Part 2

"Sinä katala! Sinä katala! Sinä katala!" kuulin minä hänen kerran toisensa perään käheästi kuiskaavan. Sitten pysähtyi hän ja lausui äkkiä: "Voiko se todellakin olla totta?" Silloin huomasi hän minut ovella, vavahti pelästyksestä, ikäänkuin minä olisin ollut joku vieras henkilö, muutti jälleen väriä ja tukahtuneella äänellä käski minun mennä sekä tulla takaisin puolen tunnin kuluttua. Minä tottelin, ollen varma siitä, että hän oli saanut huonoja tietoja miehestään.

Palattuani oli hän yhtä järkytetty kuin ennenkin. Sanaakaan sanomatta ojensi hän minulle kaksi sinetöityä kirjettä. Toinen oli osotettu herra Meekelle ja se minun tuli viedä pappilaan; toinen, jonka kuoressa oli huomautus "tärkeä", oli osotettu eräälle Lontoossa olevalle asianajajalle, joka, mainittakoon se myöskin, kuului hänen lähimpiin sukulaisiinsa.

Minä vein toisen kirjeen pappilaan, toisen postiin. Palattuani kotiin kuulin, että emäntäni oli mennyt ylös huoneeseensa. Hän vietti siellä neljä päivää ja kärsi uuden surunsa aivan yksinään. Viidentenä päivänä saapui asianajaja Lontoosta Darrock Halliin. Hän ja emäntäni kohtasivat toisensa kirjastohuoneessa ja he keskustelivat siellä lähes kahden tunnin ajan.

"Istukaa, William", sanoi emäntäni, minun astuessani sisään. "Minä luotan täydellisesti teidän uskollisuuteenne ja palvelusintoonne, ja sentähden olen minä tämän herran -- hän on eräs minun läheisimpiä sukulaisiani ja lainopillinen neuvonantajani -- täydellä suostumuksella päättänyt uskoa teille erään hyvin vakavan salaisuuden, samalla aikoen pyytää teitä tekemään minulle sellaisen palveluksen, josta melkein riippuu elämä ja kuolema."

Rouva raukan silmät olivat itkusta punaiset, ja puhuessaan vavahtelivat hänen huulensa. Minä pelästyin hänen sanoistaan niin, etten tiennyt, mille tuolille minun piti istua. Hän osotti kuitenkin minulle vieressään olevaa tuolia ja aikoi vielä sanoa jotain, mutta asianajaja ennätti ennen häntä.

"Minä pyydän, älä rasita itseäsi liiaksi", virkkoi hän. "Minä kerron hänelle kaikki; jos jotain unohdan, niin huomauta minua."

Emäntäni nojautui tuolin selkälautaa vastaan ja piti nenäliinaa silmiensä edessä. Asianajaja viivytteli hetken, ennenkuin hän kääntyi puoleeni ja virkkoi:

"Tehän jo tunnette ne syyt, joiden vuoksi herranne lähti täältä, ja aivan varmaan te myöskin tiedätte, ettei emäntänne senjälkeen ole saanut mitään suoranaisia tietoja hänestä."

Minä kumarsin ja myönsin.

"Kuten muistanette", jatkoi hän, "saapui emännällenne viisi päivää sitten muuan kirje."

"Kyllä, sir", vastasin minä, "kirje, jonka johdosta hän suuresti pelästyi ja tuli liikutetuksi."

"Ennenkuin jatkamme, luen teille kirjeen", sanoi asianajaja. "Voin teille etukäteen sanoa, että se sisältää hirveän syytöksen herraanne vastaan, joskaan kirjeen sisältöä ei vahvista mikään allekirjoitus. Olen jo huomauttanut emännällenne, ettei hänen pidä sokeasti uskoa nimetöntä ilmiantoa, ja sen minä toistan vieläkin."

Senjälkeen otti hän pöydältä kirjeen ja luki sen ääneensä. Minä sain sitten siitä jäljennöksen ja luin sen niin moneen kertaan, että muistan sen sanasta sanaan. Se kuului:

"Rouva!

Minä en voi hyvällä omallatunnolla jättää teitä tietämättömäksi miehenne teitä kohtaan tekemästä hirveästä rikoksesta. Jos olette joskus surrut hänen poissaoloaan, niin ei teidän tarvitse tehdä sitä enään. Parempi olisi ollut, ettette koskaan olisi tavannut toisianne. Minulla ei ole aikaa tämän paremmin valmistaa teitä vastaanottamaan sitä tietoa, minkä nyt teille ilmotan. Syvästi surren teidän onnettomuuttanne, katson olevani velvollinen kertomaan teille, että miehenne on ottanut itselleen toisen vaimon.

