Part 4

— Missä? olkapäillä, käsissä, jaloissa, kaikkialla. Ennenaikaan kuuluvat naiset pitäneen kultasormuksia nilkoissaan. Bacchuksen joukko kutsuu tyttöjä venheestä luokseen. Tytöt lakkaavat laulamasta hymniään — he eivät voi sitä jatkaa — mutta he eivät liiku paikoiltaan; virta kuljettaa heitä rantaa kohti, ja kas silloin yht'äkkiä nousee yksi heistä hitaasti seisomaan... Tämä pitää kuvata oikein kauniisti: kuinka hän hiljaa kohottautuu kuun loisteessa ja kuinka hänen ystävättärensä peljästyvät... Hän on astunut venheen laidan yli... Bacchuksen joukot ympäröivät hänet, vievät hänet pois, pimeyteen... Kuvatkaa kuinka kaikki siinä sekoittuu savuun. Kuuluu vain heidän valituksensa — ja hänen seppeleensä on yksin jäänyt rannalle.

Sinaida vaikeni (oi, hän on rakastunut! — ajattelin taaskin).

— Onko siinä kaikki? — kysäsi Maidanov.

— Kaikki, — vastasi Sinaida.

— Se ei voi olla kokonaisen runoelman aiheena, — huomautti tärkeästi Maidanov, — mutta lyyrillistä runoa varten voin kyllä teidän aihettanne käyttää.

— Romanttisessa tyylissä? kysyi Malevskij.

— Tietysti romanttisessa, Byronilaisessa.

— Minun mielestäni Hugo on parempi kuin Byron, — sanoi nuori kreivi huolettomasti; hän on mielenkiintoisempi.

— Hugo on ensiluokkainen kirjailija, — huomautti Maidanov, ja minun ystäväni Tonkoshejev on espanjalaisessa romaanissaan »El Trobador»...

— Ahaa, se on se kirja jossa kysymysmerkit ovat ylösalaisin? — keskeytti Sinaida.

— Niin, espanjalaisilla on sellainen tapa.

— Minä aijoin sanoa, että Tonkoshejev...

— No, nyt te taas alatte kiistellä klassiikasta ja romantiikasta, — toistamiseen keskeytti Sinaida. Ruvetkaamme mieluummin leikkimään...

— Panttisille? — kysäsi Lushin.

— Ei, se on niin ikävää, vaan vertailuleikkiä. (Tämän leikin oli Sinaida itse keksinyt; mainittiin jokin esine, sitten koetti jokainen verrata sitä johonkin, ja se, joka keksi parhaimman yhtäläisyyden, sai palkinnon.)

Hän meni akkunan luo. Aurinko oli juuri laskenut; korkealla taivaalla leijaili vielä pitkiä, punertavia pilviä.

— Mitä nuo pilvet muistuttavat? — kysyi Sinaida ja odottamatta meidän vastaustamme sanoi: — minusta ne ovat niiden purppurapurjeitten näköisiä, jotka Kleopatralla oli kultaisessa laivassaan, jolla hän purjehti Antoniosta vastaan. Muistatteko, Maidanov, — te kerroitte minulle siitä äskettäin.

Kuten Polonius Hamletissa, päättelimme me kaikki, että pilvet muistuttivat todellakin niitä purjeita, ja ettei kukaan meistä voi keksiä sen parempaa vertausta.

— Ja kuinka vanha oli Antonius silloin? — kysyi Sinaida.

— Joka tapauksessa hän oli vielä nuori mies, — huomautti Malevskij.

— Niin, nuori, — toisti Maidanov vakuuttavalla äänellä.

— Anteeksi, — huudahti Lushin, — hän oli yli neljänkymmenen.

— Yli neljänkymmenen, — toisti Sinaida katsahtaen häneen nopeasti.

Kohta sen jälkeen minä menin kotiin.

— »Hän rakastaa», kuiskasivat huuleni hiljaa... »Mutta ketä?»

