Part 6

Parempina ne tehtaan tytöt itseään pitivät, kuin nuo tavalliset kovan työn tekijät ja savensotkijat. Oikein iletti Elliäkin, kun hän joskus sattui sivuuttamaan entisiä työkumppaliansa sydänpäivällä katukulmassa. Tuommoinenko sitä hänkin oli ollut? Tiilen ja saven ryvettämät röijyt ja hameet ja kengätkin lintassa ja kengännauhat auki! Myi sentään mokomia!... Mutta ne raukat eivät paremmasta tienneet, eivätkä siitäkään, kuinka helppoa se tehtaan työ oli, ett'ei kuin istui ja puheli ja ajankuluksi vähän oli työskentelevinään.

Ei ne sitä tienneet, sillä jos ne sen olis tietäneet, niin eivät ne noin tyytyväisinä ja kirkassilmäisinä kävelleet olisi ... ei varmaankaan, ja kateeksikin niille toki olisi käynyt. Kasvotkin niillä oli yltäpäätä punakat, että oikein rumalta näytti ja raakamaiselta. Erittäin ne olivat tehtaan tytöt, jotka hieno huivi päässä ja saali hartioilla kalossikengissä käydä hipsuttelivat, ett'ei kopsetta kuulunut kivikadullakaan. Eikä niillä posketkaan punottaneet korviin asti eivätkä ne muutenkaan olleet ahvottuneet, niinkuin ulkotyön tekijät; vaan vaalakat olivat kasvot kuin muillakin röökinöillä, ett'ei kuin pikkuisen heleän punaista poskipäillä ... siksi juuri, että sievimmoilleen!

Olispa nyt saanut Kautisten Mari olla katsomassa, ja Mattilankin emäntä ja muutkin Pehkolan kyläläiset, kun entinen Emmalan Elli ja ruotilaistyttö kaupungin neitsyeenä teputteli. Eivät maar' olis tunteneetkaan ja tuskinpa Mattilankaan pojat! Nyt se jos äitikin olis elänyt, niin ei olisi maalla tarvinnut elää eikä ikäviinsä ryyppiä...

Vaan ilkeä se sentään olisi, jos se tänne nyt tulisi ja muut tytöt ja konttoristi ja kaikki tietää saisivat, mikä hän oikeastaan oli, ja varsinkin syntymältään. Parempi se ainakin oli niin, kuin oli, ja hyväksi se hänelle oli ollut tuo Soiluan niemen tapaus. Eikä se muillekaan niin paha ollut, kun sitä ensiksi luultiin, sillä entiselleenhän se oli Purolan Aatukin parannut ja Mattilan Janne sovinnon maksulla päässyt! -- --

Vaan toiset tytöt ne Ellille yhä nyreinä olla jöröttivät eivätkä oikein seuraansa suvainneet. Ja nurjemmaksi se oli Koivistonkin Anni käynyt siitä pitäen, kun konttoristi viikkopalkkaa maksaessaan oli Ellille enempi antanut ja naurahtaen silmää iskenyt, eikä Annista ollut millänsäkään eikä viikkopalkan päällekään antanut.

Niille raukoille kateeksi kävi ja kun eivät muutakaan voineet, niin vihottelivat ja nurjistuivat. Vaan eipä Elli heistä enää isosti välittänytkään, sai hän muitakin kumppaleita ja yhtä hyviä!

Niin se kyllä ensiksi tuntui ja tahtoipa hän oikein uhalla näyttääkin, ett'ei hän heidän varassaan ollut eikä heitä passannut. Mutta ikäväksi se ajan pitkään alkoi käydä, kun päiväkausi piti äänettömänä työtä tehdä eikä muita puhutella saanut. Annin luota oli Elli jo aikoja pois muuttanut, eikä se enää vieretysten istunutkaan, vaan tuolla muitten kanssa räplätti. Olikin se koko suukko tuo Anni ja se sille oikein vihaksi kävi, kun oli rumemman näköinen ja kesakko-naama eikä konttoristi hänestä millänsäkään ollut, ei paljo päällekään katsonut.

