Part 6

— On. Sellaisia asioita ei voi salata; kuinka teidän isänne koettikin olla varovainen — mutta pitäähän esimerkiksi joskus vuokrata vaunut tai jotain muuta... eihän sitä voi tulla toimeen ilman vieraitten ihmisten apua.

Laitoin pois Filipin ja heittäysin vuoteelleni. Minä en itkenyt enkä antautunut epätoivon valtaan; en kysynyt itseltäni, koska ja kuinka kaikki oli tapahtunut; en ihmetellyt sitä, etten ennemmin, jo kauan sitten ollut aavistanut... en edes soimannut isääni... Se mitä olin saanut tietää, meni yli voimieni; tämä odottamaton asiain selviäminen musersi minut... Kaikki oli lopussa. Kaikki minun kukkani olivat kerralla katkaistut ja viruivat nyt ympärilläni sinne tänne heiteltyinä ja maahan poljettuina.

XX

Seuraavana päivänä äiti ilmoitti muuttavansa kaupunkiin. Aamulla isä meni hänen huoneeseensa ja istui kauan hänen kanssaan kahden. Ei kukaan kuullut, mitä hän puhui, mutta äiti ei itkenyt enää; hän rauhoittui ja pyysi jo ruokaakin — mutta ei kuitenkaan näyttäytynyt, eikä muuttanut päätöstään. Minä muistelen, että kävelin koko päivän, mutta en mennyt puistoon, enkä kertaakaan edes katsahtanut sivurakennukseen.

Iltasella sain olla omituisen tapauksen todistajana. Isäni toi kreivi Malevskin käsipuolesta salin läpi eteiseen ja palvelijan läsnäollessa sanoi hänelle kylmästi: »Muutamia päiviä sitten osoitettiin teidän ylhäisyyttänne ovelle eräässä talossa; minä en nyt halua ryhtyä mihinkään selvittelyihin kanssanne, mutta minulla on kunnia ilmoittaa teille, että jos te vielä kerran tulette luokseni, heitän minä teidät akkunasta ulos. Minua ei teidän käsialanne miellytä.» Kreivi kumarsi, puri hammastaan ja poistui.

Alettiin valmistella muuttoa kaupunkiin Arbat-kadulle, missä meillä oli talo. Nähtävästi ei isä itsekään enää kauemmaksi halunnut jäädä huvilaan; mutta hän oli luultavasti saanut pyydetyksi äitiä välttämään häväistystä. Kaikki tehtiin hiljaa, kiiruhtamatta, vieläpä lähetti äitini terveisensä vanhalle ruhtinattarelle valittaen, ettei hän pahoinvointinsa vuoksi voi tavata häntä ennen poislähtöään.

Minä kuljeskelin ympäri kuin huumaantuneena, toivoen yksinomaan sitä, että tämä kaikki pian päättyisi. Yhtä ajatusta en vain saanut päästäni: kuinka voi hän, nuori tyttö — ja vielä lisäksi ruhtinatar, menetellä siten, tietäessään, ettei isäni ollut vapaa, ja kun hänellä olisi ollut mahdollisuus mennä naimisiin esimerkiksi vaikka Belooserovln kanssa? Mitä hän oikeastaan toivoi? Eikö hän pelännyt turmelevansa koko tulevaisuuttaan? Niin, ajattelin minä, kas se on rakkautta, se on intohimoa, se on antautumista... ja mieleeni muistuivat Lushinin sanat: itsensä uhraaminen tuottaa nautintoa muutamille ihmisille.

Kerran näin jotain valkoista vilahtavan yhdessä sivurakennuksen akkunassa... »Onkohan ne Sinaidan kasvot?» ajattelin minä, ja ne olivat todellakin siinä. En kestänyt enää. En voinut erota hänestä, sanomatta hänelle viimeistä kertaa hyvästi. Odotin sopivaa tilaisuutta ja läksin sivurakennukseen.

