Part 4

"Sekä hän että te", vastasi herra Philip. "Muuan todistaja on vannonut, että rikoksen tekijä on emäntänne, ja että te olette hänen kanssarikollisensa."

"Kuka on se todistaja?"

"Emäntänne kamarineiti, joka aamulla saapui veljeni luo ja teki asianomaisen valan."

"Se todistus on väärä!" huudahdin minä kiivaasti, "se on väärä sekä emäntääni että minuun nähden."

"Minä toivon -- niin, tahdon sanoa enemmänkin, minä uskonkin, että niin on asian laita", virkkoi herra Philip. "Mutta täytyy tietysti tulla todistetuksi, että hän on vannonut väärin, ja kuulustelu on pidettävä tavanmukaisessa järjestyksessä. Te lähdette vaunuilla toisen seuralaiseni mukana; minä jään tänne sen miehen kanssa, joka jäi odottamaan eteiseen, ja ennenkuin emäntänne vangitaan, toimitan minä tänne lääkärin, jonka on ratkaistava, voidaanko emäntänne nykyisessä tilassaan siirtää täältä pois."

"Voi emäntä raukkaani!" huudahdin minä. "Tästä koituu hänen kuolemansa."

"Minä pidän huolen siitä, ettei isku kohtaa häntä liian kovasti, vaan niin lievästi kuin mahdollista. Olen tullut tänne yksinomaan sitä varten. Minä kunnioitan häntä suuresti ja otan syvästi osaa hänen murheeseensa, jonkavuoksi minä koetan auttaa kaikin mahdollisin tavoin häntä kantamaan tätä kuormaa."

Kuulla mitä hän sanoi ja huomata, että hän todella tarkoitti hyvää, oli ensimäinen pieni lohdutus siinä kamalassa onnettomuudessa, joka meitä oli kohdannut. Minä tunsin rajua vihaa sitä naista kohtaan, joka oli tehnyt kaikkensa häväistäkseen emäntäni hyvän nimen ja maineen sekä tehdäkseen lopun minunkin elämästäni; mutta muuten olin minä tuosta odottamattomasta iskusta aivan lamautunut. Herra Philipin täytyi huomauttaa, että minun oli jo aika nousta vaunuihin, sillä viivytteleminen ei olisi miksikään hyödyksi; minä noudatin hänen kehotustaan ja sanoin hänelle hyvästi. Mutta minun silmieni edessä oli aivan kuin sumua, niin etten löytänyt ovea. Herra Philip aukaisi sen minulle ja lausui pari ystävällistä sanaa, jotka tuskin kuulin. Eteisessä odottanut mies saattoi minut vaunuihin ja minut vietiin pois -- vankina ensi kerran elämässäni.

Matkalla rauhantuomarin luo käytin minä kaiken jälelläolevan ajatuskykyni keksiäkseni syyn Josephinen uskottomaan vilppiin ja valheeseen.

Minun mieleeni palasi nyt hämärästi hänen ulkomuotonsa ja käytöksensä sinä onnettomana päivänä, jolloin emäntäni oli siinä määrässä unohtanut itsensä, että oli lyönyt häntä, ja minä tulin siihen johtopäätökseen, että se oli ainakin osaksi aiheena Josephinen katalaan menettelyyn. Mutta oliko se ainoa syy hänen kostoonsa emännälleni? Ja vaikka olisikin, niin mitä pahaa minä olin tehnyt häntä vastaan? Miksi minutkin sekotettiin vyyhteen? Minun oli mahdotonta löytää vastausta näihin kysymyksiin, vaikka kuinka aivojani ponnistin.

Minut vietiin vielä samana päivänä rauhantuomarin eteen, ja Josephinea, tuota katalaa olentoa, kuulusteltiin minun läsnäollessani. Heti kun näin hänen syntisen levolliset ja ivansävyiset kasvonsa, tunsin minä sellaista inhoa, etten senjälkeen katsahtanut häneen enää kertaakaan koko kuulustelun aikana. Ne vastaukset, jotka hän nyt antoi, olivat vain hänen jo aikaisemmin valallaan vahvistaman kertomuksen kertausta. Minä kuuntelin hänen sanojaan mahdollisimman tarkkaavaisesti, enkä voinut olla suuresti ihmettelemättä, miten uskomattoman taitavasti hän osasi sekottaa valhetta ja totta syytökseensä emäntääni vastaan.

