Part 4

"Junanvaihto — viisitoista minuuttia!" Junailija tempasi ovet auki. Harvat matkustajat poistuivat junasta, melkein yksin seisoivat Dorn ja Irene autiolla asemasillalla. Heidän ympärillään kuljeksi joku uninen asemamies, mutta hänkin hävisi pian niukasti valaistuun odotushuoneeseen. He eivät halunneet mennä sinne sisään.

Jäätävä tuuli värisytti Ireneä; ilmassa tuntui jo aamu. Harmahtava hämy verhosi vielä kaikki. Idässä näkyi taivaalla likaisenkeltainen viiru.

"Katsos", sanoi Irene oudon rauhallisesti kohottaen kättään, "aurinko tahtoisi tulla esiin, mutta ei voi. Me eroamme, ennenkuin se alkaa paistaa. Voi hyvin!" Hän ojensi miehelle kylmän kätensä.

"Irene!" Syvästi liikutettuna mies painoi hänen sormensa huulilleen, kyyneleet sumensivat hänen katseensa. "Lupaa, että annat minulle anteeksi! Lupaa minulle, ettet tule onnettomaksi — en voisi muuten koskaan enää olla iloinen! Lupaa minulle, että toimitat jotakin suurta, että taiteesi on oleva sinulle johtotähtenä, että saavutat korkeimman — niin, Irene, sano, uskotko niin?"

"En tiedä." Hän taivutti päätään, tuuli vei hänen soinnuttomat sanansa.

Lyhyitä, hätäisiä minuutteja, mutta kuitenkin tuskallisen pitkiä kuin iäisyys. Heitä ympäröi harmaa aamuilma. Jossakin lähellä kuului kukko kiekuvan päivää ennustaen. He katsoivat toisiinsa ikäänkuin heidän täytyisi kuolla. Aamuhämärässä häämöittivät naisen kasvot valjuina ja kuihtuneina. He seisoivat käsi kädessä, sormet toisiinsa kietoutuneina, mutta he eivät syleilleet toisiansa. Heidän välillään oli jotakin erottavaa.

Etäisyydestä tulla jyrisi asemalle juna — se oli idän juna — Dornin oli ensin lähdettävä; Irenen täytyi vielä odottaa, odottaa kuten aina. Ahnaan hirviön tavoin puhkui höyryävä veturi kiskoja pitkin; lämmittäjä seisoi kattilan ääressä, nokisena, mustana kuin paholainen, ja katseli välinpitämättömästi tuota yksinäistä paria.

"Irene, hyvästi!" Dorn suuteli kiireesti hänen otsaansa — viimeinen, epätoivoinen katseiden toisiinsa imeytyminen, sitten käheä, puoleksi tukahtunut "hyvästi" Irenen huulilta. Mies hypähti nopeasti astuimelle — nyt hän seisoi jo vaunussa, juna jo nytkähti.

Suonenvedontapainen puristus kouristi miehen sydäntä, ja kuitenkin nousi helpotuksen huokaus hänen rinnastaan. Kärsimättömänä hän siirtyi jalalta toiselle — oli kylmä ja häntä paleli; rauhattomasti hän silmäili ympärilleen — olikohan hänellä kaikki tavaransa, kyllä, ei ollut mitään unohtunut.

Jo alkoivat pyörät liikkua, ne pyörivät nopeasti, yhä nopeammin. Mies seisoi avoimen akkunan ääressä, piteli toisella kädellä hattuaan vinhassa aamutuulessa, toisella vilkutti.

Siellä seisoi nainen avaralla asemapihalla — yksin — kädet veltosti sivuilla, hämärässä. Lohduttomin silmin hän tuijotti kohisevan junan jälkeen ja sitten lohduttomaan tyhjyyteen.