Part 5

— Se on jo liian viisasta, sitä en ymmärrä. Älkää sekoittako minua. No niin, juhla on suurenmoinen. Vieraita on paljon, he ovat kaikki nuoria, kauniita, urhoollisia, kaikki hulluuteen saakka rakastuneita ruhtinattareen.

— Eikö naisia ole vieraiden joukossa? — kysyi Malevskij.

— Ei — tai odottakaas — on.

— Kaikki rumia?

— Ei, vaan ihastuttavia. Mutta miehet ovat kaikki rakastuneet ruhtinattareen. Hän on pitkä ja ryhdikäs; hänellä on pieni kultainen diadeemi mustilla hiuksillaan.

Katsoin Sinaidaan — ja sinä hetkenä näytti hän minusta olevan niin paljon ylempänä meitä muita, hänen valkealta otsaltaan, hänen liikkumattomilta silmäkulmiltaan tuntui säteilevän sellainen valoisa äly ja sellainen voima, että minä ajattelin: »sinä itse olet se ruhtinatar!»

— Kaikki tunkeilevat hänen ympärillään, jatkoi Sinaida, — kaikki kilvan häntä imartelevat.

— Ja hän pitää imartelusta? kysyi Lushin.

— Kylläpä te olette sietämätön! aina keskeytätte... kuka ei pitäisi imartelusta?

— Vielä yksi, viimeinen kysymys, — huomautti Malevskij: — onko ruhtinattarella miestä?

— En minä sitä edes ajatellutkaan. Ei — mitä hän miehellä tekisi?

— Niin tietysti, — huomautti Malevskij, — mitäs hän miehellä tekisi.

— _Silence!_ — huudahti Maidanov, joka puhui huonosti ranskaa.

— _Merci_, — sanoi hänelle Sinaida. — No niin, ruhtinatar kuuntelee imartelua, hän kuuntelee soittoa, mutta ei katso kehenkään vieraaseen. Kuusi akkunaa on avattuna ylhäältä alas asti, katosta lattiaan, ja niiden takaa näkyy tumma taivas kirkkaine tähtineen, ja pimeä puutarha suurine puineen. Ruhtinatar katsoo puutarhaan. Siellä on puiden luona suihkulähde: se häämöttää pimeässä pitkänä, pitkänä kuin haamu. Ruhtinatar kuulee läpi puheen ja soiton hälinän veden hiljaisen solinan. Hän katsoo ulos ja miettii: te olette herrat kaikki jaloja, viisaita, rikkaita, te olette ympäröineet minut, te panette arvoa jokaiselle minun sanalleni, te olette kaikki valmiit kuolemaan jalkojeni juuressa, minä hallitsen teitä... mutta tuolla suihkulähteen äärellä seisoo ja odottaa minua hän, jota minä rakastan, joka hallitsee minua. Hänellä ei ole yllään kallisarvoista pukua, eikä kalliita kiviä, ei kukaan häntä tunne, mutta hän odottaa minua ja uskoo minun tulevan — ja minä tulen, ei ole sellaista mahtia, mikä voisi minua pidättää, silloin kun minä haluan mennä hänen luokseen ja jäädä hänen luokseen ja kadota hänen kanssaan sinne puiston pimeyteen, puitten huminaan, suihkulähteen solinaan...

Sinaida vaikeni.

— Oliko se mielikuvitusta? kysyi Malevskij ivallisesti.

Sinaida ei edes katsonut häneen.

— Mutta mitä me, hyvät herrat, olisimme tehneet, — alkoi yht'äkkiä Lushin, — jos me olisimme olleet noiden vieraitten joukossa ja olisimme tienneet tuosta onnenpojasta suihkulähteen luona?

