Part 5

Tovin ne oli peli-Jussia herätellä saaneet ennen kuin tämä siksi tointui, että puhetta tajusi, ja pyöreiksi olivat hänen uniset silmänsä käyneet, kun toinnuttuaan kuuli, mitä hänen nukunta-aikanaan oli niemellä tapahtunut. Mutta kun Toivos-Juho sitten vakuutti hänelle, ett'ei haava kuolemaksi ollut ja että Aatu silmiään raotteli ja kiroilla saattoi, niin ei Jussi koko asiasta paljo piitannut.

"Onhan tuota ennenkin tapeltu ... ja pahemmastikin ... eikä ne nyt aina kuolemaksikaan."..

Ei Jussi siihen sen enempää virkkanut, vaan viulunsa perää kädessään pyöritteli ja korvallistaan kynsiskeli.

"Täytinenkö se tämänkin lie löytänyt? ... eipähän silläkään muuta ollut... Vähät minä muusta, vaan kuin viuluni särkivät? ... keltähän tuon maksunkin saanee ... käräjöimättä, ja uusi se kuitenkin pitäis saada Alatalon Eeron naittajaisiin nousevaksi viikoksi! Jospa tuon sentään Harakka-Matilta ... siksi aikaa..."

Ja peli-Jussi oli maasta viulunstrokan kainaloonsa korjannut ja mennessään Soivion Anttia reiteen kenkänsä kärellä kopassut.

"Nousetko pois, Antti, kuule! jo lähtöä kuuluvat tekevän... Antti, juutastako se siinä?..."

Aikansa oli Antti päätään kynsinyt ja rystysillä silmäluomiaan nujerrellut, sitten vielä venytellyt ja pitkään haukotellut ennen, kuin oli jaloilleen kömpinyt ja peli-Jussin jälkeen lähtenyt. Ei Jussi hänelle tapahtumasta mitään puhunut -- liekkö muistanutkaan? -- ja "kerkiääpä tuo vielä!" ... ajatteli hän ehkä.

Metsän laitaan oli Elli muita seurannut ja katsonut ottivatko Mattilan veneen ja eväskontin, joka oli isännälle vietävä. Ei ne koko veneesen koskeneet eivätkä lähteissään Elliäkään muistaneet ja olihan hän Kantolan Saaralle ja muutamille muillekin maininnut, että hänen täältä pitäen täytyi eväskontin kanssa Likopurolle mennä. Nauraneet ne olivat ja kummastelleet, että Elli tanssivaatteissaan raski sinne asti, mutta minkäpä hän teki, kun pakko oli Likopurolle joutua ja tansseihinkin mieli teki!

Niin, metsän välistä oli Elli katsonut, kun veneet kolmihangassa kylää kohti mennä hursasivat. Tuonne Vekaran niemen taa ne katosivat, vaan kauan perästä päin erotti hän veneiden juovat järven pinnalla, kunnes nekin vähitellen hajausivat ja muuhun pintaan liittyivät. Niemen kärkeen Elli sitten hiipi ja kuusen juureen selkäkenoon asettausi ja itkeä nyyhkytteli ja vihdoin -- nukahti! --

Kiveskallion takaa jo päivä pilkotti ja järvellä leikitteli jo vilpas tuulen henki vihurilla väreitä liihotellen, kun Elli syvästi huoahtaen heräsi. Hän oli nähnyt niin kummallista unta ja herättyä näytti luonto niin oudolta, että pää oli sekaunut. Muistissaan hän kuitenkin yölliset tapahtumat selvitti ja äkkiä ylös kapsahti.

"Minä se olen syypää kaikkeen ... mitä minä lähdinkään ihmisten pilkattavaksi, mokomakin huutolaisäpärä!..."

