Part 2

"Niinkö?" Tämän ainoan sanan Erik sai suustaan, sitten hän siveli tukkaansa ja seisoi tuijottaen kuten humalasta selvinnyt valkoista paperia säännöllisine kirjaimineen. Hän tulee! Viha kuohahti Dornin mielessä noita rauhallisia nukenkasvoja kohtaan; eikö siinä jo ollut kylliksi, että hän sai koko ikänsä nähdä ne rinnallaan, pitikö niiden nytkin tulla häiritsemään? Kahdentenakymmenentenä! Ja tänään oli kahdeksastoista! Vielä kaksi päivää vapautta, kaksi päivää häiritsemätöntä nautintoa. Mitähän Irene Lang sanoo? Dorn oli puhunut hänelle morsiamestaan hyvin vähän, tuskin senkään vertaa kuin tavallisesta yhdentekevästä asiasta kerrotaan; neiti Lang oli tuskin kysellytkään sitä, sillä heillä oli niin paljon muuta puheltavaa.

Hänet valtasi jonkinlainen himo nähdä neiti Lang, puhua hänen kanssaan, nauttia nämä kaksi päivää perinpohjaisesti! Hän tempasi hattunsa naulasta ja riensi pitkin harppauksin kuin koulupoika kadun poikki.

Hän ei ollut vielä koskaan käynyt naapuritalon alueella; savuttuneessa porstuassa puisten portaitten luona tuli vanha emäntä häntä vastaan ja silmäili komeaa miestä hyväntahtoisin katsein: "Jaha, te ootte se herra tuolta vastapäätä, joka aina kävelee meijän neidin kanssa! Joo, joo, hän on puutarhassa!" Hän työnsi tohtorin eteisen läpi ja ystävällisesti sysäsi hänet kapeasta peräseinän ovesta ulos.

Hän oli puutarhassa, pienessä alakuloisessa vuoristopuutarhassa, jonka keskellä kasvoi rosoinen päärynäpuu; aidan vierellä oli pari viheliäistä kukkapenkkiä, joissa kasvoi surkastuneita ruusuja ja lakastuneita ukonhattuja ja niiden välissä rikkaruohoa. Hämärästä eteisestä tultua huikaisi kirkkaus hänen silmiänsä, värisevä valo sirotti vihreänpunaisia säkeniä ruohottuneelle tielle — tuolla seisoi Irene keskellä puutarhaa päärynäpuun alla.

Hänen kasvonsa kirkastuivat, kun hän huomasi Dornin, ja hymy väreili hänen suunsa ympärillä.

"Tekö? Oi, tekö jo näin varhain!"

"Viime yönä luin teidän kirjanne; koko yörauhani se maksoi minulle" — Dorn tarttui hänen käteensä — "olen tuntenut samaa kuin te, olen ymmärtänyt teidät — ennen päivänkoittoa. Te olette saanut minut syvästi liikutetuksi!" Hän katsoi Ireneä puoleksi ihaillen, puoleksi tutkivasti silmiin; ensin tämä kesti katseen, sitten hänen silmäluomensa äkkiä laskeutuivat, polttava puna peitti hänen kasvonsa otsalta leviten yli poskien ja korvien lujaan niskaan asti. Mies ei hellittänyt katsettaan hänestä; naisen hämmennys ilahdutti häntä, se teki hänet nuoremmaksi, hempeämmäksi.

Irenen toinen käsi, joka riippui velttona sivulla, liikkui epävarmasti puvun poimuilla ylös ja alas, toista piti Dorn yhä kädessään. Nyt tuntui vavistus noissa hoikissa sormissa, mies tunsi, miten ne vavahtelivat hänen kädessään, miten ne koettivat irtautua, kuitenkaan voimatta päästä irti. Mutta sitten Irene äkisti vetäisi kätensä irti. Pää toisaalle kääntyneenä ja kukkapenkin puoleen kumartuneena hän puhui jälleen tavallisella rauhallisella äänellään, jossa tosin oli jonkinlainen ahdistunut sävy: "Olen iloinen siitä, mitä te sanotte. Suuren yleisön tuomiosta en paljoa välitä; vaikka se minua kivittäisi, niin kestäisin senkin. Mutta teidän moittivaa arvosteluanne en kestäisi. On vain harvoja ihmisiä, joilta saa ymmärtämystä." Sitten hän vihdoin kohotti katseensa, jolloin mies näki, että hänellä oli kyyneleet silmissä.