— Odottakaa, odottakaa, — keskeytti Sinaida: — minä sanon teille itse, mitä itsekukin teistä olisi tehnyt. Te, Belooserov, olisitte vaatinut hänet kaksintaisteluun; te, Maidanov, olisitte kirjoittanut hänestä epigrammin... Muuten, ei — te ette osaa kirjoittaa epigrammeja; te olisitte kirjoittanut pitkän runon Barbier’n tyyliin hänestä ja antanut painaa tuotteenne »Telegraf'iin». Te, Nirmatskij, olisitte ottanut häneltä rahaa lainaksi — ei, vaan te olisitte lainannut hänelle korkoa vastaan; ja te, tohtori... — Hän pysähtyi... Kas sitäpä minä en tiedäkään, mitä te olisitte tehnyt.

— Henkilääkärinä ollen, — vastasi Lushin, — minä olisin neuvonut ruhtinatarta olemaan pitämättä tanssiaisia, kun ei hän kerran vieraistaan välitä.

— Kenties te olisitte ollut oikeassa. Entäs te, kreivi...

— Niin, minäkö? — kysyi Malevskij ilkeä hymy huulillaan.

— Te olisitte tarjonnut hänelle myrkytetyn karamellin.

Malevskin kasvot vääntyivät hiukan ja niihin tuli hetkiseksi juutalaisilme, mutta sitte hän heti purskahti nauruun.

— Mitä taas teihin tulee, Voldemar... — jatkoi Sinaida, mutta johan se riittääkin; leikkikäämme jotain muuta.

— Herra Voldemar, ruhtinattaren paashina, olisi kannattanut hänen laahustetaan, kun hän olisi lähtenyt juoksemaan puutarhaan, — huomautti Malevskij myrkyllisesti.

Minä kiivastuin, mutta Sinaida laski nopeasti kätensä minun Olalleni ja nousten seisomaan, virkkoi hiukan väräjävällä äänellä: — Minä en ole koskaan antanut teidän ylhäisyydellenne oikeutta olla hävytön ja siksi pyydän teitä poistumaan. Hän osoitti ovea kohti.

— Suokaa anteeksi, ruhtinatar, — änkytti Malevskij ja kävi aivan kalpeaksi.

— Ruhtinatar on oikeassa, — huudahti Belooserov nousten myös seisomaan.

— Minä en todellakaan mitenkään odottanut, — jatkoi Malevskij: — minun sanoissani ei ymmärtääkseni ollut mitään sellaista... minun tarkoitukseni ei ollut loukata teitä... Suokaa minulle anteeksi.

Sinaida heitti häneen kylmän katseen ja naurahti kylmästi.

— Jääkää sitten, — sanoi hän halveksivasti viitaten kädellään. — Me vihastuimme turhaan herra Voldemarin kanssa. Teistä on hauskaa pistellä hiukan — olkoon menneeksi.

— Suokaa anteeksi, — toisti Malevskij vielä kerran. Ja minä muistelin Sinaidan kädenliikettä ja ajattelin, ettei oikea kuningatar olisi arvokkaammin osannut osoittaa ilkimykselle ovea.

Tämän pienen välikohtauksen jälkeen jatkui panttileikki enää vain vähän aikaa. Kaikki tunsivat olonsa hiukan epämukavaksi, eikä ehkä yksistään sen johdosta, mitä oli tapahtunut. Omituinen, painostava tunne oli vallannut koko seuran ja jokainen huomasi sen ei vain itsessään, mutta myöskin toisissa. Maidanov luki meille runojaan — ja Malevskij kehui niitä liioitetulla innostuksella. — Kas, kuinka hän nyt koettaa tekeytyä hyväksi, — kuiskasi minulle Lushin.

Me hajaannuimme pian. Sinaida vaipui yht'äkkiä mietteisiinsä; vanha ruhtinatar lähetti sanan, että hänellä on päänsärkyä; Nirmatskij alkoi valitella reumatismiaan.