Ja Elli huokasi taaskin syvästi ja hetkisen mietti. Voi Janne raukka! Hän näkyi kuitenkin Ellistä pitävän aika paljo, koskahan hänen tähtensä tämänkin ... ja ehkä ne vielä vankeuteenkin Janne-paran ... ja ainoastaan Ellin vuoksi!... Mutta Mattilaan hän ei sittenkään palata aikonut eikä Likopurollekaan mennä, ei, vaikka mikä olisi ... emäntä häneltä silmät päästä kynsis, jos käsiinsä saisi ja Jannen tunteet huutolaista kohtaan tietäisi. Niin, kumpaiseenkaan ei Elli tahtonut, mutta olihan maailmaa muuallakin ... ja tottahan terve ihminen työllään aina elää!... Ja hyvä se oli vihdoin taas vapaisuuteenkin päästä ja ulkoilmassa olla niin kuin ennen lapsuuden aikoina ... ja parempi siellä nyt ainakin oli, kuin Pehkolan elottomassa, ilottomassa Mattilassa huutolaisena!

Tämä vapauden ajatus se Ellin kerrassaan valtasi. Kaupunkiin Tuuteron Matleenan luokse hän lähteä päätti; tottapahan se aina työpaikan neuvoo, joka sen puolen tuntee ja pari vuotta jo on sisäneitsyeenä siellä palvellut!... Ravakasti Elli höllistyneen huivinsa solmulle sitasi, hameestaan yökasteen pölähytti ja veneelle astua alkoi. Kontista hän nyyttyyn evästä otti, mutta muun jätti, yksin emännän lähettämät särvinrahatkin hän sinne heitti, ett'ei varkaaksi luultaisi ... ja niin hän kankaalle takasin kohosi ja korpinotkoa kohti rientää alkoi, siellä kun ryssänvirstan päässä maantie kulki.

"Janne-raukka se vieläkin säälittää minua! Hän on aina ollut minulle niin hyvä ... ja rehellinen ja helläsydämminen hän on myös, vaikka vähän tyhmänsekainen. Paljo hän minusta pitävän näkyy ... olen minä sen ennenkin huomannut ja Kantolan Saarallehan se oli tässä tuonoin sanonut, että se Ellihän vasta pulskistuvan näkyy ... oikein se kohta on -- kaunis!..."

Ja vesakkoon Elli nyyttynsä kanssa katosi. Hetkisen vielä kuului lehväin kahinaa ja risujen rapsetta, vaan sitten sekin haihtui ja seutu oli entisellään; eikä muusta olisi huomannut, että täällä tanssit olivat olleet, joll'ei verta olis kiven vieressä punottanut ja viulun sirpaleita ympäri kenttää ollut.

VI.

Jo alkoi peltojen ja katajikkojen ylitse kaupungin kirkontorni häämöttää. Näkyi sieltä muitakin kapeita huipuntapaisia kohoilevan, vaan ei ne kuitenkaan kirkon tasalle ... ei hetikään, hyvä, jos luukuihin, tuskin sitäkään.

Oli Elli joskus ennenkin kaupungissa käynyt, mutta pieni hän vielä silloin oli ollut ja aina äitinsä liepeillä pysytellyt. Eikä se silloin ollutkaan semmoinen, kuin nyt; ei ollut noita korkeita tiilirakennuksia, joissa akkunoitakin oli, ett'ei lukea jaksanut, eikä ollut paljo muutakaan, joka vasta viime vuosina oli tehty, varsinkin tulipalon jälkeen.

Mahtoi siellä olla uutta ja outoa ... oikeinpa sinne pelotti mennä noin aivan yksinään, aivan orpona eikä edes tuttujakaan. Tuuteron Matleena se juuri olisi ollut, hän kun oli jo pari vuotta täällä patruuna Wikholm'illa palvellut, mutta mistäpä sen tämmöisessä maailmassa löysi. Ei ajattelemistakaan, joll'ei sattumalta eteen koituisi.

Kuta likemmäksi Elli parka tuli, sitä suuremmaksi laajeni talojen ja kattojen ryhmä, ja savutorvia, niitäkös vasta oli kuin mitähän tikotuksia, mikä korkeammalla, mikä matalampana. Vaan kun niin likelle alkoi päästä, että tornin kupeessa kellon erotti, ihan oikean kellon ja viisaritkin, ja kun ihmisiä alkoi vastaan tulla ja rattaiden kolinaa sekä tuo omituinen, ikäänkuin etäisen kosken humu kuulua, niin silloin se rupesi rintaakin niin kummasti ahdistamaan, Tuntui niin autiolta ja suojattomalta, kun ajatteli, että tuonne sitä piti ihmispyörteesen ihan turvatonna leipäänsä hakemaan, eikä muuta omaisuutta ollut, kuin tuo pienoinen nyytty ja vaatteet päällä, muuta ei mitään!...

