Part 3

Irene kulki edellä tai laahusti hitaasti jäljessä; miellyttävää keskustelua ei tahtonut syntyä. Dornin huulilta tuli melkein pelkkiä äreitä huomautuksia. Hän näytti hermostuneelta, otsa oli synkkänä, ja lakkaamatta hän kierteli viiksiänsä. Häntä ärsytti morsiamensa, sillä tämä oli milloin väsynyt, milloin taas ei hänen mielestään ymmärtänyt maiseman kauneutta. Kuinka hän muutoin olisi voinut sanoa nähdessään alakuloisesti virtaavan veden, joka synkkänä luikerteli tummain puiden välissä: "Oi, miten sievää!" Ja täällä louhisen kallion mahtavalla jyrkänteellä: "Herra Jumala, jos tuonne putoaisi!"

Ja Irene, miksi tämä ei katsonut kertaakaan häneen, vaan itsepintaisesti käänsi päänsä poispäin? Mitä hän sitten oli tehnyt? Hänhän ei voinut mitään kohtalolle! Hänet valtasi hurja halu kääntää tuo ylpeä pää ja rajusti painaa huulensa noille katkerasti yhteenpuristuneille huulille; ne osasivat suudella, sen hän tiesi. Kun hän sulki silmänsä ja muisteli tuota kohtausta myrskyssä ja sateessa vuorella, silloin häntä huimasi, veri kuohui hänen suonissaan — "ne huulet, jotka kerran niin on yhtyneet..."

Lopen väsyneinä palattiin kotiin.

"Sinä näytät kalpealta, poikani", sanoi appi Broker eräänä aamuna, — "niin, niin, se rakkaus!" Hän iski tyytyväisenä silmää ja ojensi Dornille lihavan kätensä pöydän yli.

"Olenhan jo sanonut, pappa, että kun olemme naimisissa, ei Erik saa iltaisin istua niin kauan kirjojensa ääressä, sillä se on hänelle epäterveellistä. Hänen huoneessaan oli illallakin taas myöhään valoa, minä näin sen vastapäätäni aivan selvään. Kuinka myöhään lieneekään palanut, en tiedä, sillä olin niin väsynyt, että nukuin kesken!" Anna haukotteli sirosti muistaessaan syvän, rauhallisen unensa.

Niin, kellä vielä oli tuo onnellinen lapsenuni! Dornilla ei ollut rauhaa, häntä kauhistutti iltaisin yö ja aamuisin päivä. Irene oli välttänyt häntä jo useita päiviä, hän oli kuin kadoksissa. Tulisikohan hän tänään heidän kanssaan kävelylle? Hän lähetti kysymään. Vanha emäntä itse toi vastauksen: "Ei, neiti ei voi oikein hyvin, käski sanomaan paljon kiitoksia!" Hän ei siis tullut, ei tahtonut!

Annalla olisi ollut useammankin kerran syytä valittaa sulhasensa käytöksestä, sillä tämä oli harvasanainen, epäystävällinen. Mutta hän ei sitä tehnyt. "Miehillä on oikkunsa; on viisainta olla niitä huomaamatta", oli äiti sanonut. Niinpä hän siis yksin hoiteli keskustelua, ja Erik haukotteli sille salaa.

Millainen olikaan ilta! Lauhkea ilma, pehmeästi syleilevä, kuin rakastavaisen syli. Lempeä kuutamo.

Dorn seisoi yksinäisessä huoneessaan, käsivarret akkunaristikon ympäri kierrettyinä, ja tuijotti kuivin, polttavin silmin yli kadun. He nukkuivat kaikki, ainoastaan hänen ruumiissaan raivosi mielipuolinen kärsimättömyys, kalvava levottomuus piti häntä valveilla. Jospa hän kuitenkin —

Seis, eikö jossakin vielä ikkunan telki kalissut? Hiljaisuudessa kuului tämä ainoa ääni. Kuuntelija kumartui kauas yli akkunalaudan. Tuolla oli hänen morsiamensa akkuna; valkea verho oli liikkumatonna edessä, tyttö nukkui rauhallisen omistuksen tuottamaa syvää unta. Mutta tuolla — tuolla, naapuritalossa, missä _hän_ asui — Dornin silmät pullistuivat ulos päästä — siellä seisoi kookas olento ikkunassa.

