Part 22

Omar ratsasti askeleen tai parin verran toisten edellä, etukumarassa ja silloin tällöin huojuen ikäänkuin heikkoudesta. Hänen kiiluvista silmistään hehkui miltei mystillistä valoa, ikäänkuin hän olisi nähnyt jonkun näyn, joka muilta salattuna oli ilmestynyt ainoastaan hänelle. Hänen vaippansa tumma tahra oli levinnyt niin laajaksi, että sitä oli mahdoton piilottaa, eikä hän ollut virkkanut mitään heidän tultuaan solaan. Cravenista, joka ei ollut aikaisemmin kulkenut sen lävitse, se oli hämmästyttävä. Hän ei tiennyt, kuinka pitkä se oli, eikä hänellä ollut aavistustakaan kallioiden korkeudesta. Mutta pian Saidin lisääntyvä kiihtymys ilmaisi hänelle, että suun täytyi olla lähellä, ja hiljaisuuden jatkumisesta saattoi päättää etujoukon päässeen häiritsemättä lävitse. Hän aukaisi revolverikotelonsa napin ja irroitti aseen ympäriltä silkkisen nenäliinan, johon Joshio oli sen kietonut.

Oikealle kääntyvän jyrkän mutkan takana avautui väijytyksen näyttämö, syrjärotko, jossa Selim kumppaneineen oli joutunut satimeen. Muutamia minuutteja aikaisemmin paikan sivuuttanut etujoukko oli siirtänyt miesten ja hevosten ruumiit pois tieltä. Vanhan sheikin ratsu osoitti syvää inhoa kolkkoa ruumisläjää kohtaan, korskui ja kavahteli vaarallisesti pystyyn, ja Craven sai jonkun aikaa ponnistella hillitessään sitä, ennenkuin se äkkiä ponnahti röykkiön ohitse, niin että kaviot kalahtelivat ja irtonaisia kiviä sinkoili joka suunnalle.

Vielä toinen taive oikealle, yhtä jyrkkä mutka vasemmalle, samalla kun polku laajeni melkoisesti, ja he ilmestyivät äkkiä lakealle aavikolle.

Etujoukko oli sijoittunut järjestykseen, ja sen johtaja riensi innokkaan hätäisesti ilmoittamaan Omarille kaikkien näkemää ilmiötä. Craven värähti hieman kiihtymyksestä nähdessään vankan ratsujoukon, joka oli vielä noin kolmen kilometrin päässä ja kiiti täyttä laukkaa heitä kohti. Nyt se siis oli käsillä! Omituinen hymy huulillaan hän kumartui taputtamaan korskuvan ja levottomasti teutaroivan ratsunsa kaulaa. Vihollisia näytti olevan tuntuvasti enemmän kuin heitä, mutta Saidilta hän oli kuullut Mukair Ibn Zarrarahin miesten olevan paremmin varustettuja ja paremmin harjoitettuja. Nyt joutuisi taito raakaa voimaa vastaan, mutta vielä oli näkemättä, kuinka hyvin Omarin soturit tiukan tullen vastaisivat koulutuksen herättämiä toiveita. Kykenisivätkö he hillitsemään itsepäisiä taipumuksiaan vai kannustaisiko into heitä uhmailemaan huolekkaasti toistettuja määräyksiä?

Tieto vihollisen läheisyydestä oli lähetetty niille, jotka vielä olivat tulossa solassa, ja tähän saakka oli kuri pysynyt hyvänä. Miehiä tulvi ammottavasta aukosta jatkuvana virtana hevoset niin lähellä toisiaan kuin suinkin mahdollista, ja tasangolle saavuttuaan kukin osasto järjestäytyi päällikkönsä johdolla täsmällisesti ja joutuin.

Tarkkaillessaan vihollisjoukon ripeätä lähestymistä Craven aprikoi, ennättäisivätkö heidän omat voimansa kaikki kokoontua, jotta he voisivat noudattaa sovittua taktiikkaa.