Minä en voinut pitkään aikaan nukkua, minua ihmetytti Sinaidan kertomus. — Sisältyiköhän siihen jokin viittaus? — kyselin itseltäni: — ja mitä, ketä hän tarkoitti? Ja jos se tosiaankin oli niin, kuinka sen voisi ratkaista? Ei, ei, se on mahdotonta — kuiskailin minä kääntäen milloin toisen, milloin toisen polttavan poskeni tyynyä vasten. Mutta minä muistelin Sinaidan kasvojen ilmettä hänen kertoessaan, minä muistelin huudahdusta, joka Lushinilta oli päässyt Neskutshnij-puistossa, ajoittaisia muutoksia Sinaidan käytöksessä minua kohtaan — minä aivan hukuin arvailuihin.

»Kuka se on?» Ne kolme sanaa aivankuin seisoivat silmieni edessä pimeydessä. Tuntui siltä, kuin olisi matala, tuhoatuottava pilvi leijaillut pääni päällä — ja minä tunsin sen painon ja odotin joka hetki sen purkautumista. Paljoon olin minä tottunut viime aikoina, paljon olin nähnyt Sasekinien luona; säännöttömyys heidän kodissaan, kynttilänpätkät, katkonaiset veitset ja haarukat, nyreä Vonifatij, huolimattomasti puettu sisäkkö, vanhan ruhtinattaren sivistymätön käytös — koko tuo ihmeellinen elämä ei enää hämmästyttänyt minua... Mutta siihen, mitä nyt hämärästi aavistin Sinaidassa, en voinut tottua... Seikkailijatar — oli äitini kerran hänestä sanonut. Seikkailijatar — hän, minun epäjumalani, minun pyhimpäni! Tämä nimitys poltti minua, minä koetin paeta sitä piilottaen pääni tyynyihin, minä harmittelin, ja samalla kertaa, mihin olisin suostunutkaan, mitä olisin antanutkaan saadessani olla sinä onnenpoikana suihkulähteellä!...

Veri kiehui minussa. »Puisto... suihkulähde...» — ajattelin... »Minäpä menen puistoon.» Pukeuduin nopeasti ja livistin talosta. Yö oli pimeä, lehdet puissa tuskin liikahtelivat; taivaalta leijaili vähäinen viileys, kasvitarhasta leuhahti vastaan dillin tuoksu. Minä kuljin läpi kaikki käytävät; askelteni heikko kaiku sekä kiihoitti että rohkaisi minua; minä pysähtelin, odotin ja kuuntelin, miten sydämeni löi — kovasti ja kiihkeästi. Vihdoin minä lähestyin aitausta ja nojasin kapeaan seipääseen. Yht'äkkiä — vai oliko se vain mielikuvitusta? — muutaman askeleen päässä minusta vilahti naisolento... Minä katsoin tarkasti pimeyteen — ja pidätin henkeäni. Mitä se on? Kuulenko askeleita — vai sydämenikö se taas lyö niin kovasti? — Kuka täällä? — äänsin tuskin kuuluvasti. Mitä taas? Tukahdutettua naurua? Tai lehtien rapinaa... Tai huokaus aivan korvan juuressa? Minua alkoi pelottaa... — Kuka täällä? — toistin vielä hiljempää.

Ilma värähteli hetkisen; taivaalla välähti punainen juova — tähti lensi alas. — Sinaida? — aioin minä kysyä, mutta ääni kuoli huulillani. Ja yht'äkkiä kävi kaikki äänettömäksi ympärillä, kuten usein tapahtuu keskellä yötä... Yksinpä heinäsirkatkin olivat lakanneet sirkuttamasta — jossakin vain akkuna narahti. Minä seisoin kauan ja palasin sitte huoneeseeni, jäähtyneelle vuoteelleni. Tunsin omituista mielenliikutusta: kuin olisin mennyt tapaamaan kohtaukseen — mutta turhaan, ja nähnyt sivulta vieraan onnen.