Valkeina loistivat hänen kasvonsa kuutamossa, ne olivat liikkumatta ylöspäin suunnattuina — ja nyt — nyt — hän katsoi tännepäin. Dorn tunsi sen, hän tiesi sen, hänen sydämensä taukosi sykkimästä.

Koneellisesti hän ojensi käsivartensa ulos, kohotti, laski ja kohotti ne taas. Kuu valaisi nuo valkeat kasvot räikeästi, ne tuijottivat häneen. Hän painui kokoon. Nopeasti, mutta kuitenkin varovasti kuin varas hän avasi kamarinsa oven, kuunteli — ei ketään!

Hän hiipi alas portaita — nyt hän oli talon edustalla — kaikki nukkuivat.

Irene vain ei. Tuolla hän astui ulos ovestaan kuutamoon.

Hitaasti, hitaasti kuin sidotuin jaloin hän näytti kulkevan. Hän tuli miestä vastaan ja mies häntä. He lähestyivät toisiansa kuten kaksi itsestään liikkuvaa konetta, jonkin salaisen vetovoiman ohjaamina — vastustamattomasti, suuntaa muuttamatta. Nyt he seisoivat kujalla vastakkain.

"Irene!" Mies levitti kätensä. "Irene, missä — missä olit? Minä menehdyn!" Tukahtuneesti tulivat sanat hänen kurkustaan, hän änkytti.

Nainen katsoi häneen kasvot kyynelten kostuttamina; kirkkaina välkkyivät kyynelhelmet hänen poskillaan. Hänkin kohotti käsivartensa.

Mutta he eivät syleilleet toisiansa, vaan vapisivat kumpikin. Hehkuva virta tulvi läpi hiljaisen kuutamoyön ja sekoitti toisiinsa heidän kuumat hengähdyksensä.

"Irene — kaipaus — en kestä —!" Vain katkonaisia sanoja.

Sitten mies tarttui naisen käteen ja painoi huulensa sille, uudelleen, yhä uudelleen. Nainen antoi kätensä olla — tahdottomana, melkein tiedottomana — hänen vartalonsa näytti pienemmältä, kutistuneelta, joka hetki valmiilta nojautumaan vahvaan tukeen. Hänen muuten niin ylpeillä kasvoillaan oli rukoileva, nöyrä ilme. Hänen arasti pyytävästä katseestaan saattoi lukea: Olen heikko, väsynyt, ota minut — miksi et ota minua?

Oliko hän puhunut ääneen, vai johtiko ajatus oudon selvästi toiseen? — Jätä morsiamesi, et ole vielä lopullisesti sidottu; me kuulumme toisillemme, sinä olet minun niinkuin minä sinun! —

Sanaakaan ei tullut naisen huulilta, mutta kuitenkin mies sanoi tukahtuneesti: "Se ei saata tapahtua — minä — minä — sen täytyy jäädä unelmaksi. Hyvä Jumala, Irene, oi hyvä Jumala, kuinka tämä päättynee?!"

Väristys puistatti naista, hän puristi silmänsä kiinni kuin lapsi, joka pimeässä pelkää. Hän antoi päänsä painua rinnalle.

"Rakastatko minua?" kysyi mies kuiskaten.

Nainen nyökkäsi.

"Rakastatko minua yli kaiken?"

Nainen nyökkää uudelleen.

"Hyvä Jumala" — mies repi voihkien tukkaansa — "miksi, miksi en voi tehdä niinkuin tahtoisin? Minä — en saata — minä — meidän täytyy kieltäytyä! Irene, Irene! Ja kuitenkin rakastan sinua — hurjasti — epätoivoisesti — Irene!" Hän kohotti naisen kasvot ylöspäin ja etsi hänen katsettaan: "Yksi ainoa sana vain!"

