaivaispuun juurelle, jossa tarkastimme paikkaa, missä hän makasi." Nyt Jimi meni oikealle puolelle, osotti taas maata ja selitti edelleen:

"Tässä on yksinäisen ratsastajan jälki, juuri sen, joka ampui hevosta ja sitten haavoittumatonta intiaania. Hänen hevosensa oli kengässä. Hän oli valkoinen mies. Hevosta ampui hän, ennenkuin hän saapui tänne; sen minä todistaisin jos olisi aikaa. Mutta juuri tästä, missä me nyt olemme, ampui hän haavoittumatonta intiaania."

"Ette kai sentään tohdi sitä niin varmasti sanoa?", keskeytti Kipsinen.

"Kyllä minä vaikka vannoisin. Katsokaa tuonne eteenpäin, niin näette että paikka, jossa nyt seisomme, on suorassa linjassa sen paikan kanssa, jossa intiaani heittäysi maahan ja myös kuulan lävistämän jukkakasvin kanssa. Tässä ei ole epäilemistä. Ja vielä: kahdeksan tai kymmenen askelta tästä näette toiset jäljet vievän tästä ohi. Siinä on viisi valko-ihoista ratsastanut ja ovat pysähtyneet tuonne, missä maa on tallattu. Nyt pyydän teidän seuraamaan minua takaisin. Sitten olemme heti valmiit."

Hän vei heidät ei ainoastaan samalle paikalle vaan myös vähä edemmäksi ja näytti heille siellä kolmet jäljet, joista yhdet veivät sivulle. Tästä jälkimäisestä sanoi hän:

"Nämät ovat yhden hevosen jäljet ja se hevonen on kuulunut valko-ihoiselle miehelle. Kaviot ovat jättäneet syvät merkit, eläin on laukannut. Mutta hevonen, joka laukkaa jo kahdenkymmenen askeleen päässä siitä, mistä hän lähti, on varmaankin peljästynyt jostakin. Jos seuraisimme sen jälkiä, löytäisimme sen varmaan jossakin tyhjin satuloin ruohoja syömässä. Tästä vasemmalle näette toiset jäljet. Ne ovat hitaasti kulkevan, kengittämättömän hevosen jäljet. Koska jäljet, hitaasta kulusta huolimatta, ovat syvemmät kuin intiaani-hevosten edelliset jäljet, on tällä eläimellä välttämättä ollut raskaampi taakka kuin ennen. Haavoittumaton intiaani on istunut satulassa ja edessään on hän pitänyt haavoittunutta kumppaniansa makaavassa asennossa. Ja nyt näette juuri tässä vieressä niiden viiden valkoihoisen jäljet. Ne seurasivat edellistä jälkeä, mutta eivät tahtoneet tallata sitä näkymättömiin. No, nyt olen puhunut loppuun. — Olisin voinut puhua paljon laveammalta ja paljon enemmän, mutta, niinkuin sanottu, minulla ei ole aikaa. Sanokaa nyt siis lyhyesti, kuinka kaikki tämä tapahtui."

"Sen jätämme mieluummin teidän sanottavaksenne, herrani", vastasi Kipsinen, mutta nyt hyvin sävyisästi.