Vierashuoneessa vastaanotti vanha ruhtinatar minut tavallisella kömpelöllä ja ikävällä tavallaan.

— Mistäs se johtuu, poikaseni, että teikäläiset näin aikaisin muuttavat kaupunkiin? — sanoi hän pistäen nuuskaa molempiin sieraimiinsa. Minä katsahdin häneen ja minun tuli helpompi olla. Sana »vekseli», jonka Filip oli maininnut, oli vaivannut minua. Hän ei aavistanut mitään... ainakin minusta silloin näytti siltä. Sinaida tuli viereisestä huoneesta, mustassa puvussa, kalpeana, hiukset hajallaan. Hän otti ääneti minua kädestä ja vei omaan huoneeseensa.

— Minä kuulin teidän äänenne, — alkoi hän, — ja tulin heti. Oliko teidän niin helppoa jättää meidät, tuhma poika?

— Tulin sanomaan teille hyvästi, — vastasin minä, — luultavasti ainaiseksi. Te olette kenties kuullut, että me matkustamme pois.

Sinaida katsoi tutkivasti minuun.

— Kyllä, olen kuullut. Kiitos kun tulitte. Minä jo ajattelin, etten näe teitä enää. Älkää muistelko minua pahalla. Minä olen joskus kiusannut teitä; mutta minä en kuitenkaan ole sellainen, miksi te minua luulette.

Hän kääntyi pois ja nojasi akkunaan.

— Ei, minä en ole sellainen. Minä tiedän, että te ajattelette pahaa minusta.

— Minäkö?

— Niin juuri te!

— Minäkö? — toistin minä alakuloisena ja sydämeni alkoi väristä kuin ennenkin, voittamattoman, kuvaamattoman taikavoiman vaikutuksesta. — Minä? Uskokaa, Sinaida Aleksandrovna, että mitä tahansa te teettekin, kuinka ikinä te olette piinanneetkin minua, minä olen sittenkin rakastava ja kunnioittava teitä, niin kauan kuin elän.

Hän käännähti nopeasti minuun päin ja levittäen kätensä otti pääni käsiensä väliin ja suuteli minua pitkään ja intohimoisesti. Luoja tietää, kenelle tuo pitkä jäähyväissuudelma oikeastaan oli tarkoitettu, mutta minä nautin ahnaasti sen suloudesta. Minä tiesin, ettei se enää koskaan uudistu. Hyvästi, hyvästi, toistin minä...

Hän riistäytyi irti ja meni pois. Minä poistuin myös. En kykene selittämään tunnettani, jolla jätin Sinaidan. En toivoisi sen koskaan uudistuvan; mutta kuitenkin tuntisin itseni onnettomaksi, jollen olisi saanut sitä kokea.

Me muutimme kaupunkiin. Kesti kauan, ennenkuin minä voin irtautua entisyydestä ja ryhtyä työhöni. Haavani meni hitaasti umpeen. Omituista kyllä, en minä isääni kohtaan tuntenut mitään katkeruutta. Päinvastoin hän ikäänkuin vieläkin kasvoi silmissäni... Selittäkööt sieluntutkijat sen, miten parhaiten tahtovat.

Kerran kuljin bulevardia pitkin ja kuvaamattomaksi ilokseni tapasin Lushinin. Pidin hänestä hänen suoran ja teeskentelemättömän luonteensa vuoksi, ja vielä lisäksi sen tähden, että hän herätti minussa eloon kalliita muistoja.

— Ahaa! — sanoi hän ja rypisti kulmiaan. Tekö se olette, nuori mies! Näyttäkääpä itseänne. Te olette yhä vielä keltainen, mutta silmissä ei kuitenkaan enää ole entistä velttoutta. Tehän olette aivan miehen näköinen, ettekä minkään sylikoiran. Se on hyvä. Teettekö te työtä nykyisin, vai mitä?