Hän esiintoi pääasiallisesti seuraavaa: Kerrottuaan herra James Smithin saapumisesta Darrock Halliin tunnusti todistaja, Josephine Durand, hiipineensä kuuntelemaan musiikkisalin oven luo, kuultuaan sieltä kiivaita sanoja; ja sitten toisti hän todenmukaisesti emäntäni ja hänen miehensä välisen riidan lopun. Kun hän sitten niiden vihaisten sanojen vuoksi, joita puolisot olivat vaihtaneet keskenään, pelkäsi, että jotain tapahtuisi, oli hän valvonut huoneessaan, joka oli samassa kerroksessa kuin emäntäni makuukamari. Hän oli kuullut kello yhden ja kahden välillä aamulla emäntäni huoneen oven hiljaa avattavan -- oli seurannut emäntääni, jolla oli pieni lamppu kädessään, alas rappusia ja sitten käytävää pitkin, missä hän, todistaja, piiloutui erääseen nurkkaan -- oli nähnyt emäntäni ottavan tikarin käytävässä olevasta vanhojen aseiden kokoelmasta -- oli seurannut häntä jälleen ja nähnyt hänen menevän sisään punaiseen huoneeseen -- oli kuullut hra James Smithin hengittävän raskaasti ja siitä päättänyt, että hän nukkui -- oli hiipinyt punaisen huoneen vieressä olevaan asumattomaan huoneeseen ja odottanut siellä noin neljännestuntia, kunnes emäntäni tuli ulos tikari kädessä -- oli jälleen seurannut emäntääni ja nähnyt hänen asettavan tikarin entiselle paikalleen -- oli nähnyt emäntäni kääntyvän eräälle sivukäytävälle, joka johti minun huoneeseeni -- oli kuullut hänen naputtavan minun ovelleni ja minun vastaavan sekä aukaisevan oven -- oli jälleen lymynyt käytävässä -- oli nähnyt emäntäni ja minun menevän punaiseen huoneeseen, mutta peläten, että hänet huomattaisiin ja mahdollisesti murhattaisiin, hiipinyt takaisin huoneeseensa ja viettänyt siellä lopun yötä.

Vahvistettuaan valallaan nämä kamalat valheet selitti hän olevansa varma siitä, että emäntäni oli murhannut herra James Smithin ja että minä olin hänen kanssarikollisensa, vakuutti Josephine vielä lisäksi, että herra Meeke oli rouva Smithin rakastaja, jota herra Smith oli kieltänyt käymästä talossa, mutta että joka kuitenkin ei tätä kieltoa noudattanut, vaan sattui sinäkin iltana, kun herra Smith saapui kotiin, olemaan kahdenkesken emäntäni kanssa. Siinäkin oli vähän totta, mutta siihenkin sekotetun valheen jyväsen osasi hän peittää hyvin viekkaasti.

Nyt kysyttiin, mitä minulla oli sanottavaa edellisen johdosta.

Minä vastasin, että olin syytön, mutta että tahdoin odottaa lainopillista avustajaa, ennenkuin halusin esittää puolustukseni. Tuomari ilmotti, että minua edelleenkin pidettäisiin vangittuna, ja siihen päättyi kuulustelu. Kolmen päivän perästä kuulusteltiin onnetonta emäntääni. Minun ei annettu häntä puhutella. Ainoa minkä tiesin oli, että asianajaja Lontoosta oli saapunut häntä puolustamaan. Hänet sain tavata saman päivän iltana. Kysyessäni, miten oli emäntäni laita, pudisti hän surullisesti päätään.

"Minä pelkään", sanoi hän, "että tämä kauhea tilanne, johon tuo kurja nainen oli hänet saattanut, tuottaisi hänelle enemmän tuskaa kuin hän saattoi kestää. Jo entisistä onnettomista tapauksista suuresti heikontuneena oli tämä viimeinen isku, niin varovaisesti kuin herra Philip Nicholson olikin koettanut häntä siihen valmistaa, hänet musertanut kokonaan. Kuulustelussa osotti hän merkillistä tunteettomuutta. Hän vastasi kaikkiin hänelle tehtyihin kysymyksiin selvästi, mutta aivan koneellisesti, kertaakaan muuttamatta ääntä tai kasvojen väriä. Silloin on laita hyvin hullusti, William, kun naiset eivät voi itkulla purkaa tunteitaan, ja teidän emäntänne ei Darrock Hallista lähdettyään ole vuodattanut ainoatakaan kyyneltä."