Matkalla olivat eväätkin niin huvenneet, ett'ei muuta ollut kuin kuivahko leipäkannikka, jonka viime aterialta oli säästänyt. Kun sattuisi löytämään Tuuteron Matleenankaan, niin ainahan se neuvoa tietäisi yösijaa ja tienestipaikkaa, vaan ... mikä se tuokin kötykkä on?

Elli oli jo tulliin saapunut ja vahtimiehen hökkeli se oli, joka siinä tien vieressä oli. Nyt oli kivikatu edessä ja sitä myöden hän astelemaan lähti, vaan kovin oli outoa ja turvatonta näin ypö yksinään ... olisi ehkä äitikään ollut...

-- -- Tuossa se siis oli se patruuna Wikholm'in kartano! Ei sitä sentään tarvinnut hyvin kauan hakea, sen kun kaupunkilaiset kaikki tiesivät, ja ainahan niiden joukossa niinkin höyliä oli, että pysähtyivät kuuntelemaan ja neuvoivatkin vielä. Mutta eivät ne kaikki olleet kuulevinaankaan, menivät vaan ohitse, että takki heilui, ja keppiä joutessaan pyörittelivät. Täällä mahtoikin olla paljo joutilaita, ajatteli Elli nähdessään herra-joukon katukäytävillä hiljalleen astuskelevan ... paperossi niillä useimmalla hampaissa oli ja kepit kädessä.

Elli oli jo kartanon sisällä nyyttynsä kanssa, vaan nytpä hän vasta ymmälle joutuikin, kun joka puolelle portaita nousi. Tuolla oli yhdet perempänä, jotka kyökinportailta näyttivät ja sinne ajattelikin Elli lähteä Matleenaa kysymään. Vaan silloin tuli kadulta pieni herrasmies, varmaankin muudan noista joutilaista, sillä paperossi oli tälläkin kahden sormen välissä vasemmassa kädessä ja oikeassa heilui notkea keppi.

Ei Elli vielä kesyäkään kerennyt, eikä olisi oikein ilennytkään noin suurelta herralta, jolla oli silmälasitkin päässä ja kellonperissä kiliseviä hetuleita. Mutta herrasmies, nuorelta se Ellistä näytti, oli hänet huomannutkin ja naurusuin häneen kääntyi.

"Saakos syrjäinen kysyä, ketä neitsy hakee? Ehkäpä minä sattuisin tietämään?" kysyi hän ja niin hyvillä mielin Elliin tirkisteli, että Elli oikein hämilleen kävi ja punastumaankin yritti.

"Kysyisin minä, missä Wikholmin patruuna asuu?" rohkesi hän, kumminkin hiljaa kysästä.

"Jassoo Wikholm, kyllä hän tässä asuu, näistä ensimmäisistä, joista minunkin matkani on. Neitsy taitaa olla maalta, koskahan niin outo on ja ujo vielä ... täällä kaupungissa pian ujous lähtee, saattepa nähdä!"

Elli ei mitään yrittänytkään sanomaan, eikä olisi saattanutkaan, niin hävetti, mikähän lie hävettänytkin ja ujostuttanut? -- Vaan nuori herrapa ei näkynyt vastausta odottavankaan: se vaan katseli punastuvaa maalaistyttöä vähän aikaa ja virkki:

"Taidatte olla työtä hakemassa kaupungista, sillä maalaisillehan kuuluu huono vuosi tulleen. Niin, niin ainahan sitä paremmin täällä ihmisten ilmoissa ... aina täällä on jonkunlaista tienestiä. Tehtaasenko te olette aikoneet vai -- --?"