"Minun mielestäni olen minä puhunut selvästi kyllä", sanoi Jimi, "tietääksenne miten tämän asian nyt on. Toivon kuitenkin antavanne minulle anteeksi, kun pidän, että jälkien oikea lukeminen on mielelle makeinta. Tutkimuksemme ovat nyt antaneet seuraavat tulokset: Kuusi valkoihoista miestä on täällä koillisessa tavannut kaksi punanahkaa ja ryhtynyt taistelemaan heidän kanssansa, jolloin toinen intiaaneista sai kuulan ruumiiseensa. Punanahat pakenivat ja valkoihoiset ajoivat heitä takaa Mutta intiaaneilla oli paremmat hevoset, ja ne pääsivät pitkän matkan edelle. Katselkaa tuossa makaavaa hevosta. Se on hienointa Mejikon rotua ja on varmaan puhdasta andaluusialaista alkuperää. Omistajan merkki (totem) on leikattu kaulan vasempaan puoleen. Haavoittunut intiaani ei ole ollut mikään tavallinen soturi, sillä totemia saavat ainoastaan päälliköt ja arvossa pidetyt sotaneuvoston miehet käyttää. Samoin näette, että vihollisen luoti on tunkenut eläimen ruumiin etupuoliseen pehmeään osaan. Valko-ihoisten hevosista on ainoastaan yksi jaksanut seurata intiaanien hevosia kintereillä, ja tämä onkin raivostuneena ajanut heitä takaa. Siitä syystä valkoihoinen uskalsi niin kauaksi erota kumppaneistaan, koska punanahat eivät voineet hänelle mitään tehdä, haavoittumattoman kun täytyi tukea ja hoitaa haavoittunutta, eivätkä he siis voineet muuta kuin paeta. Jos minä olisin ollut tuon terveen sijassa, olisin hypännyt alas satulasta ja odottanut valko-ihoista, ampuakseni häntä. Hänellä oli kai syynsä, miks'ei hän niin tehnyt, tahi oli hän vielä jotenkin nuori ja kokematon. Suru haavoittuneesta lienee häntä hämmentänyt. Mutta viekas ja rohkea on hän ollut, sen tulemme heti näkemään. Valkoihoisella oli ladattu kaksipiippuinen pyssy. Hän pääsi intiaaneja niin lähelle että hän saattoi, siitä paikasta, missä seisoimme, ampua toisen hevosta. Tämä hypähti, ryntäsi vähän matkaa eteenpäin ja kaatui sitten, jolloin ratsastajakin putosi sen selästä. Heti pysähtyi toinen punanahka ja hyppäsi alas, suojellaksensa kumppaniaan. Valkoihoinen ampui toisen kuulan, mutta koska hänen hevosensa vielä juoksi täyttä vauhtia, tähtäsi hän epävarmasti ja luoti sattuikin jukka-kasviin, eikä intiaaniin. Viimemainittu olisi nyt voinut ampua vihollistaan, mutta hänen mielensä oli kuohuksissa, hän vapisi vihasta, surusta ja ylönmääräisistä ponnistuksista, ja jos ei hän nyt olisi oikein osannut, olisi hän varmaan henkensä menettänyt. Sentähden hän ei ampunut, vaan tekeytyi kuolleeksi ja heittäytyi maahan, pitäen kivääriään lujasti kädessään. Silloin teki hän pyssyn perällä maahan viivan, jonka tuossa näimme. Tässä hän nyt odotti valko-ihoista, voidakseen niin läheltä kuin suinkin, ampua luodin hänen aivoihinsa. Valko-ihoinen hyppäsi satulasta ja juoksi ensin maassa makaavan haavoittuneen intiaanin luokse, joka tietysti tekeytyi kuolleeksi. Täältä meni hän toisen intiaanin luokse. Nyt tämä salaman nopeudella kavahti pystyyn, löi hänet maahan ja ampui häntä sydämeen, pitäen pyssyn suun niin lähellä rintaa, että villanuttu kärventyi ja luoti tuli selästä ulos sekä litistyi kiveä vastaan. Valko-ihoisen hevonen pelästyi laukauksesta, ja kiskoi itsensä tuolta lävitse, niinkuin jäljistä näimme. Mutta punanahka laahasi kuolleen vihollisensa ruumiin haavoittuneen toverinsa luo, jotta tämä saisi iloita onnistuneesta kostosta. Siellä nylki hän päänahan vainajalta. Silloin huomasi hän jälelle jääneiden viiden vihollisen lähestyvän. Hän ei uskaltanut viipyä, nosti äkkiä toverinsa terveelle hevoselle, nousi itse satulaan ja ajoi sieltä pois. Kun nuo viisi lähestyivät ja näkivät kuolleen toverinsa maassa, astuivat he alas hevosiltaan, tarkemmin asiaa tutkimaan ja keskustelemaan. He olivat ryöväreitä ja tämä oli heidän kumppaninsa. He pelkäsivät, että löytyy ihmisiä näillä tienoin, ehkäpä Helmiahossa, jotka tuntevat tämän ja siten tulisi heidän läsnäolonsa täällä ilmi. Siitä syystä he puukolla raatelivat hänen kasvonsa tuntemattomiksi. Te näette, kuinka konnamaisesti he ovat menetelleet. Sitten he eivät kauemmin viipyneet; heidän täytyi lähteä ajamaan takaa molempia intiaaneja, jotka jo olivat päässeet pitkän matkaa edelle. Mutta ensin ottivat he kaiken, minkä kuollut päällään kantoi. He veivät myös hevosenkalut, koska etevän intiaanisoturin nahkatavarat ovat arvokasta saalista. Nyt he seurasivat punanahkojen jälkiä, ja otaksuttavaa on, että he saavuttavat intiaanit, kun näitten hevosella oli kaksinkertainen kuorma kannettavana. Kun te, master Kipsinen, tulitte tänne, oli hevosraadolla jo korppikotka. Te ajoitte sen pois laukauksella, jonka me kuulimme ja joka viekotteli meidät tänne. Tämmöinen on siis tämä tapaus minun käsitykseni mukaan. En luule suurestikaan todellisuudesta erehtyneeni ja minun on mieluista kuulla teidän sanovan, että olen oikeaan osannut."

