Part 7

Elli herkesi polveaan vasten naputtelemasta ja käsillään kasvonsa peitti. Siinä hän sitten käsiensä varassa istui jonkun aikaa ja olipa Janne nyyhkämistäkin kuulevinaan ... liekö oikein kuullut? Kotvasen hän sillä lailla kumarassa istui eikä mitään virkkanut, vaan sitten äkkiä suoraksi ojensihe ja palmikkonsa selän taa heitti.

"Ei, Janne, nyt se ei enää käy laatuun ... ei ensinkään ja tuskinpa minä muutenkaan, me kun olemme niin erilaiset luonteiltamme. Äitisikään ei milloinkaan siihen suostuisi että minut miniäkseen saisi, enkä minäkään hänen tielleen pakkaudu. On parasta niin kuin on, mene sinä, Janne, omaa tietäsi ja hae muualta emäntä Pehkolan Mattilaan! minusta ei semmoiseksi ole enkä siksi pyri; minä menen omaa polkuani ja elän omaa elämääni. Muut ei huoli minusta enkä minä muista, ja kun kuolema kerran tavannee, niin koetan lähteä sillä mielin, ett'ei perästä itketä eikä kaivata ... ja se se parasta -- meikäläisille!"

"Ei, vaan Elli! ajattelehan nyt vähän eläkä noin äkkiä... Ehkä sinä kuitenkin, kunhan rauhotut ja paremmin mietit asiaa ... eihän minulla kiirettä ole, saatanhan minä odottaakin, jos lupaat eli vähänkään sinne päin sanot." Janne näytti siltä, että olis odottanut vaikka kuolemaansa asti, kun hitunenkaan toivoa olis ollut.

Vaan Ellin silmistä välähti taas äskeinen leimahdus ja kasvot entiselleen jäykistyivät.

"Kuulithan mitä jo sanoin ... ei milloinkaan tule puhettakaan meidän välillämme, ymmärrätkö nyt? Ja kun minä kerran sanon, niin voit sen uskoa!"

Vieläkään ei Janne toivostaan luopunut, eikä uskoakseen ottanut.

"Entäs jos tänne kaupunkiin työhön jäisin ja vasta tulisin, niin..."

Elli kavahti ylös ja ja jalkaansa polkasi. "Etkö sinä kuullut, ett'ei milloinkaan! Pane se mieleesi ja -- heitä minut jo rauhaan!"

Elli heittäysi vuoteelleen ja kätensä pään ympärille kiersi eikä Janneen enää katsonutkaan. Hetken seisoi Janne ja Elliin tuijotti, vaan sitten lakkinsa myttyyn kouristi ja matalalla, sortuneella äänellä virkkoi:

"No, olkoon sitten välimme kuitti, Elli, koska niin tahdot. En minäkään väkisellä tukkeudu, ja saattanenhan aikani ilmankin toimeen tulla -- tavallaan! Mutta jos joskus Mattilan Jannesta jotakin kuulisit, niin elä ole milläsikään ... kyllä se tietää, mitä tekee! ... hyvästi, Elli!"

Janne meni ja hiljaa oven perässään sulki. Mutta itkunsekaiseen katkeraan nauruun purskahti Elli ja tylsämielisesti hänen peräänsä tirrotti. Siellä se nyt meni viimeinenkin tyvenen elämän toive ja itse hän oli sen karkottanut ijäksi! Menköön, mitäpä hän tuollaisesta yksitoikkoisesta elämästä Pehkolan Mattilassa ja tyhmänsekaisen miehen kanssa ... menköön melkeensä, mitä hän siitä huoli, eli aikansa, nautti aikansa, ja kun kuoli, niin kuopatkoot!...

Läntiseltä ranteelta katosi jo viimeinenkin iltaruskon punerrus ja pilveen vetäysi hiljalleen keväinen taivas. Eikä laulanut lintukaan tuomen oksalla, niin kuin välistä ennen teki. -- -- --

IX.