XII

Päivät kuluivat. Sinaida kävi yhä kummallisemmaksi, yhä käsittämättömämmäksi. Kerran menin hänen luokseen ja tapasin hänet istumassa olkituolilla pää painuneena pöydän terävää särmää vasten. Hän ojentautui... hänen kasvonsa olivat aivan kyynelten vallassa.

— Kas tekö siinä! — sanoi hän katkerasti hymyillen. — Tulkaas tänne.

Minä astuin hänen luokseen; hän laski kätensä pääni päälle ja tarttuen sitten yht'äkkiä tukkaani kiinni, alkoi pudistella sitä.

— Koskee... — pääsi minulta lopuksi.

— Vai koskee! Mutta eikös minuun sitten koske, eikö? — toisti hän. — Voi mitä minä olen tehnyt! — huudahti hän äkkiä, huomatessaan kiskaisseensa tukon hiuksia päästäni.

— Mitä minä tosiaankin olen tehnyt? Herra Voldemar raukka!

Hän suori varovasti irtonaiset hiukset, kiersi niitä sitten sormensa ympäri ja käänsi renkaaksi.

— Minä pistän teidän hiuksenne medaljonkiini ja kannan niitä kaulallani — sanoi hän kyynelten kimaltaessa hänen silmissään. — Kenties se teitä vähän lohduttaa... ja nyt hyvästi!

Minä palasin kotiin, jossa oli sattunut ikävyyksiä. Äiti soimasi isääni jostakin, ja isäni tapansa mukaan vaikeni kylmänkohteliaasti — ja lähti pian pois kotoa. Minä en voinut kuulla, mistä äitini puhui, enkä siitä juuri välittänytkään; muistan vain sen, että hän keskustelunsa jälkeen isäni kanssa kutsui minut huoneeseensa ja ilmaisi syvän paheksumisensa minun tiheitten käyntieni johdosta ruhtinattaren luona, joka hänen sanojensa mukaan _une femme capable de tout_.

Minä suutelin hänen kättään (sen minä tein aina, kun halusin lopettaa keskustelun) — ja menin huoneeseeni.

Sinaidan kyyneleet olivat saaneet minut kokonaan pois suunniltani: minä en todellakaan tiennyt, mitä minun piti ajatella, ja olin itsekin, valmis itkemään: minä olin sittenkin vielä lapsi, huolimatta kuudestatoista ikävuodestani.

Minä en enää epäillyt Malevskfa, vaikkakin Belooserov kävi päivä päivältä yhä uhkaavamman näköiseksi ja katseli ovelaa kreiviä jotenkin samoin kuin susi lammasta. Enkä minä yleensä enää ajatellut ketään enkä mitään.

Minä vaivuin unelmiini ja hain aina yksinäisiä paikkoja. Erittäinkin olin mieltynyt kasvihuoneen raunioihin. Tavallisimmin kiipesin ylös korkealle muurille, istahdin siihen ja tunsin itseni niin onnettomaksi, hyljätyksi ja alakuloiseksi, että itsekin oikein säälin itseäni.

Kuinka ihania ja lohdullisia olivatkaan minulle nämä hetket, ja kuinka suurta nautintoa tuottivatkaan minulle surulliset ajatukseni!

Niinpä istuin eräänä päivänä tapani mukaan muurilla, katselin kauas eteeni ja kuuntelin kellojen soittoa... yht'äkkiä tunsin väristyksen käyvän läpi ruumiini — se ei johtunut tuulen henkäyksestä eikä vilusta, vaan ikäänkuin olisin tuntenut jonkun olennon läheisyyden. Katsahdin alas. Siellä kulki tietä pitkin Sinaida, ohut, harmahtava puku päällään ja punainen päivänvarjo olalla. Hän huomasi minut, pysähtyi ja kääntäen olkihattunsa lievettä ylöspäin katsahti minuun samettisilmillään.