XVII

Seuraavana päivänä näin minä Sinaidan vain vilahdukselta: hän ajoi hevosella jonnekin yhdessä vanhan ruhtinattaren kanssa. Sen sijaan näin Lushinin, joka muuten tuskin tervehti minua, ja Malevskin. Nuori kreivi tervehti ja ryhtyi ystävällisesti keskusteluun kanssani. Kaikista sivurakennuksen vieraista oli hän ainoa, joka oli osannut hankkiutua meidän kotiimme, ja äitini oli häneen hyvin mieltynyt. Isäni sitä vastoin ei pitänyt hänestä ja kohteli häntä aivan loukkaavan kohteliaasti.

— _Ah, monsieur le page_, — alkoi Malevskij, — on oikein hauska nähdä teitä. Mitä tekee teidän ihana kuningattarenne?

Hänen raikkaat, kauniit kasvonsa olivat minulle niin vastenmieliset sinä hetkenä — ja hän katsoi minuun niin halveksivan leikkisästi, etten minä ollenkaan viitsinyt vastata.

— Oletteko te yhä vihoissanne? — jatkoi hän. — Se on aivan turhaa. Enhän minä teitä paashiksi nimittänyt ja paashit pysyttelevät pääasiallisesti kuningattarensa läheisyydessä. Mutta sallikaa minun huomauttaa teille, että te täytätte huonosti velvollisuutenne.

— Kuinka niin?

— Paashien tulee olla erottamattomia valtijattarestaan; paashien tulee tietää kaikki, mitä he tekevät, vieläpä tulee heidän pitää heitä silmällä, — lisäsi hän, alentaen ääntään, — yöllä ja päivällä.

— Mitä te tahdotte sanoa?

— Mitäkö tahdon sanoa? Mielestäni minä puhun hyvin selvästi. Päivällä — ja yöllä. Päivällä vielä niin ja näin, päivällä on valoisaa ja kaikki ihmiset liikkeellä; mutta yöllä — kuinka helposti silloin voi sattua jokin onnettomuus. Kehoittaisin teitä olemaan nukkumatta öisin ja pitämään vaarin — joka hetki. Muistatteko — puistossa, yöllä, suihkulähteen luona — kas siellä tulee vartioida. Te tulette kiittämään minua neuvosta.

Malevskij alkoi nauraa ja käänsi minulle selkänsä. Hän ei luultavasti kiinnittänyt erikoisempaa huomiota siihen, mitä sanoi minulle; hän oli kuuluisa taidostaan, että osasi vetää ihmisiä nenästä, ja eritoten loisti hän tällä taidollaan naamiaisissa, ja hänen menestystään lisäsi se melkein itsetiedoton kierous, jonka läpitunkema koko hänen olemuksensa oli.

Hän tahtoi vain kiusoitella minua, mutta jokainen hänen sanansa valoi kuin myrkkyä minun suoniini. Veri tunkeutui päähäni.

»Niinkö on asiat!» — sanoin minä itsekseni. — »Hyvä! Eipä minua siis suotta vetänytkään puistoon päin. Mutta se ei saa tapahtua!» — huudahdin minä ääneen ja löin nyrkillä rintaani, väikkyen minä oikein tiennytkään, mikä ei saisi tapahtua.

Itseköhän Malevskij aikoo tulla puistoon, — ajattelin minä, — vai joku muu — (puutarhan aitaus oli hyvin matala, eikä kiipeäminen sen yli tuottanut minkäänlaista vaikeutta) — mutta varokoon itseänsä hän, joka joutuu minun käsiini! En kehoita ketään tulemaan lähelleni! Minä näytän koko maailmalle ja hänelle, uskottomalle — minä nimitin häntä todellakin uskottomaksi — että minä osaan kostaa.

