Part 3

Hän meni alukselleen ja ilmotti luopuneensa suunnitelmastaan matkustaa Ruotsiin ja päättäneensä sensijaan tehdä pitkiä kalastusmatkoja Skotlannissa. Senvuoksi antoi hän määräyksen, että alus oli jätettävä satamaan; hän antoi kapteenille lomaa, niin että hän pääsi lähtemään perheensä luokse Cowesiin ja maksoi koko laivamiehistölle palkan, perämiehestä kokkipoikaan saakka. Siten pääsi hän kaikista niistä henkilöistä, jotka tunsivat hänet tässä kaupungissa. Hänet voitiin nyt ilman vaaraa kuuluttaa uuteen avioliittoonsa; hänen hyvin tavallinen nimensä suojeli häntä siitäkin, ettei uutinen herättänyt erityisempää uteliaisuutta; kaikki hänen ystävänsä ja tuttavansa, vieläpä hänen oma vaimonsakin saattoivat lukea uutisen hänen kihlautumisestaan siihen sen enempää merkitystä panematta.

Viikkoa jälkeen kuin hänen laivamiehistönsä oli matkustanut pois kaupungista meni hän naimisiin mainitun kapteenin tyttären kanssa. Tytön isä oli yleisesti tunnettu itsekkääksi, itaraksi mieheksi, joka oli hyvin halukas saamaan rikkaan vävyn, ja senvuoksi hänellä ei ollut mitään vastaan, että häitä kiirehdittiin. Vihkiäisissä olivat läsnä morsiamen vanhemmat sekä muutamat läheiset sukulaiset ja ystävät, ja nuori pari lähti heti häämatkalle ylämaan järville.

Mutta parin päivän perästä palasivat he takaisin aivan odottamatta. Nuori aviomies -- joka nähtävästi katsoi varmemmaksi oleskella kauempana Englannista -- oli niin houkuttelevalla tavalla kuvaillut armaalleen etelän ihanuuksia, että tämä alkoi tuntea vastustamatonta halua nähdä Espanjan ja Italian. Hän oli purjehtinut isänsä mukana, ja oli siis hyvin tottunut merielämään sekä ehdotti matkaa Välimerelle. Hänen rakastettava miehensä ei tietysti voinut muuta kuin suostua suloisen vaimonsa pyyntöön, ja siksi he palasivat varustamaan huvialusta valmiiksi lähtöä varten.

Eihän tämä käänne mitenkään herättänyt appivanhempien epäluuloja. Äiti piti herra James Smithiä kerrassaan miehen esikuvana. Isä taas kykeni mitä nopeimmin laittamaan aluksen purjehduskuntoon ja pestaamaan siihen tarvittavan miehistön. Ja niin lähti herra James Smith tuota pikaa matkalle Välimerelle sen onnettoman naisen kanssa, joka luuli olevansa hänen vaimonsa. Tälle matkalle lähdettiin ennenkuin herra Dark ja minä olimme jättäneet Darrock Hallin.

Näin kuului todenmukainen kertomus isäntäni kurjasta menettelystä Skotlannissa. Kun herra Dark lopetti kertomuksensa, antoi hän minun ymmärtää, että hänellä olisi vielä jotain lisättävää, vaan että hän oli liian uninen kertoakseen sen sinä iltana. Mutta heti kun heräsimme seuraavana aamuna, otti hän asian puheeksi uudelleen.

"Enhän minä kai eilen illalla vielä ehtinyt jutella kaikkea?" alkoi hän.

"Te kerroitte jo valitettavasti aivan tarpeeksi todistaaksenne, että tuon nimettömän kirjeen sisältö on totta", vastasin minä.

"Niinpä kyllä, mutta mainitsinko jo siitä, kuka tuon kirjeen on kirjoittanut", kysyi herra Dark.

"Ettehän kai tarkota, että olette mahdollisesti saaneet selvän siitäkin?" kysyin minä.