Hänkin oli siis poissa! Mitään virkkamatta, jäähyväisiä sanomatta hän oli matkustanut kauas, kauas... Valhetta ja petosta oli hän puhellut ja kuiskutellut, vaikka silmät teeskennellen paloivat ja huulet rakkautta hymyilivät!...

Ja Elli raukka! Hylätty, onneton ja pettynyt hän oli ja rikoksellisuuden tunto sydäntä kalvoi. Ei ilennyt ensin itseään kadulla näyttää, tuntui kuin kaikki ihmiset olisivat ylenkatseella häneen katsoneet ja osotelleet. Tehtaalla taas eivät muut tytöt häntä likellekään suvainneet ja nähtävällä kammolla edestä väistyivät. Mistä lienevät saaneet tietääkin kaikki, mutta sen Elli heidän silmistäänkin näki, että ne tiesivät...

Tuuteronkin Matleena, joka lapsuudesta asti oli ystävä ollut, ei enää milloinkaan tervehtimässä käynyt ja jos kadullakin vastaan tuli, niin väkinäistä oli hyvänpäivän teko, varsinkin muitten nähdessä. Käytti raukka pelkäävän, että häntäkin häpeä kohtais, jos Ellin kanssa, entisen ystävänsä kanssa, sanan vaihtaisi.

Kun Elli aina sen perästä kotiin tuli, niin katkeraan itkuun hän pillahti ja omantunnon vaivoissa vuoteellaan vääntelihe. Ei hän saattanut istua eikä maata ja melkein hyppimään teki välistä mieli, kun ei itkuakaan enää tulemaan saanut, mutta karvaalta kuitenkin tuntui, niin polttavan tuskalliselta ja katkeralta. Hän oli niin onneton, niin onneton, ett'ei mielestään maailmassa toista yhtä kurjaa löytyisi, jos kuinkin hakisi ... niin ei!...

Vaan kun Elli sitten väsyi tuohonkin, niin silloin tuli semmoinen välinpitämättömyys ja kylmyys olentoon, ett'ei mistään olis huolinut, ja vaikka alla olis maa halennut ja sinne vajoomaan ruvennut, niin ei olis paikaltaan hievahtaa viitsinyt ... ei vaikka! ja vähitellen se yhä kylmemmäksi muuttui ja uhka nousi, eikä silloin taas mikään hävettänyt, ei ihan mikään, Olis vaan mielellään ihmisille näyttää tahtonut, että saattaa sitä hänkin olla ylpeä puolestaan mokomia tekohurskaita vastaan, jotka eivät itsekään paljo parempia olleet, vaan toisilleen luulottelivat ja hattu päässä kävelivät ja hansikkaissa!... Mitähän jos itsekin hatun ostais ja hansikkaat ja verkapalttoon, jossa rimpsut lepattelis, ja jos sitten katuja kävelis eikä mistään pitäisi, niin mitähän sitten sanoisivat?...

Ja kun näin ajatteli, niin yhä enemmän viha yltyi eikä se enää naisiakaan kohtaan yksistään ollut, vaan miehiäkin, jotka valehtelivat ja pettivät ja kuitenkin yhtä rentoina ja ylpeinä keppi kädessä käydä heiskuttivat ja toisia katsella alkoivat, se se vasta vihaksi kävi, niin vihaksi, että muruksi olis lattiata vastaan kannan alle polkassut koko joukkokunnan niinkuin tuon sokerisirusen ... tuhanneksi muruksi ... ympäri huonetta...!