Palasin huoneeseeni, otin kirjoituspöytäni laatikosta äskettäin ostetun englantilaisen veitsen, koettelin sen teräviä teriä, ja pistin sen sitten taskuuni kylmän päättäväisesti ikäänkuin ei se olisi ollut minulle mitään uutta ja outoa. Sydämeni oli täynnä vihaa; kuljeskelin koko päivän kulmakarvat rypyssä ja huulet yhteen puristettuina; kävelin edestakaisin puristaen kädessäni lämmennyttä veistä ja edeltäpäin valmistautuen johonkin hirveään. Nämä uudet, oudot tunteet kiinnittivät siihen määrin huomiotani ja hurmasivat minua, että minä ajattelin hyvin vähän itse Sinaidaa. Lakkaamatta tuli mieleeni Pushkinin nuori mustalainen Aleko: »Mihin kaunis nuorukainen? Lepää...» ja sitten: »Sinähän olet aivan veren tahraama!... Voi mitä sinä olet tehnyt... En mitään!» Miten kylmästi hymyillen minä toistin tuon: en mitään.

Isä ei ollut kotona; mutta äitini, joka jo jonkun aikaa oli ollut alinomaisessa kiihtymystilassa, huomasi minun onnettomuuttaennustavan ulkonäköni ja sanoi minulle illallispöydässä: — Mitä sinä murjotat kuin olisit voisi myönyt ja rahasi hukannut? — Minä hymyilin vain alentuvasti ja ajattelin itsekseni: »Jospa hän vain tietäisi.» Kello löi 11; minä menin huoneeseeni, mutta en riisuutunut; odottelin puoliyötä; viimein löi kello 12.

»Hetki on lyönyt!» kuiskasin minä hampaitteni välistä ja napittaen takkini ylös asti, vieläpä käärien hihat ylös läksin puistoon.

Minä olin jo edeltäpäin valinnut paikan, missä aioin vartioida. Puiston päässä, siellä, missä meidän alueen Sasekinien alueesta erottava aitaus nojasi yhteiseen seinään, kasvoi yksinäinen kuusi. Seisoen sen matalien, tuuheiden oksien alla voin minä hyvin nähdä, mikäli öinen pimeys sen salli, mitä ympärillä tapahtui; siinä kiemurteli vieressä pieni polku, joka minusta aina oli näyttänyt hyvin salaperäiseltä: se kiemurteli käärmeen tavoin pitkin aitausta, jossa tällä kohtaa oli jälkiä siitä, että sen yli oli usein kiivetty, ja johti pyöreään, paksuista akasiapuista tehtyyn huvimajaan. Minä hiivin kuusen luo, nojauduin sen runkoa vasten ja aloin odotella.

Yö oli yhtä hiljainen kuin edellinenkin; mutta taivaalla oli vähemmän pilviä — ja pensaitten vieläpä suurempien kukkienkin ääriviivat näkyivät selvemmin. Odotuksen ensi hetket olivat painostavia, melkeinpä pelottavia. Minä olin valmistunut kaikkeen ja mietin vain itsekseni, kuinka minun olisi meneteltävä. Huutaisinkohan minä: »Minne matka? Seis! Tunnusta tai — kuole!» Tai syöksyisinkö ilman muuta esiin... Jokainen ääni, jokainen risahdus, jokainen suhahdus tuntui minusta merkitsevältä ja harvinaiselta... Minä valmistauduin... Nojauduin eteenpäin... Mutta kului puoli tuntia, kului tunti: kiihtyneet tunteeni alkoivat hieman asettua; salainen epäilys siitä, että teen turhaan tämän kaiken, että olen jo vähän naurettava, että Malevskij laski leikkiä, alkoi vähitellen tunkeutua mieleeni. Minä jätin piilopaikkani ja kiersin koko puiston. Aivankuin tarkoituksella, ei missään kuulunut pienintäkään ääntä, kaikkialla oli rauhallista; yksinpä koirammekin nukkui keräksi kääriytyneenä portin luona. Minä kiipesin kasvihuoneen raunioille, näin edessäni tasaisen ruohokentän, muistin kohtaukseni Sinaidan kanssa ja vaivuin mietteisiini.