Nainen tuijotti häneen oudosti loistavin, kuunvaloa heijastavin silmin. Aivan kuin päihtyneenä mies kietoi molemmat käsivartensa naisen ympäri ja kohotti hänet ylös maasta. Horjuvin jaloin seisoi tämä sitten taas maassa ja painoi raskaasti päänsä miehen olkapäälle.

"Minä — en jaksa enempää — olen sokea, olen kuuro!" Jatko häipyi äännähdyksiin, jotka olivat puolittain nyyhkytystä, puolittain naurua.

Naisen kiihtymys palautti miehen järkiinsä, hänen malttinsa palasi — tuli olla varovainen eikä takertua pääsemättömästi! "Rauhoitu, Irene, rakas, armas!" Hän pyyhkäisi sekavat hiukset naisen otsalta.

Käsikkäin he sitten astelivat katua alas kuutamossa; kulkiessaan he loivat valkeille seinille isoja muodottomia varjoja. Viimeisen talon takana he taas pysähtyivät ja syleilivät toisiansa.

* * * * *

Suureksi yllätykseksi Brokerin perheelle sulhanen ehdotti seitsemäntenä päivänä kotimatkaa. Hänellä oli muka kotona tärkeitä tehtäviä, hän oli kyllästynyt joutilaisuuteen, eikä täkäläinen ilmakaan soveltunut hänelle, hän oli sairas. Siinä hän ei valehdellutkaan. Hän näytti säälittävältä, tummat varjot silmien alla, kaksi syvää vakoa suun ympärillä.

Anna oli todella huolissaan; hän kysyi Dornilta vähintään kymmenen kertaa tunnissa, kuinka hän nyt voi. Hän sulki ovet ja akkunat pelosta, että Erikiin voisi käydä veto. Hän ei rauhoittunut, ennenkuin mies asettui pitkälleen sohvalle, ja sitten hän tuki hänen kipeän päänsä tyynyillä. Hänen valkeat, viileät sormensa sivelivät miehen otsaa, yhä edestakaisin, kunnes hänen silmänsä ummistuivat. Sitten hän asettui hiljaa akkunan ääreen käsitöineen; se lienee ollut joku kapioihin kuuluva koruompelus. Hän pisteli uutterasti luoden silloin tällöin katseen mieheen.

Dorn makasi kauan liikkumatta, näytti nukkuvan, sitten hän räpäytti silmiään kurkistaen luomien raosta morsiameensa. Tytön soma, vaalea pää erottui selvästi valon ympäröimänä akkunaa vasten, ohimoilla kiemurtelivat huolellisesti käherretyt kiharat — miellyttävä kuva joka tapauksessa nähdä aina jotakin tuollaista lähettyvillään, erittäinkin kaikilla uudenaikaisilla mukavuuksilla varustetussa huoneessa. Kaikki näytti paremmalta kauniissa ympäristössä, ja se ainainen laskeminen...

"Äh!" Hän käännähti äkkiä toiselle kyljelleen. "Anna, tulehan tänne luokseni!"

Anna nousi kuuliaisesti, asetti käsityönsä huolellisesti kokoon ja tuli siroin askelin hänen luokseen.

"Anna" — mies veti hänet viereensä istumaan — "voisitko saada vanhempasi suostumaan siihen, että lähtisimme pian täältä pois — huomenna — nopeasti — minä en kestä enää täällä, totisesti, en kestä enää!" Hänen otsansa hehkui, hän voihki.

Ihmeissään katsoi Anna häntä. "Tietysti, rakas Erik, jos sinä tahdot, niin lähdemme. Hyvä Jumala, sinullahan on kuumetta!"

"Anna, rakastatko minua?" Hän katsoi Annaan tuskaisen tutkivasti, rukoilevin silmin.

"Tietysti, rakas Erik!" Anna taputti häntä keveästi poskelle. "Sinä olet aivan oikeassa" — — hänen pikku suunsa kääntyi haukotukseen — "täällä on perin yksitoikkoista!"