Sunnuntaipäivät ne varsinkin ikäviltä ja pitkiltä tuntuivat, sillä silloin sitä ei oikein tiennyt mitä tehdä, minne lähteä. Vaan sittenpä tuli Tuuteron Matleena kaupunkiin ja muutamana pyhäiltana tansseihin kärttää alkoi, hänellä kun jo oli sulhasmies, joka maksoi ja tanssitti. Vastustellut Elli kyllä ensin oli, kun hänellä ei tuttujakaan muka ollut eikä tanssittajia, vaan kun Matleena oli käsipuolesta tarttunut ja sanonut niitä kyllä laittavansa, niin ei ollut enää ruvennut hakastelemaankaan, vaan mielisuosiolla mennyt.

Matkalla oli Matleena eronnut ja sulhastaan hakemaan lähtenyt, Ellille se oli neuvonut tanssipaikan ja käskenyt hänen jo edeltä kättä mennä, niin siellähän tavattaisiin taas toisensa. Ja niin se oli mennyt eikä taaksensakaan katsonut; kiirehän sillä muka sulhasensa luokse oli!

Kumma se oli, että tuosta Tuuteronkin Matleenasta tuommoinen löyhkän kenkä tuli, joka tansseissa laukkasi ... ja mistähän se oli itselleen sulhasenkin onkinut? Kaikkiin se sekin kerkesi, vaikk'ei paljo vanhempi Elliä ollut, olisikohan ollut tuossa parin kymmenen korvilla, tuskin sitäkään!

Elli kääntyi toiselle kadulle, jonka päässä torin tuolla puolen tanssipaikka oli. Kulmassa juuri sattui mies vastaan, jolla oli hattu silmillä ja päällystakin kaulus pystyssä. Mikähän tuokin on kuikistelija? ajatteli Elli ja yritti sivuitse mennä, vaan miespä kääntyikin silloin häntä kohti ja hatun alta silmiin katseli.

"Hyvää iltaa, Elli!"

"Hyi, mikä se...? Kah, konttoristiko se on?" ja Elli säikähti jo, että sydän hypähti.

"Niin on, vaan elähän nyt siltä tuolla lailla karjase, en suinkaan minä mikään pahantekijä ole, vai mitenkä?"

Elli näki katulyhdyn valossa, kuinka konttoristi taas ystävällisesti nauroi, ja oikeinpa hävettämään mieli, kun noin tyhjästä oli säikähtänyt.

"Antakaa anteeksi, enhän minä pimeässä ... ja kun tuolla lailla hattu silmillä..."

"... Ja kaulus pystyssä, eikö niin? -- Tästä kulki juuri tuttuja, ja kun heidän mukaansa ei tehnyt mieli, niin täytyi tällaista keinoa käyttää; tätä käytetään paljo Helsingissä, Elli."

Ellin täytyi hävetä yksinkertaisuuttaan. Olikin hän mennyt muistuttamaan konttoristia, joka nyt oli niin sivistynyt mies ja patruunan poika ja joka ulkomailla oli käynyt ja Pariisissakin. Mahtoipa tietää miten olla piti, ja mikä sopi, mikä ei hänen laiselle herrasmiehelle!

"Minnekäs Ellillä matka on, näin iltahämärässä?" Konttoristi kääntyi Ellin mukaan ja alkoi käydä hänen rinnallaan, oikealla puolen.

"Olipahan tuonne ... kun muudan tuttavistani tuli tansseihin tahtomaan, jotka tänä iltana kuuluvat olevan!..."

Ilkeältä tuntui Ellistä ruveta tätä konttoristille tunnustamaan ... hän varmaankin pilkata alkaisi! Vaan eikös mitä, päin vastoin se siitä vilkastui vaan.