Yht'äkkiä säpsähdin... kuulin avautuvan oven narinaa, sitten katkaistun oksan kevyen risahduksen. Kahdella hyppäyksellä laskeusin alas raunioilta — ja jähmetyin paikalleni. Nopeita, kevyitä, mutta varovaisia askeleita kuului selvästi puistossa. Ne lähestyivät minua. »Siinä hän on... Siinä hän on vihdoinkin!» kuului ääni sisässäni.

Suonenvedonfapaisesti kiskaisin veitsen taskustani, avasin sen — punaisia kipinöitä alkoi väikkyä silmieni edessä, pelosta ja vihasta nousivat hiukset pystyyn päässäni... Askeleet suuntautuivat aivan minua kohti minä nojasin eteenpäin, kurkotin itseäni niitä vastaan... Eräs mies tuli näkyviin... Luojani — se oh isäni!

Tunsin hänet heti, vaikka hän oli kääriytynyt tummaan vaippaan ja vetänyt hatun kasvoilleen. Varpailaan kulki hän ohitseni. Hän ei huomannut minua, vaikk'ei minua mikään estänyt näkymästä: mutta minä kyyristyin niin kokoon, että taisin olla aivan maan tasalla. Mustasukkainen, murhaan valmis Othello oli äkkiä muuttunut koulupojaksi... Minä pelästyin siihen määrin isäni odottamatonta ilmestymistä, etten ensi hetkessä edes huomannut, mistä hän tuli ja mihin hävisi. Vasta sitten kun hän oli kadonnut näkyvistäni, minä ajattelin: »Minkähäntähden isäni kuljeskelee puistossa keskellä yötä?»

Pelästyksestä olin pudottanut veitsen nurmikkoon, mutta en edes ryhtynyt sitä hakemaan: minua hävetti kovasti. Minä tulin yht'äkkiä aivan selväksi.

Kotiin palatessani minä kuitenkin käväisin penkilläni seljapensaan alla ja katsahdin Sinaidan makuukamarin akkunaan. Pienet, vähän kuperat akkunalasit häämöittivät hämärästi öiseltä taivaalta lankeavassa valossa. Yht'äkkiä niiden väri muuttui... Niiden takana, minä näin sen, näin selvästi — laskeutui varovasti ja hiljaa alas vaalea rullaverho, laskeutui akkunalaudalle saakka, ja jäi siihen.

— Mitäs se on? - sanoin ääneen, melkein tahtomattani, kun jälleen olin huoneessani. — Uniko, sattumako, vai... Ajatukset, jotka yht'äkkiä olivat pälkähtäneet päähäni, olivat niin uusia ja omituisia, etten minä uskaltanut edes ajatella niitä loppuun.

XVIII

Noustessani ylös seuraavana päivänä, oli pääni kipeä. Eilinen mielenliikutus oli poissa. Sen sijaan oli tullut painostava epäilys ja jonkinlainen ennenkuulumaton alakuloisuus — ikäänkuin jotain minussa olisi kuollut.

— Mitäs te katselette kuin kaniini, jolta on otettu puolet aivoista pois? — sanoi Lushin tavatessaan minut.

Aamiaista syödessä katselin salaa vuoroin isääni vuoroin äitiäni; isä oli tapansa mukaan rauhallinen, äiti taas kuten tavallista, kiihdyksissä. Minä odottelin, eikö isäni rupeaisi juttelemaan kanssani, kuten joskus sattui. Mutta hän ei edes hyväillyt minua jokapäiväisellä, kylmällä hyväilyllään.

»Kerronkohan kaikki Sinaidalle» — ajattelin minä... »Nythän on kaikki yhdentekevää, kaikki on loppunut välillämme.»

Minä lähdin hänen luokseen, mutta en saanut puhutuksi hänelle mitään, enpä edes saanut häntä kunnolleen tavata, niinkuin olisin tahtonut. Ruhtinattaren poika, noin kahdentoistavuotias kadetti, oli tullut Pietarista loma-ajakseen kotiin ja Sinaida uskoi veljensä heti minun huostaani.

