Part 21

Silloin Jokohamassa, hirveänä päivänä, josta tuntui kuluneen niin monta vuotta, Craven oli laskenut synnin tahraaman sielunsa vilpittömästi ja nöyrästi jumalallisen Vapahtajan jalkojen juureen, mutta ei ollut toivonutkaan anteeksiantoa. Aina hän oli ajatellut mieskohtaista sovitusta, jota ilman, järkeili hän, pelastus oli mahdoton. Sen jälkeen, mutta vasta sitten, hän saattoi luottaa sääliin, jota ihmisen ymmärrys ei jaksanut käsittää. Ja tänä yönä — tänä päivänä — hän tunsi olevansa lähempänä sen pyrkimyksensä toteutumista kuin milloinkaan ennen. Sielun taakka, joka oli vaivannut häntä rusentavan painon tavoin, tuntui häviävän olemattomiin. Häneltä pääsi pitkä ja syvä ihanan helpotuksen huokaus, ja hän ojensihe suoremmaksi satulassa, ja uusi rauha sarasti hänen silmissään, kun hän loi ne tähtiselle taivaalle. Hänen mieleensä välähti lapsuusaikoinaan näkemänsä, kauan unohduksissa ollut kuva ristin juurella olevasta kristitystä, jonka hartioilta taakka oli otettu pois; se oli ollut vanhassa »Kristityn vaelluksessa», jota hän oli poikana lukenut viehättyneenä kauniiseen, melkein kokonaan ulkoa osaamaansa tekstiin ja omituisiin, hänen lapsellista mielikuvitustaan kiehtoneihin kuviin.

Vuodet vierivät taaksepäin; hän näki itsensä jälleen pikku poikana pitkänään matolla Craven Towersin kirjaston uunin ääressä, iso kirja levitettynä edessään, mieltyneenä eriskummaiseen kuten lapset yleensä tutkimassa kammottavaa, mustasiipistä Apollyonin kuvaa, jota hän mielessään oli pitänyt itsensä pirun hahmona, kouraantuntuvana pahanahenkenä, ja jonka hän oli haaveillut voittavansa miekalla ja kilvellä aseistettuna kristittynä. Näin lapsen lailla ajateltuna, kun olisi ollut taisteltava ruumiillista olentoa vastaan — olisi se ollut yksinkertaisempaa. Mutta kun paha on ihmisen omassa sydämessä, salakavala, sisäinen synnin vietti, joka karkoittamattomana tulee väkevämmäksi ja mahtavammaksi, kunnes tehty synti tajutaan hirvittävän äkkiä! Cravenille kävi, kuten meille muille, hän alkoi toivoa, että saisi elää elämänsä uudelleen, alkaa jälleen niistä viattomuuden päivistä, jolloin hän ihastuneena oli katsellut »Kristityn vaelluksen» puupiirroksia.

Hän pakotti ajatuksensa takaisin nykyisyyteen. Häntä odotti kuolema eikä elämä. Vaistomaisesti hän vilkaisi oikealla puolellaan ratsastavaan mieheen. Kylmässä, vaaleassa kuutamossa arabialaisen kasvot muistuttivat kaunista pronssiveistosta; niiden värähtämätön, jyrkän päättäväinen ilme oli peloittava. Hänen oli ilmeisen vaikea istua hevosen selässä, vain pelkkä tahdonvoima piti hänen kuihtunutta vartaloaan pystyssä, hänen traagillisen synkät silmänsä tuijottivat suoraan eteenpäin, ja hän näytti kostavan oikeuden julmaan päämäärään pyrkivältä ruumiillistumalta. Ja katsellessaan häntä salavihkaa Craven aprikoi, mitähän piili noiden tiukkojen piirteiden takana, mitä toiveita, minkälaista pelkoa, minkälaista epätoivoa kiehui aavikkomiehen rajussa sydämessä. Hellästi rakastetusta vaimosta, joka oli ryöstetty hänen luotaan, ei ollut kuulunut mitään, hänen kohtalonsa oli tuntematon. Oliko hän kuollut vai elikö hän vielä — häpeällisessä vankeudessa, sen luopion orjana, joka oli vaatinut hänet kavalluksensa palkkioksi? Mitä kauhunsanomia oli vielä odottamassa kovaosaista puolisoa, joka ratsasti kostamaan hänen puolestaan? Hieman väristen Craven herkesi ajattelemasta murhetta, joka näytti vieläkin suuremmalta kuin hänen omansa, ja kääntyi vasemmanpuoliseen naapuriinsa päin. Saidin kasvoille välähti hymy, kun heidän katseensa osuivat vastakkain. Sulavasti taivuttaen kaunista vartaloaan hän ohjasi hevosensa likemmäksi Cravenin ratsastamaa virmaa oritta, mutta ei virkkanut mitään. Hänen tavallisesti kerkeä puhekykynsä oli tällä kertaa nähtävästi poissa.