En uskalla sanoa, kuka olen, sillä jos James Smith saisi tietää minun teille tästä asiasta kirjoittaneen, niin hän ei varmaankaan jättäisi kostamatta. Myöskään minulla ei ole aikaa selostaa tapahtuman yksityiskohtia. Olen tahtonut ainoastaan kertoa teille asiasta ja jätän omaan valtaanne, mihin toimenpiteisiin katsotte sopivaksi ryhtyä. Mahdollisesti ette usko tätä kirjettä, koska tämä on nimetön. Siinä tapauksessa neuvon teitä, jos herra James Smith joskus vielä saapuu luoksenne, kysymään häneltä äkkiä, missä on hänen toinen vaimonsa, jolloin te varmasti tulette huomaamaan, että olen puhunut totta.

Muuan tuntematon ystävä."

Niin huonot ajatukset kuin minulla isännästäni yleensä olikin, en kuitenkaan saattanut uskoa, että hän olisi voinut tehdä sellaisen konnantyön kuin kirjeessä kerrottiin.

"Voi, herra", huudahdin minä, "tämä on varmaan hävytöntä petosta! Sellainen ei voi olla totta."

"Sitä minäkin olen vakuuttanut emännällenne", virkkoi asianajaja "mutta hän sanoo..."

"Että minä tunnen sen olevan totta", keskeytti hänet emäntäni heikolla, tukahtuneella äänellä.

"Tarpeetonta on nyt vielä ratkaista kysymystä", lausui asianajaja. "Meidän täytyy nyt saada selville asian oikea laita. Se täytyy tapahtua pian. Olen kirjoittanut eräälle apulaiselleni, joka on tottunut suorittamaan arkaluontoisia tutkimuksia, ja käskenyt hänen viipymättä saapua tänne. Hän on täydellisesti luotettava ja alkaa heti tutkimuksensa. On ehdottomasti välttämätöntä erehdysten välttämiseksi, että häntä seuraa joku henkilö, joka hyvin tuntee James Smithin ulkomuodolta sekä hänen elintapansa, ja emäntänne on valinnut teidät siksi henkilöksi. Kuinka viisaasti tutkimukset toimitetaankin, voivat ne koitua vaikeiksi ja pitkäaikaisiksi, ja myöskin vaaroja voi olla tarjona. Oletteko", virkkoi lakimies ja katsoi minuun terävästi, "valmis uhrautumaan emäntänne hyväksi?"

"Kaiken mihin kykenen, olen valmis tekemään", vastasin minä. "Pelkään ainoastaan, etten ole tarpeeksi sukkela voidakseni olla hyödyksi. Mutta mitä vaaroihin tulee, niitä en pelkää."

Emäntäni otti nenäliinan kasvoiltaan, katseli minua kyyneleisillä silmillään ja ojensi minulle kätensä. Minä en voi käsittää, kuinka saatoin niin unohtaa alhaisen asemani, mutta minä rohkenin tarttua hänen käteensä ja suudella sitä; silmänräpäys senjälkeen minä tunsin olevani hyvin nolo.

"Te olette oikea mies", lausui asianajaja ja nyökkäsi päätään. "Älkää pelätkö kykenemättömyyttänne, sillä minun apulaisellani on järkeä kahdellekin. Kuitenkin vielä pari sanaa. Muistakaa, että tämä asia on pidettävä tarkoin salassa. Lukuunottamatta meitä kolmea ja seurakunnan pastoria, jolle emäntänne on kirjeellisesti muutamin sanoin ilmottanut tapahtumasta, ei kukaan muu tiedä asiasta. Apulaisenikin tulee noudattamaan ehdotonta vaiteliaisuutta."

Asianajajan apulainen ei antanut kauvan odottaa itseään; hän saapui Lontoosta ensi tilaisuudessa.

Minä olin kuvitellut häntä vakavaksi, hiljaiseksi mieheksi, jonka silmissä huomasi hieman sukkeluuden vilahtelua. Sensijaan olikin hän minun suureksi ihmeekseni lyhyt, lihava, reipas ja iloinen mies, jolla oli mustat silmät ja suuri paloviinanenä. Hänellä oli musta puku, hieman hutiloimalla solmittu kaulanauha, hän pisti silloin tällöin nokkaansa annoksen nuuskaa, käveli kädet selän takana ja näytti enemmän elämänhaluiselta patruunalta kuin asianajajan kirjurilta.