"No, jos se on teille niin mieluista, niin emme me tahdo iloanne häiritä", sanoi Kipsinen. "Minustakin tuntuu siltä, kuin olisi asia niin, kuin te sen havainneet olette. Otaksun teillä olevan tarkan silmän ja yhtä tarkan pään!"

"Mitä päähäni tulee, niin täytyyhän minun siihen tyytyä, koska en voi sitä parempaan vaihtaa. Toivon teidän jo huomanneen, että olitte tekemässä hullutuksen, kun tahdoitte meidän vangita. Nyt kysyn teiltä, mitä muuta aiotte tässä asiassa tehdä?"

"Emme ensinkään mitään. Se ei enää koske meihin. Sehän koskee vaan intiaaneja."

"Vaan intiaaneja?", kysyi Jimi. "Vaan! Eivätkö intiaanitkin ole ihmisiä?”

"Emme kiellä että he ovat ihmisiä, mutta he ovat meitä niin paljon alempana, että se olisi loukkaus meitä vastaan, jos meitä verrattaisiin heihin."

Jimi teki kädellään halveksivan liikkeen. Timin iso nenä heilui ylös ja alas, eteen ja taakse, ikäänkuin raivostunut, itsenäinen olento. Hän hieroi sitä hiljaa etusormellaan, ikäänkuin tyynnyttääksensä sitä ja sanoi sitten äänellä, jonka hän pakotti ystävälliseksi:

"Jos niin on, herra, niin meillä todellakaan ei ole tilaisuutta loukata teitä, sillä mieleemme ei pälkähtäisi ruveta vertailemaan teitä ja heitä keskenänne. Nämät kaksi punanahkaa ovat käyttäytyneet sankarimaisesti, varsinkin toinen heistä, jonka me pidämme nuorempana. Ei ole ensinkään mahdollista verrata heitä niin kokemattomiin ihmisiin, kuin te olette. He ovat teitä paljon ylempänä. Älkää millään muotoa pitäkö itseänne heitä parempina. Valkoihoiset ovat tulleet maahan, karkoittaaksensa sen oikeat omistajat, intiaanit. Verta ja viinaa on virtana juossut tämän kansallismurhan aikana. Saadakseen näitä ruohoaavikkojen asujamia vähenemään, on harjoitettu väkivaltaa, viekkautta petosta ja lupauksien rikkomista. Heitä on ajettu paikasta paikkaan, alueelta alueelle. Tuskin on heille osoitettu joku ala, jossa he rauhassa saisivat elää, kun jo taas keksitään joku syy, jonka nojalla heitä taas sieltä karkoitetaan. Heille myydään maasälpää jauhoina, hiiliporoa ruutina ja leikkipyssyjä karhunpyssyjen sijasta. Jos eivät he tähän tyydy, sanotaan heitä kapinoitsioiksi ja heitä ammutaan joukottain. Näillä ihmisraukoilla ei ole muuta valittavana kuin joko alistua sorron alle, kunnes tylsistyvät, tahi taistella viimeiseen hengenvetoon valloittajien ääretöntä ahneutta vastaan. Jos he tyytyvät kohtaloonsa, sanotte te heitä tylsiksi ja välinpitämättömiksi. Jos he puolustautuvat, sanotte te heitä ryöväreiksi ja murhaajiksi, joita armotta ja laupeudetta tulee sukupuuttoon hävittää. Täällä tapahtuu kuin petojen kesken: toinen syö toista ja väkevin väittää aina olevansa oikeassa. Mutta sen sanon teille, herrani, että näitten halveksittujen ja vainottujen ihmisten joukossa olen oppinut tuntemaan miehiä, joista yksi ainoa oli kymmenen kertaa arvokkaampi kuin te kaikki yhteensä ja satakunta tusinaa samankaltaisia kuin te. Te olette itse tehneet punatakit semmoisiksi kuin he nyt ovat, mitä heissä on moitittavaa, on teidän omillatunnoillanne Älkää siis heitä parjatko, taikka saatte minusta tekemistä."

Hän oli puhunut itsensä kuumaksi ja tähtäsi viime sanojaan sanoessaan Kipsistä, ikäänkuin aikoisi hän ampua hänet. Tämä karahti äkkiä sivulle ja huusi peljästyneenä:

"Seis, herra, tahdotteko murhata minut?"

"En nyt Mutta jos te vielä kerran sanotte että intiaaneja täytyy halveksia, tapahtuu pian että vanha pyssyni laukeaa, pyytämättä minulta lupaa. Jos te noin ylimielisesti lavertelette, on teillä odotettavissa kaikkea muuta kuin ystävyyttä minulta."

"Mitä siihen tulee, emme ole sitä pyytäneet", vastasi Kipsinen uhkamielisesti. "Teitä emme tarvitse, sillä me olemme vapaita, itsenäisiä miehiä, ja tiedämme hyvin, mikä on parasta meille."

"Minun mielestäni ei siltä näytä. Te sanotte esim. ett'ette tarvitse välittää siitä, mitä tässä on tapahtunut. Jos niin ajattelette, saatte hyvin pian kellistyä kuolemaan."

"Vai niin, tarkoitatte, että meillä olisi enemmän peljättävää kuin muilla?"

"Juuri niin, sitä minä tarkoitan. Te olette vielä liiaksi 'keltanokkia' täällä lännessä."

"Kuulkaa, me kieltäydymme ankarimmasti ottamasta tuommoisia herjauksia vastaan. Olemme tulleet New-Orleansista tänne ja aiomme myös päästä eteenpäin."