"Hm", virkahti herra Dark ja näytti perin rauhalliselta. "Kuultuani, että teidän erinomainen isäntänne oli erottanut koko laivamiehistönsä, painoin minä sen mieleeni, koska siitä tiedosta mahdollisesti voisi olla hyötyä. Ja oikeassa minä olinkin. Minä nimittäin kysäsin eräältä merimieheltä siellä alhaalla, että sitten kun herra Smith oli maksanut palkat miehilleen, niin lähtivätkö he kaikki heti kotiinsa, vai jäivätkö mahdollisesti tänne ryypiskelemään. Merimies vastasi, että kaikki matkustivat paitsi yksi, joka ilmestyi täällä näkyviin vähän senjälkeen kuin herra Smith oli lähtenyt Välimerelle. -- 'Ehkä hän oli noudattanut isäntänsä esimerkkiä ja ottanut myöskin itselleen vaimon?' kysäsin minä. -- 'Se ei ole ollenkaan mahdotonta', vastasi merimies. 'Mutta lähemmin minä en siitä tiedä, sillä hän lähti sitten äkkiä matkalle etelään'. -- Siinä oli minulle kylliksi. Eikö totta, William, onhan päivän selvää, että hän oli nähnyt kaikki ja ilmotti sitten siitä emännällenne. Me saamme hänet kyllä käsiimme Cowesissa, jos tahdomme, ja pastorinkansliasta täältä saadaan tarpeen tullen todistus herra James Smithin naimisesta. Nyt ei meillä ole muuta tehtävää kuin palata emäntänne luokse kuulemaan, miten hän katsoo parhaimmaksi menetellä. -- Tämä on muuten aika soma juttu, William, aika soma juttu!"

Me palasimme Darrock Halliin niin nopeasti kuin kulkuneuvoilla pääsimme.

Koska emäntäni jo alunpitäen oli ollut varma siitä, että tuon nimettömän kirjeen sisältö oli totta, otti hän vastaan huonot uutisemme jotenkin levollisesti -- ainakin näytti ulkoapäin siltä. Hän hämmästytti herra Darkia suuresti sillä ilmotuksella, ettei hän ryhtyisi mihinkään toimenpiteisiin, vaan että koko tapaus saisi hiljaisuudessa hautautua. Nyt näin arvoisan matkatoverini ensi kerran nolona; ja vaikka hän sai tehtävänsä suorittamisesta aika hyvän palkkion, lähti hän meiltä jotenkin tyytymättömänä.

"Sellainen soma juttu, William, sellainen soma juttu, on kerrassaan synti heittää se kesken!" virkkoi hän melkein surullisena, kun jätimme hyvästit toisillemme.

"Te ette tunne, miten ylpeä ja hienotunteinen minun emäntäni on", sanoin minä. "Hän mieluummin kuolisi kuin esiintyisi julkisesti tuomioistuimen edessä vain saadakseen kostaa miehelleen."

"Te viaton sielu!" huudahti herra Dark. "Luuletteko todellakin, että tällainen tapaus voi pysyä salassa?"

"Miksikä ei, jos me vaan olemme vaiti", vastasin minä.

"Hitto soikoon!" huudahti herra Dark. "Jolleivät muut, niin ainakin herra Smith itse saattaa sen julkisuuteen."

"Herra Smith?" toistin minä hämmästyneenä.

"Aivan niin. Minulla, nähkääs, on hieman kokemusta tällaisissa asioissa, ja siksi vakuutan teille, että te ette ole nähnyt isäntäänne viimeistä kertaa. Muistakaa minun sanani, William: herra James Smith tulee vielä takaisin."

Tämän ennustuksen lausuttuaan pyrähytti herra Dark kelpo annoksen nuuskaa sieramiinsa ja matkusti päämiehensä luo Lontooseen. Kului senjälkeen useita viikkoja ennenkuin minä herkesin pelästymästä joka kerta, kun portin kelloa soitettiin.