Niinpä oli päätetty asia, että he lähtisivät seuraavana aamuna.

Kaksi valjakon vetämät vaunut kolisivat kuoppaisella kivityksellä, toiset yhden hevosen rattaat tulivat jäljessä, niissä oli matkatavarat. Tuskin oli maksanut vaivaa laahata kaikkia noita kirstuja tänne.

Brokerin pariskunta oli heijastus tyttärensä mielialasta: tyytyväisiä, kun hän oli tyytyväinen; niinpä tänäänkin. Ja Anna oli tyytyväinen. Hän kiinnitti sinisen harson huolellisesti ruusuisille kasvoilleen, hän ei huomannut, kuinka sulhasensa tuskallisen levottomana käänsi katseensa milloin oikealle, milloin vasemmalle, milloin taaksepäin.

Irene Lang ei vilahdukseltakaan näyttäytynyt — Jumalan kiitos — ja kuitenkin se kouristi Dornin sydäntä. Epätoivoisen tuskaisena hän ajatteli Ireneä, tunsi vielä huulillaan hänen suudelmansa tuona hiljaisena yönä, jolloin kuunvalo heijasteli kyynelhelmissä hänen kasvoillaan... Nähdä hänet vielä kerran, vain yhden ainoan kerran...

Hänen akkunansa oli lujasti suljettu ja verhot vedetty eteen. Hän oli myöhään eilis-iltana saanut Dornin jäähyväiskirjeen. Kaiken surunsa ja eron tuskan oli mies puristanut muutamiin riveihin — pieneen kirjalliseen mestarituotteeseen — hän oli itsekin aivan hämmästynyt lukiessaan purkauksensa. Eikä kuitenkaan vastausta! Hän ei nähnyt Ireneä enää.

Mutta Irene näki hänet. Hän seisoi akkunaverhojen peitossa, hiukset hajallaan ohimoilla, tuijottaen ilmeettömin silmin kadulle. Niin hän oli koko pitkän yön istunut vuoteensa laidalla väännellen käsiään ja yksitoikkoisella äänellä mutisten: "Minä tiesin sen — tiesin sen — ohi!"

Ohi —

Rattaiden kolinaa ei kuulunut enää; katu oli taas hiljainen.

"Ah!" Tukahduttaen epätoivonhuudahduksensa hän poistui akkunasta ja peitti kasvonsa käsillään. Miksi hän tuota miestä rakasti — eikö hän tiennyt, että Erik oli heikko, ettei hänellä ollut kylliksi voimia olla mies, taistella omakseen se, joka hänestä näytti saavuttamisen arvoiselta? Olisiko se sitten ollut niin vaikeaa? Hän ei ollut edes koettanutkaan!

Irenen kyyneleet vuotivat, kuumina, herkeämättömästi; hänen sydämensä oli autio ja tyhjä.

Maailma tuolla ulkona — erämaa. Ei mitään kauneutta enää, ei vuoria, ei laaksoja, ei puita, ei kukkia — hiekkaa — hiekkaa — hiekkaa.

Kuin vainajan haamu vaelteli Irene koko päivän noita tuttuja teitä; miksi hän jäi vielä tänne? Hän kysyi sitä itseltään, tietämättä mitä vastata. Hän ei voinut lähteä, hänen täytyi vielä odottaa, odottaa — mitä?!

Eloton yksinäisyys ympärillä, ruumis jäykkänä, sielu turtana. Niin kului ensimmäinen päivä, niin toinenkin. Eliköhän hän vielä, vai oliko jo kuollut?

Kolmannen päivän aamuna Irene Lang istui metsässä, siinä, missä kallio suistuu jyrkästi kuiluun. Kauemmaksi hän ei jaksanut, vaan kyyrötti tässä kivellä tuijottaen kaihoavin silmin syvyyteen — kunpa makaisi tuolla alhaalla! Varmaan tuntuisi hyvältä laskea ruhjoutuneet jäsenensä levolle vaahtoisaan vuorijokeen. Mutta kuihtua näin aamukasteen kaipuussa ennen päivänkoittoa, hämärässä — hän värisi ja puri hampaansa yhteen. Syvään painui hänen päänsä, kunnes se vihdoin oli polvilla — ei mitään nähdä, ei mitään kuulla, ei mitään ajatella!