Polttava levottomuus valtasi miehen, valvottu yö oli saanut hänet hermostuneeksi. Hän tunsi polvissaan vavistusta, se työnsi häntä eteenpäin kuin pyssynperällä, sitten taas pidätti häntä. Irene Lang pani suuren arvon hänen arvostelulleen — vieläpä kaikkein suurimman — niinhän hän juuri oli sanonut. — "Teidän moittivaa arvosteluanne en kestäisi!" — Hän kumartui — kovin syvään hänen ei tarvinnutkaan kumartua, sillä neiti Lang oli hänen pituisensa — ja painoi huulensa puvun laskoksia silittelevälle hervottomalle kädelle.

Suudelma poltti, värisevä hengähdys virtasi miehestä naiseen ja naisesta mieheen. Päärynäpuu huojui hiljaa varistellen kuihtuneita lehtiään; ne leijailivat alas kahdelle toisiaan kohti kumartuneelle päälaelle.

Pitkä hiljaisuus.

"Emmekö lähde nyt?" kysyi nainen vihdoin. Hän loi aran katseen mieheen.

"Lähdemme."

Pää nöyrästi painuneena astui nainen miehen rinnalla puutarhan nurmettunutta tietä, läpi hämärän eteisen kadulle. Vanha emäntä seisoi ovella ja katsoi noita molempia solakoita ihmisiä, kunnes he olivat kadonneet viimeisen talon taakse.

He olivat koko päivän yhdessä; niin hauskaa heillä ei ollut vielä koskaan ollut. He poimivat kukkia tien vierestä, kokosivat marjoja kuin lapset ja ajoivat nauraen toisiansa takaa pensaikossa; nyt ei filosofoitu eikä puhuttu edes kirjallisuudesta. Ei ajateltu mitään. Maailmahan oli niin avara; heillä oli kylliksi itsessään, he iloitsivat olevasta hetkestä.

Irenen poskille oli puhjennut ruusuja, hän kulki puoliavoimin hymyilevin huulin; miettivä ryppy kulmakarvojen välistä oli kadonnut, otsa oli sileä. Hän ei ollut koskaan ennen niin heleästi nauranut. Tuo heleä nauru oli jyrkässä ristiriidassa verhotun, väsyneen puheäänen kanssa; notkeasti juoksi hän yli puunjuurien ja kivien.

Dorn ei tiennyt itsekään, kuinka laitansa oli. Hän oli unohtanut vaatia tiliä itseltään, kysyä aina: mitä varten? Hän oli kokonaan unohtanut, mitä hänen oikeastaan piti sanoa, että hänen morsiamensa saapuu pian — ylihuomenna. Hän huiskahdutti kädellään ilmaa, ikäänkuin siten karkoittaakseen jotakin vastenmielistä — ei vielä, ei vielä tarvinnut ajatella sitä, ensin tulee vielä yö ja sitten vielä pitkä ihana päivä! Vasta sitten oli sen asian aika. Silmät hehkuen hän seurasi jokaista Irenen sulavaa liikettä; niin notkea ei hänen morsiamensa ollut, hänen täytyi aina varoa pukuaan, koko sievää olemustaan. Kuinka mitättömältä hän näyttäisikään täällä suuren luonnon keskellä!

Syvään, pitkään hengähtäen tohtori seisahtui ja katseli ympärilleen. Uhmaavina kohosivat vuoret, ikäänkuin olisivat jo vuosituhansia siten laaksoon katselleet; alhaalla rotkossa kohosi puro, tummat kuuset ojentelivat suojaten leveitä oksiaan. Hänen rinnallaan oli nainen, voimakas seuralainen, katkerat huulet kaipaavasti raollaan, viisaissa silmissä uusi, hempeämpi loiste. Hän tapaili Irenen kättä, eikä tämä vastustellut. Käsi kädessä he astuivat sanattomina, mutta sydämessä hehkuva tuli.