— Mitä te siellä teette, niin korkealla? — kysyi hän minulta omituisesti hymyillen. — Kuulkaas, te vakuutatte alinomaa rakastavanne minua — hypätkääpä tänne tielle, jos te todellakin rakastatte minua.

Sinaida oli tuskin ehtinyt lausua nämä sanat, kun minä jo lensin alas sellaisella vauhdilla, kuin joku oli töykännyt minua takaapäin. Seinä oli noin kahden sylen korkuinen. Minä putosin tosin jaloilleni maahan, mutta tärähdys oli niin voimakas, etten minä voinut pysyä pystyssä, vaan kaaduin ja menetin hetkiseksi tajuntani. Kun taas tulin tuntoihini, tunsin minä silmiäni avaamatta Sinaidan olevan vierelläni.

— Rakas poikani, — puhui hän kumartuen ylitseni — ja hänen äänessään oli huolestunutta hellyyttä, — kuinka sinä voit sen tehdä, kuinka sinä voit totella... mutta minähän rakastan sinua... nouse.

Hänen rintansa kohoili lähellä omaani, hänen kätensä sivelivät tukkaani, ja yht'äkkiä — mitä tapahtuikaan! — hänen pehmoiset, raikkaat huulensa alkoivat kosketella suudelmilla koko minun kasvojani... ne hipaisivat huuliani... Mutta siinä Sinaida varmaankin kasvojeni ilmeestä huomasi, että olin jo tullut tajuihini, vaikka en vieläkään avannut silmiäni — ja nousten nopeasti ylös sanoi hän: — No nouskaahan ylös, veijari; mitä te siinä tomussa makaatte? — Nousin ylös. — Antakaa minulle päivänvarjoni, — sanoi Sinaida, — kas kuinka kauas minä olen sen heittänyt; älkääkä katsoko minuun noin... mitä tyhmyyksiä se on? Sattuiko teihin? Taisittepa polttaa itsenne nokkospensaissa. Johan minä teille sanoin kerran, että älkää katsoko minuun... Mutta eihän hän ymmärrä mitään, ei vastaa, — lisäsi hän ikäänkuin itsekseen... — Menkää kotiin, herra Voldemar, puhdistakaa itsenne älkääkä kulkeko perässäni — muuten minä suutun enkä enää koskaan...

Hän ei sanonut ajatustaan loppuun ja riensi nopeasti pois.

Minä istuuduin tienreunalle... jalat eivät minua kannattaneet. Nokkoset olivat polttaneet käteni, selkää pakotti ja päätä pyörrytti, mutta se autuaallinen tunne, minkä silloin tunsin, ei ole enää koskaan jälkeenpäin toistunut. Se tuntui ensin suloisena lamautumisena kaikissa jäsenissäni, mutta vaihtui sitten rajuksi iloisuudeksi, joka ilmeni iloisissa hypyissä ja huudahduksissa. Minä olin tosiaankin vielä aivan lapsi.

XIII

Minä olin niin iloinen ja ylpeä koko sen päivän, tunsin niin selvästi Sinaidan suutelot kasvoillani, niin suurella riemulla muistelin jokaista hänen sanaansa, nautin niin suuresti odottamattomasta onnestani, että se alkoi itseänikin jo pelottaa, eikä minua haluttanut edes nähdä häntä, joka oli näitten uusien tunteitteni aiheuttaja. Minusta näytti siltä kuin en enää voisi vaatia mitään muuta elämältä, että nyt pitäisi minun vain »vielä viimeisen kerran vetää syvään henkeäni ja kuolla». Lähtiessäni seuraavana päivänä sivurakennukseen, tunsin suurta hämmennystä, jota turhaan koetin peittää ujon huolettomuuden naamarin alle, mikä hyvin sopii miehelle, joka tahtoo näyttää, että hän osaa säilyttää salaisuuden. Sinaida otti minut vastaan hyvin rauhallisena, ilman pienintäkään jälkeä mistään mielenliikutuksesta. Hän torui vain minua sormellaan ja kysäsi, eikö minulla ollut mitään mustelmia. Koko minun ujo huolettomuuteni ja salaperäisyyteni katosivat silmänräpäyksessä ja samalla myös nolouteni. En ollut tietenkään odottanut mitään erikoista, mutta Sinaidan rauhallisuus vaikutti minuun kuin olisin saanut kylmää vettä niskaani.