"Vai tansseihin, sepä nyt oivallista, vai tansseihin ... ja varmaankin täällä torin laidassa, eikös niin? Niinkö luulette, Elli, ett'en minä tanssipaikkoja tiedä ja ett'en minä jo ennestäänkin niitä tunne?... Hui, hai, tutut paikat, tutut paikat!...?"

Konttoristi käveli sitten vähän matkaa äänettömänä ja miettivän näytti. Ja kylläpä ne Ellinkin ajatukset lensivät ja sydän melkein lyömästä herkesi. Olispa nyt Kautisten Mari katsomassa ja Mattilan emäntä ja muut Pehkolan kyläläiset, kun hän konttoristin kanssa rinnatusten, ihan samalla katukäytävällä tepsutteli! Entäs Koiviston Anni! siltä raukalta silmät kieroon venähtäisi pelkästä kateudesta, hän kun myötäänsä oikein pakkaumalla pakkausi konttoristin hyväiltäväksi, vaan ei se hänestä sittenkään milläänkään ollut, ei edes näkevinäänkään. Se se Elliä kumminkin enin ihmetytti, että konttoristikin tämmöisissä "kansan tansseissa" käydä kehtasi, joissa nyt luulisi olevan vaikka minkälaista. Mutta tottapahan se itse sen asian paremmin tiesi, joka oli niin paljo maailmaa nähnyt!...

"No niin, samapa se on, saatanhan tuonne minäkin lähteä, kun ei ole niin tärkeätä tehtävääkään. Mennäänpä sitten yhdessä Elli, kyllä minä maksusta huolen pidän ja kotiinkin saatan!"

Ja niin sitä mentiin, vaikka Elliä vähän ujostuttikin tulla ihmisjoukkoon semmoisen pulskan herrasmiehen kanssa ja varsinkin, jos noita muita tehtaan tyttöjä sattuisi tulemaan ja tuo Anni räähkä, joka kaikki kieli ja pahalle päin käänsi. Se häntä vasta koko juonikko oli ja pahasisuinen ihminen! -- -- --

Eipä Ellillä vielä ijässään ollut semmoista iltaa ollut, kuin mennä sunnuntaina. Oikein vieläkin sydäntä vihiäsi ja jäsenissä tuntui, sitä huimaavaa tanssin höyräkkää ajatellessa, kun konttoristin olkapäätä vasten pää oli ollut, ihan noin, noin ... noin, ja aina piti Ellin sitten nojautua eli ainakin ajatella itsensä samaan asemaan, kuin pyhäiltanakin tansseissa! Ja ihmiset ne vasta kummissaan olivat katselleet ja keskenään kuiskineet, että "kuka se tuo on, joka se tuon herran kanssa...?" Vaan tietämättä se oli heiltä jäänyt, sillä ei Elli paljo muista ollut välittänyt, eivät ne osanneet viedäkään niin hyvästi ja tanakasti kuin konttoristi, ei likimainkaan!

Ihan oli Elli kuin pyörryksissä ollut koko illan ja nauru oli myötäänsä työksi tullut, ett'ei Tuuteronkaan Matleenalle ollut osannut paljo muuta kuin nauraa, vaikka se oli syrjään vetää koettanut, ja varotellut... Kaikki ne muka sitten kuin Matleenakin, joka itse poikain jälessä laukkasi ja tansseissa ... liekö tuo asevelvollinen edes sulhasensakaan, vaikka muille luulotteli? Eikä Elli sen enempää hänestä ollut huolinut, vaan niskojaan heittänyt ja pois kääntynyt. Kyllä hän jo itsekin tiesi varansa pitää ja hävetköön se, joka semmoista konttoristista!...

Kun Elli maanantai-aamuna tehtaalle tuli unisena ja väsyneenä, niin muut tytöt niin pilkallisesti häneen katselivat ja keskenään supattivat ja silmää iskivät. Mikähän noilla nyt mahtoi mielessä olla? ... mutta sama se Ellille oli, ei hän heistä ennenkään viittä veisannut eikä nytkään ... naurakoot ja supattakoot melkeensä, sama se hänelle, ihan sama!...