"New-Orleansista tänne", nauroi Jimi. "Onko tuo olevinaan jotain suurta? Sen tekee mikä kaksitoistavuotias poika hyvänsä Minä sanon teille, että vaarat alkavat vasta tässä. Me olemme nyt sen alueen rajalla, jonka sisässä semmoiset ihmiset elämöivät, jotka pitävät muitten omaisuutta suuriarvoisena, mutta heidän henkensä vähässä arvossa. Ja Ljaanon tuolla puolen alkaa komankhien ja apakhien alue. Heitä täytyy vielä enemmän peljätä, koska he ovat riidassa keskenään ja ovat juuri kaivaneet sotakirveen maasta. Se joka kevytmielisesti lähtee tämmöisten myllynkivien väliin, jauhetaan helposti rikki. Tällä paikalla on valkoisia ryöväreitä ja punaisia sotureita toisiaan tavannut. Se ei ole meille yhdentevää. Joll'emme otakaan valkoisia lukuun, tulee meidän kumminkin kysyä mitä tehtävää on intiaaneilla täällä ollut? Kun kaksi punanahkaa noin yksinänsä rohkenee maahan tunkea, saa yhdeksässä tapauksessa kymmenestä otaksua heidän olleen vakoojia tutkimassa maata sotaretkeä varten. Minusta asia ei ole niin rauhallista laatua kun se teistä näyttää. Minä en tunne teidän matkanne tarkoitusta, eikä päämäärää; mutta me aiomme Ljaanon yli ja silloin tulee pitää silmät auki, muuten saattaa tapahtua, että illalla panee elävänä maata ja aamulla pääsee kotiin ruumiina."

"Mekin aiomme Ljaanon yli."

"Vai niin! Ja minne?"

"Aritsoonaan."

"Luultavasti ette ole siellä ennen olleet?"

"Emme ole."

"Älkää pahaksenne panko, vaikka sanon, että olette verrattoman varomattomia. Luulette varmaankin Ljaano estakaadon kauniimmaksi ja mieluisammaksi paikaksi, missä kulkea voi?"

"Emme suinkaan, niin tuhmia emme ole. Me tunnemme hyvin tarkoin vaarat siellä."

"Kuinka ne tunnette?"

"Me olemme kuulleet ja lukeneet niistä."

"Vai niin! Hm, hm! Kuulleet ja lukeneet. Se on samallaista kuin jos joku olisi kuullut ja lukenut, että arsenikki on myrkkyä, ja sitten luulee voivansa haitatta syödä naulan sellaista. Eikö teihin edes ole juolahtanut niin järkevää ajatusta, että olisitte ottaneet aavikkoon ja sen vaaroihin tottunutta opasta?"

Jimi tarkoitti vieraitten parasta; mutta sittenkin huusi Kipsinen suuttuneena:

"Olkaa hyvä, lakatkaa puhumasta tuolla koulumestarin äänellä. Me olemme miehiä, saan ilmoittaa teille. Ja sitäpaitsi on meillä opas."

"Vai niin. Missä hän on sitten?"

"Hän on ratsastanut edeltäkäsin."

"Todellakin hyvin omituinen tapa näyttää tietä. Missä tämä mies teitä odottaa?"

"Helmiahossa."

"Käyhän se päinsä, jos niin on. Helmiahoon helposti löydätte. Ja jos tahdotte, saatte yhtyä meihin, sillä mekin aiomme sinne. Saako kuulla tuon oppaan nimen?"

"Meille on sanottu, että hän on hyvin kuuluisa lännen mies ja on monasti kulkenut Ljaanon ristiin rastiin. Hän ei ole sanonut meille oikeata nimeään, mutta tavallisesti häntä sanotaan Silmänkääntäjä-Reitoksi."

"Onnea! Silmänkääntäjä-Reitto!" huudahti Jimi. "Onko se mahdollista, herrani?"

"On kyllä. Tunnetteko hänet?"

"Oikein hyvin."

"Mimmoinen mies hän on?"

"Sangen kunnon mies, jonka johtoon te turvallisesti saatte antautua. Iloitsen saadessani vielä kerran hänet nähdä. Ratsastamme kai samassa seurassa, sillä mekin aiomme Aritsoonaan."

"Tekin! Missä tarkoituksessa?"

"Se on yksityinen asia", vastasi Jimi varovaisesti.

"Koskeeko tuo asia ehkä siellä löytyviä timantteja?"

"Ehkä."

"Siinä tapauksessa emme sovi yhteen."

"Kuinka niin?"