Saapui ilta, tuli yö; heidän täytyi erota. He olivat vielä myöhään istuneet kyläkadulla oven edessä; oli tuntuvan kylmä, mutta he eivät sitä huomanneet, heillä itsellään oli lämmin. Kun mies viimein lähtiessään ojensi kätensä naiselle jäähyväisiksi, teki hän sen vastenmielisesti: naisen "hyvää yötä" kuului tukahtuneesti kuten kuristetusta kurkusta.

Rauhatonna heittelehti Dorn vuoteessaan — vieläkään hän ei ollut virkkanut mitään morsiamensa saapumisesta. Mutta huomenna, huomenna! Huoneessa oli ilma ummehtunutta, hän ähkyi, hän hikoili — nukkuikohan Irene vai oliko hän valveilla? Joukko henkeviä ajatuksia syöksähti hänen aivoihinsa yhtäkkiä, ikäänkuin Irenen ajattelemisen houkuttelemina; ne hänen täytyi uskoa Irenelle, nopeasti, ennenkuin ne taas unohtuisivat! Mitähän tämä sanoisi siitä ajatuksesta, mitä tuosta? Hän kohosi korkeammalle tyynylleen ja siveli hyvillä mielin viiksiänsä.

Ja samalla hän uneksi hetkestä, jolloin sanoisi hänelle kaikki, ja iloitsi siitä. Hän saattoi selvästi kuvitella Irenen ilmeen — niin lämpimän ymmärtäväisen — ja sitten Irenellä oli aivan erikoinen tapa nyökäyttää päätään, tuo luja niska kauniisti kumartuen. Miten olisikaan ihanaa, jos tuo katkera suu kuiskaisi: "Minä rakastan sinua —" Niin, hänen käsivartensa, ne varmaankin osasivat syleillä, väkevästi, tulisesti ja kuitenkin pehmeästi! Veri kohosi Dornin päähän; hurjat haaveet valtasivat hänet ja pitivät häntä kiihtyneenä aamuun saakka.

Vielä ei voinut nähdä kellon numerotaulua, mutta hän ei voinut olla aina tuontuostakin siihen katsahtamatta. Jokohan Irene oli ylhäällä? Ei, nyt vasta kukot kiekuivat, vielä ei mikään talonpojan raudoitettu kenkä kolistellut kivitystä. Hän pakottautui väkisin pysymään pitkällään neljännestunnin, puoli tuntia, kokonaisen tunnin. Sitten hän hypähti kuin mielipuoli vuoteesta, veti vaatteet ylleen — hän oli maannut liian kauan, oli jo myöhä, myöhä!

Hengästyneenä hän syöksyi yli kadun — silloin tuli Irene häntä vastaan tavallista nopeammin, iloinen hymy huulilla, autuaan unelmoiva ilme kasvoissaan. Tuntuiko hänestä vain siltä vai oliko Irene muuttunut siitä, kun hän ensi kertaa oli hänet nähnyt? Niin, yhtäkkiä, eilisestä se oli tapahtunut; hänen kirkas silmänsä oli tullut tummemmaksi, kosteammaksi; Irene katsoi häntä syvälle silmiin ojentaessaan kätensä. Hänen äänensä kaikui pehmeänä, hellän sointuisana. Valoisa hilpeys ympäröi hänen koko olemustaan; hän näytti tyttömäiseltä, nuorelta, rakastettavalta. Erik Dornin ääni värisi hänen lausuessaan noita tavallisia sanoja: "Hyvää huomenta", ja Irenen ääni värähteli myös. Herra Jumala, mitä se oli? Dornin valtasi tuska; hänen mieltään ahdisti, kun hän siinä seisoi Irenen edessä.