Niin Elli kuitenkin vielä kauan luuli, että kyllä se konttoristi vielä palaa ja narrata vaan tahtoi, että Helsinkiin matkusti; mutta kun aika kului eikä tulla alkanut, niin -- yhä tummemmaksi muuttui toivo ja tyhjemmäksi rinta. Tuntui välistä kuin se halkeamaan rupeisi ja oikein käsillään painaa piti, että helpottais, niin kolkoksi kävi elämä ja autioksi. Olisi edes yksikään ystävä ollut, jolle surunsa ja huolensa puhua saisi ja joka ei ylenkatsois eikä pilkkaa tekis, vaan ihmisenä pitäis ja kuuntelis! Vaan eihän sitä ollut, ei ketään! --

Koiviston Anni se kumminkin vähitellen lähentelemään rupesi ja vaikka Elli hänelle ylpeästi vastasi eikä sinne päin katsonutkaan, niin ei se suuttunut, vaan yhä ystävällisemmästi puhelevinaan oli. Ja kun iltarupeama loppui ja Elli kotiinsa lähti astumaan, niin ei kuin mukaan pakkausi ja ystävyyttään vakuuttamallakin vakuutteli. Vähitellen rupesi Ellinkin sydän sulamaan ja mieli lauhtumaan. Anni jäi hänen luokseen ensin illaksi ja sitten koko yöksi ... ja sinä yönäkös puheltiin ja selvitettiin ja yhdessä itkettiinkin.

Anni se oli kaikki jo kokenut ja vuosikausia itkeneensäkin sanoi samoista asioista, mutta tyhmä se oli, joka ei heretä tiennyt ... ei se kuitenkaan sillä paremmaksi tullut. Ei ne ihmiset kumminkaan siitä pitäneet, vaan saman häpeän sitä siltä sai kantaa. Ja kun se ei siitään korjaunut ja yhtä huonona sittenkin pidettiin, niin mitä häntä rupesikaan silmiään päästänsä suremaan ... heittäysi muiden mukaan ja semmoiseksi kuin luultiin, ett'ei syyttömästi tarvinnut häpeää kantaa. Kun kerran kylmäksi heittäysi eikä mistään pitänyt eikä ajatuksille valtaa antanut, niin saattoi sitä aika hyvästi toimeen tulla ja nauraakin ja ilota vielä paremmin kuin muut! Ja antoi tyttöjen katsoa ja kihnistellä, ei ollut näkevinäänkään koko olemuksia, niin niille alkoi kateeksi käydä, kun hyvissä vaatteissa toiset kävi ja lystäilivät sillä aikaa kuin he työtä tekivät eli kotonaan töröttivät. Herratkin ne aina siihen katsoivat minkälaisissa vaatteissa kävi ja kuinka käyttäytyä osasi! -- -- --

Eräänä iltapäivänä Elli Koiviston Annin kanssa kaupungilla oli ja ostoksiaan teki, että tanssiin kykenisi samana iltana ... tuonne torin laitaan. Ei niistä enää ollut tutuista puutetta eikä sitä pelätä tarvinnut, ett'ei tanssitettu, jos tansseihin meni. Koiviston Anni se tuttuja hankkia osasi itselleen ja Ellinkin varalle.

Tuuteron Matleenasta ei Elli mitään ollut pitkään aikaan kuullut ... poisko lie muuttanutkin koko kaupungista. Ja mihin hän lie hävinnyt sekin Mattilan Janne, kun ei siitäkään mitään kuulunut. Kaupunkiin se oli jäänyt, sen Elli kyllä tiesi, mutta muuta ei, ei mitään. Vaan eipä se Elli heistä paljo välittänytkään, olipa nuo missä tahansa!

Siinä kun kävelivät, alkoi edestä päin rautojen kilinä kuulua ja pian näkyikin raastuvan portista vanki tulevan raudat jaloissa ja vanginvahti perässä. Heidän puolista katukäytävää se tuli ja kovin kitisivät vitjat hiljalleen astuessa. Nuorelta se näytti tuo mies kaukaakin katsoen ja nuorihan tuo olikin, vaikka kuluneen ja juomarin näköiseksi oli käynyt. Silmätkin verestivät ja kasvot pöheessä olivat ja pitkä punainen naarmu meni silmän alta korvaan päin.

"Kuka se on ja mitähän tuo raukka on tehnyt?" kysäsi Koiviston Anni vanginvartijalta, joka kappaleen matkan päässä vartioittavaansa seurasi.