Nuoren arabialaisen äänettömyys oli Cravenin mieleen; häntä itseään ei lainkaan haluttanut puhella. Aamutuuli hiveli viileänä, tyynnyttävänä hänen otsaansa. Nyt, kun suitset olivat höllällä, nelisti hänen polviensa puristama ratsu säyseänä ja rauhallisena joustavaa laukkaansa, ja se oli hänestä mitä korkein ruumiillinen nautinto. Hän nauttisi niin paljon kuin voisi, mietti hän, hymyillen ivallisesti itselleen — aine esitti vielä vaatimuksiaan vastoin hänen lujaa päätöstään. Seudussa, jonka läpi he ratsastivat, ei voinut nähdä kauaksi; vaikka maa olikin näennäisesti tasainen, oli siinä kuitenkin pitkiä, perättäisiä aaltomaisia muodostumia, jotka salpasivat näköalan. Mutkittelevien, harhauttavien hietaharjujen välissä olisi voinut piillä kokonainen rykmentti, jonka ohitse he olisivat kiitäneet sitä huomaamatta. Ja joka kerta kun Craven arabialaisjoukon etunenässä nousi jonkun rinteen harjalle, tähyili hän innokkaasti eteenpäin. Hän tuskin tiesi itsekään, mitä hän odotti näkevänsä, sillä heidän päämääränsä oli monen penikulman päässä kauempana etelässä ja Mukair Ibn Zarrarah oli ottanut huomioon aavistamattoman hyökkäyksen mahdollisuuden, lähettäen jo viikkoja aikaisemmin tiedustelijoita samoilemaan ympäri piirin, mutta kun hänessä oli kerran herännyt se vaikutelma, että jotakin oli tulossa, ei se lähtenyt hänen mielestään, vaan askarrutti hänen ajatuksiaan.

Tuon tuostakin liittyi heihin odottamassa olleita tiedustelijoita, yksinäisiä ratsastajia, jotka laskettivat huimaa vauhtia rosoisella maaperällä tai meluttomasti ilmestyivät jonkun syrjäpolun pimennosta, esittivät lyhyesti raporttinsa ja sitten sijoittuivat heimolaistensa riveihin. Tähän saakka eivät he olleet tienneet kertoa sen enempää kuin jo tiedettiin. Idän taivaalle levisivät ensimmäiset vaaleanpunaiset viirut, yksi toisensa jälkeen himmenivät ja sammuivat tuikkivat tähdet. Ilma kävi äkkiä koleaksi. Heitä ympäröivä aavikko oli koko ajan ollut oudon hiljainen, ei edes shakalin valittava ulvonta ollut rikkonut syvää äänettömyyttä, mutta nyt syntyi vieläkin syvempi hiljaisuus, salaperäinen ja painostava. Sillä hetkellä koko luonto tuntui olevan jännittyneenä, odottavan, varovan.