IV.

Lyhyt vierailu.

Elämämme Darrock Hallissa sai pian entisen yksitoikkoisen leimansa. Lontoolainen asianajaja kirjoitti emännälleni ja kehotti häntä saapumaan joksikin aikaa vierailulle rouvansa luo. Mutta emäntäni kieltäytyi noudattamasta kutsua, sillä hän ei halunnut mitään seuraa kaiken sen perästä, mitä oli tapahtunut. Vaikkakin hän koetti kaikin tavoin salata mielentilaansa niiltä, jotka olivat häntä lähellä, saatoin ainakin minä huomata, että hän oli syvästi järkytetty häntä kohdanneesta loukkauksesta. Miksi hänen mielentilansa vastaisuudessa muuttuisi, sitä en uskaltanut ajatellakaan.

Kaikeksi onneksi pälkähti hänen päähänsä kutsua jälleen herra Meeke luokseen soittamaan. Emäntäni sanoi hänelle -- ja hän oli mielestäni aivan oikeassa -- että olipa hän luvannut herra James Smithille mitä tahansa, niin ei sellaisilla lupauksilla ollut enää mitään arvoa sen perästä, kun hänen miehensä oli häntä niin törkeästi loukannut. Annettuaan tämän selvityksen jätti hän herra Meeken ratkaistavaksi, voisivatko he jälleen jatkaa viatonta seurusteluaan. Senjälkeen kuin tuo vaatimaton ja avuton pastori oli jonkun aikaa miettinyt asiaa, saapui kuin saapuikin hän vielä kerran viulu kainalossaan Darrock Halliin. Tämä tapaus ei kuitenkaan liene näyttänyt oikein hyvältä maailman silmissä; mutta minun mielestäni ei siinä ollut mitään pahaa. Herra Meeken soitto ja viaton seurustelu emäntäni kanssa oli omiaan paljon virkistämään häntä.

Hänen siis onnistui herra Meeken seurassa kuluttaa pitkää, ikävää aikaansa. Tuli sitten talvi ja kevätkin, mutta herra James Smithiltä ei saapunut mitään tietoja. Talvi oli ollut luminen ja ankara, sekä kevät myöhästynyt ja sateinen. Vasta maaliskuun neljästoista oli todella kaunis keväinen päivä.

Minä mainitsen tämän päivän siksi, että se on unohtumattomasti painunut mieleeni; minä muistan sen aina niin kauan kuin elän.

Päivä alkoi muuten hyvin huonolla enteellä. Emäntäni pysyttelihe sinä aamuna kauan huoneessaan, kuluttaen aikaansa järjestämällä vaatteitaan parissa piironginlaatikossa, joita hän ei ollut avannut pitkiin aikoihin. Vähän ennen aamiaista soitti hän kiivaasti kelloa. Minä kiiruhdin heti ylös katsomaan, mitä oli tapahtunut, ja samoin teki Josephinekin. Hän ehti sisään ennen minua; minä seurasin häntä kintereillä.

"Minulta on varastettu!" sanoi emäntäni kiivaasti. "En tiedä milloin ja miten, mutta joka tapauksessa on poissa kaksi rannerengasta, kolme sormusta ja joukko pitsinenäliinoja."

"Jos teillä on jotain epäluuloja", virkkoi Josephine tavalliseen terävään tapaansa, "niin olkaa hyvä ja sanokaa, ketä te epäilette. Ainakin saatte, milloin vaan haluatte, tutkia minun laatikkoni."

"Kuka on maininnut teidän laatikoistanne?" virkkoi emäntäni vihastuneena. "Olkaa hyvä ja ajatelkaa toisten paremmin, ennenkuin avaatte suunne."

Senjälkeen kääntyi hän minun puoleeni ja selitti, miten hän oli keksinyt varkauden. Minä ehdotin, että me ensin hyvin huolellisesti etsisimme tavaroita, ja ellei siitä olisi mitään tulosta, niin ilmottaisimme asiasta viranomaisille.