"Mitäs kuuluu?" virkkoi hän, kun minä avasin hänelle oven.

"Minä olen se mies Lontoosta, jota täällä odotetaan -- olkaa hyvä ja ilmottakaa, että hra Dark on täällä. Minä istun täällä odottamassa niin kauan. Ja, nuori mies, jos tässä talossa on mitään oluen tapaista, niin en ollenkaan kursaile sanoa, että minä juon sellaista sangen mielelläni."

Minä menin hakemaan hänelle olutta ennenkuin ilmotin hänen saapumisestaan. Viedessään lasin huulilleen tirkisteli hän minua uteliaana.

"Maljanne!" sanoi hän. "Minä pidän teistä, älkää unohtako, että nimeni on Dark. Ja olkaa hyvä ja jättäkää oluttuoppi pöydälle, sillä voi olla mahdollista, että esimieheni antaa minun odottaa."

Minä ilmotin hänen tulostaan ja minut käskettiin johdattaa hänet kirjastohuoneeseen.

Palattuani takaisin etuhuoneeseen huomasin, että oluttuoppi oli tyhjä ja että herra Dark virkisti itseään nuuskalla, jonka johdosta hän aivasteli kuin valaskala. Hän oli juonut kelpo määrän kaikkein väkevintä olutta, mitä meillä oli talossa, ja se ei näkynyt tehneen häneen sen enempää vaikutusta kuin olisi hän juonut pelkkää vettä.

Johdattaessani häntä käytävän kautta kirjastohuoneeseen, kulki Josephine ohitsemme. Herra Dark kumarsi hänelle syvään.

"Nähtävästi kamarineiti", kuulin hänen lausuvan itsekseen. "Nätti tyttö, mutta hemmetin vaikeata olisi tulla toimeen hänen kanssaan."

Minä katsahdin häneen melkein vihaisena, sillä hän oli niinkin osoittavan rauhallinen; ja avatessani hänelle oven heitin minä häneen tutkivan silmäyksen, mutta hän silmäsi minuun samalla tavalla.

"Hyvä", virkkoi hän "tulenhan jo toimeen yksinkin."

Senjälkeen naputti hän ovelle, avasi sen ja astui sisään, naama hyvinvoivan loistavana.

Puolen tunnin perästä soitettiin minua. Hra Dark istui emäntäni ja asianajajan välissä, joista edellämainittu silmäili häntä hämmästyneesti, jälkimäinen taas sangen suosiollisesti. Asianajajalla oli polvillaan avattu salkku ja kynä kädessään. Herra Darkiin ei James Smithiä koskeva salaisuus näyttänyt tehneen mitään vaikutusta.

"Olen saanut luvan tehdä teille erään kysymyksen", virkkoi herra Dark heti sisään astuttuani. "Nähdessänne herranne aluksen purjehtivan ulos merelle, kuulitteko, mihin suuntaan sen piti mennä, Skotlantiako kohti? Hä? Sano tietosi, miekkonen!"

"Aivan oikein, sinne päin", vastasin minä, "merimiehet satamassa kertoivat sen minulle."

"Vaikka hän sanoikin aikovansa Ruotsiin", virkkoi herra Dark, kääntyen asianajajan puoleen, "niin luulen minä hänen kuitenkin lähteneen Skotlantiin. Arvelen nyt olevani selvillä asiasta."

Asianajaja nyökkäsi ja katsoi emäntääni, joka myös teki samoin. Senjälkeen virkkoi hra Dark minulle:

"Laittakaa heti matkalaukkunne kuntoon ja toimittakaa, että pääsemme vaunuilla lähimpään kaupunkiin, mistä voimme saada kyydin. Silmät auki, nuori mies, silmät auki!"

"Ja mitä tapahtuneekin", lisäsi emäntäni, ja hänen ystävällinen äänensä värisi hieman, "niin olkaa varma, William, minä en koskaan unohda sitä palvelusta, minkä nyt minulle teette. Onhan ainakin lohdullista ajatella, että voin tässä kauheassa koettelussa luottaa teidän uskollisuuteenne sekä herra Darkin erinomaiseen älyyn ja kokemukseen."