Cravenille ei aamunkoiton ihme ollut outo, hän oli nähnyt sen monissa maissa, mutta se oli sellainen ihme, johon hän ei milloinkaan kyllästynyt. Ja tällä auringonnousulla oli merkitys, jota ei ollut millään hänen ennen näkemällään ollut. Kiihkeästi hän tarkkaili, kun heikko punerrus kirkastui ja kävi voimakkaammaksi, vaaleat viirut levenivät ja laajenivat kauas ulottuviksi, kultaisina ja tulipunaisina liekehtiviksi läikiksi. Päivä valkeni hämmästyttävän äkkiä, ja kun auringon hehkuva kehrä nousi punaisena näköpiirin yläpuolelle, erosi nelistävistä riveistä ratsumies, kiitäen joukon edelle, pyöräyttäen sitten hevosensa ympäri ja seisauttaen sen. Nousten seisomaan jalustimien varaan hän ojensi palavan hartaasti kätensä taivasta kohti. Craven tunsi hänet nuoreksi, uskonkiihkoisuuteen taipuvaksi mullahiksi, joka oli edellisen viikon aikana leirissä ollut erikoisen vilkkaassa toiminnassa. Se, että vihollisheimo oli kuulunut toiseen, Mukair Ibn Zarrarahin seuralaisten kammoksumaan uskonlahkoon, oli ollut eripuraisuuden yksi alkusyy, ja papit olivat käyttäneet tilaisuutta lietsoakseen uskonnollista kiihkoa.

Ratsujoukko pysähtyi äkkiä, ja Cravenin vaivoin saatua hevosensa seisautetuksi, kajahti aamu-ilmassa korkeana ja kirkkaana muezzinin venytetty, läpitunkeva huuto: »_Al-ilah-ilah-ilah_.» Tämä valtava, juhlallinen rukous oli aina tuntunut Cravenista omituisen kiehtovalta, ja kun hän viimeisen pitkäveteisen sävelen häivyttyä seurasi esimerkkiä ja polvistui maahan heittäytyneiden arabialaisten joukkoon, ei se tapahtunut yksinomaan sopivaisuussyistä. Hänen uskonsa oli erilainen kuin heidän, mutta hän palvoi samaa Jumalaa kuin he, ja sydämestään hän kunnioitti heidän avointa rukoilemistaan.

Noustuaan pystyyn hän huomasi Saidin katsovan häntä silmissään omituinen, kysyvä, hieman pilkallinen ja samalla surullinen ilme. Mutta pian se ilme katosi poikamaisen virnistyksen tieltä, ja hän heilautti sytyttämätöntä savukettaan suoraan pappiin päin, joka oli käyttänyt tilaisuutta aloittaakseen kiihkoisen saarnan.

»Kun rukous on päättynyt, hajaantukaa seudulle mielenne mukaan!» jupisi hän, vallattomasti naurahtaen väärin lainaamalleen lauseelle. »Pyhä mies saarnaa, kunnes jano on paahtanut kielemme mustaksi.» Ja hän kääntyi veljensä puoleen yllyttääkseen häntä komentamaan miehet jälleen ratsaille.

Omar nojasi hevoseensa, ja hänen kookas vartalonsa oli nääntymäisillään uupumuksesta. Kun Said puhutteli häntä, hätkähti hän rajusti, horjui ja olisi kaatunut, jollei toinen olisi kiertänyt vankkaa kättään hänen ympärilleen. Ja säikähdyksekseen tarkkaileva Craven näki tumman läiskän tahraavan hänen valkeaa viittaansa auenneen haavan kohdalla ja aprikoi, jaksaisiko heikentynyt ruumis totella päättävän, sitä armottomasti eteenpäin ajavan tahdon kannustusta vai siepattaisiinko häneltä kiihkeästi kaivattu kosto, kun päämäärä oli jo melkein näkyvissä.