Minä tunsin olevani lapsi hänen silmissään — ja se tuntui minusta niin äärettömän raskaalta! Sinaida kulki edestakaisin huoneessa, ja joka kerran, kun hän katsoi minuun, välähti hänen kasvoillaan valoisa hymy; mutta hänen ajatuksensa olivat kaukana, minä näin sen selvästi... »Puhuisinko itse eilisestä asiasta, — ajattelin, — kysyisinkö häneltä, mihin hän niin kiiruhti, saadakseni lopullisesti tietää...» mutta luovuin kohta tuumastani ja istahdin nurkkaani.

Belooserov astui sisään, ja minä tulin hyvin iloiseksi hänet nähdessäni.

— En minä löytänyt teille rauhallista ratsuhevosta, — sanoi hän tyytymättömänä. Freitag sanoo kyllä voivansa vastata yhdestä, joka hänellä on, mutta minä en oikein usko sitä. Pelkään.

— Mitäs te pelkäätte, — kysäsi Sinaida, — saanko kysyä?

— Mitä? Ettehän te osaa ratsastaa. Luoja ties mitä voi tapahtua! Ja minkä mielijohteen te nyt taas olette saanut päähänne?

— Sehän on minun asiani, herraseni. Siinä tapauksessa minä pyydän Pjotr Vasiljevitshiä... (Se oli isäni nimi. Minua hämmästytti, että hän niin kevyesti ja vapaasti mainitsi sen, ikäänkuin hän olisi ollut vakuutettu isäni tahtovan palvella häntä.)

— Vai niin, — virkkoi Belooserov. — Vai hänen kanssaan te aijotte ratsastaa.

— Hänen tai jonkun muun kanssa — sehän on teille yhdentekevää. Mutta ei vain teidän kanssanne.

— Ei vain minun kanssani, — toisti Belooserov. — Kuten tahdotte. No niin, minä hankin teille hevosen.

— Mutta katsokaa vain, ettei se ole mikään vanha kaakki. Minä ilmoitan teille jo edeltäpäin, että aijon nelistää.

— Kernaasti minun puolestani... Mutta kenenkä kanssa? Malevskin seurassako te sitten lähdette?

— Miksipä ei vaikka hänenkin kanssaan? Mutta rauhoittukaa nyt, — lisäsi hän, — älkääkä pyöritelkö noin silmiänne. Kyllä minä otan teidätkin mukaan. Tiedättehän te, että Malevskij nyt on minulle yhtä paljon kuin — hyh! —

Hän pudisti päätään.

— Te sanotte sen vain lohduttaaksenne minua, — mutisi Belooserov.

Sinaida siristi silmiään. — Lohduttaako se teitä. Oo... oo... oo... soturi! — sanoi hän lopuksi ikäänkuin löytämättä muuta sanaa. Entäs te, herra Voldemar, lähtisittekö te kanssamme?

— En mielelläni... suuressa seurassa... — mumisin minä kohottamatta katsettani.

— Teistä on hauskempaa kahden kesken? No niin, vapaalle vapaus, autuaalle paratiisi [Venäl. sananlasku] — sanoi hän huoaten. Menkäähän nyt Belooserov hankkimaan hevosta. Tarvitsen sen huomenna.

— Kyllä; mutta mistä otetaan rahat? — sekaantui vanha ruhtinatar puheeseen.

Sinaida rypisti kulmakarvojaan.

— En minä niitä teiltä pyydä; Belooserov kyllä lainaa minulle.

— Uskoo, uskoo... murahti ruhtinatar — ja huusi yht'äkkiä täyttä kurkkua! — Dunjashka!