Herra Dark ei kuitenkaan ollut kuulevinaankaan tuota hienoa kohteliaisuutta; hän näkyi kirjoittavan jollekin lapulle jotain.

Puolen tuntia myöhemmin, kun olin käskenyt valjastaa vaunut ja mennyt etuhuoneeseen matkalaukku kädessäni, oli herra Dark jo siellä minua odottamassa. Hän istui samalla tuolilla kuin silloinkin, kun hän saapui, ja hänellä oli pöydällä edessään samaa väkevää olutta kuin äsken.

"Onko teillä onkia talossa?" kysyi hän, minun laskiessani matkalaukkuni lattialle.

"On kyllä", vastasin minä hämmästyneenä hänen kysymyksestään. "Mitä te niillä teette?"

"Olkaa hyvä ja ottakaa mukaan pari kappaletta", virkkoi herra Dark, "sekä koukkuja, siimaa ja tekokärpäsiä. Ja vetäkää nahkaanne lasillinen olutta ennenkuin lähdemme, William, älkääkä seisoko siinä ja töllistelkö. Minä sitten juttelen teille jotain selventävää, kunhan pääsemme matkaan. No, kiirehtikää hakemaan onkia! Minä tahdon olla matkalla viiden minuutin kuluttua."

Palattuani, mukanani mainitut tarpeet, istui herra Dark jo vaunuissa.

"Rahat, matkalaukut, kalastustarpeet, matkasuunnitelma, jäljennös nimettömästä kirjeestä, kartta", luetteli hän, siten kerraten muistissaan tarvittavat tavarat. "Hyvä on. Antakaa mennä!"

Minä tartuin ohjaksiin ja niin sitä mentiin. Lähtiessämme näin emäntäni ja Josephinen katselevan meitä kumpikin ikkunastaan. Muisto näistä kahdesta kasvoista, joista toiset olivat vaaleat ja ystävälliset, toiset keltaiset ja pahansuovat, seurasi minua lakkaamatta monta päivää jälkeenpäin.

"Nyt, William", virkkoi herra Dark, kun olimme ajaneet läpi puistikon veräjän "tahdon ennen kaikkea sanoa teille, että teidän on tästä hetkestä alkaen lakattava olemasta oma itsenne. Te olette pankkivirkailija samoinkuin minäkin. Me olemme saaneet tavallisen lomamme, joka tulee meille joka vuosi yhtä varmasti kuin joulu, ja nyt me teemme pienen matkan Skotlantiin, missä aiomme hengittää meri-ilmaa ja hieman kalastella, jos siihen tarjoutuu tilaisuutta. Minä olen paksu kasööri, joka hoitelen suuria kultavarastoja; te olette laskija, joka istutte kirjoinenne minun takanani. Skotlanti on ihana maa William. Sanokaa, osaatteko laittaa viskytoteja? Minäpä osaan, ja mikä vielä ihmeellisempää, myöskin juoda niitä."

"Skotlantiin!" huudahdin minä. "Mitä me siellä teemme?"

"Kysymys kysymykseen", vastasi herra Dark, "mitä varten me olemme matkalla?"

"Saadaksemme selvää isännästäni ja tietoa siitä, onko häntä koskeva kirjeen sisältö totta."

"Aivan oikein. Entä millä keinoin me teidän mielestänne pääsisimme tuohon selvyyteen, hä?"

"Minä matkustaisin Ruotsiin Tukholmaan, jonne hän käski osottaa kirjeensä ja etsisin häntä sieltä."

"Niinkö te todella tekisitte?" sanoi herra Dark. "Jos me olisimme lammaspaimenia ja kadottaisimme yhden lampaan Cumberlannissa, niin ryhtyisimmekö me etsimään sitä Lands Endistä, tai haeskelisimmeko ehkä hiukan lähempää?"

"Nyt te teette pilaa minusta", virkoin minä.

"Enpä niinkään", vastasi herra Dark, "minä vaan hiukan valaisen teidän järkeänne. Herra James Smith aikoi matkustaa Ruotsiin, mutta poikkesikin ensin Skotlannin rannoille. Tulee muistaa, että hän purjehti huvialuksella. Sopiiko sellaisiin elävää karjaa ja teurastajia, hä? Entä pysyvätkö lihapaistit tuoreina koko matkan Cumberlannista Ruotsiin? Ei. Mutta elävätkö herrasmiehet mielellään paljaasta suolasta? Eivät. Minkä johtopäätöksen nyt siis voimme vetää näistä kolmesta seikasta? Kas sen, että herra James Smithin on täytynyt matkallaan Ruotsiin poiketa jonnekin uudistamaan eväsvarastoaan. Minne hänen siinä tapauksessa on sopinut poiketa? Onhan selvää, että jonnekin Skotlannissa. Mutta minne? Mannermaan pohjoispuolelleko, vai joillekin läntisille saarille?"