Irene nojautui ovipieleen käsivarret ristissä rinnalla. Dorn huomasi, että hän oli tavallista huolellisemmin pukeutunut ja järjestänyt hiuksensa jonkun verran turhamaisesti. Miksi — hänenkö tähtensä? Hänen katseensa jäykistyi.

"Miksi te minua noin katsotte?" sanoi Irene nauraen. "No, minne menemme tänään?"

Mies puri huuliansa, naisen nauru viilsi häntä sieluun saakka; hän puuskahti tylysti: "Minä — minä olen saanut kirjeen, minun — minun" — hän tuskin sai sanoja suustaan, hänen kurkkuaan kouristi "morsiameni tulee tänne huomenna!"

Nainen tuijotti häneen, hetkisen aivan poissa suunniltansa, sitten epävarmasti kysyväisen näköisenä ja sitten — tulipunaiseksi lehahtaen — todella kauhistunein ilmein. Ei sanaakaan tullut hänen huuliltaan, hän puristi vain lujemmin käsivartensa yhteen ja nojautui raskaammin pihtipieleen.

Dorn ei uskaltanut katsoa häneen; kuten tuomittu painoi hän päänsä alas. Hänen edessään ammotti yhtäkkiä kuilu — sen toisella puolen seisoi Irene — ja täällä hänen rinnallaan Anna Broker, jonka tyttömäinen, järkevän viileä ääni kaikui hänen korvissaan: "Tässä minä olen, kihlautuneet kuuluvat toisilleen." Hänen sydäntään kouristi, voihkaus oli päästä hänen huuliltaan, kirous ja sitten — Jumalan kiitos, hän ei ollut vielä mennyt liian pitkälle! Hän tunsi sen aivan kuin äkillisenä helpotuksena. Niinpä hän kävikin rauhallisemmaksi; ensi kerran pitkiin aikoihin kysyi hän taas itseltänsä: mitä varten?

"Se oli kaunis unelma", sanoi hän hiljaa ja epävarmasti, "me olimme niin hyviä tovereita, nyt tunkeutuu kolmas väliimme. Mutta me muodostamme soman kolmikon, eikö totta? Haha!" Se oli surkea ilonpuuska, naurukin pakotettua.

"Tahdomme koettaa." Naisen ääni oli aivan rauhallinen, mutta pehmeä, hempeä sointu oli siitä kuin pois pyyhkäisty, sävy oli kova. Hänen silmänsä katsoivat miehen ohi avaruuteen, ja sitten, äkkiä kokoonlysähtäen, hän kääntyi oveen päin: "On parempi, ettemme mene tänään aamupäivällä mihinkään, minulla — minulla on tärkeää kirjoittamista — suokaa anteeksi — tänään — tänään iltapäivällä mieluummin!" Kuinka taitamaton hän olikaan valehtelemisessa!

"Mutta iltapäivällä, neiti, tänään iltapäivällä, varmasti! Niinhän?" Dornin ääni vaati.

"Tänään iltapäivällä, kyllä!" Nainen nyökäytti päätään hyvästiksi; kättä, jonka mies ojensi, hän ei huomannut. Vaivaloisesti hän meni eteisen läpi, väsynein askelin kiipesi ylös narisevia portaita.

Jumalan kiitos, se asia oli poissa sydämeltä! Erik Dorn pyyhki hiestynyttä otsaansa astuessaan kadun poikki asuntoonsa takaisin; hänen oli paha olla, kuten kovassa kohmelossa. Kovakouraisesti hän sysäsi syrjään lapset, jotka kirjoineen ja tauluineen juoksivat kouluun.

Akkuna rämähti, kun hän huoneeseensa tultuaan veti sen kiinni; sitten hän alkoi kävellä narisevalla lattialla edestakaisin, yhä edestakaisin. Tunnit kuluivat hitaasti kuin ryömien; hän koetti ajatella morsiantaan — huomenna tähän aikaan Anna on täällä, ensin hän siistii pukuansa ja sitten järjestelee täällä hänen huoneensa, ja sitten —? Hän ojentausi, sanomaton ikävä ammotti häntä vastaan. Puolikuolleena väsymyksestä hän heittäytyi poikkipuolin vuoteelle, täysissä pukimissaan; unta ei tietysti voinut ajatellakaan, mutta saihan edes lepuuttaa jäseniänsä, jotka olivat lyijynraskaat.