Minä huokasin. En tahtonut valehdella ja totuutta taas häpesin tunnustaa.

— No niin, kyllä minä ymmärrän, — jatkoi Lushin. Pääasia on, että elää normaali-ihmisenä eikä antaudu liiaksi mielihalujensa valtaan. Mitä hyötyä siitä olisi? Mihin virta vieneekin, on se aina paha. Ihmisen pitää seisoa omilla jaloillaan, vaikkei olisikaan muuta kuin kivi jalkojen alla. Minä yskin, niinkuin kuulette... ja Belooserov — oletteko kuullut sen?

— Mitä sitten? En.

— On kadonnut tietymättömiin; sanotaan hänen menneen Kaukaasiaan. Se on opiksi teille, nuori mies. Ja kaikki johtuu vain siitä, ettei ajoissa ymmärretä riistäytyä irti, katkoa verkkoa. Mutta te taisitte selviytyä onnellisesti. Varokaa, ettette uudelleen joudu satimeen. Hyvästi.

— En joudu, ajattelin minä... en näe häntä enää; mutta minun oli kuitenkin sallittu vielä kerran nähdä Sinaida.

XXI

Isälläni oli tapana joka päivä ratsastaa. Hänellä oli mainio englantilainen hevonen, kapeakaulainen, pitkäjalkainen, kestävä ja virma. Sen nimi oli Elektrik. Kukaan muu ei sillä uskaltanut ratsastaa kuin isä. Kerran tuli isäni huoneeseeni, hyvin hyvällä tuulella, jollaisena en ollut nähnyt häntä pitkiin aikoihin. Hän hankkiutui ratsastamaan ja oli jo kiinnittänyt kannukset jalkaansa.

Minä pyysin päästä mukaan.

— Hyppää sinä ennemmin pukkia, — vastasi isä, — et sinä kuitenkaan lippaallasi voi seurata minua.

— Kyllä; minä panen myös kannukset jalkaani.

— No, tule sitten.

Me läksimme matkaan... Minulla oli pienehkö, paksukarvainen, vahvajalkainen ja vikuri hevonen. Se sai tosin nelistää täyttä laukkaa, kun Elektrik juoksi ravia, mutta minä en kuitenkaan jäänyt jälkeen. Minä en ole koskaan nähnyt isäni veroista ratsastajaa; hän istui niin kauniisti ja huolettoman mukavasti ratsun selässä, että hevonenkin näytti sen aivan tuntevan ja ylpeilevän hänestä. Me ratsastimme bulevardien läpi, kävimme Neitsytkentällä, jossa hyppäsimme muutamien aitojen yli (aluksi minä pelkäsin hyppäämistä, mutta isä halveksi pelkureita — ja minä voitin pelkoni), sitten ratsastimme kaksi kertaa Moskva-joen yli ja minä luulin jo, että palaisimme kotiin, varsinkin kun isänikin huomautti, että minun hevoseni oli väsynyt, kun hän yht'äkkiä kääntyi sivuun Krimin kahluupaikalta ja lähti ratsastamaan pitkin rantaa. Minä kiiruhdin hänen jälkeensä. Kun me vihdoin saavumme erään korkean hirsikasan luo, hypähti hän nopeasti ratsunsa selästä, käski minun tehdä samoin ja antaen minulle oman hevosensa suitset, sanoi hän, että minä odottaisin häntä siinä hirsien luona, ja lähti itse astumaan pientä poikkikatua häviten näkyvistäni. Minä aloin kävellä edestakaisin pitkin rantaa, taluttaen hevosia perässäni ja toruen Elektrikiä, joka alinomaa nykäsi päätään, pudisteli itseään, pärskyi ja puhisi, ja niinpian kuin minä pysähdyin, kaapi se vuoroin toisella vuoroin toisella kaviollaan maata tai puri minun hevostani kaulaan, sanalla sanoen, käyttäytyi kuin hemmoteltu _pur sang_.