Ja ylpeästi Elli heille selkänsä käänsi ja työhönsä ryhtyi ja olipa vielä hyräilevinään polkankin rallatusta, jota eilen oli kuullut. Vaan täytyi sitä kuitenkin toisella korvalla kuunnella, että jos erottais, mitä ne keskenään supattelivat. Kohta sen kyllä erottikin, sillä tahallaan ne kovemmasti alkoivat puhellakin, että Ellikin kuulisi, ja väliin aina nauraa tirskahuttivat, varsinkin Koiviston Anni.

Se, mitä Elli kuuli, oli semmoista, että hän suuttui ihan sydänpohjaa myöden ja punaistakin punaisemmaksi karahti, aivan korviin asti! Jos hän nyt olisi ollut mies, niin pitkin korvia hän olis rostinut mokomia ilkiöitä, jotka toista vaan luulivat itsensä kaltaisiksi! Vaan luulkoot, puhukoot, naurakoot, niin paljo kuin heitä halutti, ei Elli heistä sittenkään mitään pitänyt, ei enempää kuin tuosta tupakinlehdestä, jonka lattialle viiletti!

Oli kuin olis entinen uhka rinnassa taas syttynyt ja mieli teki näyttämään, ett'ei hän mitään pitäisi, vaikka tytöt ja muutkin ihmiset ja koko maailma nauraisi ... ei kiventäkään! Luulkoot semmoiseksi, mikä sitten jos oliskin, mitä se heihin koski, jos pahempikin...

Mutta kotiin kun pääsi, niin paikalla piti sängyn päälle heittäytyä ja itkeä niin, niin hirveästi ... niin katkerasti, että sydämmeen kipeästi kävi ja silmätkin turposivat Mitä oli hän tehnyt, että häntä aina pilkattiin ja hävästiin?... Eikö hän milloinkaan saanut ilota, hän, joka ikänsä oli semmoista elämää viettänyt ja ihmisten pieksettävänä ollut, eikä äitiä paljo ollut ... eikä isää ollenkaan ... eikä mitään!...

Ja sitten se taas niin hirveästi itketti, että kun hetken perästä helpotti ja Elli peiliin vilkasi, niin oikein hän säikähti ja kylmällä vedellä silmiään virutella alkoi, ett'eivät tytöt mitään huomaisi. Vaan itkun kanssa oli heikkouskin mennyt ja katkeraksi uhkamieleksi muuttunut, nyt hän ei välitä mistään, ei juoruista eikä nauruista ... tekee niinkuin tahtoo! Ja jos konttoristi vastakin tanssiin tulee tahtomaan, niin silloin hän uhallakin menee, ett'eivät tytöt luulisi hänen heidän puheitaan pelänneen...

Eikä Elli sillä viikolla tytöille virkkanut halastua sanaakaan, vaan ylpeänä siitä, että yksin oli ja syyttömästi tuomittu, hän kenokaulana käveli ja antoi heidän selän takana puhua, mitä tahtoivat, --

Vaan kun parin viikon päästä taas tanssit olivat ja konttoristi häntä tahtomaan tuli, niin Elli itkusilmin hänelle kertoi, mitä tytöt olivat juorunneet ja varmaan kaupungillakin puhuneet. Mutta konttoristi se vaan nauroi, että "mitä se Elli heistä piittasi, kyllähän Elli itse asian paremmin tiesi ja hänetkin tunsi", ja sitten se rupesi leikkiä lyömään ja ilvehtimään, että Ellin piti nauruun purskahtaa ja itku itsestään tyrehtyi.

Eikä Elli enää saattanut vastustellakaan, vaan nuttunsa päälleen puki ja mukaan lähti. Ja sitten he taas konttoristin kanssa rinnatusten kulkivat, ihan yksin askelin, ja puhelivat...