Mutta voimiaan pinnistäen arabialainen terästäytyi, nousi satulaan, keskeytti tuskastuneena mullahin kaunopuheisen sanatulvan ja lausui pyydetyn määräyksen lujalla äänellä.

Uudestaan alkoi vinha nelistys etelää kohti.

Vähitellen tuuli vaimeni ja vihdoin tyyntyi tyyten, mutta runsaan tunnin pysyi ilma virkistävän viileänä. Auringon noustessa korkeammalle ja sen paahteen käydessä voimakkaammaksi, lämpeni ilma jatkuvasti, kunnes kuumuus muuttui painostavaksi ja Craven alkoi innokkaasti tähyillä keidasta, jossa heidän ensiksi piti pysähtyä. Maisema, joka yöllä oli näyttänyt lumotun kiehtovalta, oli kirkkaassa päivänvalossa tympeän yksitoikkoinen. Maan alituinen kohoaminen ja laskeminen, joka aina piti näköpiirin suppeana ja kävi väsyttäväksi, ja sokkeloiset, sekavasti mutkittelevat kumpujonot tuntuivat eksyttävästi sulkevan heidät väliinsä. Mutta heidän saavuttuaan tavallista pitemmän ja jyrkemmän, hevosten laukkaa tuntuvasti hidastuttaneen vierun harjalle, levisi heidän eteensä tasainen, kauas etäisyyteen ulottuva alue. Himmeä, sininen pilvi kohosi kukkulajonon takaa, joka Saidin selityksen mukaan oli Mukair Ibn Zarrarahin omakseen katsoman alueen ja samalla ranskalaisten valtapiirin raja. Kukkuloiden välisen solan kautta päästiin vihollisten maahan.

Muutos oli mieluinen sekä miehistä että hevosista. Erehtymättömän vaistonsa avulla viimemainitut tunsivat veden läheisyyden, lisäsivät omasta alotteestaan nopeuttaan ja kavioiden tömistessä kiitivät innokkaasti viimeistä, pitkää, aaltoilevaa rinnettä alaspäin keidasta kohti, jonka Craven arveli olevan kolmen tai neljän kilometrin päässä. Kirkkaana, silmää harhauttavassa ilmassa se näytti olevan paljon lähempänä, mutta heidän rientäessään eteenpäin se ei näyttänyt lähenevän, vaan pikemminkin loittonevan, ikäänkuin joku ilkeämielinen aavikonhaltia olisi kujeillessaan ja heitä kiusoitellessaan loitsimalla siirtänyt sitä yhä kauemmaksi heistä. Värähtelevässä autereessa näyttivät korkeat, viuhkamaiset palmut luonnottoman pitkiltä ja kohosivat haaveellisina orjantappurapensaiden yläpuolelle.

Hetkiseksi valtasi Cravenin epäilys, oliko kangasmainen keidas todellinen vaiko pelkästään mielikuvituksen ja toiveiden luoma näky. Mutta sen epäilyksen järjettömyys selveni hänelle, kun hän jälleen katsahti etäällä häämöttäviin kukkuloihin — ne olivat siksi silmäänpistävä merkki, että hänen kumppaniensa, jotka tunsivat seudun, oli niistä mahdoton erehtyä.

Hänen ajatellessaan pian pääsevänsä mieluisaan varjoon, tuntui polttava auringonpaahde, joka siihen saakka oli häntä niin lievästi vaivannut, entistä rasittavammalta. Hän oli tottunut helteeseen, mutta tämä päivä oli tavattoman kuuma, ja arabialaisissakin alkoi näkyä tuskastumisen merkkejä. Lähdöstä oli kulunut useita tunteja, ja vauhti oli ollut murhaava. Hänen suutansa poltti, ja huikaiseva hohde kirveli hänen silmiänsä. Janon joka hetki yltyessä tuntui viimeinen kilometri pitemmältä kuin koko sen edellinen taival, ja kun he vihdoinkin olivat keitaalla, solahti hän hiestyneen ratsunsa selästä, huudahtaen huojennuksesta.