— Maman, olenhan minä antanut teille soittokellon, — huomautti tytär.

— Dunjashka! — toisti ruhtinatar.

Belooserov kumarsi ja poistui. Minä lähdin hänen mukanaan. Sinaida ei pidätellyt minua.

XIV

Seuraavana aamuna nousin aikaisin ylös, taitoin itselleni kepin ja lähdin tullin taakse kävelemään. Koetin siten haihduttaa huoleni.

Oli ihana päivä, valoisa, eikä liian lämmin. Vieno, raikas tuuli humisi ilmassa, pannen kaiken hiljaa huojumaan. Minä kuljeskelin kauan metsissä ja kallioilla. En tuntenut itseäni onnelliseksi, olin lähtenyt kotoa antautuakseni alakuloisuuteni valtaan, — mutta nuoruus, kaunis, raikas ilma ja se nautinto, minkä reipas kävely ja vuoroin lojuminen pehmeällä nurmikolla tuottavat, saivat voiton; unohtumattomien sanojen ja suutelojen muisto heräsi taas sielussani. Minusta oli mieluista ajatella, ettei Sinaida voinut olla antamatta tunnustusta minun päättäväisyydelleni ja rohkeudelleni... »Pitäköön hän vain muita minua parempana», — ajattelin. »Mutta he sanovat vain, mitä he tahtoisivat tehdä hänen edestään, kun minä sitävastoin jo tein! Ja mitä minä vielä voisinkaan tehdä hänen edestään!»

Mielikuvitukseni alkoi leikitellä. — Aloin kuvitella, kuinka minä tulen pelastamaan hänet hänen vihamiestensä käsistä, kuinka minä, ylt'yleensä veren tahraamana, olen pelastava hänet vankilasta, ja kuinka sitten kuolen hänen jalkojensa juuressa. Johtui mieleeni kuva, joka riippui vierashuoneemme seinällä — Malek-Adel kuljettaen pois Mathildaa — ja samassa innostuin katselemaan suurta, kirjavaa tikkaa, joka touhuissaan nousi ylös kapeata koivunrunkoa myöten ja levottomasti katseli vuoroin oikealle ja vasemmalle, kuten soittaja kontrabassonsa kaulan takaa.

Sitten aloin laulaa »Ei valkeat lumet», siirtyen senjälkeen siihen aikaan yleisesti tunnettuun romanssiin: »Sua odotan, kun länsituuli huminoi»; sitten aloin ääneen lausua Jermakin puhetta tähdille Homjakovih murhenäytelmästä; koetinpa itsekin kyhätä kokoon jonkin tunteellisen runon, vieläpä ajattelin valmiiksi säkeen, johon koko runon piti loppua: »Oh, Sinaida, Sinaida!» Mutta siitä ei tullut mitään. Sillävälin alkoi lähestyä päivällisaika. Laskeuduin alas laaksoon, jonka läpi kapea hiekkatie johti kaupunkiin. Lähdin kulkemaan sitä pitkin.

Takaapäin alkoi kuulua hevosten kavioiden hiljaista kapsetta. Minä käännähdin, pysähdyin tahtomattani ja otin hatun päästäni: näin isäni ja Sinaidan. He ratsastivat rinnan. Isä puhui hänelle jotakin kumartuen koko vartalollaan hänen puoleensa ja nojaten kädellään hevosen kaulaan. Hän hymyili. Sinaida kuunteli häntä ääneti, katse alas luotuna ja huulet yhteen puristettuina. Aluksi näin heidät kahden. Mutta muutaman hetken perästä tuli tienkäänteestä esiin Belooserov husaaripuvussa, tulisen, mustan ratsun selässä. Mainio hevonen, pudisteli päätään, pärskytteli ja hyppeli; ratsastaja tyynnytteli ja kannusti sitä. Minä väistyin syrjään. Isäni kokosi suitset ja ojentausi satulassaan. Sinaida kohotti hitaasti katseensa häntä kohti — ja molemmat lähtivät ajamaan laukkaa. Bjelooserov kiiruhti heidän perästään, helistellen sapeliaan.