... Valoisa ja herttainen oli keväinen ilta ja lempeän vilpas tuo vähäinen tuulenhenki, joka haapojen lehdet lepattamaan sai ja koivun oksasia hennosti tuuditteli. Ja läntisellä taivaanrannalla helotti heleän punertava iltarusko ja lintusetkin jo yösijoillaan kyyköttivät, vaikka unenhorroksissa vielä jonkun sävelen liversivät.

Kirkkokatua pitkin astelivat Elli ja konttoristi ja kovin punottivat Ellillä posket. Eivät ne tavallisesti noin hohtaneet eivätkä silmätkään tuolla lailla säkenöineet, mutta tanssi se oli, joka Ellin oli elähyttänyt. Hän oli taaskin kuin huumeuksissa, ja jäsenetkin olivat niin kummalliset, että tuntui kuin jäntereitä olis temponut vai hermotko lie sillä keinoin vavahdelleet...

Kadun päähän kun pääsivät ja konttoristi hymyillen kysyi eivätkö he lähtisi tuonne "saarille" viivottelemaan ja kosken kohinaa kuulemaan, niin ei Elli vastustellutkaan. Sinne he hiljalleen kävelivät eivätkä paljo puhelleetkaan ja perille tultuaan ruohopenkereelle istuivat ja koskeen tuijottivat.

Ja niin oli paljo Ellillä miettimistä, mikä lie päänkin niin sekavaksi tehnyt, ett'ei ajatuksetkaan tahtoneet selvätä, eikä hän ennen herännyt, kuin konttoristin posken tunsi poskeensa hipuvan ja käden vyötäisilleen kietoutuvan. Silloin hän ylös yritti hypätä ja tahtoi väkistenkin pois päästä ... ei hän tiennyt minne eikä miksikä, kunhan pois ... kauas ... kauas!...

Vaan kun konttoristi hänet hellästi takasin painoi ja kuiskatessaan tulikuumasti poskeen hengitti ja silmiin katsoi, niin ... veri kerrassaan päähän syöksähti ... ja hermot jäseniä niin kummasti tempoivat, että voimat vei ... ja samalla tahdonkin...

VIII.

Kirkkaasti paistoi päivä Ellin kammariin ja näytti oikein hymyilevän onnestansa. Auringon säteet tunkeusivat ensin vaan akkunan pieleen, siitä vähitellen sitten levesivät ja ympäri huonetta leikittelivät. Ja akkunan edessä tuomen oksalla viserteli laululintunen niin suloisesti, kuin laulusia olisi elänytkin, raukka! Olihan kevät ja päiväpaiste ja taivaskin seijas, niin miksipä se ei kerrankin oikein halustaan iloitsisi? Mitä se siitä huoli, jos kesän perästä taas vaivalloinen matka alkoi ja elämä muuttui, mitäpä se siitäkään huoli, että oli semmoiset taipaleet lentänyt ja tuhannet vaivat nähnyt, kunhan nyt sai sydämmestään nauttia ja riemuita ja entisyyden menneitä sekä tulevaisuuden vastaisia vaivoja sekä kärsimyksiä unhotella! Ei se tuommoisesta tavallisesta elämästä pitänyt, jossa kaikki on samallaista ja yhtä hiljaista ja kiihkotonta, niinkuin esimerkiksi tuo varpus-raukka eli närhenpoika. Sehän se juuri mielen lannisti ja välinpitämättömäksi teki, kun aina vaan ruokaansa ajatteli ja heinänsiemeniä etsiskeli. Erittäin se oli, kun oikein ilota sai ja huolensakin pois laulaa, jospahan sitten kärsimyksetkin seurasi; erittäin se sekin oli, kun maailmaa näki ja liikkua sai ja välistä ylemmäksi kohota ja sieltä maata kohti huikasuttaa! Silloin se jos vähän pelottikin, niin sen lystimpi se oli ja sehän se vasta hauskinta olikin, että sydäntä vihlasi ja veret kuohahti, silloin se siltä tuntui, että elossa sitä oli ja elämästä nautti!...