"Mutta", sanoin minä, "ellei kuulustelu minun kanssani ole osottanut, että Josephine on todistanut väärin, niin eikö edes emäntäni vastaukset ole sitä näyttäneet toteen?"

"Sitä ei voida millään muulla näyttää toteen", vastasi asianajaja, "kuin että herra James Smith saadaan tuoduksi tänne tai ainakin voidaan laillisesti todistaa, että hän on elossa. Minä olen varma siitä, että rauhantuomarikin on vakuutettu Josephinen tehneen väärän valan ja että hän uskoo siihen emäntänne vakuutukseen, että se uhkaus, minkä hän onnettomuudekseen tuli miestään vastaan lausuneeksi, tarkotti ainoastaan sitä, että hän aikoi seuraavana aamuna matkustaa teidän kanssanne minun luokseni Lontooseen saadakseen itsensä laillisesti suojatuksi miehensä tunnotonta käytöstä vastaan. Herra Nicholson uskoo niinkuin minäkin, että herra James Smith hiipi tiehensä Darrock Hallista yöllä, peläten, että häntä tultaisiin syyttämään kaksoisnaimisesta. Mutta ellen minä saa käsiini herra Smithiä, ellen minä voi selittää veripilkkuja yöpaidassa, niin asia jää huonolle kannalle. Emäntänne kiivaat sanat, puolisoiden huono väli sekä se seikka, että emäntänne jatkoi seurustelua herra Meeken kanssa, kaikki ne asianhaarat puhuvat meitä vastaan. Tuomari ei voi tehdä muuta kuin lykätä jutun käsittelyä lisätodisteiden hankkimista varten ja pitää teitä molempia vangittuina."

"Mutta miten ihmeessä sitten voidaan näyttää toteen meidän viattomuutemme?" kysyin minä.

"Ei muuten, kuin että löydämme herra James Smithin ja saamme hänet pakotetuksi saapumaan tänne."

"Luuletteko, että hän, jos hänet tavataan, kieltäytyy tulemasta, kun saa kuulla, mistä kauheasta rikoksesta hänen vaimoaan syytetään. Hän on kyllä kurja heittiö, sen tiedän, mutta..."

"Minä luulen, ettei hän kuitenkaan ole niin häpeämätön, että kieltäytyy tulemasta, jos hän ei joudu vaaralle alttiiksi. Mutta muistakaa, että hän on kaksoisnaimisissa ja pelkää, että emäntänne panee hänet siitä syytteeseen."

Minä olin sen seikan unohtanut; minun toivoni laski, enkä minä enää lausunut sanaakaan.

"Sotii melkein maan lakeja vastaan selvittää emäntänne ja hänen puolisonsa väli yksityistä tietä. Kaiken sen perusteella, mitä tiedämme herra James Smithistä on meidän velvollisuutemme rehellisinä kansalaisina antaa viranomaisille sellaiset tiedot hänestä, että hän asetetaan syytteeseen menettelystään. Minä sanon teille, että ellen minä olisi emäntänne sukulainen, epäilisin suuresti antautua ajamaan koko asiaa. Mutta minun on nyt täytynyt ryhtyä sellaisiin toimenpiteisiin, että herra James Smith saadaan vakuutetuksi siitä, ettei häntä, jos hän saapuu rauhantuomarin luo, kohdella ansion mukaan. Kun hän kuulee asian laidan, luulen, että hän meitä uskoo -- tietysti yhä ainoastaan edellyttäen, että saamme hänet käsiimme. Kaikki etsiskelyt tällä paikkakunnalla ovat olleet tuloksettomia. Olen tämän päivän postissa lähettänyt herra Darkille toimintamääräykset sekä samalla laatinut erinäisiin lehtiin erääseen vissiin muotoon laaditut ilmotukset. Voitte luottaa siihen, että kaikki mahdolliset keinot käytetään hänen olinpaikkansa ilmisaamiseksi. Minulla on kuitenkin tehtävä teille muuan tärkeä, Josephineä koskeva kysymys. Ehkä hän tietää enemmän kuin me luulemmekaan; ehkä hän tuntee salaisuuden herra Smithin kaksoisnaimisesta, ja säästää sen tietonsa hätävaraksi meitä vastaan. Jos niin on laita, niin täytyy minun käyttää jotain muutakin keinoa kuin syyttää häntä väärästä valasta. Mikähän oikeastaan on aiheuttanut hänet tekemään näin katalan teon, William?"