Nyt hyökkääjät olivat jo vajaan kilometrin päässä. Craven oli ratsastanut puhuttelemaan Omaria, kun Saidin päästämä riemuhuuto, johon hänen seuralaisensa yhtyivät, niin että huuto kiirien kajahteli heidän yläpuolellaan kohoavista kallioista, ilmoitti joukon viimeisen osaston saapuneen. Ei ollut aikaa toistaa määräyksiä eikä teroittaa tyyneyttä miesten mieliin. Omarin tarvitsematta antaa merkkiä — siltä ainakin Cravenista näytti — syöksyi koko joukko yhtaikaa eteenpäin, kajauttaen toisen korvia huumaavan luikkauksen, johon vihollisten kiljunta hukkui. Cravenin huuli painui hampaiden väliin, kun hänen mieleensä äkkiä välähti pelko, ettei Omarin hyökkäyssuunnitelma onnistuisi, mutta vilkaistuaan nopeasti ympärilleen hän varmistui siitä, että hurjasti nelistävät hevoset pysytettiin hyvässä järjestyksessä ja että vaikka vauhti olikin huima, kumpikin siipi ohjeiden mukaisesti yhtenään levisi ja kiiti eteenpäin jatkuneena viivana. Hänen kiintymyksensä oli haihtunut, revolveri kädessä hän sijoittui tiukemmin satulaan eikä tuntenut sen kummempaa mielenliikutusta kuin ollessaan metsästysretkillä kotona.

Nyt he olivat jo kyllin lähellä toisiaan erottaakseen kasvoja — törmäyksestä tulisi valtava! Oli kummastuttavaa, ettei siihen mennessä oltu lainkaan ammuttu. Tottuneena arabialaisten tavalliseen, hillittömään panoksien tuhlaukseen oli Craven jo minuutteja sitten odottanut kuulatuiskua. Hänen sitä ajatellessaan kuului hänen korvissaan yksinäinen vingahdus, ja hänen vasemmalla kupeellaan ratsastava Said loi häneen moittivan katseen ja luikkasi jotakin, mistä hän erotti vain sanat: »Ranskalainen... burnuusi.»

Mutta vastaamiseen ei jäänyt aikaa. Heti yksinäisen panoksen jälkeen ammuttiin heitä kohti yhteislaukaus, mutta tähtääminen oli kehnoa, ja he kärsivät hyvin vähän vahinkoja. Se oli tarkoitettu murtamaan heidän hyökkäyksensä voiman ja saattamaan heidän hyvässä järjestyksessä pysyneet rivinsä hämminkiin, minkä ilmaisi se, että yhteislaukaukset toistuivat, ja nyt lähempää ammuttuina ne levittivätkin enemmän tuhoa ja kuolemaa kuin ensimmäinen. Mutta noudattaen Omarin komennusta Mukair Ibn Zarrarahin miehet syöksyivät eteenpäin, istuen syvään kumartuneina satulassaan. Omarin tarkoitus oli rajulla hyökkäyksellään murtaa vihollisjoukko keskuksesta, samalla kun sivustat saartaisivat sen molemmilta puolin. Sitä varten hän oli käskenyt miestensä ratsastaa huimemmin kuin koskaan ennen ja säästää ampumisen viimeiseen hetkeen, jolloin se olisi tehoisin. Eivätkä viholliset näyttäneet osanneen odottaa tällaista vinhaa, äänetöntä hyökkäystä, sillä heidän keskuudessaan näkyi epäröimisen merkkejä, heidän etenemisensä hiljeni ja ampuminen muuttui sekavammaksi ja umpimähkäisemmäksi. Omar ja hänen lähimmät kumppaninsa olivat ikäänkuin taikavoiman suojassa; kuulia viuhahteli heidän ohitseen ja ylitseen, ja vaikka siellä täällä mies kellahti satulasta tai hevonen äkkiä tuupertui maahan, kiiti pääjoukko eteenpäin miehet vahingoittumattomina tai niin lievästi haavoittuneina, etteivät he rajussa liikkeessä sitä huomanneetkaan.