"En minä vielä mihinkään... Tyytyisin minä mihin tahansa, kunhan saisin." Elli oli jo niin iloissaan onnestansa, että ei Matleenaa ollut muistaakaan, vaan muisti hän sen kuitenkin.

"Ei mahda maisteri tietää, onko Tuuteron Matleena vielä patruunalla?" Maisteriksi oli Elli kotikylässään kuullut kaikkia nuoria herroja kutsuttavan eikä hän niitä muuksikaan tiennyt nimitellä.

Nuorta herraa hykäytti vähäisen ... tuolleko lie maisteriviralleen hymähtänyt?...

"Taisihan täällä joku Leena olla, vaan jo se on aikoja pois mennyt, missä lieneekään!" Nuori herra pyyhkäsi huolettomasti viiksiensä alkuja ja keppiänsä pyörähytti.

"Menkäähän kadulle ja tulkaa tuolta konttoriovesta, niin saatte puhutella patruunaa itseään. Siellä tapaamme taas!" Sievästi hän hymyili ja päätänsä nyykäytti ennen, kuin portaita vihellellen nousta alkoi; ja Elli se niiasi niin syvään, kuin jalat antoivat, ja entistä punaisempana kadulle lähti.

Epäröiden Elli konttorioven aukasi ja säikähtikin oikein, kun korvan juuressa tiuku helähti. Ei se kuitenkaan sen vaarallisempaa ollut ja niin uskalsi Ellikin ympärilleen katsastaa.

Oven suussa akkunan vieressä istui äsköinen "maisteri" ja tuttavasti tulijalle silmää iski; kynänvarsi hänellä oli korvantakana ja papereita hän oli kääntelevinään, Mutta peremmällä toisen akkunan luona istui korkealla, pyöreällä tuolilla paljaspäinen vanha herra, joka silmälasinsa otsalle sysäsi ja syrjäkareessa Elliin silmäili. Se se mahtoi patruuna olla, semmoiseltahan tuo näytti ja niin isäntämäiseltä...

"Hyvää päivää!" niiasi Elli hämillään, eikä tohtinut tuohon toiseen katsoakaan, ett'ei aivan sanattomaksi hyypiytyisi.

"Päivää, päivää! Mitäs tyttö asioipi?" Patruuna se oli, joka paikaltaan hievahtamatta oveen päin puhui.

"Työtä minä olisin vailla ... en minä siitä välittäisi, minkälaista se on, kunhan leivän saisin." Elli oli heittänyt nyyttynsä oven suuhun ja muun puutteessa vyöliinansa helmoja hypisteli.

"Niin, kyllähän minä sen arvasinkin; vaan tähän aikaan on niin paljo työnhakijoita, ett'ei minulla joutilaita paikkoja ole enää. Mistä te olette kotoisin?"

"Tuolta minä olen ylimaasta Pehkolan kylästä."

"Ohhoh, pitkän matkan takaa, pitkän matkan takaa ... ja leivän puutteessa tietysti, niin, huonothan ne ajat nyt ovat. -- Mikäs se on nimenne?"

"Elli!"

"Ei, vaan sukunimenne!" Vanhaa herraa mieli naurattamaan hiukkasen. Se maalaisten yksinkertaisuus ja viattomuus!...

"Emmalan Elliksi minua on hoettu", sanoi hän vihdoin ikäänkuin epäillen kelpaisikohan tuo.

"Hm, no, ehkäpä minä kumminkin... Mutta rupeatteko te rouvimpaankin työhön, esim. tiilen kantiin?"

"Mihin tahansa, sama se on!"

"No, menkääpä sitten tämän lipun kanssa sen herran luo, joka johtaa rakennustyötä tässä oikealla... Näyttäkäähän tämä sille vaan, niin kyllä se neuvoo edemmäksi!" Patruuna repäsi paperilipun, kirjotti siihen jotakin ja ojensi sen Ellille. "Hyvästi nyt, tyttö, näytäpäs, ett'et turhaan ole tätä matkaa kulkenut."