"Että mitäkö hänellä on minua vastaan?"

"En tarkota sitä. Minä ymmärrän varsin hyvin, että hänen täytyy syyttää teitäkin, saadakseen ilmiantonsa todenmukaisemmaksi. Hän tarkottaa, että te olette auttanut emäntäänne ruumiin kätkemisessä. Mutta jokin erityinen seikka täytyy olla asian alkujuuri. Onko sattunut jotain riitaa emäntänne ja Josephinen välillä?"

Minä kerroin hänelle tapauksen, jolloin emäntäni tuli lyöneeksi Josephinea, ja minä kuvailin, minkälainen oli hänen kasvojensa ilme silloin kuin hän näytti minulle merkkiä poskessaan.

"Siinä on tarpeeksi syytä kostonhaluun sellaisessa ilkeäluontoisessa naisessa kuin Josephine", virkkoi asianajaja. "Mutta onko siinä kaikki? Oliko emännällänne jotain erityistä Josephinea vastaan? Hyödyttäisikö se, että emäntänne tulisi tuomituksi, jollain tavoin Josephinea persoonallisesti? Ajatelkaa tarkoin, William! Onko mahdollisesti sattunut joku tapaus, mikä olisi saattanut Josephinen edellyttämään, että emäntänne olisi hänelle vihainen?"

Minä muistin äkkiä emäntäni rannerengasten ja nenäliinojen katoamisen. Minä kerroin siitä asianajajalle ja kuvailin sen hetken, jolloin emäntäni oli huomannut varkauden.

"Epäilikö emäntänne Josephinea ja tekikö hän hänelle kysymyksiä?" kysyi asianajaja kiihkeästi.

"Ei, herra. Ennenkuin emäntäni oli ehtinyt sanoa sanaakaan, kysyi Josephine röyhkeästi, epäiltiinkö ehkä häntä ja ilmotti julkeasti, että hän kyllä heti antaisi tutkia laatikkonsa."

Asianajaja kävi tulipunaiseksi. Hän hypähti ylös tuoliltaan ja löi minua olalle niin kovasti, että minä luulin hänen tulleen hulluksi.

"No jumalan kiitos", huudahti hän, "vihdoinkin meillä on yksi valtti tuota pirullista naista vastaan!"

Minä katselin häntä hämmästyneenä.

"Hyvä ystävä", jatkoi asianajaja, "ettekö käsitä, miten asian laita on? Josephine on varas. Minä olen siitä yhtä varma kuin että te nyt istutte siinä. Hän ei ole tehnyt tuota hävytöntä syytöstä emäntäänne vastaan ainoastaan siksi, että saisi kostaa, -- se on myös parhain keino, millä hän peittää varkautensa ja saa pitää koristeet omanaan. Hänellä on nyt hyvää aikaa kätkeä ne. Odottakaa! Minun täytyy tietää tarkalleen, mitä nuo korukalut ovat. Kaksi rannerengasta, kolme sormusta ja joukko pitsinenäliinoja. Eikö niin?"

"Niin, herra."

"Emäntänne saa kuvailla minulle nuo tavarat yksityiskohtaisemmin, ja sitten minä ryhdyn tarpeellisiin toimenpiteisiin. Hyvästi, William! Säilyttäkää rohkeutenne. Minun on syy, ellei Josephine kohta joudu oikeaan paikkaansa -- syytettyjen penkille."

Tämän sanottuaan hän lähti.

Kului monta päivää ennenkuin näin hänet jälleen. Se tapahtui vasta silloin kun juttumme oli uudelleen käsiteltävänä. Emäntääni kuulusteltiin nyt samalla kertaa kuin minuakin. Minä aivan pelästyin nähdessäni hänet, sillä niin murtuneelta hän näytti. Hänen kasvonsa olivat melkein kokonaan muuttuneet; ne olivat kapeat ja sisäänpainuneet kuin vanhan vaimon. Hänen hiljaista, melkein tajutonta käytöstään oli liikuttavaa katsella. Hän kääntyi minun puoleeni ja kuiskasi heikosti hymyillen: "Minä olen pahoillani, William, että tekin saatte kärsiä, minä olen siitä suuresti pahoillani." Mutta heti senjälkeen saivat hänen kasvonsa entisen ilmeensä: jäykän, toivottoman. Hän oli muuttunut siinä määrässä, että tuskin olisivat hänen läheisimmätkään ystävänsä tunteneet häntä.