... Mutta vuoteellaan kammarissaan vääntelihe Elli eikä lintusen lauluja kuullut ... eikähän se toki olis ymmärtänytkään, jos kuullutkin olisi! Siinä hän nukkui ja rauhatonna liikahteli ja toisinaan niin sydämmensä pohjasta huokasi, että oikein katkeralta tuntui.

Vaan kun auringon säteet sitten silmiin alkoivat paistaa ja kasvoja kuumentaa, niin silloin hän kädenselkämillä silmiään nujersi ja syvästi huoahtaen heräsi. Käsillä piti päivää varjota ennen, kuin ympärilleen erottaa alkoi ja katseillaan huonetta tutkia saattoi; tuossa oli ovi ja kaappi, tuossa tuoli, jolle vaatteensa tavallisesti pani riisuessaan ... mutta tyhjähän se olikin!

Siitä ne silmät itseä kohti siirtyivät ja päällähän ne vaatteet olivatkin! Nyt vasta se muistossa selviävän näytti ja itku kurkusta töytäsi, niin voimakas ja raju, että henkeen meni ja läkähtyä oli ja ry'itti. Ja kun siitä taas pääsi ja ajatukset muistossa selvesivät, niin yhä uhemmasti itketti ja sydäntäkin ahdisti...

Kovin oli surkean näköinen Elli, kun sinä aamuna tehtaalle tuli eivätkä silmätkään ottaneet kirkastuakseen, vaikka vedelläkin oli huuhtonut ja vaikka mitä tehnyt. Nauruntirskahuksia nytkin ensin kuului ovesta tullessa, kun vielä oli myöhästynytkin, mutta herkesivät ne naurustaankin, kun Ellin näkivät. Noissa suurissa sinisilmissä oli taaskin tuo katkeran surumielinen katse, joka Pehkolan kylän pojatkin oli sanattomiksi pannut ja pilkkapuheetkin kuivattanut.

Eikä Elli enää saattanut niin ylpeänä ollakaan eikä niin kylmällä ylenkatseella heidän silmäyksiään kohdata, kuin ennen oli tehnyt. Oli kuin rohkeuskin olisi mennyt ja silmätkin ijäksi alaspäin naulauneet. Ja rinnassa se niin ilkeästi karvasteli ja työssäkin ollessa ajatusten lentäessä välistä siltä tuntui, että nyt se itku syöksähtää ja oikein vedet silmiin kihosivat, kun niin vastaan piti ponnistella.

Siinä se kumminkin rupeama meni ja päivällislomalle päästiin. Vaan niin oli Ellillä vaikea olla ja päätä pakotti ja suonet tykytti, ett'ei saattanut enää iltarupeamaksi mennäkään, kotiin täytyi jäädä ja makaamaan heittäytyä, vaikk'ei untakaan saanut eikä ajatuksiltaan rauhaa. -- --

Oli jo ilta ja päivä mailleen menossa, kun Elli yht'äkkiä ovellensa koputettavan kuuli. Hui, kuin hän säikähti ja veri päähän hyökäsi; olikohan se hän? Eikä Elli aukasemaankaan tointunut, vaan vavahdellen vuoteensa laidalla istui ja kuunteli. Vasta sitten, kun toisen kerran ovea rynkytettiin, sai hän hiljaa kysytyksi:

"Kuka siellä?"

"Vanha tuttu!" vastattiin ulkopuolelta.

Ei se hän ollut, sillä ääni oli karkeampi, vaan kukahan se oli, koska se niin tutulta kuulusti. Mieli Elliä vähän pelottamaan, kun oven avasi ja kookas mies sisään astui eikä hämärässä heti kasvojakaan nähnyt.

"Etkö sinä enää tunnekaan minua, Elli?" ja mies otti lakkinsa päästä ja ruskeat, tasaleikatut hiuksensa paljasti. Iltaruskon kajastuskin pääsi nyt paremmin kasvoihin käymään ja Elli erotti leveät posket, pyöreän nenän ja harmajat, uskolliset silmät.