Emäntäni hyväksyi ehdotukseni ja me aloimme hakea. Me jatkoimme etsiskelyämme päivällisaikaan saakka, mutta tuloksetta. Minä pyysin saada mennä tekemään tapahtumasta ilmotuksen, mutta emäntäni sanoi, että se oli jo myöhäistä sinä päivänä, sekä käski minun tarjoilla pöydässä kuten tavallisesti ja ilmottaa asiasta vasta seuraavana aamuna. Hän odotti sinä iltana herra Meekeä, ja minä ymmärsin, ettei hän tahtonut minkään poliisikuulustelun keskeyttävän soittelemisen nautintoa.

Päivällisen jälkeen saapui pastori, ja he soittivat kappaleen toisensa perään. Kello kahdeksan vein minä sisään viiniä, soodavettä ja leivoksia. Parhaillaan avatessani soodapulloa kuului ulkoa vaunujen ratinaa ja heti senjälkeen soitettiin portin kelloa.

Olin juuri irrottamassa korkkia, joten en heti siinä silmänräpäyksessä ehtinyt rientää portille, jonkavuoksi sen teki eräs naispalvelijoista. Senjälkeen minä kuulin jotain huudon tapaista ja askeleita, jotka kuulostivat minusta tutuilta.

Emäntäni, joka istui pianon ääressä, katsoi minuun terävästi ja virkkoi:

"William, tunnetteko nuo askeleet?"

Ennenkuin ehdin vastata, aukeni ovi ja sisään astui herra James Smith.

Hänellä oli hattu päässään. Hänen pitkä tukkansa oli riipuksissa takin kaulusta vastaan, ja hänen mustat silmänsä katselivat ensin emäntääni ja sitten herra Meekeä. Hän rypisti silmäkulmiaan ja vetäisi kädellään kiukkuisesti leukapartaansa.

"Oletteko te taaskin täällä?" lausui hän, astuen lähemmäs pientä pappia, joka oli vaipunut istumaan ja piti viulua kädessään kuin pientä lasta.

Kun emäntäni huomasi hänen lähenevän hra Meekeä, nousi hän ja astui hänkin lähemmäs.

"Sinä katala nainen! Voitko katsoa minua kasvoihin tuon kurjan miehen läsnäollessa?" huudahti herrani ja osotti herra Meekeä.

Emäntäni kasvoilla ei näkynyt värettäkään, kun hänen miehensä kääntyi hänen puoleensa. Kaikkein vähiten huomasi hänessä pelkoa, kun he seisoivat siinä, katsellen toisiaan kasvoista kasvoihin, yhtä vähän kuin huomasi emännässäni pienintäkään vihan ilmettä. Tunne siitä loukkauksesta ja vääryydestä, jonka uhriksi hän oli joutunut, ja tietoisuus miehensä rikollisesta menettelystä antoi emännälleni voimaa siihen suureen itsensähillitsemiseen, jota hän tällä hetkellä osotti.

"Minä kysyn sinulta vielä kerran", toisti hra Smith, kun hän ei ollut saanut mitään vastausta, "kuinka sinä rohkenet katsoa minua silmästä silmään tuon miehen läsnäollessa?"

Emäntäni vilkasi hänen hattuunsa, joka yhä edelleen oli hänen päässään.

"Kuka on opettanut sinut tulemaan sisään huoneeseen ja puhuttelemaan naista hattu päässä?" kysyi hän halveksivasti, mutta levollisesti. "Kärsiikö sellaisia tapoja sinun _uusi vaimosi_?"

Minä katsahdin herra Smithiin juuri sillä hetkellä. Hänen luonnostaan tumma hipiänsä muuttui nyt ensin tuhkan harmaaksi ja sitten vaalean keltaiseksi; hän tarttui erään tuolin selkänojaan ja vaipui raskaasti istumaan.