Tuskin oli kulunut neljännestuntiakaan, kun jo kuului syvä hengitys, säännöllinen kuorsaus kaikui huoneessa — hän nukkui, hyvin pitkään, hyvin sikeästi. Hän valitti unissaan, hymyili sitten, kääntyili ja heittelehti sinne tänne mutisten epäselviä sanoja, käsivarret levällään.

Niin hän nukkui, kasvot kuumenneina, hikihelmet otsalla ja tumma tukka pörrössä, kunnes ovelle jyristellen koputettiin ja soma palvelustyttö, ruskeasilmäinen Bäbbi, pisti päänsä sisälle. Bäbbi hymyili veitikkamaisesti, kun herra tohtori hämillään hypähti pystyyn; millaisin silmin tuo katsoikaan häntä! Ihan kuin hänen heilansa Jaakko sunnuntaiaamuisin, kun he yhdessä olivat edellisen yön tanssineet ravintolassa ja Jaakko oli kallistanut lasin liikaa. "Jestas, herra tohtori", sanoi tyttö näyttäen valkeita hampaitaan — "oletteko nukkunut! Ruoka on valmis!"

Jumalan kiitos, viimeinkin iltapäivä! Kosteanlauhkea, pidättyväinen hiljaisuus metsässä, väliin vain suhahdus puissa ja pensaissa. Hankkiikohan sadetta?

Nuo kaksi ihmistä, niin yksinäisinä luonnonhelmassa, yksinäisinä kuten ensimmäiset ihmiset luomispäivän aamuna, tunsivat ilman painostuksen; näkymättömän käden tavoin se painoi heidän otsaansa, hengitys kävi lyhyeksi, askel oli raskas. Sanattomina, asiasta puhumatta, kuin salaisen sisäisen yhteisymmärtämyksen johtamina he olivat kääntyneet vuoritielle, ensimmäisen yhteisen kävelyretkensä päämäärää kohti. Tuskin viikko oli siitä vierähtänyt, ja miltä iäisyydeltä se tuntuikaan! He vaihtoivat sanoja, jotka yhtä hyvin olisivat voineet olla sanomatta: ilmasta, näköalasta, tienvieressä kasvavista kuusista; he koettivat johtaa surulliset ajatukset kauas pois, heidän sydämensä ei tiennyt, mitä suu puhui, se jyskytti vain tuskallisesti: huomenna hän tulee!

Nyt he olivat jo huipulla. Tuuli oli herännyt ja heitti heidän hiuksensa vasten kasvoja, lännestä puhaltaen se aivan yhtäkkiä syöksyi rajusti vuorenhuipun yli. Luonnonvoiman raivolla se tempoi naisen vaatteita ja levitti miehen takinliepeet kuten lepakonsiivet. Heidän täytyi painautua lähekkäin, hakea toisistaan suojaa myrskyä vastaan; heidän vaatteensa kietoutuivat toisiinsa.

"Meidän täytyy mennä tuonne, siellä kallioiden välissä veden partaalla on enemmän suojaa!" Näin kuiskaten Dorn osoitti kivimöhkäleitä, jotka holvin tapaan kallistuivat kuin jättimäiset katokset yli tumman vedenpinnan. Lampi ei ollut nyt tyven niinkuin ensimäisellä kerralla; tuulen myllertäminä ajoivat lyhyet, levottomat aallot toisiansa särkyen rannalla vaahtoiseksi hyrskyksi. Ahnaasti nieli kuiva nurmikko kosteuden. Taivaalla kiiti satumaisia pilvimuodostuksia, jossakin kaukana jyrisi kumean varoittavasti ukkonen. Sitten ilma sävähti, nopeaa tulikivenkeltaista valoa leimahti — ja jälleen kuului jyrinä, lähempää, terävämmin.