"Luultavimmin mannermaalle, sillä siellä ovat suurimmat merikaupungit, joista hän varmemmin saa kaikkia mitä tarvitsee. Mitä meidän nyt siis on lähinnä tehtävä? Ei muuta kuin matkata suoraa päätä pohjois-Skotlantiin. Mitä te nyt sanotte tästä kaikesta, William? Onkohan minun suunnitelmani oikea, vai onko teidän väkevä oluenne sekottanut järkeni?"

Olihan selvää, ettei olut ollut siihen asiaan mitään vaikuttanut, ja sen minä hänelle myönsinkin. Hän nauroi ja tirkisteli minuun veitikkamaisesti, virkistäen itseään silloin tällöin nuuska-annoksella. Hän lupasi vielä kerran käydä aivoissaan läpi suunnitelmansa.

Kun me sitten saavuimme kaupunkiin, oli hän suorittanut tuon sielunponnistuksen ja näytti olevan hyvin tyytyväinen itseensä. Hän oli heti valmis vertaamaan paikkakunnan ravintolan olutta siihen, mitä oli saanut meillä. Me tilasimme hiukan leipää, vähäsen bologna-makkaraa ja kaksi pulloa sherryä vaununlaatikkoon. Sitten me lähdimme tärkeälle matkallemme.

"Vielä muuan ystävällinen neuvo", virkkoi herra Dark ja asettui mukavaan asentoon vaunun nurkassa. "Nukkukaa niin usein, William, kuin suinkin mahdollista, sillä te ette saa kunnollisesti maata sängyssä ennenkuin Glasgovissa."

III.

Etsiskelyretki.

Vaikkakin ne tapaukset, joista tässä kerron, sattuivat jo monta vuotta sitten, tahdon kuitenkin varoa mainita niiden paikkojen nimiä, joissa herra Dark ja minä kävimme tekemässä etsiskelyjämme. Onhan tarpeeksi siinä kun kerron, mitä me ylipäänsä saimme aikaan.

Saavuttuamme Glasgoviin kävi herra Dark vielä kerran läpi suunnitelmansa. Siitä oli tuloksena, että hän luopui alkuperäisestä aikomuksestaan lähteä suoraan päätä pohjois-Skotlantiin, koska hän piti paraimpana ensin päästä selville siitä, mihin suuntaan herra Smith purjehti, sivuuttaessaan läntisen rannikon.

Tämän suunnitelman toteuttamiseksi täytyi meidän alinomaa poiketa suoralta väylältä, joten matkamme edistyi hyvin hitaasti. Kaksi kertaa jouduimme väärien tiedonantojen perusteella turhanpäiten Hebrideille, ja samoin kaksi kertaa seurasimme me mannernaalle päin paria herraa, joiden tuntomerkit saamiemme tietojen mukaan olivat hyvin James Smithin kaltaiset, vaan jotka kuitenkin, heidät nähtyämme, olivat vallan vieraita henkilöitä. Kaikki tällaiset turhat matkat ottivat tavattomasti aikaa. Vasta kaksi kuukautta lähtömme jälkeen Darrock Hallista saavuimme erääseen suurehkoon kaupunkiin Skotlannin pohjoisimmalla rannikolla. Tähän saakka ei toimintamme ollut johtanut mihinkään tuloksiin, ja minä aloin pelätä, että me kokonaan epäonnistuisimme. Mitä taas herra Darkiin tulee, ei hän kadottanut hetkeksikään hyvää tuultaan ja ihmeteltävää rauhallisuuttaan.

"Teillä ei ole kärsivällisyyttä, William", oli hänellä tapana sanoa, kun minä valitin huonoa onneamme.

Me ajoimme kaupunkiin pienissä vaunuissa ja asetuimme asumaan, kuten tavallista, kaikkein vaatimattomimpaan hotelliin.

"Meidän täytyy yrittää altapäin", tapasi hra Dark sanoa. "Me emme kuulu ensiluokkaisten ravintolain hienoston joukkoon, vaan meidän paikkamme on vaatimattomissa kapakoissa alhaisen väen keskuudessa."