Vauhti oli hirvittävä, ja kun Omar vihdoin antoi merkin, jota hänen miehensä olivat varronneet, ei heidän pyssyjensä rätinän kaiku ollut vielä vaimennut, kun joukkueet jo iskivät vastakkain. Mutta Cravenin odottamaa tuhoisaa törmäystä ei tullut. Vastustajat peräytyivät heidän tieltään, hajaantuen oikealle ja vasemmalle; vihollisjoukon riveihin syntyi aukko, johon he tunkeutuivat elävän kiilan tavoin. Hurjasti kiljuen ja kiroillen viholliset sitten pysähtyivät, ja seuraavalla hetkellä Craven huomasi olevansa keskellä sekasortoista käsikähmää, jossa oli melkein mahdoton erottaa ystävää vihollisesta. Hevosten kavioiden töminä, arabialaisten käheät karjaisut ja pyssyjen rätinä yhtyivät huumaavaksi melskeeksi. Ilma oli sakeana pölystä ja savusta ja kirpeänä ruudinhajusta. Hän oli menettänyt Omarin näkyvistään ja koetti pysytellä Saidin läheisyydessä, mutta kamppailevien miesten tungoksessa hän ajautui toisaalle, joutui erilleen seurueestaan ja taisteli yksin ahdingon rusentamana joka taholta. Hän oli unohtanut kuolemanhalunsa, hänen sydämensä sykähteli mielipuolisesta riemusta, ja häntä ympäröivä näky tuotti hänelle vain hurjaa nautintoa. Sieraimiin tunkeutuva veren ja rikin haju tuntui herättävän hänessä muistoja toisen olemassaolon ajoilta, jolloin hän oli otellut henkensä edestä, kuten hän teki nytkin, pelottomasti ja tuloksesta välittämättä. Hän ampui yhtenään, riemuiten tähtäystaidostaan, eikä hänen mielessään ollut mitään muuta ajatusta kuin kiihkeä halu tappaa ja tappaa. Ja hän nauroi melkein hirvittävän mielissään tyhjentäessään revolverinsa panokset häntä ympäröiviin, raivoaviin arabialaisiin. Juopuneena unholaan vaipuneen menneisyyden verenhimosta hän oli sillä hetkellä ihan samanlainen villi kuin hekin. Ja taikauskoiset aavikkolaiset luulivat häntä pahanhengen riivaamaksi ja olivat kammoten alkaneet vetäytyä loitommalle hänestä, mutta samassa nelisti uusi ryhmä heidän avukseen. Craven pyöräytti ratsunsa tulokkaita vastaan, mutta oivalsi samassa, ettei hänellä enää ollut panoksia. Purskahtaen taaskin hillittömään nauruun hän paiskasi tyhjän revolverinsa vasten lähimmän arabialaisen kasvoja, käänsi hevosensa ympäri ja kannusti sitä eteenpäin, koettaen murtautua ympärillään olevan piirin lävitse. Mutta peräytymistie oli tukossa. Hänen kimppuunsa karkasi samalla kertaa kolme miestä pyssyt ojossa. Hän näki heidän laukaisevan, tunsi pistävän vihlaisun kupeessaan, ikäänkuin sitä olisi hipaissut punahehkuinen metallilanka, horjui satulassaan ja sekavasti kuuli heidän voitonriemuisen ulvahduksensa, kun he syöksyivät häntä kohti — kuuli myöskin kirkaisun, joka kajahti kovemmin kuin arabialaisten huuto, vihlovan kiljaisun, joka tuntui oudolta hänen korvissaan kaikuvien arabialaisäänien seassa. Ja kun hän jännittäytyi ja kohotti päätään, näki hän vielä yhden ratsumiehen, joka ratsasti vimmatusti hyppivällä, punaisenharmaalla hevosella; hillittömän näköisenä ja hulluna kiihtymyksestä ratsu syöksyi heitä kohti, ja ratsumiehen hulmuava, tiukalle vedetty päähine varjosti omituisia, mongolimaisia kasvoja — ja sitten hän sortui mies- ja hevosrykelmään. Vinhasti kiitävä kavio osui hänen takaraivoonsa, ja hän meni tajuttomaksi.