"Minä en ymmärrä, mitä sinä tarkotat", virkkoi hän hetken perästä ja katseli epävarmasti ympärilleen.

"Ymmärrät kyllä", vastasi hänen vaimonsa. "Sinun kielesi valehtelee, mutta sinun katseesi puhuu totta."

Epätoivoisella ponnistuksella ja kooten kaikki voimansa ja julkeutensa päästi hän karkean kirouksen.

Vähän sitä ennen olin minä kuullut hameen kahinaa oven ulkopuolella, mikä seikka saattoi minut ajattelemaan, että joku palvelustytöistä oli seissyt siellä kuuntelemassa. Aioin juuri mennä katsomaan, mutta isäntäni esti minut.

"Laittakaa vuode kuntoon punaisessa huoneessa ja sytyttäkää tuli takkaan", käski herra Smith vihaisen näköisenä ja karskilla äänellä. "Ja sitten kun soitan, tuokaa sisään kuumaa vettä ja konjakkia. Ja te", lisäsi hän, kääntyen herra Meeken puoleen, joka vielä istui paikallaan viulu sylissään, "te jätätte tämän talon, ja ellette sitä tee, niin tietäkää, ettei papinkauluksenne ole teille minkäänlaisena suojelusvälineenä."

Kun emäntäni kuuli nämä loukkaavat sanat, nousi puna hänen poskilleen; mutta ennenkuin hän ennätti mitään sanoa, korotti James Smith äänensä.

"Minä en tahdo kuulla sanaakaan!" huusi hän röyhkeästi. "Sinä olet puhunut mielipuolen tavoin. Sinä olet mielipuoli. Sinä et ole järjissäsi. Niin totta kuin jumala elää annan minä huomenna lääkärin tutkia sinut... Mitä hemmettiä sinä siinä töllistelet?" karjasi hän samassa minulle. "Etkö ymmärrä totella käskyäni?"

Minä katsoin emäntääni. Jos hän sillä hetkellä olisi käskenyt minun hyökätä herra Smithin kimppuun, niin luulenpa, vaikka hän olikin roteva ja voimakas, että olisin voittanut hänet.

"Totelkaa häntä, William", sanoi hän ja painoi kädellään rintaansa, kuin olisi siten koettanut hillitä kohoavaa liikutustaan. "Se on hänen viimeinen käskynsä, jonka hän teille antaa, ja jonka minä pyydän teidän täyttämään."

"Uhkailetko sinä minua, senkin hullu...?"

Hän lopetti lauseensa sanalla, jota minä en voi tässä toistaa.

"Minä sanon sinulle", virkkoi emäntäni herra Smithille, "että sinä olet loukannut minua julmasti, anteeksiantamattomasti etkä sinä enää koskaan toiste saa tilaisuutta häväistä minua niinkuin tänä iltana."

Senjälkeen katsoi emäntäni häneen pitkään ja terävästi, kääntyi ja käveli hiljaa toiseen huoneeseen.

Minuuttia sitä ennen oli herra Meeke käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja livahtanut tiehensä. Minä huomasin, miten hän varovaisesti hiipi ovea kohti ja pelokkaana piti viuluaan peitettynä takinliepeensä alla, ikäänkuin olisi pelännyt, että herra James Smith olisi voinut kohdistaa raivonpurkauksensa sitäkin viatonta esinettä kohtaan. Hän ehti ovelle ennenkuin emäntäni, joka seurasi häntä kohta jäljessä. Herra Meeke jatkoi matkaansa ulos, kun taas emäntäni kääntyi rappuja kohti, jotka johtivat hänen omaan huoneeseensa. Senjälkeen lähdin huoneesta minä, ja herra James Smith jäi yksinään.

Minä ehdin saada herra Meeken kiinni käytävässä ja avasin hänelle eteisen oven.

"Pyydän anteeksi", sanoin minä, "mutta näittekö tullessanne ketään musiikkisalongin oven luona kuuntelemassa?"