Ja hänen sanansa osottautuivatkin tosiksi. En ole nähnyt kenenkään niin nopeasti solmivan tuttavuuksia kuin hänen. Niin juroja ja varovaisia kuin skotlantilaiset ovatkin, osasi hän ikäänkuin kietoa heidät sormiensa ympäri. Hän taisi taitavasti käyttää erilaisia keinoja eri henkilöitä kohtaan, mutta erityisesti käytti hän kolmea eri tapaa. Ensiksikin piti hän näköalaa Arthur Scatilta Edinburgin yli maailman kauneimpana. Toiseksi oli visky hänen mielestään kaikkein terveellisin juoma. Ja kolmanneksi kertoi hän äiti-vainajansa olleen ihmisistä parhaimman ja rakastettavimman. Mainita myös sopii, että hän aina samalla huomautti hänen tyttönimensä olleen Mackleod [skotlantilainen sana.].

No niin, me asetuimme asumaan erääseen vaatimattomaan hotelliin. Minä olin matkasta hyvin väsynyt ja panin heti levolle. Herra Dark, joka ei koskaan näyttänyt tuntevan väsymystä, jätti minut ja meni juomaan totia ja polttamaan piippua toisten hotellin vieraiden seuraan.

En tiedä, miten kauan lienen maannut, mutta äkkiä tunsin, että joku kosketti minua olkapäähän. Huoneessa oli aivan pimeä, joten minä en nähnyt mitään; sensijaan tunsin, että käsi laskettiin suulleni. Sitten minä haistoin väkevää viskyn ja tupakan hajua ja minun korvaani kuiskattiin:

"William, me olemme saavuttaneet päämaalimme."

"Tekö se olettekin, herra Dark?" sammalsin minä. "Mitä jumalan nimessä te tarkotatte?"

"Alus saapui tähän satamaan ja teidän heittiö herranne tuli täällä maihin."

"Voi, herra Dark", keskeytin minä, "älkää vaan sanoko, että tuon kirjeen sisältö oli totta."

"Totta sanasta sanaan", vastasi hän. "Hän meni täällä naimisiin ja purjehti sitten Välimerelle vaimonsa n:o 2:n kanssa täsmälleen kolme viikkoa senjälkeen kuin me lähdimme Darrock Hallista. Vaiti, älkää lausuko sanaakaan! Nukkukaa jälleen tai sytyttäkää kynttilä ja lukekaa jotain, jos se huvittaa teitä paremmin. Tehkää yleensä mitä tahdotte, mutta älkää seuratko minua. Minä koetan nyt päästä selville kaikista asian yksityiskohdista kenenkään huomaamatta tarkotustani. Teillä on kaikin puolin mukiinmenevä naama, William, mutta se on niin hiton rehellinen, etten minä rohkene viedä teitä mukaani alas kapakkaan. Hieron parhaillaan ystävyyttä muutaman skotlantilaisen kanssa. He tietävät minun mielipiteeni Arthur Scatista, he näkevät miten paljon minä pidän viskystä, eikä kestä kauan ennenkuin he saavat kuulla, että minun äitini tyttönimi oli Mackleod."

Tämän sanottuaan hiipi hän ulos huoneesta, jättäen minut yksinäni pimeään.

Minä olin kuulemastani liian liikutettu voidakseni nukkua; senvuoksi sytytin kynttilän ja koetin kuluttaa aikaani lukemalla erästä vanhaa sanomalehteä, joka oli joutunut matkatavaroittemme joukkoon. Kello oli lähes kymmenen. Kaksi tuntia senjälkeen kuin kapakka suljettiin tuli herra Dark ylös säteilevin silmin.

"Minulla on nyt kaikki täällä", virkkoi hän ja löi otsaansa -- "koko asia on minulle yhtä selvä kuin oikeuden pöytäkirjassa. Teidän isäntänne, William, ei anna pikkuasioiden pelottaa itseään. Minun ymmärtääkseni ei emäntänne ettekä te ole nähneet häntä viimeistä kertaa."

Senjälkeen kuin herra Dark oli huolellisesti lukinnut oven ja asettunut mukavasti vuoteeseensa kertoi hän minulle kaikki, mitä oli kuullut kapakkasalissa. Se kuului suunnilleen näin:

Aluksella oli ollut hyvä tuuli aina Cape Wrathiin asti, mutta tämän niemen luona alkoivat luonnonvoimat niskotella ja aluksen oli täytynyt luovia tähän satamakaupunkiin, missä sen piti ottaa ruokavaroja ja odottaa suotuisampaa säätä.