Meidän kuulustelemisemme oli ainoastaan muodollinen. Ei esitetty mitään uusia todisteita meidän puolestamme eikä meitä vastaan.

Minä kysyin yksityisesti, oliko toivoa herra Smithin löytämisestä. Hän katsahti minuun salaperäisesti ja virkkoi:

"Toivon parasta."

Kysäsin vielä, oltiinko onnistuttu millään tavoin pääsemään perille Josephinen syyllisyydestä varkauteen.

"Minä en koskaan kerskaile", vastasi hän, "mutta niin viekas kuin hän onkin, niin ihmettelenpä, ellemme herra Dark ja minä ole sentään häntä taitavampia."

Herra Dark! Siinä nimessä oli jotain, mikä saattoi minut rauhallisesti katsomaan tulevaisuuteen. Ja ellen alituiseen olisi muistanut onnettoman emäntä raukkani surullisesti muuttuneita kasvoja, täytyy minun tunnustaa, etten olisi ollut toisen ja kolmannen oikeudenkäynnin välisenä aikana erityisen alakuloinen.

VI.

Odottamaton todistaja.

Kolmannessa kuulustelussa näin minä sellaisia todistajia, jotka eivät olleet ennen läsnä. Suureksi ihmeekseni oli salissa nyt kolme palvelijaa Darrock Hallista sekä kolme tai neljä tilan vuokraajaa, jotka asuivat lähinnä kartanoa. He istuivat kaikki yhdessä ryhmässä rauhantuomarin toisella puolen. Heitä vastapäätä, aivan oven vieressä seisoi vanha ystäväni herra Dark nuuskarasioineen, iloisine naamoineen ja siristävine silmineen. Hän nyökkäsi minulle niin huolettomasti kuin tämä tapaaminen olisi sattunut jossain iloisessa tilaisuudessa. Kamarineiti Josephine istui todistajain puolella, kuitenkin jotenkin lähellä emäntääni, jonka ulkomuoto ei ainakaan ollut muuttunut parempaan päin. Hänen vieressään oli asianajajamme, ja minä seisoin emäntäni tuolin takana.

Kun me sitten kaikki näin olimme paikoillamme astui sisään rauhantuomari, herra Robert Nicholson. Ehkä se oli vain kuvittelua, mutta minä olin hänen silmistään lukevinani, että jotain tärkeätä oli tapahtunut sitten edellisen kuulustelun.

Notario luki Josephinen todistuksen ja häneltä kysyttiin, oliko hänellä siihen mitään lisättävää. Hän vastasi kieltävästi. Senjälkeen kysyi tuomari asianajajaltamme, tahtoiko hän kuulusteltavaksi ketään uusia todistajia.

"Minulla on muuan todistaja, jonka läsnäolo oikeuttaa minut vaatimaan, että syytetyt vapautetaan."

"Missä on se todistaja?" kysyi tuomari, katsoen samalla tarkkaan Josephinea.

Asianajajan viittauksesta poistui herra Dark, mutta palasi heti takaisin seurassaan todistaja. Minun sydämeni alkoi sykkiä niin, että se oli vähällä puhkaista rintani. Silloin siinä seisoi herra James Smith. Hänen pitkä tukkansa oli leikattu ja leukaparta ajeltu pois. Mutta hän oli terve ja reipas kuten aina.

Josephinen raudankovat kasvot kestivät merkillisen hyvin herra Smithin ilmaantumisen. Tosin kyllä pusertuivat hänen ohuet huulensa tiiviisti yhteen ja hänen kaulalihaksensa värähtivät, mutta hän ei lausunut sanaakaan, ei tehnyt pienintäkään merkkiä. Vieläpä säilytti värinsä hänen keltainen hipiänsäkin.

"On tarpeetonta", sanoi asianajaja, "että tuhlaan sanoja selvittääkseni sen väärän syytöksen kataluutta, mikä on tehty niitä henkilöitä vastaan, joiden asiaa olen ajamassa; tämän herran läsnäolo on kylläksi vapauttamaan heidät kaikesta edesvastuusta. Hän on herra James Smith, joka on väitetty tulleen murhatuksi Darrock Hallissa."