"Näin, William", vastasi hän. "Minä luulen, että se oli Josephine, mutta minä olin niin peloissani, etten ole oikein varma asiasta."

Oliko Josephine siis tahallisesti kuunnellut, saadakseen tietoonsa salaisuutemme? Tein sen kysymyksen itselleni mennessäni laittamaan takkavalkeata punaiseen huoneeseen. Muistutellen, milloin rapinan kuulin, tulin minä siihen lopputulokseen, että hän oli kuullut vain riidan lopun. Sanat 'uusi vaimo' oli varmasti lausuttu jo ennenkuin Josephine oli ehtinyt ovelle.

Kun takkavalkea oli sytytetty ja vuode laitettu kuntoon, menin minä musiikkisalonkiin ilmottamaan herra James Smithille, että hänen käskynsä olivat täytetyt. Hän käveli hermostuneesti edestakaisin, hattu vielä päässään. Hän seurasi minua punaiseen huoneeseen sanomatta sanaakaan.

Kymmenen minuutin perästä soitti hän ja pyysi lämmintä vettä ja konjakkia. Kun minä vein ne hänelle, tyhjensi hän parhaillaan pientä matkalaukkuaan, joka oli ainoa tavara, mitä hänellä oli mukana. Hän oli edelleenkin vaiti, eikä näyttänyt panevan minuun mitään huomiota. Minä poistuin huoneesta heti.

Kului yö.

Aamulla kerrottiin minulle, että emäntäni oli niin hermosairas, ettei hän voinut nousta ylös. Se ei minua ollenkaan ihmetyttänyt, kun muistelin edellisen illan tapahtumaa.

Kello yhdeksän vein lämmintä parranajovettä punaiseen huoneeseen. Koputettuani ovelle turhaan kolme kertaa, koetin minä ovea, ja koska huomasin sen olevan auki, astuin sisään.

Minä katsoin vuoteeseen ja katselin ympäri huonetta, mutta herra James Smithistä ei näkynyt jälkeäkään.

Vuodetta oli kyllä käytetty. Hänen yöpaitansa oli heitetty jalkopäähän. Kun minä tartuin siihen ja aioin kääriä sen kokoon, huomasin minä siinä muutamia veritäpliä.

V.

Syytettyinä murhasta.

Minä sekä hämmästyin että pelästyin tavattomasti. Ajattelematta mitään enempää juoksin alas keittiöön ja huusin, että herrallemme oli tapahtunut jotain.

Koko palvelusväki ryntäsi punaiseen huoneeseen, Josephine muiden mukana. Minä, niin sanoakseni, tulin tuntoihini vasta kun huomasin hyvin merkillisen ilmeen hänen kasvoillaan, kun hän katseli paitaa ja punaista huonetta. Kaikki toiset palvelijat olivat aivan säikähdyksissään ja ymmällään, mutta hän yksin säilytti mielenmalttinsa. Hänen kasvoilleen levisi pirullinen tyytyväisyyden ilme, ja hän lähti huoneesta äkkiä, lausumatta kenellekään sanaakaan. Minä huomasin sen, ja se herätti minussa epäluuloja. On tarpeetonta tämän yhteydessä mainita, mitkä ajatukset sillä hetkellä juolahtivat mieleeni, sillä myöhemmin kävi selville, että ne olivat kokonaan väärät.

Saatuani hieman kootuksi ajatuksiani käskin minä kaikkien muiden poistua paitsi kuskin. Hänen kanssaan me sitten tutkimme huoneen.