"Koska me samoissa asioissa pyrimme sinne. Te olette siis kilpailioitamme."

"Ja siksi ette meistä huoli."

"Juuri siksi!"

Hän sanoi tämän hyvin päättävästi ja katseli veljeksiä melkein vihaisesti. Jimi purskahti nauruun ja virkkoi:

"Sepä lystillistä. Vai niin, te kadehditte meitä! Sekin on vielä yksi todistus teidän keltanokkaisuudestanne. Luuletteko, että timantit ovat maahan siroitetut Aritsoonassa, niin ett'ei tarvitse muuta kuin kumartua niitä ottamaan. Kullankaivajienkin täytyy lyöttyä yhteen, jos tahtovat hyviä tuloksia; tämä on timanttipojille vielä tarpeellisempaa. Yksinänsä joutuu hukkaan."

"Meitä on jo kuusi, ja meillä on tarpeeksi rahaa, tullaksemme toimeen."

"Kuulkaa, älkää sanoko tuota kenellekään muulle! Me olemme kunnollisia ihmisiä, joita ei teidän tarvitse peljätä. Mutta muut pitäisivät kyllä huolen siitä, ettette saisi runsaita rahojanne niin pitkälle mukaanne. Mutta jos te luulette tyhjillä taskuilla palaamisen olevan makeinta mielelle, niin kertokaa vaan muillekin; minulla ei ole mitään sitä vastaan. Jos ette seuraa tahdo, on se meille yhdentekevää. Minä kuitenkin ehdotan että yhdessä kulkisimme Helmiahoon. Te ette ehdi sinne tänään ja teidän täytyy siis viettää yö taivasalla. Silloin on hyvä olla sellaisten ihmisten parissa, jotka ovat täällä villissä lännessä kotiutuneita."

"Koska lähdette?"

"Heti, tietysti."

"Minä kysyn kumppaneiltani."

"Se on oikeastaan loukkaus meitä kohtaan, teettekö sen sitten siitä syystä, että epäilette meitä, tahi ammattikateudestako? Pitäkää vaan salainen neuvottelu, emme teitä häiritse. Tehkää miten tahdotte."

Hän asteli hitaasti muulinsa luokse ja nousi sen selkään. Jimi teki samoin; sitten ratsastivat he verkallensa länteen johtavien jälkien mukaan.

NELJÄS LUKU.

Terässydän.

Edellisessä mainitut kummut lähenivät yhä enemmän. Maa kävi soraiseksi ja Jimi ja Timi kumartuivat yhä enemmän eteenpäin, kun kävi yhä vaikeammaksi erottaa jälkiä. Äkkiä pysähtyi Jimi, viittasi suoraan eteensäpäin ja sanoi:

"Katsoppas tuonne, vanha Timi! Mitä olentoja nuo ovat, jotka tuossa yhdessä seisovat?"

Timi varjosti kädellään silmänsä, vaikkei aurinko suinkaan nyt silmiä häikäissyt, koska se jo oli laskenut.

Tarkkaan katseltuaan Jimin mainitsemia esineitä, vastasi hän:

"Ne ovat kaksi tunnettua eläinlajia: viisi hevosta ja yksi ihminen, joista ensinmainitut varmaankin ovat suuremman arvoisia kuin viimemainittu."

"Vai niin, viisi hevosta! Niihin kuuluu tietysti myös viisi ratsastajaa ja kun yksi on näkyvissä, olisi hauska tietää, missä muut neljä lymyävät."

"Otaksun, etteivät ole kaukana. Jos kuljemme vielä vähän matkaa, voimme ehkä nähdä ne. Välimatka on vielä niin pitkä, ettei selvästi voisi ihmistä tuntea."

"Katsastakaamme siis vielä kappaleen matkaa etiäpäin. Se seikka, että tuossa on juuri viisi hevosta, antaa meille ajattelemisen aihetta. Eikö niin?"