"Se ei ole hän!" huusi Josephine kimakasti. "Tuo mies on petturi. Minä väitän, ettei hän ole herra James Smith."

"Luonnollisesti te niin väitätte", virkkoi asianajajamme, "mutta meidän aikomuksemme on todistaa, että hän on herra James Smith."

Ensimäinen todistaja oli herra Philip Nicholson. Hän otti valalleen nähneensä ja puhuneensa herra Smithin kanssa ainakin kymmenen kertaa, ja se henkilö, joka nyt seisoi hänen edessään, oli sama herra Smith, joskin hänen tukkansa oli leikattu ja parta oli ajeltu pois.

"He ovat kaikki yhdessä juonessa!" kähisi Josephine.

"Ellette ole vaiti", virkkoi tuomari, "niin teidät viedään ulos. On ehkä soveliasta", jatkoi hän, asianajajan puoleen kääntyen, "että te nyt annatte toistenkin todistajain tunnustella herra Smithiä."

Senjälkeen sai todistaa muuan palvelija Darrock Hallista.

Hänen herransa ulkomuoto näytti häntä hämmästyttävän aika lailla. Mutta ei siinä yksin, sillä herra Smithin kasvojen muoto ja käytöstapakin olivat muuttuneet. Niin katala mies kuin herra James Smith olikin, täytyy minun tunnustaa, että nähdessään onnettoman vaimonsa, osotti hän sekä säikähdystä että häpeäntunnetta. Palvelija, joka oli tottunut saamaan häneltä tyrannimaisia silmäyksiä sekä kuulemaan tuimia käskyjä, epäili ja sammalteli, kun häneltä kysyttiin, ottaako hän valalleen, että esitetty henkilö oli hänen isäntänsä herra James Smith.

"Minä en voi sanoa sitä varmuudella", virkkoi mies ja näytti aivan hämmentyneeltä. "Hän on kyllä toiselta puolen isäntäni näköinen, mutta toiselta puolen ei. Jos hänellä olisi pitkä tukka ja leukaparta, ja jos hän olisi, niin sanoakseni, käytökseltään hieman raaka ja komentava, niin voisin kyllä vannoa, että se on hän."

Onneksi tapahtui nyt, että herra James Smith, joka alussa oli näyttänyt hämmästyneeltä ja nololta, äkkiä suutahti siitä, että joku palvelija häntä tuolla tapaa katsahteli ja arvosteli, vieläpä kehtasi epäillä, oliko hän hänen isäntänsä.

"Etkö sinä, senkin tyhmyri, voi sanoa suoraan, tunnetko minut vai etkö!" karjasi hän kiivastuneena.

"Se on hänen äänensä", vakuutti palvelija nyt. "Niin", lisäsi hän, "olkoon hänellä leukaparta tai ei, mutta kyllä minä nyt todellakin voin varmasti sanoa, että se on hän."

"Ja jos yhä edelleen epäillään, onko hän herra James Smith", virkkoi herra Dark veikeästi, astuen esiin, "niin on minulla tässä mukanani pieni paketti, jonka sisältö varmasti auttaa asiaa eteenpäin."

Senjälkeen avasi hän paketin ja otti sieltä esiin hiustukon, painaen sen herra Smithin päälaelle.

"Sopii mainiosti, eikö niin", jatkoi herra Dark. "Mutta herra Smithin on tietysti hauskempaa pitää päänsä vilpoisena. Leukaparta on minulla myöskin mukanani, mutta vaikeata on sitä enää paikalleen kiinnittää."

"Valhetta! Valhetta! Valhetta!" kirkui Josephine, joka nyt oli kokonaan menettänyt itsehillitsemiskykynsä.

Tuomari antoi kahdelle oikeudenpalvelijalle merkin viedä hänet pois, ja hänet saatettiin viereiseen huoneeseen.

Nyt sai todistaa eräs toinen palvelija Darrock Hallista sekä hänen jälkeensä tilan vuokraajat. He ottivat valalleen, että kyseessäoleva henkilö oli herra James Smith.

"On tarpeetonta kuulustella enää useampia todistajia", lausui tuomari. "Kaikki muodollisuudet on suoritettu ja tehty syytös raukeaa. Minulle on todellakin suuri ilo laskea syytetyt heti vapaiksi sekä ilmottaa, että he lähtevät täältä henkilöinä, joiden nimi eikä kunnia ole vähimmälläkään tavalla tahrattu."