"Mikähän lie ylimaalainen, joka täällä kaupungissa jo kauan on rökälehtänyt ja toisiltana tappelussa erään miehen kuolijaaksi oli lyönyt." Ei vanginkulettaja siitä sen enemmän välittävän näyttänyt, jatkoi vaan kulkuaan ja mietteissään edelleen asteli.

"Huomasitko sinä, Elli, kun tuo vankiraukka niin kummasti meihin katsahti? Ei suinkaan se meitä tuntea mahtanut?" Anni kääntyi Elliin päin ihmeissään, siitä, ettei Elli mitään virkkanut.

Luntakin valkeammaksi oli Elli valahtanut ja hänen ruumiinsa oikein värähtelevän näytti. Ei hän ensin mitään sanonut, vaan kun Anni alkoi hätäillä että "mikä sinulla on, Elli? miksikä sinä tuolla lailla katsot?" niin silloin Elli äkkiä tointuvan näytti ja poispäin kääntyi.

"Ei minulla mitään hätää, ei mitään ... tuli vaan semmoinen kumma kohtaus päälleni, mikä lie ollut? Hyvästi nyt, Anni, en minä enää kävellä viitsi, astele sinä tarpeeksi, minä menen kotiin ... minä en voi oikein hyvästi!..."

Siihen jätti Elli ystävänsä Koiviston Annin ja melkein juoksujalassa kotiinsa kiiruhtamaan lähti, ja niin tuntui päätä ilkeästi viemaamaan rupeavan, ett' ei ihmisiä väistellä oikein saattanut, vaan välistä vastatusten pommasi ja sadatuksia peräänsä sai. Vasta sitten kun kotiportille pääsi oli kuin suojaan olis tullut ja sydänkin kevenevän tunnusti.

Mutta ovella täytyi ainakin seisahtua ja avainta pihtipuolen syrjästä vuorilaudan välistä kopeloida. Ja selvään kuulusti korvissa jalkaraudat niin kamalan kolkosti kilisevän ja edessään oli näkevinään Mattilan Jannen pöhöttyneet kasvot ja verinaarmun posken poikki ja punertavat tihkusilmät, jotka niin katkerasti häneen katsahtivat -- ja kun avaimen vihdoin suulle sai ja ovi saranoillaan narahti, niin oli kuin linnan portti olis vingahtaen narahtanut ja rautojen kolea kalke sinne kuulumattomiin kadonnut...

-- -- -- Kyllä, oli tuimaa temmellystä sinäkin iltana tanssihuveissa tuolla torin laidassa. Ihmisiä oli tungokseen asti, poikia ja tyttöjä, ja kiihkeästi siellä permantoa polettiin ja pyörittiin, että sälöt kirpoilivat asevelvollisten raudoitettujen kantapäitten sijoilta, ja kummakos se oli, jos tanssi niin tulisesti kävi, kun pataljoonan torvisoittokunta soittamaan oli saatu, ja kun se törähytteli, niin ikkunalasit tärähtivät ja korvat lumpeen lupsahtivat. Nain huumeuksissa se olikin parempi hyppiä, sillä silloin sitä paljo hurjemmaksi tuli eikä ajatella saattanut ... eikä joutanutkaan!

Kun tanssi aina kerrakseen loppui, posket tulikuumina paloivat ja silmät tuimasti sisällisestä liekistä lieskasivat ja rinta hengästyksestä pakahtua oli, niin eihän silloin vastustella saattanut nuoria miehiä, jotka käsipuolesta sivulle päin vetivät ... rahtööripaikkaan ja kirkasta punssia eli vahtoavaa olutta tarjoilivat ja iloista leikkiä nauraen löivät.

Ei ollut Elli ennen rahtööripuolelle lähtenyt, vaikka hyvinkin oli pyydetty ja muita tyttöjäkin mennyt. Vaan kun nyt Winkelmann'in puotilainen pyörittämästä herkesi ja sinne päin vetää alkoi, niin mukaan lähti Ellikin ja joi, mitä tarjottiin ... joi niin, että syrjästä kummastellen katsottiin ja pilkallisesti naurettiin ja osoteltiin.