Hän ei huomannut, että hänen takaansa kallioiselta polulta kuului askeleita. Ne kävivät sitä kiireisemmiksi, mitä lähemmä ne saapuivat. Miesolento riensi nopeasti epätasaista tietä, kiviä putoili kolisten, rapisten sieltä täältä syvyyteen. Nyt — yksinäinen istuja säpsähti, hypähti pystyyn, silmät selkoselällään, kädet eteenpäin ojennettuina — yksi ainoa vihlova huudahdus. Ja sitten hehkuvat kädet hänen ympärillään, vielä hehkuvammat huulet hänen huulillaan, synkin yö ja häikäisevin päivä molempien silmissä. He eivät nähneet mitään — ainoastaan toisensa.

"Sinä — sinä — sinä palaat — minun luokseni!" Naisen äänessä värisi hiutuvaa hellyyttä, arkaa autuutta.

"En kestänyt — minun täytyi saada nähdä sinut — minä — minä" hän syleili naista lujemmin, tempasi hänen päänsä rintaansa vasten — "minä olen karannut heidän luotaan, he luulevat minun menneen erään opintotoverini luo Reinin rannalle, itse he ovat jo kotona, älä heistä mitään — suutele minua, sano minulle, että rakastat minua, sano se vielä kerta, vielä kerta! Olen palannut luoksesi — vielä yksi pitkä, pitkä autuas päivä ja sitten — hyvästi!"

"Hyvästi?!" Naisen käsivarret, jotka vielä äsken olivat hänen ympärilleen kietoutuneina, vaipuivat alas ikäänkuin hervottomina. Hän katsoi mieheen, ikäänkuin tämä puhuisi mielettömyyksiä. "Yksi pitkä, autuas päivä — ja — ja sitten — sitten — hy-hyvästi?" Hän änkytti.

Mies sävähti hehkuvan punaiseksi ja sitten hyvin kalpeaksi, nyökäytti ääneti päätään, jääden eteensä tuijottamaan.

Naisen katse riippui hänessä ikäänkuin tahtoen imeä sanat hänen huuliltaan. Niin katsoo varmaankin oikeusistuimen edessä tuomiotaan odottava tuomarin huulia, jotka joko lausuvat hänelle kuolemantuomion tai antavat elämän.

"Ero — eroko? Yksi — ai-no-a päiväkö?"

"Minun täytyy, Irene, en voi muuta." Tuskaisen hämmentyneenä mies siveli tukkaansa. "Älä kiduta minua, älä katso minuun noin — älä katsele minua noin!" Kiivastuen hän polki jalkaa. "Minä kerta kaikkiaan en voi muuta, olen antanut sanani — minä — se murtaisi Annan sydämen!" Hän punastui taas tuntien valehdelleensa. "Minun asemani ei ole sellainen, että voisin — hyvä Jumala, en voi kiinnittää itseeni ketään, joka — joka" — hän levitti sormensa kuten hakien ilmasta oikeata sanaa. "Minä rakastan aina sinua, Irene, iäti! Vannon sen, vain sinua yksin!"

Hän tarttui naisen jääkylmään käteen ja painoi sen polttavia silmiään vasten.

"Sinullekin on parempi, niin, parempi sinullekin, Irene" — miehen ääni kohosi ikäänkuin tukeakseen hänen omaakin uskoaan — "mitä sinä tekisit miehellä sellaisella, kuin minä olen? Taloustoimilla, pikkuhuolilla? Vapaana sinun täytyy olla elämän korkeuksissa, suru antaa sinulle vihkimäsuudelman, sinusta tulee suuri runoilijatar — vuosisatasi ojentaa sinulle laakeriseppeleen, tiedän sen!"