Arabialaiset tunkeutuivat kaivon ympärille, ja yhdessä minuutissa oli pieni, rauhallinen läikkä muuttunut meluisan myllerryksen näyttämöksi; miehet kiljuivat, tyrkkivät toisiaan ja viittoilivat käsillään, hevoset hirnuivat, ja kaiken sen ylitse kuului kaivon vipulaitteen surullista vingahtelua ja kitinää ämpärin noustessa ja laskeutuessa. Said keikahti keveästi satulasta ja piteli veljensä teiskuvaa ratsua miehen laskeutuessa maahan. Vähän aikaa he keskustelivat keskenään hätäisesti kuiskaillen, ja sitten nuorempi mies kääntyi Cravenin puoleen synkkä ilme kauniilla kasvoillaan.

»Yhteytemme on katkennut. Kahden tiedustelijan olisi pitänyt olla täällä meitä vastassa», ilmoitti hän äänessään huolestunut häive. »Se pilaa suunnitelmamme, sillä odotimme heidän raporttiaan. He ovat saattaneet myöhästyä — mutta se tuskin on todennäköistä. Heillä oli runsaasti aikaa. Otaksuttavampaa on, että he ovat joutuneet väijytykseen — näillä seuduin vilisee urkkijoita — ja siinä ovat vastustajamme edullisemmassa asemassa. He tietävät meidän lähteneen liikkeelle, kun taas me emme saa enää tietoja. Nämä kaksi kadonnutta miestä olivat ainoat rajan toisella puolella toimivat. Viimeinen meihin liittynyt tiedustelijamme oli ollut heidän kanssaan kosketuksissa viime yönä. He olivat kertoneet vihollisen kaksi päivää sitten olleen noin kuudenkymmenenviiden kilometrin päässä noiden kukkuloiden eteläpuolella. Toivoimme yllättävämme heidät aavistamatta, mutta he ovat saattaneet saada vihiä aikeistamme ja olla lähempänä kuin otaksummekaan. Allah heidät kirotkoon!» lisäsi hän kärsimättömästi.

»Mitä aiotte tehdä?» tiedusti Craven, vilkaisten takanaan hyöriviin, ratsailta laskeutuneihin arabialaisiin, jotka tungeksivat kaivon ympärillä ja touhuisasti valmistautuivat lepäämään ja syömään.

Said viittasi luokseen ohimenevän miehen ja lähetti hänet viemään kiireellistä määräystä. Sitten hän jälleen kääntyi Cravenin puoleen. »Hevosten täytyy saada levätä, vaikka miehet olisivat valmiit heti lähtemään liikkeelle komennuksen kuultuaan. Lähetän kaksi tiedustelijaa solaan ottamaan selkoa, miltä siellä näyttää.»

Hänen puhuessaan ilmestyivät hänen kutsumansa miehet kuriin tottuneiden sotilaiden vitkastelemattomaan tapaan ja pysäyttivät ratsunsa hänen eteensä. Saatuaan lyhyet ohjeensa he katosivat pöly- ja hiekkapilveen, ratsastaen totuttua huimaa laukkaansa. Said kääntyi heti toisaalle ja sekaantui kuhisevaan tungokseen, mutta Craven viipyi keitaan laidalla, silmäillen nopeasti loittonevia ratsastajia, jotka kumartuneina hevostensa kaulojen puoleen valkoisten vaippojensa hulmutessa ympärillään hyvin kirjaimellisesti noudattivat saamaansa määräystä ratsastaa »vinhasti kuin Asraelin sanansaattajat». Hän oli aikaisemmilla käynneillään tutustunut heihin molempiin, vaikka ei ollut tuntenut heitä, kun he aamuhämärässä olivat yhtyneet joukkoon, ja muisti, että he olivat Mukair Ibn Zarrarahin huimimpia ja peloittavimpia seuralaisia. Hetkistä aikaisemmin he olivat hupaisesti virnistäen tervehtineet häntä, osoittaneet melkein lapsellista riemua, kun hän oli puhutellut heitä nimeltään, ja lähtiessään kumartaneet hänelle yhtä syvään kuin johtajalleenkin.