Punaista huonetta käytettiin yleensä ainoastaan vierashuoneena. Se oli alakerroksessa ja sen ikkunat olivat puutarhaan päin. Ikkunaluukut olivat auki, mutta ikkuna oli alasvedetty. [Englannissa käytetään pystysuoria siirtoikkunoita.] Tuli takassa oli palanut loppuun jo kauan sitten, niin että kamiini oli aivan kylmä. Konjakkipullosta oli juotu puolet sisältöä. Matkalaukku oli poissa. Yhtä vähän vuoteessa kuin muissakaan paikoissa huonetta näkyi mitään väkivallantyön tai kamppailun merkkejä. Me tutkimme tarkkaan joka sopukan, mutta emme voineet tehdä minkäänlaisia johtopäätöksiä.

Palattuani takaisin palvelustovereitteni luo sain kuulla ikäviä uutisia emännästäni. Hän oli kuullut melua alhaalta ja tiedustellut syytä siihen ja hänelle oli kerrottu suoraan, mitä oli tapahtunut, lainkaan valmistamatta häntä vastaanottamaan tuota kamalaa uutista, joka vaikutti hänen heikkoon hermostoonsa niin, että hän sai pyörtymyskohtauksen ja ainoastaan vaivoin saatiin tajuihinsa. Hän oli luonnollisesti niin järkytetty, ettei voinut antaa meille minkäänlaisia määräyksiä.

Minä odotin keskipäivään saakka, toivoin hänen vahvistuvan niin paljon, että hän saattaisi antaa meille jonkinlaisia ohjeita, miten olisi meneteltävä; mutta mitään ei kuulunut. Viimein päätin minä lähettää häneltä kysymään, mitä meidän mahdollisesti olisi toimittava. Josephine oli sopivin henkilö menemään tälle asialle, mutta kun minä kyselin häntä, ei häntä tavattu mistään. Muuan palvelustyttö, joka turhaan oli häntä etsinyt, toi sen tiedon, etteivät hänen hattunsa ja vaippansa olleet tavallisilla paikoillaan. Muuan toinen palvelustyttö, tuli silloin alas emäntäni luota, kun me kaikki hämmästyneinä kuuntelimme tätä uutista. Hän kertoi, että Josephine oli pyytänyt häntä toimittamaan hänen tehtävänsä, itse kun hän sanoi olevansa pahoinvoipa. Pahoinvoipa! Hänen sairautensa ensi seuraus näytti olleen se, että hän oli lähtenyt talosta! Minä varoitin palvelijoita mainitsemasta tästä asiasta emännälle, sekä menin itse koputtamaan hänen ovelleen. Minä tahdoin kysyä, suostuisiko hän siihen, että minä hänen nimessään kirjoittaisin asianajajalle Lontoossa, sekä menisin ilmoittamaan tapahtumasta rauhantuomarille. Olisinhan voinut lähettää tälle asialle jonkun palvelustytöistä, mutta minä olin nyt alkanut epäillä kaikkia.

Minä toimitin asian itse, puhuen emännälleni oven ulkopuolelta. Hän kiitti heikolla äänellä ja kehoitti minua tekemään niinkuin olin ehdottanut.

Minä kirjoitinkin heti asianajajalle hyvin lyhyesti, ilmottaen ainoastaan, että herra James Smith oli äkkiarvaamatta saapunut Darrockiin, sekä että sen yhteydessä oli sattunut tapahtumia, jotka vaativat hänen hetimiten saapumaan meille. Sitten lähetin kuskin toimittamaan kirjettä perille.

Minä itse lähdin rauhantuomarin luokse. Hän asui noin tunnin matkan päässä Darrockista ja oli hyvä tuttava emäntäni kanssa. Hän oli vanhapoika ja hänellä oli yhteinen talous veljensä kanssa, joka oli leski. Molemmat olivat arvossapidettyjä, ystävällisiä, yksinkertaisia ja avomielisiä miehiä, jotka harjoittivat köyhien keskuudessa paljon hyväntekeväisyyttä. Tuomarin nimi oli Robert Nicholson ja hänen veljensä Philip Nicholson.