Mutta Ellipä tiesi, miksi tänä iltana juonti maistoi ja miksikä tanssistakaan ei tau'ota olis tahtonut ... ei hetkeksikään, vaan myötäänsä riehunut ja lentänyt, että pakahtunut olisi ja paikalle -- kuollut!

Olisihan silloin toki vankirautojen kolina korvista lähtenyt ja omantunnon ääni ja rinnan ahdistus herennyt, ja tuskat tukehtuneet eikä konttoristikaan enää olis päässä pyörinyt eikä muut viettelykset kiusanneet! Vaan kun kuolemakaan ei tullut eikä itseäänkään lopettaa uskaltanut, niin joi häntä silloin, että päätä vieraasi ja muisto hävisi ... saman se teki kuin kuolemakin siksi kerraksi ... ja kukapa se huomispäivää tänä iltana ajattelemaan jouti!...

Taas törähtivät soittotorvet ja uudelleen alkoi huima hyörinä. Eikä auttanut Ellinkään vastustelu, mukaansa ne vetivät, vaikka jo polvet mieli nivelissään notkahtelemaan ja silmät ummistumaan ja aivoissa niin raskaalta tuntui; mukaansa ne veivät ja pyörittelivät, että puolikuolleena viimein ovensuu-penkille istahtaa täytyi ... ja siitä kenenkään näkemättä ulos livahtaa jäähdyttelemään, kun niin kauheasti poskia poltti.

Vaan täällä ulkona tuntui niin vilpoiselta ja mukavalta, että nurmipenkerelle seinän viereen istua piti levähtämään. Ja silloin valtasi semmoinen vastustamaton väsymys jäntereet ja polvet, ettei ylös päässyt eikä tahtonutkaan, vaan siihen sijalleen lyhmistyi seinän viereen. Päätä painosti, muisto katosi, ajatus sammui, ett'ei mistään mitään tiennyt ... ja siihen nukkui ... niin raskaasti, niin raskaasti, ett'ei untakaan edes nähnyt!...

X.

Kun Elli oikein tajulleen palausi, tunsi hän päässänsä kumman kolkutuksen ja ajatukset sekavina sinne tänne suikelehtivat. Ihmetellen hän ympärilleen katsoi ja turhaan miettiä koetti, missä hän oli, sillä kaikki oli outoa ja kolkkoa. Linnalta se näytti ... ja todellakin! olihan ikkunoissa kalteriraudatkin. Ja akkunan läpi pilkotti syksyinen päivä ja etäämmällä virran takana kohosi tupa ja vanhoja rauduskoivuja pajupensaston sisästä.

Ei Elli täällä ennen ollut käynyt, mutta sen verran hänelle sentään selvesi, että "korttikaari" tämä oli, jossa hän istui. Ja paremmaksi vakuudeksi aukesi sivu-ovi ja äräkän-näköinen poliisimies sisään astui.

"Hyvää huomenta! Jokos eiliset höyryt haihtua on kerenneet?" Polisimies naurahti ilkeästi ja Elliin tiirotti.

Elli ei huolinut vastata eikä häneen kääntyäkään.

"Vai niin, vai ylpeäkin tämä vielä on, heh, heh, heh, hee, vai ylpeä! Vaan eipä näyttänyt mennä yönä kovin hääviltä, kun issikalla tänne taljettiin heh, heh, heh, hee, ei näyttänyt hääviltä silloin!"

Häntä nauratti niin ilkeästi ja ry'itti, Mutta kun sittenkään ei vastausta tullut, aukasi hän oven ja ulos viittasi.

"Tyttö on hyvä ja astuu ulos tuosta, ei täällä syöttiläitä turhanpäiviten syötetä, heh, heh, heh, hee, ei ole valtiolla varoja eikä kaupungilla rahoja, heh, heh, heh, hee!"