Isä viipyi kauan. Joelta huokui vastenmielistä sumua, hieno vihmasade alkoi hiljaa valua ripotellen pieniä mustia pilkkuja harmaille hirsille, joiden vierellä minä kuljeskelin ja jotka alkoivat minusta vähitellen näyttää kovin ikäviltä.

Minulle rupesi jo tulemaan ikävä, mutta isääni ei vain kuulunut. Jokin suomalaissyntyinen poliisi, myöskin aivan harmaa, päässä suuri vanha, ruukunmuotoinen sarkalakki ja piilukirves kainalossa (mitähän poliisin tarvitsi juuri silloin oleskella Moskva-joen rannalla) lähestyi minua ja kääntäen minuun päin vanhat, ryppyiset kasvonsa, sanoi:

— Mitä te täällä teette hevosten kanssa, nuori herra? Antakaas minulle suitset, niin minä pitelen niitä.

Minä en vastannut hänelle. Hän pyysi minulta tupakkaa. Päästäkseni hänestä erilleni (olin hyvin kärsimätön) otin muutaman askeleen sinnepäin mihin isäni oli kadonnut; kuljin sitte kadun päähän asti, käännyin kulman ohi ja pysähdyin äkkiä. Noin neljänkymmenen askeleen päässä minusta kadulla, erään puurakennuksen avonaisen akkunan edessä, seisoi isäni selin minuun. Hän nojasi rinnallaan akkunanpieleen. Akkunan ääressä puolittain uutimen peitossa istui tummapukuinen nainen jutellen isäni kanssa. Nainen oli Sinaida.

Minä seisoin kuin kivettyneenä. Sitä minä en tosiaankaan ollut odottanut. Ensimäinen aikomukseni oli paeta. »Jos isäni katsahtaa taaksensa, — ajattelin, — olen minä hukassa...» Mutta omituinen tunne, voimakkaampi kuin uteliaisuuden tunne ja vieläpä voimakkaampi kateutta ja pelkoakin pysähdytti minut. Aloin lähemmin tarkastella noita kahta ja koetin kuunnella. Isäni tuntui vaativan jotakin, johon Sinaida ei tahtonut suostua. Näen vieläkin edessäni hänen kasvonsa — surulliset, vakavat ja kauniit, ja niissä näkyi sanoin kuvaamaton antautumisen, surun, rakkauden ja jonkunlaisen epätoivon ilme, — en löydä siihen muuta sanaa. Hän vastaili yksikantaan ja lyhyesti, eikä nostanut katsettaan, hymyili ainoastaan — alistuvasti mutta samalla päättävästi. Tuosta ainoasta hymystä minä tunsin entisen Sinaidani.

Isäni kohautti olkapäitään ja kohensi hattua päässään, mikä seikka aina ilmaisi hänessä kärsimättömyyttä... Sitte kuului sanat: Teidän täytyy erota tuosta... Sinaida ojentautui suoraksi ja ojensi kätensä... silloin tapahtui jotain aivan uskomatonta: Isäni kohotti äkkiä piiskan, jolla oli pudistanut tomua takistaan — ja minä kuulin kovan läimäyksen osuvan tuolle kyynärpäähän asti paljaalle kädelle. Vaivoin sain pidätetyksi huudahduksen. Sinaida vavahti, katsoi ääneti isään ja vieden hitaasti kätensä huulilleen painoi suudelman punertavalle viirulle kädessään. Isäni heitti syrjään piiskansa ja juosten nopeasti rappuja ylös katosi rakennukseen...

Sinaida käännähti, levitti kätensä, taivutti päänsä taaksepäin ja katosi myös akkunasta.