Elli otti lipun syvästi niiaten ja sitten syrjittäisin nyyttynsä luokse perettyi. Mennessään ei kuitenkaan malttanut olla "maisteriin" vilkasematta. Tämä oli vakavana työssä istuvinaan, vaan silmälasiensa takaa ei kuin silmää iski ja paperiarkin suojassa nauratteli. --

* * * * *

Kuuma se on sydänpäivä Heinäkuussa, kun oikein sattuu. Liikaa on silloin puserokin päällä, jos työssä täytynee olla ja vasarata käsitellä. Hikipä niiltä juoksikin noilta muurarimestareilta, kun he tiilejä asettelivat, kolkuttelivat ja välistä kylestä lohkasivatkin.

Patruuna Wikholmin muhkea kivirakennus alkoi jo ollakin puolitiessä ja tänä syksynä oli määrä saada harjavuoli päälle. Kovana siinä sai päällysmieskin olla ja tarkasti työmiehiään silmällä pitää, ett'eivät seisottelisi ja laiskehtisi eivätkä kovin kauan tupakinpanossa viipyisi. Vaimonpuolia niitä ei niinkään tarvinnut ... aina ne ne paremminkin jo silmän käskyä tottelivat ja ahkerampia ne ylipäätään olivatkin. Tuolta ne maasta käsin lautapaareilla tiiliä tuoda nujuuttivat ja porraspuita myöden ylöspäin kapusivat. Olisi se ollut koko teiskonen, jos ne tuosta käsipuiden ylitse eli alapuolelta tuonne tiilikokojen päälle ... eli telineiden väliin... Vaan ei ne pudonneet eivätkä edes livistäneetkään, vakavasti ne vaan matkan päähän tulivat ja sitten takasin kääntyivät.

Oli niitä muutamia naisia savenkin sotkennassa tuolla pihamaalla, jossa napahirttä vääntää vuovasivat ja vettä pumppusivat. Lämmin se heilläkin näytti olevan, vaikka huivinsakin olivat hartioille pudottaneet ja röijynsä aukasseet. Punakat ja ahvottuneet oli heillä kasvot ja terveyden kirkas katse se silmistä säkenöi.

Siellä se Emmalankin Elli hirren nenässä käveli ja kaksin käsin vetohirttä väänsi. Viikkokauden oli hänkin jo kaupungissa ollut omin käsin leipäänsä tienaamassa. Raskaalta se oli ensin tuntunut ja usein oli Pehkolan kylä mieleen juolahtanut, ja Kantolan Pertti ja Mattilan emäntä ja -- Janne-raukka varsinkin. Elli ei mitään Jannesta tiennyt sen enempää, eikä hän ollut löytänyt Tuuteronkaan Matleenaa, se kun oli herrasväkensä kanssa maalle muuttanut.

Somalta se oli tuntunut silloinkin, kun Elli ensi yötä erään työkumppalinsa luona tuolla "Vaaralla" päin vietti. Oli Elli ennenkin mökkitaloja nähnyt ja semmoinenhan se Emmalakin oli ollut, mutta verotalo se sentään oli hänen nykyisen yömajansa rinnalla. Kallelleen olivat tässä seinätkin lyntistyneet ja tuon maantasalla olevan akkunareiän tukkona oli riepuja ja päreitä. Mutta mikäs se auttoi, kuin muutakaan ei tiennyt eikä kaupunkiakaan tuntenut ja mielelläänhän silloin tämmöiseenkin turvausi, ett'ei aivan paljaankaan taivaan alle yöpyä tarvinnut, ja kun tuo muurarin leski -- Burmanska hänen nimensä oli -- vielä oli ollut niin höyli ja puhelijas ja kotipaikkaa kysellyt ja lopuksi yösijaakin tarjonnut, niin eihän sitä ilennytkään vastustella.

Mutta unettomaksi oli Elliltä se yö jäänyt, niinkuin välistä ennenkin. Ei silmän täyttä nytkään unta saanut vaikka väsyttänytkin olisi; ajatella sitä vaan piti, milloin lie sitten mitäkin ajatellut. Oli se äitikin taas ajatuksissa ollut ja kotikylä Mattila ja paljo muutakin, mutta lopulla se oli kaupunkikin jo ajatteluttanut ja varsinkin tuo kirkassilmäinen ja iloinen "maisteri" elikkä konttoristi, joksi häntä muut kuuluivat nimittävän; hän kun heti kohta oli hyväksi ruvennut ja sitten viikonkin ajalla aina puhuttelemassa käynyt.