Hänen tarkkaillessaan, kun he liitivät hohtavalla tasangolla, johtui hänen mieleensä edellisten käyntiensä aikaisia tapauksia, ja hän oli melkein pahoillaan siitä, että vaaralliseen tehtävään oli valittu juuri nämä kaksi miestä. Sillä hän aavisti heidän palaamistoiveittensa olevan hyvin vähäiset. Mutta tuskinpa sittenkään sen heikommat kuin heidän muidenkaan!

Olkapäitään kohauttaen hän lähti liikkeelle ja meni orjantappurapensaan siimekseen. Viruen selällään mieluisessa varjossa hellehattu silmille vedettynä hän imi kiivaasti savukettaan, turhaan toivoen siten voivansa torjua ympärillään tuskatuttavasti surisevia kärpäsparvia ja kärsivällisesti odottaen kaivattua vettä, ennenkuin alkaisi nieleksiä tummanruskeaksi, pahanmakuisiksi möhkäleiksi puristettuja taateleja, ainoata tarjona olevaa ruokaa, joka oli lämminnyt hänen taskussaan ja jossa kirahteli joka paikkaan tunkeutuva hiekka.

Said puuhaili edelleen miesten ja hevosten seassa, mutta hänen lähellään istui Omar synkän äänettömänä surumieliset silmät suunnattuina kaukaisiin kukkuloihin. Hän oli järjestänyt pukuaan ja piilottanut pahaenteisen tahran ilmaisemasta sitä, mitä hän halusi salata. Kun miesten ja hevosten huutavimmat tarpeet oli tyydytetty, vaimeni huumaava melu, ja äkkiä syntyi hiljaisuus, kun arabialaiset paneutuivat pitkäkseen, kiersivät vaipat päänsä ympärille ja näyttivät heti vaipuvan uneen. Lopetettuaan tarkastuksensa ilmestyi Said jälleen, noudatti miestensä esimerkkiä ja kuorsasi pian kaikessa rauhassa. Craven kierähti kyljelleen, viritti uuden savukkeen ja sijoittui mukavampaan asentoon hietikolle. Jonkun aikaa hän katseli yksinäistä vahtia, joka liikkumattomana istui ratsunsa selässä vähän matkan päässä keitaasta. Sitten hänen huomionsa kiintyi korppikotkaan, joka verkkaisen raskaasti lensi taivaalla, ja hän tarkkaili sitä, kunnes se etääntyi pois hänen näköpiiristään. Hän oli liian velttona mukavassa asennossaan kääntääkseen päätään. Paikallaan viruen hän kuunteli hyönteisten kimeää surinaa ja poltteli savukkeen toisensa jälkeen, kunnes hänen ympärillään oli kasoittain savukkeen- ja tulitikunpätkiä.