"Kah Jannehan se on, Mattilan Janne ... ja sieltä asti ... näin keväällä! Et suinkaan sinä tervoja toki vielä ole tuonut?"

Ei Janne tervoja ollut tuonut, kukapa niitä näin aikaiseen... Muuten hän oli lähtenyt astumaan ja tätäkin puolta katsastamaan, eikö työmies täälläkin työllään eläisi ... ja oli hänellä ollut vähän muutakin asiaa.

No mutta olihan Janne Mattilan vanhin poika, eikös häntä työssä tarvittu, ja kyllähän talo leivän antaa, ... ja mitäpä hänellä juuri muutakaan niin tärkeää?...

Kyllähän sitä Mattilassakin aina elänyt olisi ja toimeen tullut, eipä sillä, vaan muuten oli aika pitkäksi käynyt ja maailmalle haluttamaan ruvennut. Vähän oli rahaa mukaansa ottanut ja hintteitä laukkuun ja niin lähtenyt astumaan tänne päin ja tänä päivänä perille saapunut. Tuuteron Matleenan luona hän oli käynyt ja se se oli hänelle Ellin asunnon neuvonut ja minkä mitäkin Ellistä puhunut, muun muassa semmoistakin, jota Janne ei uskoakseen ottanut ennen, kuin Elliltä itseltään kuuli omasta suusta -- mistä lie hän puhunutkin patruunan pojista ja konttoristeista valehdellut!... Ei Janne sitä kyliä Ellistä uskonut, vaan kumminkin kysyä tahtoi, koska ne tuommoista puhua ilkesivät... Matleenakin, joka oli Ellin lapsuuden ystävä ja ennen aina ollut niin hyvä!...

Janne seisoi siinä niin rehellisenä ja avosilmäisenä ja katseli Elliä niin suurella luottamuksella, että Elli ensin hämilleen joutui eikä oikein tiennyt, mitä sanoa. Mutta pian kuohahti luonto ja entinen uhka jälleen palasi; ylpeästi hän paksuja, ruskeita suortuviansa heilautti ja Janneen ylenkatseellisen uhkamielisesti silmäili.

Mikä se hänkin muka oli toisen holhoja ja peräänkysyjä? Pitäköönhän Janne huolen itsestään ja omista tavoistaan, Elli ei apumiestä tarvinnut, kyllä hän eteensä jo itse katsoi. Puhukootpa kaupunkilaiset ja Matleenat ja muut hänestä mitä tahansa, se ei häneen koskenut eikä häntä liikuttanut. Ja jos niinkin olisi, että heidän puheensa totta olivat, niin ei sittenkään siihen muilla asiata ollut. Mitä se heitä liikutti, mitä Elli teki ja toimi, mitä se Janneenkaan kuului ja muihin? Itse hän jo itsensä elätti eikä enää Mattilan ruotilainen ollut, vai luuliko Janne vieläkin saavansa häntä komentaa ja käskeä ja mieliään myöden pyöräytellä? E-ei, se aika oli jo ollut ja mennyt eikä muilla hänen kanssaan ollut tekemistä mitään.

Ellin suuret silmät oikein tulta löivät ja vaaleille poskille punat karahtivat. Hän oli sydämmensä purkanut ja syytänyt uhkansa Jannelle vasten silmiä, Kunpahan olisi muutkin kuulleet, sitä hän vaan olisi tahtonut, sillä nyt tunsi hän itsensä muusta maailmasta erotetuksi, sysätyksi ja nyt teki mieli sitä uhitella ja näyttää, että tulipa tuota ilman sitäkin toimeen ja saattoipahan elää, vaikka ihmiset ylenkatseella ja kammolla edestä väistyivät, saattoi jos kuin, kunhan välinpitämättömäksi heittäysi ja halveksi heitä vuorostaan ja pystyssä päin ja kenossa kauloin käveli.

Antoi niiden katsoa ja katsoi heitä silmiin yhtä rohkeasti, niin minkäpähän voivat, vaikka yhdestäkin puolin olivat.