"Rajuilma saapuu!" Dorn puhui yhä kuiskaten; epäröimättä hän laski käsivartensa seuralaisensa vyötäisille vetäen hänet lujemmin itseänsä vasten. Nainen ei äännähtänyt eikä vastustellut. Tuuli oli temmannut hatun hänen päästään, hän kantoi sitä huolimattomasti kädessään; myrsky irroitti hänen hiuksistaan neulat, tummat kutrit pieksivät hänen kasvojaan.

Vaivaloisesti, kumarassa he kamppailivat tuulen vimmaa vastaan. Hiu, hiu! Tuuli vinkui, myrsky pauhasi. Kauan kestänyt jännitys purkautui. Salama salaman perään, jyrähdys jyrähdyksen jälkeen; pilviä ja sadetta, raskaita, yksittäisiä pisaroita.

Suurimman kivimöhkäleen juurelle he istuutuivat; musta rosoinen ontelo ulottui pitkälti eteenpäin yli heidän päittensä; suhisten kulki rajuilma heidän yläpuolellaan. Oli hämärä; himmeässä valossa mies tuskin erotti seuralaisensa piirteitä, hänen vaaleat kasvonsa häämöittivät vain epäselvästi. Hän oli vetäytynyt miehestä niin kauas kuin suinkin mahdollista. Hän painautui karhean seinän ulommaisimpaan nurkkaan; sade kostutti jo hänen jalkojansa.

"Tulkaa tännemmäksi, Irene, olkaa hyvä! Lähemmäksi minua! Te kastutte!"

"En!"

"Tulkaahan toki!" Mies ojensi kätensä häntä kohti.

"En!" vastasi nainen tylysti. Väristys kulki hänen ruumiinsa lävitse. Nopein liikkein hän veti pukuansa kokoon.

Lyhyen välimatkan päästä mies tunsi hänen pelokkaan hengityksensä; hänen tuli kuuma. "Paleleeko teitä, Irene?"

"Ei!" Taas tuo lyhyt, kolea: ei. Ja sitten ei mitään muuta.

Ulkona läiskyy sade, katse ei pääse tunkeutumaan läpi hämäryyden — kaikki ikävää, kaikki kolkkoa. Sitten värähtelevä salamanleimahdus! Se valaisee kirkkaasti pimeän onkalon. Mies näkee naisen pään taaksepäin taipuneena; huulet avoimina, silmät suurina hän tuijottaa tyhjyyteen, kasvoissaan ilme kuin —

Läähättäen hän on yhtäkkiä naisen vieressä, tempaa hänet syliinsä — salama toisensa jälkeen leimahtaa, seuraa toistaan. Hän etsii huulillaan naisen suuta, suutelee häntä. Vain hetken, joka hänestä tuntuu iankaikkisuudelta, hän tuntee naisen huulet omiinsa yhtyneinä, hänen vapisevan ruumiinsa itseään vasten puristuneena — silloin — epäselvästi äännähtäen nainen sysää hänet luotaan ja peräytyy silmät luonnottoman suurina.

Mies yrittää tarttua hänen käteensä, hänen vaatteisiinsa — yhä kauemmaksi hän vain vetäytyy; sadevesi virtaa jo hänen päähänsä, märkien, raskaiden hiussuortuvain alta hehkuvat miestä vastaan noista aavemaisen loistavista kasvoista selko selälleen avautuneet silmät.

Nainen kohottaa kätensä — se näyttää uhkaukselta — ja mutisee puoliääneen, irroittamatta katsettaan miehestä — hitaasti, hitaasti askel askeleelta väistyen:

"Ne huulet, jotka kerran niin on yhtyneet, ei konsa ne toisiansa unhota, vaan hiutuu himohonsa."

"Täydellisesti en oikeastaan voi käsittää, kuinka olet jo niin kauan voinut täällä viihtyä", sanoi neiti Anna Broker kulkiessaan sulhasensa käsivarteen nojautuneena kyläkatua alas. "Katsohan noita tunkioita ja likaisia lapsia. Ei, mutta sittenkin, tuo pienokainen on aika ihastuttava, en vain saata käsittää, miksi hänen äitinsä ei häntä pese! — Sanoppas, lapsi, mikä sinun nimesi on?" Hän kumartui tarttuen leuasta kiinni punaposkista poikaa, joka suu auki seisoi hänen edessään.