Surumielinen hymy vilahti ainoana vastauksena naisen kasvoilla. Hän seisoi kumarassa, jokaisesta miehen sanasta hän painui yhä enemmän kokoon.

"Irene, älä seiso noin, älä katso noin minua! Meillä on vielä yksi kokonainen, autuas päivä käytettävänämme!" Hän suuteli kiihkeästi Irenen kasvoja.

Liikkumatonna antoi toinen sen tapahtua.

"Irene, oletko vihainen minulle?"

"En!" Nainen lysähti kuin piiskan sivalluksen kohtaamana kokoon. Hänen kasvonsa vavahtelivat kouristuksentapaisesti; niissä oli taas entistä katkeraa ylpeyttä. Hänen äänensä kuului värittömältä: "Tule siis! Iloitkaamme tämä ainoa päivä" — hän naurahti lyhyesti, kimakasti, särkyneellä äänellä — "ja sitten seuraa jäähyväiset!" — — —

Vähitellen hämärtyi ilta. Minne oli päivä häipynyt? He eivät sitä tienneet. He eivät puhuneet erosta, sillä he olivat sopineet matkustavansa kumpikin iltasella. Siten he saisivat vielä yön matkustaa yhdessä aamuun asti, silloin saavuttiin rautateiden risteykseen, missä heidän täytyisi erota, miehen itään, naisen länteen — mutta oli vielä yö jäljellä, yksi ainoa yö! He olivat luonnottoman puheliaita, ikäänkuin ottaakseen korvauksen tulevasta ikuisesta vaitiolosta. He puhuivat enimmäkseen sellaisesta, mikä sillä hetkellä oli heistä kauimpana, itsestänsä vähän. Miehellä oli epämääräinen tuskansekainen pelko pauloihin joutumisesta; naisella hätä, ettei vain ilmaisisi itseään. He eivät puhuneet rakkaudesta, sillä he eivät enää uskaltaneet. Ja kuitenkin loistivat miehen silmät, ja naisen kasvoilla hehkui punaisia pilkkuja.

Alhaalla savuttuneessa eteisessä kyti hämärä öljylamppu, kun he astuivat taloon. Irenen oli ryhdyttävä kokoamaan tavaroitaan, sillä varjot ulkona pitenivät. Vielä yksi tai kaksi tuntia, sitten saapuvat vaunut, jotka vievät heidät asemalle. Sisältä keittiöstä kuului astioiden kalinaa, kun vanha emäntä puuhaili illallishommissa, avoimesta takasta löi tuli kapean punertavan valojuovan ovenraosta ulos. Ei ketään ollut näkyvissä.

Irene astui hitaasti pää painuksissa portaita kohti; alimmalla portaalla hän pysähtyi ja kääntyi.

Siellä seisoi mies eteisessä pää eteenpäin kurotettuna ja katseli hänen jälkeensä: "Irene!" Se kuulosti omituisen käheältä.

Nainen säikähti ja katsoi häneen; katse sulautui pitkäksi ajaksi katseeseen, ne tarkastivat toistensa koko olemuksen.

Ilma oli eteisessä ummehtunutta, tila ahdas, punertava heijastus kutoi tuttavallisuuden verhon alastomille seinille. Täällä he olivat lähempänä toisiaan, ei mikään avoin taivaansilmä nähnyt, ei mikään puiden humina puhutellut.

"Irene!" Mies tarttui hänen pukuunsa ja piteli siitä kiinni. "Irene!"

"Mitä tahdot?" Naisen ääni oli käheä niinkuin miehenkin.

"Anna minun tulla kanssasi — en tahdo hukata minuuttiakaan — anna!" Miehen nopea hengitys värisytti naista. "Irene — laske minut!"

Eteisessä oli melkein pimeä, kasvot vain valkeita pilkkuja, ainoastaan silmät salamoivat vilkkuen toisilleen.

Nainen seisoi kuin kiinnikasvaneena alimmalla portaalla, miehen sormet pitivät häntä kuten pihdissä — silloin — yhtäkkiä tempaus, hän riistäytyi miehen käsistä, tyrkkäsi hänet taaksepäin, juoksi portaita ylös, repäisi ovensa auki ja salpasi sen jälkeensä sisäpuolelta.