IX

Herätessään Craven tunsi polttavaa kipua kyljessään, repivää päänsärkyä ja sietämätöntä janoa. Herääminen ei ollut käynyt äkkiä, vaan vähitellen oli tajunta palannut; vielä ei ajalla eikä paikalla ollut mitään merkitystä, ja vain ruumiillinen tuska tunkeutui vielä osittain sekavaan mieleen. Hänen aivoissaan liikkui ajatuksenkatkelmia, sekavia ja pian haihtuvia, jättämättä pysyviä vaikutelmia, eikä hän lainkaan koettanut niitä selvittää. Kaikenlaiset ponnistukset, sekä sielulliset että ruumiilliset, tuntuivat sillä hetkellä mahdottomilta. Hän oli liian väsynyt edes avaamaan silmiään ja virui ne ummessa, heikosti ihmetellen koko ruumiinsa tuskaista, epämukavaa tuntua. Hänestä tuntui kuin olisi häntä kolhittu, hän oli hellä päästä jalkoihin asti. Kärsimykset olivat hänelle outoja. Hän ei ollut eläissään ollut sairas, ja kaikkina niinä vuosina, jotka hän oli viettänyt vaelluksilla ja uhkarohkeissa seikkailuissa, oli hän saanut vain mitättömiä vammoja, jotka olivat parantuneet helposti ja joita hän oli pitänyt jokapäiväiseen työhön kuuluvina.

Mutta kun hänen ajatuksensa nyt selventyivät, oivalsi hän, että varmaankin oli sattunut joku tapaturma, joka oli aiheuttanut tämän kivun ja tehnyt hänet niin hervottomaksi, että hän virui kuin tukki pää jyskyttävänä ja jäsenet voimattomina. Hän mietti sitä, koettaen tunkeutua aivojaan sumentavan sumun lävitse. Hänellä oli alitajuinen tunne, että hän oli ollut mukana jossakin ponnistuksia kysyvässä seikkailussa, mutta tieto häilyi yhäti mielikuvituksen ja todellisuuden rajamailla. Taistelusta ja sen edellä tapahtuneista seikoista hän ei muistanut mitään. Hän oli Barry Craven, sen hän tiesi; mutta mistä, siitä hänellä ei ollut aavistustakaan — sen enempää kuin siitäkään, millainen hänen elämänsä oli ollut. Hänen henkilöllisyydestään oli jälellä ainoastaan nimi, siitä hän oli aivan varma. Ja entisyydestä pisti esiin vain yksi selvä muisto — naisen kasvot. Mutta hänen niitä muistellessaan kohosivat niiden viereen toisen naisen kasvot, sekaantuen niihin ja imien ne itseensä, kunnes molemmat kasvot näyttivät kummallisesti sulautuneen toisiinsa, samanlaisiksi ja kuitenkin pysyen tyyten erilaisina. Ja niiden erottaminen toisistaan ja niiden pitäminen erillisinä kävi hänen uupuneille aivoilleen ylivoimaiseksi ja teki hänen päänsärkynsä entistä repivämmäksi. Hän meni sekaisin, hänestä alkoi äkkiä tuntua pahalta, ja hän liikahti kärsimättömästi; hänen ruumistaan vihlaiseva pistävä kipu herätti hänet äkkiä tajuamaan, missä tilassa hän oli, ja hän valitti huutavinta tarvettaan. Siihen saakka ei hänen mieleensä ollut johtunut ajatus, oliko hän yksin ja missä hän oli. Mutta kun hän alkoi puhua, työntyi hänen alleen käsivarsi, joka nosti häntä hieman, ja hänen huulilleen tuotiin malja. Hän joi halukkaasti ja kun hänet hellävaroen laskettiin pieluksille, avasi hän silmänsä ja katseli puoleensa kumartuneen miehen ryppyisiä, keltaisia kasvoja, joiden värähtämätön ilme oli kerrankin väistynyt silminnähtävän levottomuuden tieltä. Vähän aikaa Craven tuijotti niihin käsittämättä mitään. Missä hän oli nähnyt ne aikaisemmin? Hän pinnisti aivojaan, koettaen muistella, mitä oli tapahtunut ennen tätä kummallisen hämärää heräämistä, ja hänen mielessään alkoi sarastaa himmeä muisto huumaavasta melusta ja myllerryksestä, verestä ja kuolemasta ja rajuista, hillittömistä inhimillisistä intohimoista, laumasta hurja-katseisia, tumma-ihoisia miehiä, jotka raahasivat ja rimpuilivat hänen ympärillään — ja tulisella punertavan harmaalla hevosella ratsastavasta, kiljuvasta arabialaisesta. Äkkiä hän muisti kaikki. Hän naurahti heikosti, korisevasti.