Isä on punainen kuin krapu, — ajattelin itsekseni, — ja Sinaida... Miksi on hän niin kalpea? Hän on ratsastanut koko aamun — ja on kalpea?

Minä lisäsin vauhtiani ja jouduin kotiin juuri ennen päivällistä. Isäni istui siellä jo pukuaan muuttaneena ja peseytyneenä äidin tuolin vieressä ja luki hänelle tasaisella ja soinnukkaalla äänellään Journal des Debatin nurkkanovellia; mutta äiti kuunteli häntä hajamielisenä ja nähtyään minut kysyi hän missä olin ollut koko päivän ja lisäsi, ettei hän pitänyt siitä, että kuljeskellaan päivät pitkät ties missä ja Luoja ties kenen kanssa. Mutta minäpä olenkin kävellyt yksinäni, ajattelin vastata hänelle, mutta katsahdin isääni ja vaikenin tietämättä itsekään oikein minkätähden.

XV

Seuraavien viiden kuuden päivän kuluessa minä tuskin näinkään Sinaidaa; hän ilmoitti olevansa sairas, mikä seikka ei kuitenkaan estänyt sivurakennuksen vakinaisia vierailijoita ilmestymästä sinne — päivystämään kuten he sanoivat — kaikkia muita paitsi Maidanovia, joka kävi alakuloiseksi ja ikävystyi heti kun vaan hän ei saanut intoilla. Belooserov istui synkkänä nurkassa takki kaulaan asti napitettuna ja kasvot punaisina. Kreivi Malevskin kasvoilla väikkyi alinomaa vastenmielinen hymy; hän oli todellakin joutunut Sinaidan epäsuosioon ja oli erinomaisen huomaavainen vanhaa ruhtinatarta kohtaan, vieläpä hän ajoi hänen kanssaan vuokravaunuissa kenraalikuvernöörin luo. Siitä matkasta ei muuten ollut mitään tuloksia ja Malevskille siitä koitui vielä lisäksi ikävyyksiä: häntä oli muistutettu jostakin jutusta parin liikenneupseerin kanssa, ja hän oli puolustuksekseen ollut pakotettu sanomaan, että oli silloin ollut vielä nuori ja kokematon.

Lushin kävi parikin kertaa päivässä, mutta viipyi vain vähän aikaa; minä pelkäsin häntä vähän meidän viimeisen keskustelumme jälkeen ja kuitenkin tunsin samalla todellista kiintymystä häneen. Kerran lähti hän kävelemään kanssani Neskutshnij-puistoon, oli hyvin ystävällinen ja rakastettava, selitti minulle eri ruohojen ja kukkien nimiä ja ominaisuuksia ja yht'äkkiä sanoa tokaisi aivan odottamatta lyöden kädellä otsaansa: ja minä tyhmeliini luulin, että hän on keimailija! Itsensä uhraaminen toisten hyväksi näyttää tuottavan nautintoa muutamille.

— Mitä te sillä aiotte sanoa? — kysyin minä.

— Teille minä en tahdo sanoa mitään, — vastasi Lushin lyhyesti.

Minua Sinaida vältteli... en voinut olla panematta merkille että minun läsnäoloni vaivasi häntä. Hän kääntyi tahtomattaan pois minusta... tahtomattaan; se juuri oli katkeraa. Mutta sille ei voinut mitään ja minä koetin välttää joutumasta hänen näkyvilleen ja vain kauempaa pidin häntä silmällä, mikä ei kuitenkaan aina onnistunut minulle. Hänessä tapahtui jokin käsittämätön muutos; hänen kasvonsa, jopa hänen koko olemuksensa muuttui. Erikoisesti hämmästytti minua hänessä tapahtunut muutos eräänä lämpimänä hiljaisena iltana. Istuin matalalla penkillä tuuhean seljapensaan alla. Pidin paljon siitä paikasta; sieltä näkyi Sinaidan kamarin akkuna. Istuin siinä; pääni päällä varjoisassa lehdistössä lenteli levottomana pieni lintunen; harmaa kissa hiipi varovaisesti puutarhaan ja ensimäiset turilaat surisivat raskaasti vielä läpikuultavassa vaikkakaan ei enää valoisassa ilmassa.