Pelästyksestä ja kauhusta aivan ymmälläni peräydyin minä takaisin, juoksin läpi poikkikadun ja palasin joenrantaan. En voinut käsittää mitään. Tiesin, että isäni, joka tavallisesti oli hyvin kylmä ja pidättyväinen, joskus voi saada ankaria raivokohtauksia... mutta sittenkään en minä voinut ymmärtää sitä, mitä olin nähnyt... Mutta siinä samalla tunsin myöskin, ett'en minä koskaan elämässäni voisi unohtaa tuota Sinaidan liikettä, katsetta, hymyä, ja että hänen kuvansa, tuo uusi kuva, joka aivan odottamatta oli astunut eteeni, oli ainaiseksi syöpynyt mieleeni. Katselin ajatuksiinsa vaipuneena joelle, enkä huomannut, että kyyneleet alkoivat valua silmistäni. Häntä lyödään, ajattelin minä, lyödään... lyödään...

— No mitäs sinä mietiskelet — annappas hevoseni! — kuulin isäni sanovan takanani.

Ojensin koneellisesti hänelle suitset. Hän hypähti Elektrikin selkään... viluinen hevonen nousi takajaloilleen ja hyppäsi puolitoista syltä eteenpäin... mutta isäni taltutti sen pian; hän työnsi kannukset sen sivuihin ja löi sitä nyrkillä kaulaan... Eipäs pitänyt olla piiskaa, mumisi hän itsekseen.

Minä muistin äskeisen piiskanlyönnin ja vavahdin.

— Mihinkäs sinä sen olet pannut? — kysäisin isältä vähän ajan kuluttua.

Isäni ei vastannut, vaan ratsasti edelle. Tavoitin hänet. Tahdoin välttämättä nähdä hänen kasvonsa.

— Tuliko sinulle ikävä yksin ollessasi? — sanoi hän hampaittensa välistä.

— Hiukan. Mihinkä sinä pudotit piiskasi? — kysyin häneltä taas.

Isäni katsahti nopeasti minuun. — Minä pudotin sen, — virkkoi hän, — heitin sen pois. — Hän vaipui mietteisiinsä ja painoi päänsä alas... ja siinä minä ensimäisen ja milteipä viimeisen kerran näin, miten paljon hellyyttä ja sääliä hänen ankarat piirteensä voivat ilmaista.

Hän lähti taas laukkaamaan, enkä minä voinut häntä enää saavuttaa; tulin kotiin neljännestuntia myöhemmin kuin hän.

»Kas se on rakkautta», ajattelin itsekseni vielä kerran istuen yöllä työpöytäni ääressä, jolle nyt taas alkoi ilmestyä kirjoja ja vihkoja, — »se on intohimoa!... Kuinka voi kärsivällisesti ottaa vastaan iskun... vaikkapa kaikkein rakkaimmankaan olennon kädestä!... Ja kuitenkin näkyy se olevan mahdollista, jos rakastaa... Ja minä... minä kun kuvittelin...»

Viimeisenä kuukautena olin kovasti vanhentunut — ja minun rakkauteni kaikkine intoiluineen ja kärsimyksineen näytti minusta itsestäni niin pieneltä ja lapselliselta ja sisällyksettömältä verrattuna siihen toiseen, minulle tuntemattomaan, jota minä tuskin osasin aavistaa ja joka minua pelotti, kuten tuntemattomat, kauniit mutta ankarat kasvot, joita turhaan koetat tarkastella puolipimeässä...

Sinä samana yönä näin minä omituisen ja kammottavan unen. Olin tulevinani matalaan, pimeään huoneeseen... Isäni seisoi siellä ratsupiiska kädessä ja polki jalkaa; nurkassa kyyrötti Sinaida ja — ei kädessä — vaan otsalla oli hänellä punainen viiru... Mutta heidän kummankin takana seisoi Belooserov ylt'yleensä veren tahraamana avaten kalpeat huulensa ja uhaten vihaisella äänellä isääni.