"Tietysti. Jos eivät silmäni petä, ovat nuo ne samat viisi miestä, jotka ajavat intiaaneja takaa. Ne ovat luultavasti samat valko-ihoiset, joista yksi tapettiin. Ja nyt olen tuolla näkevinäni jotakin merkillistä matelevan maassa. Katsos noita liikkuvia pisteitä!"

Pisteet olivat neljä miestä, jotka yhtä kaukana toisistaan muodostivat suoran viivan, joka hitaasti liikkui samalle suunnalle.

"Nuo ovat ne muut neljä ratsastajaa", sanoi Jimi. "Ne ovat kallioperäisellä maalla ja etsivät heitä pakenevien intiaanien jälkiä. Jos otamme lukuun, että olivat päässeet pitkän matkaa meidän edellemme, ovat ne varmaan olleet tuossa toimessa jo kauvan. Siitä päättäen eivät he ole hyviä jälkienlukioita. Nyt he huomasivat meidät. Näetkös, että he juoksevat hevostensa luo? Olisin iloinen, jos intiaanit olisivat päässeet heiltä pakoon. Minä puolestani teen, minkä voin, auttaakseni heitä."

"Ja kuinka meidän tulee käyttäidä heitä kohtaan?"

"Hm! Konnia ovat, se on varma asia; oman turvallisuutemme tähden tulee meidän pitää heitä silmällä; mutta luulen parhaaksi, ettemme paljon sekaannu heidän asioihinsa. On parempi, ettemme anna heidän huomata, mitä heistä ajattelemme. Niinkauvan kuin he eivät osota mitään vihamielisyyttä meille, voimme mekin pysyä rauhallisina. Eteenpäin siis! He odottavat meitä."

Nuo kuusi "timanttipoikaa" oli myös huomannut hevosryhmän ja pysyttelivät siitä syystä nyt veljesten lähellä. Heidän seurassaan tuntui kuitenkin turvallisemmalta kuin yksinään oleminen.

Nuo viisi vierasta miestä seisoivat hevostensa sivulla ja pitivät pyssyt käsissään, valmiina ampumaan. Eräs heistä huusi käskevällä äänellä muutaman metrin etäisyydessä:

"Pysähtykää, muuten ammumme!"

Jimi ja Timi ratsastivat siitä huolimatta eteenpäin, mutta muut pysähtyivät tottelevaisesti.

"Pysähtykää, sanon minä", toisti mies. "Yksi askel vielä ja te saatte maistaa luotejamme!"

"Hassutuksia!" nauroi Jimi. "Ette vaan peljänne rauhallisia ihmisiä. Säästäkää luotinne! Onhan meilläkin luodit pyssyissämme."

Miehet eivät ampuneet; ehkeivät he todellakaan mitään peljänneet, vaan tahtoivat vaan uhitella, mutta ehkä veljesten varma ryhti myös heihin vaikutti. He päästivät heidät tulemaan, mutta eivät laskeneet aseitaan.

Se, joka oli käskyn antanut, oli hartiakas, lyhytkasvuinen mies. Paksu, musta parta peitti kasvojen alaosan, jotta huulia ei näkynyt; kuitenkin saattoi puheesta kuulla, että hän oli ristisuinen.

Kun nyt Hono-veljekset pysähtyivät hänen eteensä, sanoi hän äreällä äänellä:

"Ettekö tunne lakia ja järjestystä täällä lännessä? Jota käsketään pysähtymään, hänen tulee pysähtyä. Saatte kiittää armahtavaisuuttamme, että vielä elätte."

"Älä lörpöttele, mies!" vastasi Jimi. "Ketä teidän tulee sitte kiittää siitä, että vielä elätte? On meilläkin aseet. Lännen lain tunnemme varsin hyvin; se kuuluu: ammu heti jokaista, joka sinuun tähtää! Te olette nostaneet aseenne meitä vastaan, emmekä me ole tavanmukaisesti teitä vastanneet siitä syystä, että heti näimme, ettei teissä ole miestä varmasti ampumaan. Teidän kuulanne olisi varmaan lentänyt penikulman etäisyydellä meistä."