Hänellä oli mitä suloisin tapa seurustella lasten kanssa. Hienosti hansikoidulla kädellään hän silitti pojan likaisia poskia, vieläpä otti hohtavanvalkean nenäliinansa esille ja siivosi pojan nenän. "En voi katsella tuollaista", sanoi hän anteeksipyytävästi sulhaselleen ja lisäsi punastuen: "pidän lapsista hirveän paljon!"

Dorn pusersi hiljaa hänen käsivarttaan; vasta nyt hän ensi kerran morsiamensa saapumisen jälkeen osoitti hänelle jonkinlaista hellyyttä. Velvollisuudentuntoisesti hän oli eilen nostanut vaunuista morsiamensa, suudellen häntä kädelle ja poskelle, oli ottanut vastaan appivanhempainsa ystävälliset nuhteet vapaaehtoisesta maanpaostaan ja sitten itse valituin sanoin ilmaissut ilonsa siitä, että näki heidät täällä. Nyt hän tarkasteli morsiantaan kerrankin lähemmin. Olipa se herttainen kuva, kun hän kumartui likaisen poikavekaran puoleen. Kun ilmetty nuoruus hän seisoi siinä ahtaalla kujalla, tuo ainainen ystävällinen ilme ruusuisilla kasvoillaan. Dorn ei ollut vielä milloinkaan nähnyt tuota somaa suuta minkään intohimon liikuttamana; ylähuuli oli lyhyehkö ja lisäksi useimmiten hymyn kohottama, niin että terveet valkeat etuhampaat loistivat. Suloinen pikku suu!

Dorn vilkaisi ympärilleen — ei ollut ketään näkyvissä — ja sitten hän hipaisi nopeasti suudellen tuota suloista suuta. Hänelle oli suorastaan sydämenhuojennus, että Anna oli niin sievä lasten parissa — mitäpä varten hän muuten naisikaan hänet?

"Mutta — sinä!" Anna katsoi häneen suurin, ihmettelevin silmin. "Kuinka nyt tuolla lailla... Hyväinen aika" — hän punastui aivan siroja korviaan myöten — "nyt tuo nainen sen näki, voi voi!"

Kookas, solakka naisolento meni juuri heidän ohitseen. Nopeasti kuin paeten hän liukui pitkin talojen seinustaa; hän oli luonut nuoreen pariin salamannopean silmäyksen ja sitten taas heti kääntänyt katseensa maahan.

"Neiti, neiti Lang!" Dorn oli niin äkkiä hellittänyt morsiamensa, että tämä melkein horjahti. Yhdellä hyppäyksellä hän oli tuon kookkaan olennon vieressä aivan talon seinustalla — nyt hän veti naisen mukanaan keskelle katua, melkein kuin väkisin; nainen kulki horjuvin askelin.

"Sallitte kai, neiti Lang — morsiameni! Anna, tässä sinulla on kunnia nähdä neiti Irene Lang — tiedäthän, joka on kirjoittanut 'Ennen päivänkoittoa' nimisen kirjan!" Hän nykäisi morsiantaan salaa vaatteista ja katsoi häntä pyytävästi. "Toivon, että tulette hyviksi ystäviksi. Olen neiti Langille kiitollinen täällä viettämistäni hauskimmista hetkistä, Anna! Missä olitte eilen, neiti Lang? Missä te olitte? Hain teitä turhaan."

Hänen äänensä ilmaisi salaista levottomuutta, ja hänen rukoileva katseensa hipaisi tuota solakkaa olentoa, mutta tämä katsoi hyvin kalpeana hänen ohitseen. Ikäänkuin ei lainkaan olisi kuullut miehen puhetta, etsi nainen silmillään morsiamen nuoria, ruusuisia kasvoja.