Janne seisoi kuin puusta olis seisoalleen pudonnut. Hän ei uskonut korviansa eikä silmiänsä, eikä hän oikein käsittänytkään tuota sanatulvaa. Se se kuitenkin hänen mieleensä jäi, että Elli ei sanonut mitään piittaavansa, jos Matleena oikeassakin olisi, ei ihan mitään!... Herra Jumala siunatkoon tyttöä, se oli käynyt niin kummalliseksi ja rohkeaksi, ett'eihän tuota enää samaksi ihmiseksi tuntenutkaan, kuin ennen siellä Mattilassa ollessa. Ennen niin hiljainen, siivo ja nöyrä, ett'ei vastaan koskaan sanonut, ja nyt tuommoinen suukko, että pörhöllä korvin kuunnella sai ja itse huutia tietää!...

Ei tätä Janne oikein tajunnut ja epäröiden hän niskantaustaansa ruopasi ennen, kuin mitään sanoa uskalsi.

"Elli kuulehan, en minä siitä oiki-tolkkua saanut tuosta sinun puheestasi äsken. Sanoitko sinä, että se sinusta oli aivan sama, jos Matleenan puheet tosiakin olisivat vai -- --?"

"Sanoin kyllä, ja saatan minä sen sanoa toisenkin kerran ja muillekin, ett'en minä heidän puheistaan piittaa ... en hölyn pölyä, ja sillä hyvä!..." Elli otti hiuspalmikkonsa selkänsä takaa ja leikitteli niillä polveaan vasten rapsahutellen.

Nyt sen Janne selvään kuuli ja täytyihän toki omia korviaan uskoa. Semmoisella jälellä siis Elli todellakin oli, ett'ei mistään pitänyt viiliä ... ei siitäkään, jos katumampselli oli eli muu kylän ruoja!... Vaan niin se sittenkin Jannesta tuntui, että hän Elliä rakasti, vaikka semmoinenkin olisi. Ei se Elli niin huono ollut, kuin hän itseään nimitteli ja kyllä se vielä kohentua saattais ja ihmiseksikin tulla, jos -- -- -- ja niin oli Janne todellakin itserakas, että luuli voivansa Ellin kääntää, kunhan oikein sydämmelle puhuisi.

"Me olemme lapsuudesta asti ystäviä olleet Elli..."

"Niin sillä tavalla, että Kallen kanssa aina minua sorritte ja äidillenne minun päälleni kantelitte", nauroi Elli pilkallisesti, "kyllä minä ne ajat hyvin muistan, aivan hyvin!"

"Niin ennen pienempinä, kuin ei älytty, että eihän se sinun vikasi ollut..."

"... Vaan äitisi, niinhän ajattelit sanoa? Mutta minä siitä kumminkin aina kuulla sain ja jos ei juuri sanoilla sanottu, niin kyllä se muuten tuntea annettiin ... ja sitten se Mattilan emäntä pastorille lupasi tuosta ruotilaisen kutaleesta äiti vainajansa perintösynnit ottaa ... ha, ha, haa ... ja ottihan se toki emäntä kulta!..." Elli nauroi niin kolkosti ja katkerasti, että Jannesta tuntui, kuin jääpuikolla olisi selkärankaa viiltänyt.

"Elli, elä sinä tekeydy pahemmaksi kuin oletkaan, et sinä kuitenkaan niin paatunut vielä ole, kuin luulet olevasi, sen minä varmaan uskon. Jos sinä entiset unohtaa voinet ja tuon tapauksen Soiluan niemellä muistanet, niin -- -- ja jos minusta huolinet semmoisena kuin olen, niin -- -- -- enkä minä kylän puheista minäkään pitäis, sanokootpa mitä tahansa, kunhan sinä vaan myöntynet." Janne pyöritteli ujomielin lakkiaan sormiensa päissä ja kulmansa alta joskus Elliin vilkasi, mitä tuo sanoisi.