Herra James Smith nousi maihin ja lähti valitsemaan hotellia, missä hän voisi viettää muutamia päiviä. Kävellessään kaupungilla herätti hänen huomiotaan muuan hauskan näköinen talo, missä oli huoneita vuokrattavana, ja jossa erään ikkunan luona muuan hyvin kaunis tyttö istui ja ompeli. Hänen kasvonsa tekivät herra Smithiin niin syvän vaikutuksen, että hän lopuksi koetti päästä hänen tuttavuuteensa siten, että pyysi saada nähdä huoneita.

Ne näytti hänelle tytön äiti, joka oli hyvin kunnioitusta herättävä nainen, sekä, kuten herra Smith sai tietää, erään merikapteenin vaimo, jonka puoliso parhaillaan oli ulkona merellä. Herra Smith sai puhutuksi siten, että pääsi myöskin siihen huoneeseen, missä tyttö ompeli ja saattoi vaihtaa muutaman sanan hänen kanssaan. Tytön ääni ja käyttäytyminen olivat yhtä miellyttävät kuin hänen kasvonsakin. Herra James Smith rakastui häneen korviaan myöten ja epäilemättä silmänräpäystäkään vuokrasi huoneet yhdeksi kuukaudeksi.

Ei kai tarvinne mainita, että hänen aikomuksensa tytön suhteen olivat mitä häpeällisimmät, sillä hän uskotteli hänelle sekä äidille olevansa naimaton. Hän arveli rahojensa, yhteiskunnallisen asemansa ja edullisen ulkomuotonsa vuoksi helposti saavansa tyttären satimeen, mutta huomasikin pian, ettei se ollut niinkään helppoa.

Hän ei voinut väistää äidin valvovaa silmää, eikä tyttökään ollut niin vaan otettavissa. Hän kyllä ihaili herra James Smithin komeata ulkomuotoa ja hienoa leukapartaa; hän hymyili hänen kohteliaisuuksilleen ja punastui aina, nähdessään hänet; mutta mahtoiko se sitten riippua viekkaudesta tai lapsellisuudesta, ei hän voinut käsittää tuon herran imarteluja muuksi kuin täysin rehellisiksi. Kun herra James Smith käyttäytyi hiukankaan sopimattomasti, vetäytyi hän pois suuresti hämmästyneenä. Herra Smith ei ollut osannut aavistaa sellaista vastarintaa eikä hän löytänyt mitään keinoa voittaakseen tyttöä pauloihinsa. Viikot kuluivat ja koko se kuukausikin, joksi ajaksi hän oli huoneet vuokrannut, eikä hän ollut päässyt tyttöä askeltakaan lähemmäksi.

Viime päivinä lienee hän tehnyt jonkun uuden keksimänsä yrityksen, mistä aiheutui hyvin kylmä suhde heidän välillään; sillä sensijaan, että hän olisi vuokrannut huoneet vielä joksikin aikaa, meni hän alukselleen ja nukkui siellä kaksi yötä. Tuuli oli nyt suotuisa, ruokavarat oli tuotu laivaan, mutta hän ei antanut laivurilleen käskyä nostaa ankkuria. Kolmantena päivänä näkyi tuo kylmä suhde, mistä se lienee aiheutunutkin, muuttuneen, sillä herra Smith palasi maihin. Muutamat terävänäköiset henkilöt kaupungissa huomasivat heti, että hän näytti hiukan levottomalta ja huolestuneelta. Kaikesta päättäen tuli hänen nyt päättää, luopuako tytöstä ainaiseksi, vai tehdäkö se hävyttömyys, että mennä naimisiin hänen kanssaan.

Niin heittiö kuin hän miehekseen onkin, epäili hän kuitenkin -- ehkä teon rikollisuuden vuoksi. Kulkiessaan näissä ajatuksissaan tapahtui, että tytön isä saapui kotiin, ja se saattoi herra James Smithin lopuksikin tekemään päätöksensä.

Kun hän oli päättänyt toteuttaa rikoksellisen aikeensa, toimi hän mahdollisimman kylmästi ja viekkaasti, estääkseen tulemasta ilmi, että hän jo ennestään oli naimisissa.