Minä istuin ja katselin akkunaan ja odottelin, eikö se aukenisi, ja todellakin — se aukeni ja siinä näyttäytyi Sinaida. Hänellä oli yllään valkoinen puku — ja hän itsekin, hänen kasvonsa, olkapäänsä, kätensä olivat aivan lumivalkoiset. Hän seisoi kauan liikkumatonna ja hänen silmänsä katselivat kauan ja suoraan yhteenvedettyjen kulmakarvojen alta. Sellaista katsetta en ollut ennen hänellä huomannut. Sitten puristi hän kätensä lujasti yhteen, vei ne huulilleen, otsalleen — ja yht'äkkiä heitti hän hiukset korviltaan, pudisti niitä ja nyökäyttäen sitten päättävästi päätään alaspäin sulki akkunan.

Kolme päivää myöhemmin tapasi hän minut puutarhassa. Aioin vetäytyä syrjään, mutta hän itse pysähdytti minut.

— Antakaa minulle kätenne, — sanoi hän minulle entisellä lempeällä tavallaan, — me emme ole pitkiin aikoihin jutelleet keskenämme.

Katsahdin häneen. Hänen silmänsä loistivat vienosti ja kasvot hymyilivät kuin sumun läpi.

— Oletteko te yhä edelleen sairas? — kysyin häneltä.

— En, nyt on kaikki ohi, — sanoi hän ja repäisi pensaasta pienen, punaisen ruusun. — Olen vähän väsynyt, mutta sekin menee ohi.

— Ja tuletteko te taas samaksi kuin ennen? — kysyin.

Sinaida vei ruusun kasvoilleen — ja minusta näytti, kuin olisi punaisten lehtien hohde levinnyt hänen poskilleen.

— Olenko minä sitten muuttunut? — kysyi hän minulta.

— Kyllä te olette muuttunut, — vastasin puoliääneen.

— Minä olen ollut kylmä teitä kohtaan — tiedän sen, — alkoi Sinaida, — mutta teidän ei olisi pitänyt kiinnittää siihen mitään huomiota:.. En voinut olla toisin... Ja mitäpä siitä kannattaisi puhua!

— Te ette tahdo, että minä rakastaisin teitä — siinä kaikki! — huudahdin minä synkkänä, tahtomattani kiivastuen.

— Kyllä, rakastakaa minua, mutta toisin kuin ennen.

— Kuinka sitten?

— Olkaamme ystäviä! — Sinaida antoi minun haistella ruusuaan. — Kuulkaahan, minähän olen paljon vanhempi teitä, — minähän voisin olla teidän tätinänne... tai jos ei tätinä, niin ainakin vanhempana siskonanne. Ja te...

— Minä olen teidän silmissänne lapsi, — keskeytin hänet.

— No niin, lapsi, mutta rakas, hyvä, viisas lapsi, josta minä oikein paljon pidän. Tiedättekö mitä? Minä nimitän teidät tästä päivästä lähtien paashikseni; ja teidän ei pidä unohtaa, että paashit eivät saa poistua haltijattarensa luota. Kas tässä on uuden toimenne merkki — lisäsi hän, pistäen ruusun takkini napinläpeen: — merkki meidän suosiostamme teitä kohtaan.

— Minä olen teiltä ennen saanut toisia suosionosoituksia, — mumisin minä.