Tunnit vierivät hitaasti. Kun hän uudelleen katsahti vahtisotilaaseen, antoi arabialainen vaihteeksi hevosensa kävellä edestakaisin, mutta ei ollut edennyt kauemmaksi aavikolle. Ja Cravenin häntä silmäillessä hän äkkiä pyörsi ympäri ja lähti täyttä laukkaa laskettamaan takaisin leiriin. Craven hätkähti, nousi kyynärpäänsä varaan, varjosti silmiään ja tähysti tarkasti kukkuloiden suuntaan. Mutta aavalla, autiolla tasangolla ei näkynyt mitään, ja hän vaipui jälleen pitkäkseen, hymähtäen omalle maltittomuudelleen, kun miehen palaamisen syy johtui hänen mieleensä. Keitaalle saavuttuaan arabialainen talutti ratsuaan maassa makaavien nukkujien välitse ja potkaisi valveille kumppaninsa, jonka oli mentävä hänen paikalleen. Tuontuostakin häiritsi painostavaa hiljaisuutta hevosten liikkuminen, ja kerran tai pari kajahti rauhattoman naapurinsa lähentelystä ärtyneen oriin kiukkuinen hirnahdus. Nukkuvat arabialaiset viruivat hiljaa kuin vaipoilla peitetyt vainajat; vain silloin tällöin joku levoton uneksija muutti asentoaan, murahtaen hiljaa. Craven oli jo alkanut kummastella, kestäisiköhän lepohetkeä vielä kauan, kun Omar nousi kankeasti, meni veljensä luokse ja herätti hänet laskemalla kätensä hänen olalleen. Said nousi istumaan, räpytti unisesti silmiään ja ponnahti sitten vilkkaasti pystyyn. Muutaman minuutin kuluttua keitaalla taas kuhisi meluisa hyörinä. Mutta tällä kertaa ei ollut jälkeäkään hämmingistä. Miehet nousivat ripeästi ratsaille ja järjestyivät riveihin tavattoman joutuisasti. Hevoset alkoivat melkein heti pitkän, keinuvan laukkansa, ja kilometrit näyttivät lipuvan niiden jalkojen alitse.

Päivän helteisin aika oli ohitse. Tasangon yllä väikkyvä auer oli hälvennyt, ja kummut, joita he jatkuvasti lähestyivät, kävivät selväpiirteisemmiksi. Pian oli helppo erottaa jonon muodot sekä lukemattomiksi rotkoiksi ja halkeamiksi särkynyt kalliopinta, ja rosoiset selänteet kuvastuivat selvästi syvänsinistä taivasta vasten. Vielä kilometri, ja Said kääntyi käsi ojossa hänen puoleensa, innokkaasti osoittaen jotakin.

»Katsohan tuonne oikealle, tuonne; tuon minarettia muistuttavan kalliohuipun vieressä on solan suu. Se on hyvästi piilossa. Ihan äkkiä se aukeaa eteen. Outo tuskin löytäisi aukkoa, ennenkuin osuisi ihan sen läheisyyteen. Hämärässä kun varjot ovat mustat, olen itse ratsastanut sen ohitse kerran tai pari, ja minun — _Allah!_ Selim — ja yksin!» huudahti hän äkkiä ja kannusti ratsuansa kumppaniensa edelle.

Omarin huutama komennus pysäytti joukon, mutta Craven riensi ystävänsä jälkeen. Hän oli huomannut solasta tulevan ratsumiehen vähäistä myöhemmin kuin Said, ja sama ajatus oli välähtänyt heidän mieleensä — sanoma, josta niin paljon riippui, ei ehkä sittenkään saapuisi heidän korviinsa. Vakooja lähestyi heitä hitaasti, hevonen huojui hänen allaan, ja sekä mies että ratsu olivat melkein riekaleiksi ammutut. Kun Said seisahtui tulijan viereen, vaipui haavoittunut hevonen maahan, ja mies kaatui sen mukana kykenemättä irtautumaan satulasta. Silmänräpäyksessä oli arabialaispäällikkö maassa ja kiskoi kauheasti ponnistellen eläimen ruumiin heimolaisensa rusentuneilta, väriseviltä raajoilta. Hän kiersi käsivartensa miehen ympärille, kannatti häntä hellävaroen ja kumartui kuuntelemaan tuskin kuuluvia sanoja, tukien häntä, kunnes hiljainen kuiske häipyi ja mies kuoli hänen syliinsä suonenvedontapaisesti vavahtaen.

Laskettuaan ruumiin hietikolle hän pyyhki veren tahraamia käsiään vaippansa liepeisiin, keikahti sitten jälleen satulaan ja kääntyi Cravenin puoleen silmät leimuten raivosta ja kiihtymyksestä.