»Sinä vietävän uppiniskainen pikku pahus!» sopersi hän ja meni jälleen tajuttomaksi.

Toistamiseen herätessään hän muisti täydelleen kaikki, mitä oli tapahtunut. Hän tuntui naurettavan heikolta, mutta hänen päätään ei pakottanut niin pahasti, ja hänen ajatuksensa olivat ihan selvät. Vain siitä alkaen, kun hän oli sortunut maahan arabialaisten hyökätessä, siihen saakka, kun hän oli vähä aikaa sitten herännyt, hän ei muistanut mitään. Kuinka kauan hän oli ollut tiedottomana? Hän kummasteli sitä hieman, mutta mikään ei vielä suuresti kiinnittänyt hänen mieltään. Tuonnempana olisi yllin kyllin aikaa ottaa selko siitä samoin kuin Omarin ja Saidin kohtalosta. Eipä silti, ettei hän olisi siitä välittänyt, mutta sillä hetkellä hän oli liian väsynyt ja tarmoton yrittääkseen tehdä mitään muuta kuin virua hiljaa ja kestää omaa epämukavaa oloaan. Hänen kupeessaan tykytti tuskallisesti, ja hänen vasemmassa kädessään oli jotakin kummallista; se tuntui turralta, niin että hän aprikoi, oliko sitä olemassakaan. Hän vilkaisi siihen pahojen aavistusten vallassa — häntä ei raajarikkoisen elämä lainkaan miellyttänyt — ja näki helpotuksekseen sen olevan paikallaan, mutta taivutettuna jäykäksi rinnalleen, kierrettynä paksuihin kääreisiin — otaksuttavasti katkenneena. Yhä tarkkaavampana hän antoi katseensa harhailla pienessä teltassa, jossa hän makasi. Se oli hänen omansa, mistä hän päätteli, että taistelun oli täytynyt olla onnellinen Mukair Ibn Zarrarahin sotajoukolle, sillä eihän häntä muutoin olisi kuljetettu takaisin telttaansa. Uneliaan tyytyväisenä hän silmäili tuttuja esineitä yhtä toisensa jälkeen.

Äkkiä hän tunsi, että joku oli tullut sisälle. Käännettyään päätään hän näki Joshion katselevan häntä kasvoillaan ilme, jossa huoli, tyydytys ja hiljainen arkailu taistelivat ylivallasta. Craven arvasi, mikä miestä vaivasi, mutta häntä ei haluttanut viitata antamaansa määräykseen, jota toinen liiallisessa innostaan ei ollut totellut. Sekin saisi jäädä toistaiseksi — tai unohtua. Hän tyytyi lausumaan yhden ainoan kysymyksen:

»Kuinka kauan?» tiedusti hän lakoonisesti.

»Kaksi päivää», vastasi jaappanilainen yhtä lyhyesti ja esti sillä kerralla enemmät kyselyt sujauttamalla kuumemittarin isäntänsä suuhun.