— Kas tässä on teille toveri, rakas Volodja (ensimäistä kertaa kutsui hän minua sillä nimellä). Hänen nimensä on myös Volodja. Olkaa hyvä ja pitäkää hänestä; hän on vielä vähän ujo, mutta hänellä on hyvä sydän. Näyttäkää hänelle Neskutshnij-puisto, kävelkää hänen kanssaan, ottakaa hänet siipienne suojaan. Eikös totta, te teette sen? tehän olette niin hyvä! —

Hän laski hellästi molemmat kätensä olkapäilleni — ja minä jouduin aivan hämilleni. Tuon pojan läsnäolo teki minutkin pojaksi jälleen. Minä katsoin äänetönnä kadettiin, joka taas vuorostaan tuijotti minuun. Sinaida purskahti nauramaan ja töykkäsi meidät toisiamme vastaan.

— Mutta syleilkää toki, lapset! —

Me syleilimme.

— Tahdotteko lähteä kanssani puistoon? — kysyin kadetilta.

— Kyllä mielelläni, — vastasi hän käheällä, oikealla kadetin äänellä.

Sinaida alkoi taas nauraa... En ollut vielä kertaakaan ennen nähnyt hänen kasvoillaan sellaista punaa. Me lähdimme kadetin kanssa puistoon. Siellä oli vanha kiikku, jonka kapealle laudalle minä panin hänet istumaan, ja aloin sitten kiikuttaa häntä. Hän istui hievahtamatta uudessa, paksuverkaisessa univormussaan leveine kultaisine nauhakoristeineen ja piti lujasti nuorista kiinni.

— Mutta avatkaahan toki kauluksenne, — sanoin hänelle.

— Ei tee mitään, me olemme niin tottuneet siihen, — sanoi hän ja rykäisi.

Hän oli sisarensa näköinen. Etenkin silmät muistuttivat hänen silmiään. Minusta oli mieluista osoittaa ystävyyttäni hänen veljelleen, mutta samalla kalvoi mieltäni entinen suru. »Nyt minä tosiaankin olen lapsi», ajattelin, »ja eilen...»

Minä muistin, mihin olin edellisenä iltana pudottanut veitsen, ja hain sen käsiini. Kadetti pyysi sitä lainaksi, katkaisi paksun putken, leikkasi siitä pillin ja alkoi viheltää. Othello vihelsi myöskin.

Mutta kuinka hän itkikään iltasella tuo sama Othello Sinaidan sylissä kun tämä löydettyään hänet puiston nurkasta kysyi häneltä, miksi hän on niin suruissaan.

Minun kyyneleeni tulvahtivat niin voimakkaasti, että hän aivan säikähti.

— Mikä teidän on, Volodja! — toisteli hän, ja nähdessään, etten minä vastaa enkä lakkaa itkemästä, aikoi hän suudella kosteata poskeani. Mutta minä käännyin pois ja kuiskasin nyyhkyttäen:

— Minä tiedän kaikki... Minkätähden te leikittelitte kanssani?... Mitä varten te tarvitsitte minun rakkauttani?

— Minä olen menetellyt väärin teitä kohtaan, Volodja... — sanoi Sinaida. — Voi, minä olen kovin syyllinen teidän edessänne... — lisäsi hän ja puristi kätensä yhteen. — Miten paljon minussa onkaan huonoa, pimeätä, syntistä... Mutta nyt minä en leiki teidän kanssanne, minä rakastan teitä — mutta te ette edes aavistakaan, miksi ja miten... Mutta mitä te oikeastaan tiedätte?

Mitä minä osasin hänelle sanoa? Hän seisoi edessäni ja katsoi minuun — ja minä olin kokonaan hänen vallassaan, päästä jalkoihin asti, kun hän vain katsoikin minuun... Neljännestunnin kuluttua minä jo juoksin kilpaa kadetin ja Sinaidan kanssa, minä en itkenyt enää, vaan nauroin niin että kyyneleet tipahtelivat turvonneista silmistäni, kaulassani oli kaulanauhan asemesta sidottuna Sinaidan hiusnauha, ja minä huusin riemusta, kun onnistuin saamaan hänet kiinni vyötäisistä. Hän teki minun kanssani, mitä ikinä tahtoi.