Pulska se oli tuo konttoristi, kun se aina pari kertaa päivässä, keppineen, hattuineen ja suippakenkineen työpaikalle ilmestyi. Ja imelästi siltä puhe luisti ja sievästi se osasi paperossistaankin savuja puhallella, noin alahuulta myöden yläviistoon. Ellin luokse se tavallisesti pysähtyi ja juttelemaan rupesi ... osasihan se, joka oli Helsingissäkin ollut ja ulkomailla.

Huvikseen hän nyt kotona ollessaan konttorityötä oli tekevinään ja isäänsä auttelevinaan; eikä suinkaan sen nälänpakosta tarvinnut tehdä ja ansaitakseen, rikas kun oli ja patruunan poika. Ainahan sillä rahoja oli ja isältäänhän lisää sai, kun entiset lie loppuneet.

Nämä ne Elliä ensi yön aikana ajatteluttivat ja se se häntä kummastutti, kun se hänelle, köyhälle orpotytölle, niin höyli oli ja aina puhelemaan rupesi, vaikka muuten ylpeä kuului olevan eikä paljo ihmisten päällekään kuulu katsovan. Ja sitten se taas johtui mieleen, mitä Janne oli Kantolan Saaralle sanonut, että mahtoikohan tuo todellakin tosi olla ... ja sepä se taas mietteitä toi. -- --

Tuolta se taaskin asteli katua alaspäin ja rottinkikeppiään heilutteli. Tähän aikaan se tavallisesti muulloinkin tuli, näin puolen päivän seuduilla ennen, kuin syömään ruvettiin. Iloinen se oli muulloinkin ja iloinen se oli nytkin, kun se lähemmäksi tuli ja päätä nyykähyttäen Elliä tervehti.

"Eikö tule kuuma näin päiväsydännä ja auringonpaisteessa?" sanoi hän ja nenäliinallaan hatun hiestyneitä sisälaitoja pyyhki.

"Eihän tuo palelekaan ... vaan on tuota ennenkin tämmöisessä helteessä olla saanut." Eikä Elliä enää niin ujostuttanutkaan, koska se niin höyli oli; tohtipa tuolle jo vastatakin ja silmiinkin joskus vilkasta tahi kellonperiin, jotka takinreunojen välistä aurinkoa vasten välähtelivät.

"No ei, eipä luulisi palelevankaan, eipä todella luulisi", nauroi konttoristi ja keppiään pyöritteli; "poispahan on huivikin joutanut hartioille ja sievemmältähän tuo nyt näyttääkin, kun posketkin näkyvät ja hiussuortuvat. Noin teidän pitäisikin aina olla, niin isosti se komistaisi, niin kies'auta tekisikin!"

Konttoristia vaan nauratti, mutta Ellipä selvään tunsi, että veret poskille karahtivat, ja se se sitten hävetti ja ujostutti, ett'ei ylöskään ilennyt katsoa. Pisti se kyllä vihaksikin, kun aina tuon vertaisesta punastua piti, vaan minkäpä sille lie voinut ... eihän se omassa vallassa ollut.

Sen aikaa konttoristikin vaiti oli, kun Elli kerran ympäri kiersi, vaan kun hän sitten vettä pumppuamaan rupesi ja yhdessä kohdin tuli seisomaan, niin uudelleen se taas alotti.

"Niin, kuuma tuo on täälläkin keski-kesällä päiväsydännä, mutta erittäin oli kerrankin Italiassa, kun minä siellä kävelymatkan tein..." ja sitten se taas kertoi niin kauniisti ja kummallista, että oikein piti nurkkasilmällä kasvoihin vilkasta eli kellonperiin. Osasihan se, joka ulkomaillakin oli ollut ja Pariisissakin...