»He joutuivat väijytykseen solassa — kymmenen kahta vastaan — mutta Selim pääsi jollakin tavoin lävitse ja suoritti tiedustelutehtävänsä. Hänen palatessaan he hänet lopettivat — vaikka en usko hänenkään jättäneen heistä monta henkiin! Joko on suunnitelmamme kavallettu — tai on pelkkä sattuma ollut vastassamme. Joka tapauksessa viholliset odottavat meitä tuolla, kukkuloiden takana. He ovat säästäneet meiltä päivän kestävän ratsastuksen — vähintään», lisäsi hän naurahtaen kiihkeän toivehikkaasti.

He odottivat paikallaan, kunnes Omar ja ratsujoukkue saapuivat heidän luokseen. Lyhyen neuvottelun jälkeen, jossa päälliköt olivat mukana, päätettiin tunkeutua eteenpäin viipymättä. Katsoen siihen, ettei päivänvaloa enää voisi kestää kuin muutamia tunteja, tuntui sellainen päätös Cravenista ajattelemattomalta, mutta Omaria kiihdytti syvästi sen miehen läheisyys, joka oli tehnyt hänelle vääryyttä — sillä sen tiedon Selim oli äsken kiristänyt eräältä vastustajaltaan, ennenkuin oli surmannut hänet — ja koko joukko halusi heti kiihkeästi päästä toimintaan. Myöskin ratsut olivat keskipäivän levon jälkeen kylliksi virkeitä. Joukkue lähti uudelleen liikkeelle viidenkymmenen valitun miehen edetessä hieman pääjoukon edellä.

Kallion juurella he pysähtyivät, muuttaen järjestystään, sillä solaan ei mahtunut enempää kuin kolme hevosta rinnakkain. Varrotessaan, kunnes tulisi hänen vuoronsa ratsastaa ahtaaseen solaan, Craven silmäili uteliaana alastonta kallioseinämää, joka melkein kohtisuoraan kohosi hiekasta. Mutta hän ei saanut kauan sitä tarkastella, sillä muutamien minuuttien kuluttua hän Omarin ja Saidin välissä ohjasi ratsunsa solan suuta peittävän kallioulkoneman ympäri rotkon synkkään pimentoon. Muutos oli hämmästyttävä, ja häntä puistatti äkkiä alkanut viileys, joka tasangolla vallinneen helteen jälkeen tuntui sitäkin koleammalta. Paljaiden, uhkaavan näköisten, sivurotkojen tuon tuostakin halkomien kallioseinämien reunustamana vei mutkitteleva polku pitkin rosoista, niljakasta maaperää isojen kivijärkäleiden välitse, jotka tekivät mahdottomaksi edetä nopeammin kuin käymäjalkaa. Hevoset kompastelivat yhtenään, ja kun Cravenin oli pakko pitää silmällä kaikkia esteitä, haihtui hänen mielestään kaikki muu paitsi sen hetken tehtävä. Hän ei muistanut arvailla, kuinka kaukana tai kuinka lähellä kukkuloiden toisella puolella vihollisjoukko oli, olisiko heillä aikaa järjestäytyä uudelleen, ennenkuin heidän kimppuunsa hyökättäisiin, vai noukkisivatko vihollisen tarkk'ampujat heidät sitä mukaa kuin he tulisivat esille solasta antamatta heille edes taistelutilaisuutta. Hänelle itselleen ei oikeastaan kovinkaan suuria merkinnyt, miten kävisi, mutta kova onni olisi, mietti hän, jollei Omar pääsisi luopion kimppuun ja jos Said ammuttaisiin pääsemättä kiihkeästi odottamaansa otteluun. Hän keskeytti ajatuksensa sadatellakseen hevostaan, joka oli pahasti kompastunut jo kuudennen kerran.