Kauhealta tuntui Ellistä ylösnousu eikä se oikein varmaakaan ollut, mutta ylöshän sitä täytyi ja mielelläänhän täältä toki lähtikin. Ei hän hyvästiä sanonut eikä mitään poliisimiehen ivanaurusta piitannut, astui vaan ulos ja tehtaalle suoraa päätä lähti, ett'ei myöhästyisi.

Kussa Elli oven aukasi ja sisään astui, näki hän heti, ett'ei asianlaita oikeassa ollut; tyttöjen juhlallinen katsanto ja kaikki sen osotti. Ja syrjähuoneesta tulikin samassa työnjohtaja entistä kärttyisemmän ja kuivemman näköisenä, ja Elliin kohta kääntyi.

"Neitsy Elli Emman tytär on tästä lähtien erotettu tehtaan työstä syystä, että on kaupungilla sopimattomasti käyttäynyt, eikä sellaista täällä siedetä."

Siinä kaikki, mitä sanottiin. Työnjohtaja pyörähti kantapäillään ja kammariinsa takaisin meni.

Hetkisen seisoi Elli ällistyneenä ja johtajan jälkeen tuijotti. Sitten hän ympärilleen silmäsi oliko Koiviston Anni saapuvilla. Ei häntä näkynyt, ulosko lie sattunut menemään, vai kotonaanko oli. Mutta toisten tyttöjen kasvoista loisti halveksimisen ja koston-tunnon tyytyväinen katse ja sehän se enin suututti. Tuokiossa oli Elli ulkona kadulla ja kotiinsa päin riensi väsyneenä edellisen illan riehunnoista ja sortuneena häpeästä. Hänestä tuntui kuin hän nyt olisi viimeisenkin hitusen arvostaan menettänyt omissakin silmissään ja yhä syvemmälle mutaan, likaan, rikokseen ja häpeään vajonnut, ett'ei kohota enää voinutkaan ... ei milloinkaan!...

* * * * *

Muurarin lesken luo tuonne "Vaaralle" päin oli Elli jälleen muuttanut, kun tulolähteet kuivivat eikä paremmassa kaupungin-osassa asua kannattanut. Täällä sai hän asunnon melkein ilmaiseksi, elatuksestaan kun vaan huolen piti.

Leski ei enää käynyt tiilenkannissa eikä savensotkussa, sillä rakennuspuuhatkin olivat taas seisauksissa. Mutta löytyipä ammattihaara, joka ei milloinkaan seisauksissa ollut ja jossa kuitenkin työllään aina jonkun pennin sai, kun tervennä jaksoi pysyä.

Tuolla kaupungin rannassa pohjoiseen päin oli pyykkilaituri ja laiturin vieressä likaisen keltainen lautahökkeli. Täällä se Burmanskakin päiväkaudet seisoi pyykkikarttu kädessä ja rahia vasten huuhdottuja vaatteita paukutteli.

Ei se ollut helppoa työtä tuo pyykin pesukaan, se tosi oli, mutta aina se sentään kesäsydännä mukiin meni, kun vesi oli haaleampaa. Vaan annahan syksy tuli ja vesi jäähtyi, niin sitten se kurjaa oli eikä sitä kaikki voimat kestäneetkään. Jääkylmässä vedessä kun aikansa ensin laiturin päässä vaatteita huuhteli ja huiskutteli ja kun sitten rahia vasten paukuttamaan rupesi ja läpitunkeva pohjantuuli järveltä päin puhalsi, niin silloin se voimia kysyi ja terveyttä, että ei millänsäkään ollut, vaikka huulet sinersivät ja hampaat toisiinsa lokattivat.

Ei se silloin kumma ollut, jos ne tuossa kaupungin laittamassa lautahökkelissä kahvea lämpimikseen särpivät ja viinaakin sekaan kaatoivat, sillä se se sentään sydänalaa lämmitti ja siitähän se muukin ruumis kerrakseen vertyi ja suonet löyhtyivät.