Kaksi kuukautta myöhemmin tulin minä yliopistoon ja puolen vuoden kuluttua kuoli isäni halvaukseen Pietarissa, jonne me juuri äskettäin olimme muuttaneet. Muutamia päiviä ennen kuolemaansa oli hän saanut Moskovasta kirjeen, joka oli kovasti kiihdyttänyt häntä... Hän oli pyytänyt jotain äidiltäni ja olipa vielä itkenytkin, hän, minun isäni! Saman päivän aamuna, jolloin hän sai halvauksen, oli hän alkanut ranskankielellä kirjoittaa kirjettä minulle: Poikani, — kirjoitti hän, — kavahda naisen rakkautta, kavahda sitä onnea, sitä myrkkyä...

Hänen kuolemansa jälkeen lähetti äiti huomattavan suuren rahasumman Moskovaan.

XXII

Kului noin neljä vuotta. Olin juuri päässyt yliopistosta, enkä vielä oikein tiennyt, mihin minun piti ryhtyä, mille alalle antautua. Kuljeskelin ympäri ilman mitään työtä.

Eräänä kauniina iltana tapasin teatterissa Maidanovin. Hän oli ehtinyt mennä naimisiin ja astua virkaan; mutta minä en huomannut muuten hänessä mitään muutosta. Hän innostui yhä edelleen aivan syyttä suotta ja yhtä pian saattoi hän taas käydä alakuloiseksi ja surumieliseksi.

— Tiedätte kai, sanoi hän minulle muun muassa, — että rouva Dolskij on täällä.

— Kuka rouva Dolskij?

— Oletteko te unohtanut? Entinen ruhtinatar Sasekin, johon me kaikki olimme ihastuneet, te tietysti myös. Muistattehan, huvilassa, Neskutshnin lähellä?

— Onko hän naimisissa Dolskin kanssa?

— On.

— Ja hän on täällä teatterissa?

— Ei vaan täällä Pietarissa. Hän tuli tänne muutamia päiviä sitten ja aikoo lähteä ulkomaille.

— Ja mikä on hänen miehensä?

— Komea mies ja hyvin rikas. Oli minun virkatoverini Moskovassa. Ymmärrättehän... sen jutun jälkeen... tottakai te hyvin tiedätte kaiken... (Maidanov hymyili merkitsevästi) ei hänen ollut helppo päästä naimisiin. Siitä oli ollut seurauksia... Mutta hänen järjellään ei mikään ole mahdotonta. Menkää hänen luokseen jonakin päivänä, hänestä olisi varmaan hauskaa nähdä teitä jälleen. Hän on käynyt vielä entistä kauniimmaksi.

Maidanov antoi minulle Sinaidan osoitteen. Hän asui hotelli Demuth’issa.

Vanhat muistot heräsivät minussa... Minä päätin heti seuraavana päivänä käydä tervehtimässä entistä ihastustani. Mutta sattui jotain esteitä; kului viikko, toinenkin, ja kun minä sitten vihdoinkin menin hotelli Demuth’iin ja kysyin rouva Dolskij’ta, sain tietää, että hän oli neljä päivää sitten kuollut aivan äkkiä lapsivuoteeseen.

Tunsin kuin piston sydämessäni. Ajatus, että olisin saanut nähdä hänet, enkä ollut mennyt hänen luokseen ja etten nyt enää milloinkaan saa häntä nähdä — tuo katkera ajatus kalvoi minua torjumattoman soimauksen voimalla.

— Kuoli? — toistin minä, katsellen tylsästi ovenvartijaan; sitten palasin hiljaa ulos ja lähdin astelemaan, tietämättä itsekään, minne.

Koko entisyyteni oli yht'äkkiä taas sukeltanut esiin ja asettunut sieluni silmien eteen. Tähänkö siis päättyi, tätäkö kohtaloa kohti oli kiiruhtaen ja intoellen rientänyt tuo nuori, tulinen, säkenöivä elämä? Ajattelin sitä kaikkea, kuvailin mielessäni noita rakkaita piirteitä, silmiä, kiharoita, — ahtaassa arkussa, kosteassa, maanalaisessa pimeydessä — siinä, ei kaukana minusta, vielä elossa olevasta, ja kenties vain muutaman askeleen päässä isästäni...