"Hauska tutustua" — vaivaloisesti hän sai sanat huuliltaan, jotka tuontuostakin katkerasti puristuivat yhteen — "hauska tutustua — teidän herra sulhasenne on minulle paljon —" Valehtelisiko hän? Ei, hehkuva puna kohosi hänen kalpeille kasvoilleen — "on minulle teistä kertonut. Toivon, että viihdytte täällä!"

"Tottahan toki!" Anna Broker oli liian hyvin kasvatettu vastatakseen kieltävästi. "Viihdyn täällä erinomaisesti!"

"Niinkö? Se ilahduttaa minua!" Irene Langin pää vaipui rinnalle.

Neuvoton äänettömyys. Kukaan ei virkkanut sanaakaan.

Dorn katseli eteensä maahan, hänen jalkateränsä leikitteli pikku kivellä heitellen sitä sinne tänne kivityksellä. Hänen morsiamensa tarttui yhtäkkiä häntä käsivarteen. Säpsähtäen kohotti hän katseensa ikäänkuin äkkiä heräten. »Neiti Lang, saanko pyytää teitä kävelemään iltapäivällä kanssamme? Menemme kolmisin, sillä appivanhukset eivät pidä pitkistä kävelymatkoista. Tulkaa kanssamme — olkaa hyvä!» Hän näki Irenen kasvoista, mikä taistelu hänen rinnassaan kiehui, miten hän epäröi: »Olkaa hyvä» — se tuli toistamiseen hiljaa kuin hengähdys. Ja sitten vielä kerran, tuskin kuuluvasti: »Olkaa niin hyvä!»

Sekunniksi kohtasivat heidän katseensa toisensa. Tässä lyhyessä, keskittyneessä tuijotuksessa oli paljon: rakkautta, vihaa, pelkoa, kaipausta. Naisen silmistä säihkyi vastustushalu aivan kuin loukkoon ahdistetun kissan katseessa; silmäterät laajenivat luonnottomasti, kostean harmaa kehäkalvo vivahti vihreään. Hän nyökäytti lyhyesti päätänsä ja ojensi sitten kätensä: "Minä tulen, näkemiin siis iltapäivään asti!" Kuten iso tumma varjo lipui hän edelleen talojen seinustaa pitkin.

Katua alas liehui Anna Brokerin ruusunpunainen hame. Hän oli nyt erittäin puhelias, sillä hän oli päässyt kiinni oikeaan aineeseensa: uudenaikaiseen kodinsisustukseen. Hän ei välittänyt ollenkaan metsästä eikä vuorista, hän kertoi punoittavin poskin ihmeellisestä kaapista, jonka oviin oli leikattu enkelinpäitä ja jossa oli jäljitellyt antiikkiset helat. Sellaisen hän oli nähnyt Pallenbergilla. "Kuulehan, rakas! Se meidän pitää hankkia, niinhän sinäkin tahdot, Erik, eikö totta? Kuinka ihastuttavaksi kotimme tuleekaan! Se oli hyvin kallis, mutta eihän se tee mitään!"

Ei, se ei tee mitään, eihän tarvinnut laskea. Dorn istuutui jotenkin hyvillä mielin morsiamensa viereen penkille — se oli sama penkki, jolla istuessaan hän ensi kerran oli tavannut Irene Langin. Täällä hän oli istunut ja muistellut vanhan lasten laulun sanoja —

"Kun lapsi havahtuu, niin — sitten —"

Tänään ei ollut ilmassa mitään unettavaa surinaa. Mitään salamyhkäistä odotusta ei leijunut puiden välissä; Anna Brokerin kirkas, rauhallinen ääni ei sietänyt lumousta, se kaikui yli vanhan sävelmän.

* * * * *

Kävelyretki kolmisin iltapäivällä ei ollut mikään nautinto. Anna ei koko aikana päästänyt sulhasensa käsivartta irti. Olihan itsestään selvää, että hän riippui kiinni sulhasessaan, vaikka tie olikin kapea ja vaikeutti rinnakkain kävelemistä.