Hänestä oli aina ollut apua, kun hoidettiin leirissä saatuja pikku vammoja, ja kahden viimeisen Keski-Afrikassa vietetyn vuoden aikana hän oli hankkinut melkoisen määrän alkeellisia välskärin tietoja, jotka nyt olivat hänelle hyvään tarpeeseen ja joita hän nyt alkoi käyttää niin juhlallisen näköisenä, että heikossa tilassa olevan Cravenin teki mieli purskahtaa hysteeriseen hihitykseen. Mutta hän tukahdutti sen halun ja piti lämpömittaria suussaan, kunnes Joshio vakavan arvokkaasti otti sen pois, silmäili sitä tarkkaavasti ja nyökkäsi hyvillään. Noudattaen hallitsevaa intohimoaan, pienimpiin yksityisseikkoihin ulottuvaa huolellisuutta, hän puhdisti pienen lasikojeen tarkoin ja pani sen takaisin koteloonsa, ennenkuin poistui teltasta. Muutamien minuuttien kuluttua hän palasi, tuoden maljakon höyryävää lientä, käsitteli Cravenia kuten lasta ja ruokki häntä hellästi kuin nainen. Sitten hän puuhaili teltassa, siistien sitä ja laittaen sen sekasortoon joutuneen sisustuksen jälleen järjestykseen.

Craven tarkkaili häntä aluksi välinpitämättömästi, mutta sitten haluten tarkemmin tietää, mitä oli tapahtunut. Mutta hänen tiedusteluihinsa jaappanilainen vastaili vältellen, alkoi taaskin esiintyä lääkärin tapaan ja totisena puhella Cravenin verenvuodosta, päähän osuneesta potkusta, joka oli pitänyt häntä kaksi päivää tajuttomana, ja senvuoksi tarpeellisesta levosta ja unesta, lopuksi poistuen teltasta ikäänkuin estääkseen isäntänsä joutumasta kiusaukseen. Craven sätti pienen jaappanilaisen varovaisuutta ja sadatteli hänen itsepäisyyttään, mutta pian häntä alkoi miellyttävästi nukuttaa, ja hän vaipui uneen ponnistelematta sen enempää vastaan.

Oli kulunut enemmän kuin kaksitoista tuntia, ennenkuin hän uudelleen avasi silmänsä. Telttaan paistoi aamuaurinko.

Joshio hyöri hänen ympärillään näppärin käsin ja kuulumattomin askelin, syöttäen häntä ja muuttaen siteitä hänen kyljessään oleviin haavoihin, joista kuula oli mennyt ja tullut. Sen jälkeen hän höllitti omaksumaansa, hienon ylemmyyden sävyä ja alentui neuvottelemaan potilaansa kanssa siitä, mitä pienen lääkelaatikon niukoista lääkkeistä olisi paras käyttää. Hän näytti tyytymättömältä, mutta mukautui kuitenkin, kun Craven päätti luottaa vain karaistuneeseen ruumiinrakenteeseensa, jolleivat haavat ärtyisi, ja antaa luonnon tehdä tehtävänsä. Ja taaskin suositeltuaan nukkumista hän pujahti pois.