Kun Elli ensimmäistä päivää kylmässä syystuulessa pesulaiturilla röijysillään seisoi ja väliin aina vaatteita jäisessä vedessä huuhtoi ja huruutteli, niin silloin hän sen vasta selvään huomasi, ett'ei hän ollutkaan sama olento, joka pari vuotta sitten Wikholmin patruunan työssä ollessaan tiiliä kantoi ja savitynnyrin napahirttä työnsi.

Kovin oli siitä pitäen ruumis voipunut ja hervottomaksi käynyt, eikä kauan tuulessa seisoa saattanut ennen kuin jo jalkopohjia kylmi ja väristykset selkäpiitä myöden karmivat. Kartulla paukuttaessa sitä aina lämpesi ja hikeysikin, mutta sitä uhemminpa se sitten palelikin ja leukoja lokatti.

Kun sitten päiväpalkkansa sai, niin ei sitä kokonaan tohtinut ruokaansa panna, vaan ennen vähemmällä ruo'alla oli ja viinapullon osti ja kahvinaulan sokerin kanssa, jota pyykkihuoneella keitti ja kylmäänsä väkevän seassa ryysteli muitten kanssa.

Niin ne muut ajattelivat ja niinpä se Ellikin. Oli hänellä vielä sitä paitse toinenkin syy, jonka vuoksi vähät rahansa ennen väkeviin ja kahviin pani kuin ruokaan, se sama, joka tuonnottaisin tansseissakin oli juomaan pannut, ett'ei määrääkään pitää tiennyt.

Sama syy se nytkin usein vetästä tahtoi, että itseltään tavara ennen loppui kuin muilta ja useinpa päätäkin mieli viemaamaan laiturin laidoilla seisoessa, huuhtoessa ja virutellessa.

Ei sitä kyllä niin myötäänsä ajattelemaan joutanut, olihan työtä yllin kyllin ja levähtäessä aina puhe kävi, joka ajatukset muihin jokapäiväisiin asioihin ja kaupungin juoruihin saattoi; mutta jäi sitä sentään joskus sen verran lomaakin, kuin tarvitsikin miettiäkseen ja katkeroittuakseen. Ja silloin se entisellä lailla taas puistatti ja jäsenillä nyhti, että rahille istua piti, vaikka toiset sille nauroivat.

Tämmöisen perästä sitä aina mieli viinaakin enemmän kahvin sekaan hölähtämään ja välistä paljaaltakin joku kupillinen ... ja kaksikin ennen kuin taas mietteistänsä erilleen pääsi ja muuta ajattelemaan. Vaan päivä päivältä kävi ruumiskin heikommaksi ja jäseniä kolotti ja päässäkin niin ontelolta tuntumaan rupesi ja kummalliselta. -- --

Kuta kivulloisemmaksi Elli kävi, sitä kärttyisempi hänestä tuli eikä se enää ollut ensinkään harvinaista, että hän juovuksissa iltasilla kovalle olkivuoteelleen heittäysi. Ja yhtä kolkko ja saastainen kuin huone ja ympäristö oli, alkoi Ellin sisuskin ja ulkonainen asu kohta olla.

Ei paistanut sinne päiväkään, kun niin oli toisten kötykkäin välissä ja varjossa, ja jos joskus yritti, niin ikkunarievut ja -päreet sen kyllä palauttaa tiesivät. Paremmalta se melkein tuntuikin, kun päivä ei päässyt, sillä pimeässä ei lika ja siivottomuus niin silmiin pistäneet. Eikä sitä Burmanskakaan enää isosti nurkunut, sillä tämmöiseen kotiin hän jo oli tottunut ja elämäänsäkin niin lyöpynyt, ett'ei parempaa juuri kaivannutkaan. Kahvekultansa kun sai ja viinatippunsa ja siihen vähän perunoita suolaveden kanssa ja leipäpalansa, jonka kaljalla kurkustaan alas sai, niin siinähän tuo meni -- kun ei ajatellut! Eikä hän paljo ajatellutkaan, muori raukka!...