— Ahaa! sanoi Sinaida ja katseli minua sivusta. — Millainen muisti hänellä on! No niin, olen minä nytkin valmis... Ja kumartuen puoleeni, painoi hän otsalleni puhtaan, rauhallisen suudelman. Minä katsoin vain häneen — mutta hän kääntyi pois ja sanottuaan: — seuratkaa minua, paashini, — lähti sivurakennukseen päin. Minä seurasin häntä — enkä käsittänyt mitään. »Onko mahdollista, — ajattelin minä, — onko tämä lempeä, järkevä tyttö se sama Sinaida, jonka minä olen tuntenut?» Hänen käyntinsäkin näytti minusta hiljaisemmalta, koko hänen vartalonsa kookkaammalta ja ryhdikkäämmältä...

Millä uudella voimalla rakkauden liekki alkoikaan kyteä minussa!

XVI

Päivällisen jälkeen kokoontuivat vieraat taas sivurakennukseen — ja ruhtinatar oli nyt myöskin mukana.

Koko seura oli koolla samoin kuin ensimäisenä, minulle unohtumattomana iltana: yksimpä Nirmatskijkin oli saapunut. Maidanov tuli sillä kertaa ennen muita — hän toi uusia runoja. Alkoivat taas panttileikit, mutta ilman entisiä kummallisia päähänpistoja, ilman hulluttelua ja melua — mustalaiselementti oli hävinnyt. Sinaida näytti antavan uuden leiman meidän seurallemme. Minä istuin paashin oikeudella hänen vieressään. Hän ehdotti muun muassa, että sen, jonka pantti tulisi esille, pitäisi kertoa unensa, mutta se leikki ei ollut paljon mistään kotoisin. Unet olivat joko ikäviä (Belooserov oli unissaan syöttänyt vesiliskoja hevoselleen, jolla oli ollut puinen pää) tahi tekaistuja ja mitättömiä. Maidanov esitti meille kokonaisen novellin: siinä oli sekä hautakammioita ja enkeleitä lyyryineen, että puhuvia kukkia ja kaukaa kaikuvia ääniä. Sinaida ei antanut hänen lopettaa. »Koska tässä kerran on ruvettu sepustelemaan, — sanoi hän, — niin kertokoon sitten jokainen jotain omasta päästään.» Belooserov oli taaskin se, jonka piti alkaa.

Nuori husaari joutui hämilleen. — En minä osaa mitään keksiä! — huudahti hän.

— Mitä joutavia! keskeytti Sinaida. — Kuvitelkaa esimerkiksi, että olette naimisissa, ja kertokaa meille, kuinka te kuluttaisitte aikaanne vaimonne kanssa. Sulkisitteko te hänet lukon taa?

— Niin minä tekisin.

— Ja itse istuisitte hänen kanssaan?

— Välttämättä istuisin itse hänen kanssaan.

— Mainiota. Mutta jospa hän siihen kyllästyisi ja pettäisi teidät?

— Minä surmaisin hänet.

— Mutta jospa hän karkaisi?

— Minä saavuttaisin hänet ja surmaisin sittenkin.

— No niin. Mutta otaksukaamme, että minä olisin teidän vaimonne, mitä te silloin tekisitte?

Belooserov vaikeni hetken. — Minä surmaisin itseni..

Sinaida nauroi. — Minä näen, että teidän laulunne on lyhyt!

Toinen pantti oli Sinaidan. Hän nosti katseensa ylöspäin ja jäi miettimään. — Kuulkaapas, — alkoi hän vihdoin, — mitä minä olen ajatellut... Kuvitelkaa itsellenne mahtava palatsi, kesäinen yö ja ilmeelliset tanssiaiset. Tanssiaiset pitää nuori ruhtinatar. Kaikkialla on kultaa, marmoria, kristallia, silkkiä, valoja, jalokiviä, kukkia, hyviä tuoksuja ja kaikkea mahdollista loistoa.

— Pidättekö te loistosta? — keskeytti hänet Lushin.

— Loisto on kaunista, — huomautti Sinaida — ja minä pidän kaikesta kauniista.

— Enemmänkö kuin ihanuudesta? — kysyi hän.