Mutta Craven ei halunnut nukkua, eikä häntä nukuttanut. Hän oli tavattoman virkeä, koko hänen olemuksensa oli kuohuksissa, sillä taaskin hän pohti samaa kysymystä, josta hän luuli iäksi suoriutuneensa. Taaskin oli kohtalo tehnyt tyhjäksi hänen päätöksensä. Kolmannen kerran oli se evännyt häneltä kuoleman, jota hän kaipasi, kiskaissut hänet takaisin elämään, joka oli niin karvas, niin arvoton. Mitä varten? Minkätähden oli hänen kaihoamansa rauha riistetty häneltä — minkätähden hänet oli pakotettu uudelleen aloittamaan olemassaolonsa kamaline taisteluineen? Eikö hän ollut katunut, kärsinyt enemmän kuin useimmat muut ihmiset, koettanut sovittaa? Mitä häneltä vielä vaadittiin, mietti hän katkerasti. Hänet valtasi vimmastuttava voimattomuudentunne, ja hän raivosi omaa mitättömyyttään. Tuntui siltä, että häneltä oli riistetty itsemääräämisvalta, ja kiukkuisesti harmitellen hän näki olevansa pelkkä nappula elämän leikissä, nukke, jonka oli noudatettava, ei taas omaa tahtoaan, vaan häntä mahtavamman voiman tahtoa. Synkän epätoivoisena hän sadatteli sitä mahtavampaa voimaa, kunnes hän kauhukseen tajusi, kuinka herjaavia hänen ajatuksensa olivat, ja hänen huuliltaan pääsi katkonainen rukous. Hän oli saavuttanut kaiken lopun ja ponnisteli manalan pimeydessä. Hänen hätänsä oli rusentava — yksin hän ei päässyt eteenpäin ja epätoivoissaan hän turvautui taivaalliseen armonjakajaan ja rukoili voimia ja opastusta.

Henkisesti liian väsyneenä pannakseen merkille hitaasti vieriviä tunteja hän taisteli viimeistä taistoaan. Ja vähitellen hän muuttui rauhallisemmaksi, kyllin rauhalliseksi alistuakseen sallimuksen tutkimattomaan ohjaukseen, joskaan ei jaksanut ymmärtää sitä. Hän oli ylpeydessään vaatinut itselleen oikeutta määrätä omasta elämästään, mutta nyt hänelle oli selvinnyt, että korkeampi viisaus kuin hänen oli säätänyt toisin. Hän ei koettanut käsittää, miksi häntä oli säästetty; taaskin hänelle oli jostakin tajuamattomasta syystä osoitettu, ettei hän saanut kaihtaa velvollisuuttaan, ja se riitti. Hänen oli elettävä ja ja tehtävä jälelläoleva elämänsä mahdollisimman hyväksi. Gillian! Tämä ajatus oli kiduttava. Hän oli koettanut vapauttaa Gillianin, mutta yhä vielä Gillian oli sidottu. Hänen rangaistukseensa sisältyisi se, että hänen omien kärsimystensä lisäksi pitäisi nähdä myöskin vaimonsa kärsivän. Ähkäisten hän heilautti terveen kätensä silmilleen ja virui hyvin hiljaa.

Päivä kului. Hän nousi nauttimaan ruokaa, jota Joshio toi hänelle määrä-ajoin, mutta tekeytyi uneliaaksi voidakseen pysyä yksin, kuten hänen mielialansa vaati. Ja käyttäen täysin mitoin hyväkseen väliaikaista määräämisvaltaansa Joshio istui teltan edustalla ja piti kyselijät loitolla. Välinpitämättömänä Craven tarkkaili, kuinka illan varjot syvenivät ja tummenivat. Tuntikausia hän oli ajatellut, ei itseään, vaan rakastamaansa naista, niin että hänen kolhittua päätään pakotti sietämättömästi.

Eivätkä hänen mietteensä olleet vieneet häntä vähääkään alkua edemmäksi. Hänen oli uudelleen aloitettava sama vaikea elämä, jota hän oli paennut — sillä sitähän se oli. Hän oli karannut naisen luota, jolla ei ollut koko maailmassa ketään muita kuin hän. Se kuulosti ilkeältä, ja alaston totuus pani hänet säpsähtämään, mutta hän oli päättänyt luopua verukkeista, lakata kiertelemästä. Hän oli ottanut Gillianin puolisokseen ja poistunut hänen luotaan — ei mikään voisi sitä muuttaa eikä lieventää sen häpeää. Entiset kokemukset eivät olleet opettaneet hänelle mitään; taaskin hän oli jättänyt hädänalaisen naisen oman onnensa nojaan. Gillian oli hänen vaimonsa, jota hänen tuli suojata ja turvata, sitäkin enemmän, kun Gillianin asema oli niin omituinen, että hänen oli kestettävä paljon sellaista, mistä onnelliset avioparit säästyivät.