Rajusti nyyhkyttäen hän heittäytti vuoteensa vieressä olevalle tuolille. Hän itki itkemistään, ja välillä hän kohotti päätään kuunnellen alhaalta kaikuvia miehen askeleita. Ne olivat hänelle hyvin tutut, nyt eteisessä — nyt ulkona kivityksellä — yhä kärsimättömästi edestakaisin, edestakaisin. Nyt hän puheli — emäntä kai seisoi ovella — hän oli varmaankin sanonut jonkun sukkeluuden, sillä vanhus nauraa hihitti ja nyt nauroi hänkin. Kuinka hän saattoikaan tällä hetkellä nauraa ja laskea leikkiä!

Nainen hypähti pystyyn ja hapuili vapisevin sormin, kunnes löysi tulitikut. Hän sytytti lampun; ohimennessään hän näki peilistä omat surulliset, vääristyneet kasvonsa. Kuumeisella kiireellä hän kokosi tavaransa matkalaukkuun; kun hän sulki kannen, paukahti se kumeasti. Loppu —! Ääneen voihkien hän tarttui tukkaansa.

Ulkona yhä edelleen nuo kärsimättömät askeleet, edestakaisin — edestakaisin — edestakaisin — hajamielisesti hän katsoa tuijotti eteensä tyhjyyteen. Silloin — seis! Nyt kuului kolinaa, ratinaa, vaunut saapuivat!

Jo —? — Liian myöhään! —

Alakuloisina istuivat he rinnakkain kapealla istuimella. Vaunut nytkyivät ja tärisivät.

Yöilma oli kylmänkosteaa, harmaa sumu oikealla ja vasemmalla. Peiton alitse, joka oli levitetty polville, tarttui mies vihdoin hänen käteensä ja piti sitä omassaan — siinä kaikki. Puhua he tuskin saattoivat, sillä raaka tuuli vei heiltä sanat suusta. Kylminä, elottomina olivat naisen sormet miehen kädessä; hän pusersi niitä, mutta ne eivät vastanneet. "Irene!"

Nainen vain nyökäytti tuskin huomattavasti päätään.

Tuskaisen neuvoton hiljaisuus vallitsi.

Tähdet taivaalla olivat olleet piilossa, nyt ne tulivat yhtäkkiä esiin, mutta kylmästi kiiluen. Irvistelevinä häämöttivät puut tienvieressä. Ajettiin hiljaisten kylien läpi; valkeiksi rapatut seinät loistivat kolakasti, ilmassa ei ollut lämpöä nimeksikään.

"Kesä on mennyt", sanoi ajaja yksikantaan ja painoi vapaalla kädellään lakin syvemmälle päähänsä. "Pianhan se loppuu ilo aina — joo, joo! Niin se on." Hän sivalsi piiskalla hevosia.

Pianhan se loppu ilo! Loppuu, ennenkuin vielä on oikein alkanutkaan! —

Ajajan karhea ääni kaikui koleana hiljaisuudessa. Molemmat vaunuissa-istujat värisivät, mutta eivät siirtyneet lähemmäksi toisiaan; he katsoivat vain toisiaan surullisin, aroin katsein.

Niin ajoivat he edelleen. Jalat kävivät jääkylmiksi, selkä jäykäksi. Vihdoin näkyi etäällä valoja ja mustahkoja, epämääräisiä rykelmiä. Syvältä laaksosta häämötti kaupunki; mutta vielä riitti pitkän matkaa monimutkaisesti polveilevaa tietä.

Kymmenen minuuttia ja vieläkin kymmenen minuuttia. Ajaja pidätti, hevoset korskahtelivat — nyt haukahti koira, ja nyt toinen, käheä nalkutus kaikui pihoista. Hevosten kaviot iskivät säkeniä kivityksestä — ohi talojen, ohi torin ja kirkon ja nukkuvan kaivon — sitten tulisilmät välkkyivät yössä — pitkä kiskorivi, kaksi, kolme rinnakkaisraidetta — vahti kohottaa sulkua, vaunut vierivät kolisten yli.