Senjälkeen kumarsi hän syvään emännälleni ja hetken vaiti oltuaan lausui herra James Smithin puoleen kääntyen.

"Olen tähän saakka pidättynyt koskettelemasta asioihin, jotka eivät ole suoranaisessa tekemisessä tämän jutun kanssa", lausui hän. "Mutta nyt kun olen täyttänyt velvollisuuteni tuomarina, en voi olla lausumatta herra James Smithille syvintä paheksumistani hänen menettelynsä johdosta. Mitä syitä hänellä lienee ollutkin, on hän joka tapauksessa antanut aihetta hirvittävään syytökseen turvatonta naista sekä alemmalla arvonasteella olevaa kansalaista vastaan, joiden kunniaa ja hyvää nimeä ei kukaan ole hetkeäkään epäillyt. Herra Smithin vallassa on joko selittää tai olla selittämättä salaperäinen katoamisensa Darrock Hallista sekä syyn siihen, miksi hän on katsonut sopivaksi tehdä itsensä mahdollisimman vieraan näköiseksi. Häntä vastaan ei ole mitään laillista syytettä, mutta siveelliseltä kannalta katsoen pitäisin itseäni arvottomana tuomarina, ellen lausuisi mielipiteenäni, että hänen menettelynsä on ollut suuressa määrin ajattelematonta, sydämetöntä ja petoksellista."

Tähän ankaraan moitteeseen vastasi herra James Smith -- jota oli nähtävästi etukäteen neuvottu, mitä hänen tulisi sanoa -- että saapuessaan rauhantuomarin luo, tahtoi hän ainoastaan täyttää velvollisuutensa ja tarkalleen noudattaa lain määräystä. Mikään muu seikka ei olisi saanut häntä pakotetuksi tulemaan. Tämän velvollisuutensa täytettyään jätti hän mieluummin tuomarin moitteen vastausta vaille kuin rupesi paljastamaan arkoja perhesalaisuuksia. Tämä oli kaikki mitä hän halusi sanoa ja toivoi nyt vain saada lähteä matkoihinsa.

Siihen suostuttiinkin. Käännyttyään ja mennessään huoneen yli, pysähtyi hän emäntäni luo, lausuen hänelle pidätetyllä, matalalla äänellä:

"Ehkä olen jossain suhteessa menetellyt väärin sinua kohtaan, mutta se ei koskaan ole ollut tarkotukseni. Minua tämä kaikki suuresti pahottäa. Onko sinulla minulle jotain sanottavaa ennenkuin poistun?"

Emäntäni nyyhkytti ja peitti kasvonsa. Hra Smith odotti, mutta kun ei hän saanut mitään vastausta, kumarsi hän kohteliaasti ja lähti. Tuskin saatoin silloin aavistaa, että se oli heidän viimeinen tapaamisensa.

Kun hän oli mennyt, kääntyi asianajaja rauhantuomarin puoleen ja pyysi saada mainita jotain Josephine Durandia koskevaa.

Kun tämä nimi mainittiin, kuiskasi emäntäni asianajajalle kiireisesti jotain; tämä katsahti hra Philip Nicholsoniin, joka heti nousi ja tarjosi emännälleni käsivartensa. Minä aioin seurata heitä, mutta herra Dark pysäytti minut, pyytäen minun jäämään saliin vielä pariksi minuutiksi, että saisin ilon kuulla "jutun lopun".

Sillä aikaa oli tuomari käskenyt tuoda sisään Josephine Durandin.

"Te tietysti vaaditte hänelle edesvastuuta väärästä valasta?" virkkoi tuomari, kääntyen asianajajan puoleen.

"Väärästä valastako?" kysyi Josephine ilkeästi hymyillen.

"No niin, hyvä on! Mutta minullapa on vielä pari seikkaa mainitsematta. Luulette kai, että minä nyt olen kokonaan voitettu, niinkö? Kuitenkin osaan minä teidät vielä kelpo lailla kuumentaa!"

"Hänellä on tiedossa, että herra Smith on tehnyt itsensä syypääksi kaksoisnaimiseen", kuiskasi herra Dark minulle.

Niin olikin asianlaita. Hän oli nähtävästi kuunnellut oven takana kauvemmin kuin olin luullutkaan ja kuullut sanat "sinun uusi vaimosi". Ehkä hän myöskin oli nähnyt, minkä vaikutuksen se teki herra Smithiin.