Niinä muutamina kuukausina, jotka he avioliittonsa solmiamisen jälkeen olivat viettäneet Craven Towersissa, oli Gillian parhaansa mukaan näyttänyt haluavansa olla kumppani, joksi hän oli häntä pyytänyt. Mutta hän oli torjunut Gillianin luotaan. Hän oli pelännyt itseään ja epäillyt päätöksensä lujuutta. Kun hän nyt, katkerasti moittien itseään, ajatteli sitä, oivalsi hän, kuinka paljon enemmän hän olisi voinut tehdä helpottaakseen Gillianin elämää, lievittääkseen heidän suhteittensa vaikeutta. Sensijaan hän oli pahentanut sitä, ja jännityksen painamana oli _hän_ murtunut, ei Gillian. Itsekkyys, jonka hän oli luullut voittaneensa, oli taaskin saanut ylivallan hänen tuhokseen. Hänen mielensä täytti musertava häpeä, mutta katuminen oli hyödytöntä. Mennyt oli mennyttä — entä tulevaisuus?

Hän palaisi Gillianin luokse. Hän saisi tuskallisen riemun nähdä vaimonsa jälleen — mutta mitä merkitsisi hänen palaamisensa Gillianille? Miten olivat nämä kaksi vuotta, joista hän ei tiennyt mitään, vaikuttaneet Gillianiin? Lagosissa oli häntä odottanut kokonainen kasa kirjeitä. Gillian oli kirjoittanut hänelle säännöllisesti — mutta kertomatta mitään. Gillianin lyhyet kirjeet olivat olleet täynnä tiedusteluja retken edistymisestä, viittauksia Petersin satunnaisiin Pariisin-matkoihin, tyhjänpäiväistä sääpakinaa — jäykkiä, vaivoin kokoonkyhättyjä tietoja, joista huokui väkinäistä pinnistystä. Miten Gillian ottaisi hänet vastaan — vai ottaisiko hän lainkaan? Tuntui uskomattomalta, että hän ottaisi. Hän tiesi, kuinka luontaisen hellä ja epäitsekäs Gillian oli, mutta olihan kaikella rajansa. Eikö Gillian pitäisi häntä isäntänä, vanginvartijana, joka palaisi supistamaan hänen vähäistäkin vapauttaan? Sillä kun Gillian oli sidottu häneen, oli hänen lupaamansa vapaus ivantekoa. Ja miten hän selittäisi pitkäaikaisen poissaolonsa? Gillian ei ollut voinut olla huomaamatta jotakin uutista lääketieteellisen retkikunnan palaamisesta, ihmettelemättä, miksi hän yhäti viivytteli Afrikassa. Se kirje, jonka hän oli kirjoittanut ja uskonut Joshiolle, ei nyt joutuisi milloinkaan perille. Gillian ei saisi tietää sitä, minkä hän oli tarkoittanut hänen tietoonsa vasta kuolemansa jälkeen. Hän ei voinut selittää, hänen täytyi sallia Gillianin tulkita kaikki oman päänsä mukaan. Ja voisiko Gillian otaksua muuta kuin ilmeisimmän tulkinnan? Hän vääntelehti sielunhädässään, ja äkillisen liikunnon aiheuttamaa ruumiillista kipua oli helpompi kestää kuin Gillianin halveksumisen ajatusta. Kaikki oli niin toivotonta, niin sekavaa. Väsyneesti huokaisten hän karkoitti sen mielestään ja alkoi haaveilla naisesta itsestään.

Teltta oli käynyt ihan pimeäksi. Leirissä alkoi häly vaimeta. Silloin tällöin kantautui hänen korviinsa hiljaisia ääniä, ja kerran tai kaksi hän kuuli Joshion puhuvan jollekulle ohikulkijalle.