Oltiin asemalla. Puoliyö kohta käsissä. Hermostuneen kiireisesti Dorn kokoili tavarat ja riensi ympärilleen katsomatta sisälle; nainen seurasi häntä ääneti.

Ja nyt istuttiin yöjunassa. Ulkoilman kylmyyden sijasta oli vaunussa tukahduttavan kuuma. Kaikkialla täpötäyttä. Toiset juttelivat, toiset nukkuivat, jotkut tupakoivat, toiset venyivät haukotellen. Dorn ja Irene istuivat kuuden muun kanssa yhteensullottuina.

Irene painoi kalpeat kasvonsa akkunaa vasten. Pisaroita valui hiljaa ruutua alas; olivatko ne vaunun kuumaa höyryä, joka muuttui vedeksi, vai olivatko ne suolaista kosteutta noista surullisista silmistä?

Ulkona vuoret siirtyivät tummina möhkäleinä ohitse, siellä täällä joku valkealta hohtava viertotie hämärästi näkyvine puineen; pitkinä mustina kaistaleina väistyi metsä. Pienten, nukkuvien asemien ohi huristi juna kauemmas, yhä kauemmas — lähemmäs, yhä lähemmäs eropaikkaa.

Vaununosasto oli käynyt hiljaiseksi, matkustajista yksi toisensa jälkeen nukahti; Dorn kietoi salaa kätensä Irenen vyötäisille. Irene huojui sinne tänne, mies tunsi hänen jäsentensä vapisemisen; raskaasti, ikäänkuin vastahakoisesti Irenen pää nojautui hänen olkapäähänsä. Dorn kuiskaili hänelle — tarpeettomia, joutavia sanoja, — hän ei itsekään tiennyt mitä puhui; muulloin hän olisi nauranut tälle koulupoikamaiselle tunteellisuudelle.

Hänen päänsä oli raskas, hänen silmiään kirveli kuin tulessa — Irene ei liikahtanut, ei luiskahtanut — kiduttava kärsimättömyys vaivasi miestä. Paljonkohan kello oli? Parempi eronhetki kuin tämä tuskallinen odotus. Hän huokasi.

"Paljonko kello on?" kysyi Irene yhtäkkiä kohottaen päätään hänen olkapäällään.

Mies katsoi kelloa. "Kohta kolme!"

"Kohta kolme!" Irene painoi kouristuksentapaisesti kädellään rintaansa, hänen silmänsä painuivat umpeen, huulet vaalenivat ja alkoivat väristä.

Dorn pelästyi, sillä Irene näytti aivan kuolevalta. Kuuma, vihainen tuska vihlaisi häntä — olikohan tässä joku kohtaus tulossa?

"Älä pelkää", sanoi Irene hitaasti ikäänkuin arvaten hänen ajatuksensa, "minä pysyn rauhallisena. Pian on aika!" Hän irroittautui miehestä ja alkoi järjestää tavaroitaan asettaen hattunsa kohdalleen ja napittaen päällystakkinsa. Sitten hän istui suorana kuin kynttilä tähystellen silmät suurina yöhön. Jalopiirteisenä, suurena, surun kivettämänä kuvastui hänen profiilinsa pimeää ikkunaa vasten.

Mieletön kaipaus valtasi miehen ja samalla raivo kohtaloa, maailmaa, morsiantaan, kaikkia ihmisiä kohtaan; siihen sekaantui myös hiljaista itsensä halveksimista. Hän voihki: "Irene, anna anteeksi! Voitko antaa minulle anteeksi?" Hän puristi Irenen kättä.

Irene koetti hymyillä, mutta suupielet vain vääntyivät. Hän aikoi sanoa jotakin — silloin — vihlova vihellys, junan ratina hidastui. Erik tunsi sen hänen sormiensa värähtelystä — oli saavuttu asemalle.