XIX

Minä joutuisin suureen pulaan, jos minut pakotettaisiin tarkasti kertomaan kaikki, mitä tapahtui minulle viikon kuluessa yöllisen tarkastusmatkani jälkeen. Se oli ihmeellistä, kuumeista aikaa, jonkunlainen kaaos, jossa mitä erilaisimmat tunteet, ajatukset, epäilykset, toiveet, ilot ja kärsimykset pyörivät kuin vihurin ajamina; minä pelkäsin katsahtaa sisimpääni, jos kuusitoistavuotias nuorukainen yleensä voi sen tehdä, pelkäsin tilintekoa itseni kanssa; minä koetin vain niin nopeasti kuin mahdollista saada päivän kulumaan iltaan ja sitten nukuin yöt — lapsen huoleton mieli oli siinä apunani. En tahtonut tietää, rakastetaanko minua, enkä tahtonut myöntää itselleni, ettei minua rakasteta; isää minä kartoin — mutta Sinaidaa en voinut karttaa. Minä paloin kuin tulessa hänen läsnäollessaan... mutta mitäpä minun tarvitsi tietää, mikä tuli se oli, joka poltti ja kulutti minua, kun kerran minusta oli ihanaa palaa ja sulaa! Minä antauduin kaikille vaikutuksilleni ja petin itseäni, kääntyen pois muistoistani ja sulkien silmäni siltä, mitä aavistin olevan edessäni... Tämä piina ei luultavasti olisi voinut kauan jatkua... Salaman isku katkaisi kaikki yhdellä kertaa ja heitti minut uudelle radalle.

Palattuani kerran kotiin päivälliselle verrattain pitkältä kävelymatkalta, sain kummakseni kuulla, että saisin syödä yksin, että isä oli ulkona ja äitini pahoinvoipa; hän ei tahtonut syödä mitään ja oli sulkeutunut huoneeseensa. Palvelijain kasvojenilmeestä huomasin, että oli tapahtunut jotain tavatonta... En uskaltanut heiltä mitään kysellä, mutta minulla oli heidän joukossaan ystävä, nuori Filip, innokas runouden ihailija ja sitäpaitsi kitaran soittaja. Käännyin hänen puoleensa. Häneltä sain kuulla että isän ja äidin välillä oli sattunut kauhea kohtaus (palvelijattarien huoneeseen oli kuulunut kaikki; paljon oli tosin sanottu ranskankielellä — mutta sisäkkö Masha, joka oli viisi vuotta asunut erään parisilaisen ompelijattaren luona, ymmärsi kaikki); että äitini oli soimannut isää uskottomuudesta, tuttavuudesta naapurin neidin kanssa, että isä oli aluksi puolustautunut, mutta sitten kiivastunut ja vuorostaan sanonut hänelle jonkun kovan sanan jotain muka »hänen iästään», josta äiti oli ruvennut itkemään; että äiti oli myöskin huomauttanut vekselistä, joka oli muka annettu vanhalle ruhtinattarelle, ja oli kovasti häntä soimannut ja nuorta neitiä samoin ja että silloin oli isä häntä uhannut. »Ja koko tämä onnettomuus» — jatkoi Filip — »johtui nimettömästä kirjeestä; mutta kuka sen on kirjoittanut, on tietymätöntä; kuinka sellainen asia muuten olisi tullutkaan päivänvaloon?»

— Onko sitten tosiaan ollut jotain tekeillä? — sain minä vaivoin sanotuksi, tuntien samalla kuinka jalkani ja käteni kävivät jääkylmiksi ja kuinka sisimmässäni alkoi värähdellä.

Filip vilkutti silmäänsä merkitsevästi.