Ajattelin sitä kaikkea ja muistin Pushkinin sanat:

Mä kuolon viestin kylmiltä huulilta sain, Ja kylmästi kuuntelin sen.

Oi nuoruus, nuoruus! Sinä et huolehdi mistään; sinulla on ikäänkuin kaikki maailman aarteet hallussasi, yksinpä surukin sinua viihdyttää, ja huoletkin sinua kaunistavat; sinä olet itsetietoinen ja rohkea, sinä sanot: minä yksin elän — katsokaa! Ja kuitenkin sinun päiväsi rientävät ja häviävät jäljettömiin ja kaikki sinussa sulaa kuin vaha auringossa, kuin lumi... Ja kenties koko sinun ihanuutesi salaisuus piilee — ei siinä että sinä voit kaikki tehdä — vaan siinä, että voit ajatella voivasi tehdä kaikki, juuri siinä, että sinä lasket tuulen vietäviksi voimia, joita et osaisi mihinkään muuhun käyttää, — siinä, että jokainen meistä todenteolla pitää itseään tuhlaajana, tosissaan uskoo täydellä syyllä voivansa sanoa: mitä olisinkaan minä voinut saada aikaan, jollen olisi tuhlannut voimiani turhaan!

Niin oli minunkin laitani... Mitä minä toivoinkaan, mitä odotinkaan, miten ihanan tulevaisuuden näinkään edessäni, kun saatoin tuskin kertaakaan huoaten, tuskin vähintäkään surua tuntien muistella ensimäisen rakkauteni esiinloihdittua ilmestystä.

Mutta, mitä toteutui kaikesta siitä, mitä olin toivonut! Ja vielä nytkin, kun jo illan varjot alkavat laskehtia elämäni yli — mitä virkistävämpää, kalliimpaa on minulle jäänytkään kuin muistot tuosta nopeasti ohikiitäneestä aikaisesta kevätpilvestä?

Mutta minä soimaan itseäni turhaan. Silloinkaan, tuona huolettomana nuoruuden aikana, en minä sulkenut korviani suruisalta ääneltä, joka usein huusi minua ja valtavasti kaikui vastaani haudan toiselta puolen. Muistan, että muutamia päiviä sen jälkeen, kun olin saanut tiedon Sinaidan kuolemasta, veti vastustamaton voima minua olemaan saapuvilla erään meidän talossamme asuvan köyhän vaimon kuolinvuoteella. Rääsyihin käärittynä, maaten kovilla laudoilla, säkki pään alla kuoli hän raskaan ja tuskallisen kuoleman. Koko hänen elämänsä oli kulunut ankarassa taistelussa jokapäiväistä puutetta vastaan; ei hän nähnyt mitään iloa, ei saanut maistaa onnen suloutta — ja olisi luullut hänen iloitsevan kuolemasta, sen tuomasta vapautuksesta ja levosta. Ja kuitenkin — niin kauan kuin vanha ruumis vielä voi tehdä vastarintaa, niinkauan kuin rinta vielä vaivoin saattoi kohoilla sen päällä lepäävän kylmän käden alla, niinkauan kuin viimeiset voimat vielä riittivät, — vanhus lakkaamatta teki ristinmerkkejä ja toisteli alinomaa: Herra anna syntini anteeksi, — ja vasta sitten, kun hän menetti tajuntansa, katosi hänen silmistään kuolemanpelon ja kauhun ilme...

Minä muistan, että siinä vanhan naisen kuolinvuoteen ääressä valtasi minut pelko Sinaidan tähden ja minä tunsin suurta halua rukoilla hänen puolestaan, isäni puolesta — ja itseni puolesta.

V. 1860.