"Tuli ja leimaus! Siinä suuresti erehdyitte. Sadan askeleen päästä ammumme kärpäseltä pään; tietäkää se! Missä tarkoituksessa te oikeastaan kuljeskelette näillä seuduin?"

"Sen osaatte kai parhaiten itse keksiä. Tahdomme nähdä ensi auringonpimenemisen, joka kuuluu olevan täällä parhaiten nähtävissä."

Parrakas mies ei tiennyt, miten hänen oli ottaminen tuota hyvin totisella äänellä annettua vastausta. Hän näytti epäilevän ja vastasi:

"Koska se alkaa?"

"Tänä iltana, viisi minuuttia ja yksitoista sekuntia yli kahdentoista. Sen sanon teille, että auringonpimennys keskiyön aikaan on mielelle makeinta!"

"Mies, teettekö meistä pilkkaa?" huusi toinen kiukustuneena. "Kyllä me sen halun teistä pian lopetamme. Emme ole tässä nenästä vedettävinä. Teidän nenänne sopivat siihen paremmin. Varokaa, ettemme kajoo niihin!"

"Oo", nauroi Jimi. "Sen saatte kernaasti tehdä. Ei meillä ole mitään sitä vastaan. Mutta varotukseksi sanon vaan teille: meidän nenämme ovat latingissa, niinkuin kai näette. Jos vähänkin niihin kajoo, laukeevat ne heti ja sentähden niitä laajalti peljätään. Tahi ettekö te, herrani, olisi kuulleet puhuttavan Hono-veljeksistä?"

"Honottajat? Olisitteko niitä?" huudahti hän. "Tuhat tulimmaista! Kyllä me olemme teistä paljon kuulleet. Jimi ja Timi, Timi ja Jimi, kuuluvat olevan helsingin hauskoja poikia, joita aina olen halunnut saada tavata. Iloitsen suuresti, kun toivoni nyt toteutuu. Teidän nenänne kuuluvat osaavan tehdä mitä kauniimpia keikahduksia. Toivon, että huvitatte meitä klovni-näytelmällä. Löydätte meistä tarkat ja kiitolliset katseliat. Me maksamme hyvin: viisi senttiä mieheltä ja yksi sentti hevoselta."

"Se joltakin kuuluu. Tuskin uskalsimme semmoisia tuloja tässä sirkuksessa odottaakaan. Mutta me esiinnymme vaan auringonpimenemisen aikana, saatte siis odottaa kello kahteentoista yöllä. Mutta jos ette tahdo niin kauvaa odottaa, niin saatatte itse heittää muutaman kuperkeikan sillä välin. Sen konstin kai osaatte, sillä näytätte siltä, kuin olisitte hiljakkoin karanneet jostakin apinahäkistä."

"Mies, älä ole liiaksi rohkea! Huvittelemme mielellämme, mutta itse emme esiinny."

"Vai niin, kuulutte siis hienompiin babiaaneihin. Mutta valitettavasti sitä ei voi päältä nähdä, ja tehkää sentähden hyvin ja antakaa minulle anteeksi. Saaneeko tietää, minkä nimen ovat kunnioitettavat vanhempanne teille antaneet?"

Nämät sanat lausuttiin niin sydämmeen käyvällä ystävällisyydellä, ettei partaniekkakaan voinut käydä röyhkeämmäksi. Hän vastasi:

"Minun nimeni on Isäntä. Toverien nimet saavat jäädä mainitsematta. Ette kumminkaan voisi pitää niitä muistissanne, koska päänne näkyy olevan sangen surullisessa tilassa. Mistä oikeastaan tulette?"

"Tuolta seudulta takanamme päin."

"Ja mihin aiotte?"

"Tuonne seudulle edessämme päin."