Toisin oli Ellin laita. Ajatukset eivät hänelle rauhaa tahtoneet antaa ja omantunnon ääni myötään sisässä kaikui. Nyt kun hän itse oli yhtä kurjana, jopa kurjempanakin kuin äitivainajansa, nyt muisti hän usein äitinsä onnetonta kohtaloa ja sammumatonta halua väkeväin juomain perään. Vasta nyt hän alkoi käsittää, ett'ei juoppouteen ole syynä ainoastaan mielenteot ja juomain makeus, vaan useinkin onneton elämä, köyhyys ja murheet, jotka elämän katkeroittavat eivätkä rauhaa anna ennen, kuin viina päähän nousee ja ajatukset sotkee ja jären vie.

Kuta useammasti Elli tätä keinoa käyttämään rupesi, sitä enemmän siihen turvautua piti, sillä aina kun selvesi, palasi entinen mieliala ja nuo kalvavat ajatukset rikoksellisuudesta ja häpeästä omissa ja yhteiskunnan silmissä.

Ja vaikka Elli jo kauhukseen keksi, että hänen vastattavanaan kohta oli kaksikin ihmishenkeä, niin ei se hänen himoaan ollenkaan hillinnyt. Päinvastoin. Pahemmin kuin kuolemaa pelkäsi hän sitä päivää ja hetkeä, jona hänen syntisyytensä oikein kaikille näkyväiseksi kävisi.

Hän tunsi äiti vainajansa kohtalon ja tiesi, minkälaisen ikuisen häpeän tämä oli hänelle saattanut. Se se häntä ensin kalvoi ja itketytti, että hän nyt oman lapsensa samaan kurjuuteen synnytti, jossa syytön, viaton raukka äitinsä rikoksista kärsimään jäisi ja yhteiskunnan hylkyläiseksi.

Yhä lähemmäksi tuli se hetki, jona hänen häpeänsä julkisesti paljastettaisiin, ja mitä likemmäksi se tuli, sen uhemmasti Elli joi, ett'eikö ennen kuolema tulisi tai muu pelastaja.

Ja tulevan se näyttikin.

Tosin kykeni hän vielä ulkotyöhönkin pesulaiturille, mutta usein täytyi poissakin olla, kun jäseniä kovemmin kolottamaan rupesi ja päätä pyörryttämään. Välistä tuntui siltä, kuin verisuoni olis päässä ratkennut ja siitä kaikki tulvilleen tullut ja aivojen solukatkin ja väliseinät särkynyt, eikä ajatella silloin voinut vaikka mitä olis tehnyt, eikä heti jälestäkään päin. Voimatkin aina silloin menivät, ett'ei mihinkään kotvilleen kyennyt, kunnes taas selviämään rupesi. Mutta entiselleen se ei tainnut koskaan tämmöisten kohtausten jälkeen tulla, koskahan joka kerta pää samakammaksi kävi ja usvaisemmaksi. -- --

Oli kolkko ja pimeä syksyinen iltayö. Valot kaupungissa olivat jo sammuneet. Ainoastaan kirkontornin huipusta tuolta kaukaa tuijotti valonsilmä, muu oli pimeää. Tuolla kaupungin pohjoispuolella pauhasi koski niinkuin ennenkin ja pimeässäkin uransa löysi ja -- vastuksensa. Etäinen humina ilmotti, ettei meri ollut kovin kaukana, vaikka ei aivan likelläkään.

Pesulaituri tuolla lasaretin luona oli tyhjä ja rahitkin oli poiskorjattu. Mutta likaisen keltainen lautahökkelin ovi oli auki ja tuuli sitä tuon tuostaan seinää vasten lonkutteli.

Hökkeli ei ollut autio. Pilkkosen pimeässä istui akkunarahilla nainen. Emmalan Elli se oli. Hervottomana ja näöltään tajuttomana hän siinä istui eikä jäsentäkään järkähyttänyt ... istui vaan ja helmassaan jotakin vaatemyttyä piteli.