Minulla oli jo hattu päässäni ja haeskelin tallirenkiä, aikoen pyytää tämän valjastamaan hevosen, kun avonaiset vaunut ajoivat pihamaalle. Vaunuissa, oli herra Philip Nicholson ja kaksi yksinkertaisesti puettua henkilöä, jotka näyttivät puoleksi herroilta, puoleksi palvelijoilta. Kun minä tervehdin herra Philipiä, katsoi hän minuun vakavasti ja alakuloisena, sekä kysyi emäntääni. Minä vastasin, että hän on sairas ja vuoteenomana. Hän pudisti päätään ja pyysi puhutella minua kahdenkesken. Minä johdin hänet kirjastohuoneeseen. Toinen herra Philipin seuralaisista tuli myöskin sisään ja pysähtyi eteiseen, kun taas toinen jäi vaunujen luokse.

"Minä aijoin juuri tulla herra Robert Nicholsonin luoksi ilmottamaan eräästä hyvin merkillisestä tapahtumasta", sanoin minä, osottaen hänelle tuolia.

"Minä tiedän mitä tarkotatte", keskeytti hra Philip minut kiivaasti, "ja minä pyydän teitä, ettette lausui minulle sanaakaan, ennenkuin olette kuullut, mitä minulla on teille sanottavaa. Asia, jonka johdosta olen tullut tänne, on hyvin vakava ja järkyttävä, ja se koskee lähinnä emäntäänne ja teitä."

Hänen kasvonsa ennustivat melkein pahempaa kuin hänen sanansa. Minun sydämeni alkoi lyödä rajusti ja minä tunsin vaalenevani.

"Teidän isäntänne, herra James Smith, saapui tänne odottamatta eilen aamulla ja vietti täällä yönsä. Ennenkuin hän meni levolle oli hänellä kiivas sananvaihto vaimonsa kanssa, joka päättyi siihen, että viimemainittu lausui herra Smithille uhkauksen. He nukkuivat eri huoneissa. Kun te tänä aamuna menitte herranne huoneeseen, oli tämä hävinnyt jäljettömiin. Te löysitte ainoastaan hänen yöpaitansa, jossa oli veritäpliä."

"Se on totta, herra", vastasin minä.

"Tarkotukseni ei ole pitää mitään tutkintoa", virkkoi herra Philip, "sillä minulla ei ole siihen oikeutta. Tahdon ainoastaan kysyä teiltä erästä asiaa, jonka totuudenmukaisuuden te voitte veljelleni joko myöntää tai kieltää."

"Teidän veljellenne!" toistin minä. "Epäilläänkö minua siis jostain?"

"Epäillään, että herra James Smith on murhattu."

Minä tunsin kylmien väreiden karmivan selkäpiitäni.

"Sitä on kyllä ikävä sanoa", jatkoi herra Philip, "mutta epäluulot kohdistuvat ensi sijassa emäntäänne ja toisessa teihin."

En tahdo koettaa kuvaillakaan, mitä sillä hetkellä tunsin. Sitä ei kykenisi kuvaamaan kukaan. En tiedä, mitä muut olisivat tehneet minun sijassani. Minä ainakin vain seisoin ja tuijotin herra Philipiin sanaakaan sanomatta, liikkumattomana, melkeinpä hengittämättä. Jos hän tai joku muu olisi minua sillä hetkellä lyönyt, niin minä en luultavastikaan olisi sitä tuntenut.

"Sekä veljeni että minä", sanoi herra Philip, "kunnioitamme emäntäänne niin paljon ja tunnemme häntä kohtaan niin suurta myötätuntoa sekä uskomme hänen kykenevän todistamaan viattomuutensa, että me näiden hirveiden olosuhteiden vallitessa tahdomme säästää häntä niin paljon kuin mahdollista. Senvuoksi olen minä tullut tänne niiden henkilöiden mukana, joiden tehtävänä on toimeenpanna veljeni allekirjoittama vangitsemismääräys..."

"Vangitsemismääräys!" huudahdin minä, saaden takaisin puhekykyni "Ettäkö emäntäni vangittaisiin?"