Yksi löi jo torninkello ja päivällisille alkoi työväki lähteä, mikä kotiinsa asti kävellä aikoi mikä eväsnyyttynsä luo varjoisempaan paikkaan siirtyi. Yritti jo Ellikin lähteä ja huiviaan korjaili, vaan silloinpa konttoristi häneen päin kääntyi.

"Kuulkaapa! -- mikä se olikaan nimenne?"

"Elli ... Emmalan Elli!" lisäsi Ellikin paikalla, sillä patruunalle vastatessaan oli hän huomannut, ett'ei Elli yksistään kelvannut.

"No niin, saatanhan minä Elliksikin puhutella; minä tahdoin vaan mainita teille, että tehtaassa on nyt yksi paikka avoinna, ja jos tahdotte, voitte päästä sinne. Siellä on paljo helpompaa työnteko, kuin savensotkenta ja vedenpumppaus täällä päivähelteessä. Voitte antaa vastauksen huomenna, jos niin että vielä empisitte! Hyvästi siksi, Elli!..."

Tuolla se nyt meni ja niin pystyssä päin keppiänsä heilutteli. Sievä se oli herja takaakin päin, kun takin saumat niin kupeita myöden menivät ja hattu kallellaan kipotti, ettei toiselta puolen korvaakaan näkynyt, vaan toiselta näkyi ja näkyipä vielä pari, kolme kiharaista hiussuortuvaakin ... näin takaakin päin, -- -- --

VII.

Helpompihan se oli toki tehtaan työssä, kuin tuolla savensotkussa tai tiilenkannissa kesähelteessä. Hätäkös täällä valmiissa huoneessa, jossa niin paljo muitakin tyttöjä työskenteli, rullasi ja leikkeli -- tupakinlehtiä!... Puhellakin sai toistensa kanssa eikä tarvinnut niin hikeen asti liikkuakaan: teki, minkä jaksoi, ja melkeinpä saattoi sanoa, tahtoi. Oikeassa se oli ollut tuo pulska konttoristi, joka hänelle aina oli ollut niin höyli ja syyttä pakotta tämmöisen siistin paikankin toimittanut. Minkähän tähden tuo juuri hänelle...? Olisihan noita muitakin ollut ... ja parempiakin ja kaupunkilaisia. Ei suinkaan se ... ja taas se juolahti mieleen tuo, mitä Mattilan Janne Kantolan Saaralle oli sanonut. Ja mitä se konttoristikin sanoi tuonottain, silloin kun paikastakin puheli, että tuolla lailla se komeampi olisi ja huivitonna...

Näitä se Elli mietti ensi päivinä tehtaassa työskennellessään. Yritti hän puheihin muittenkin tyttöjen kanssa, mutta kovin ne olivat nenäkkäitä ja ylpeitä ja lyhyesti vastasivat. Oli niistä sentään yksi höylimpikin ja ystävällisempi, ja se se toki pitemmältäkin vastasi. Koiviston Anni hän nimeltään oli ja kaupunkilainen syntymältään.

Annin kanssa he vieretysten työtä tekivät ja tehdessäänkin myötäänsä puhelivat, kun vähän tutummiksi olivat tulleet. Vaan ei sitä sentään näin muitten kuullen oikein avosuuna olla tohtinut, mutta annahan ilta tuli ja pois päästiin, niin luisti ne silloin puhelut kotimatkalla ja varsinkin majapaikassa. Ellikin oli näet jo tympeynyt tuohon muurarin lesken hökkeliin ja Annin luokse muuttanut.

Siellä se Annikin asui Vaaralla päin, mutta siistimpi sillä huone oli ja valoisampi. Ei siinä akkunan tukkona riepuja ollut eikä päreitä, vaan kirkkaasti siitä aurinko päivällä paistoi ja kuu illalla kuumotti, kun he jo sängyssään makailivat, mutta eivät puhumasta heretä malttaneet.

Koiviston Anni se senkin kertoi, miksi muut tytöt hänelle äreissään olivat. Hänen tähtensä luulivat näet Tuohinon Leenan pois pannun, josta toiset tytöt niin paljo pitivät ja joka heidän mielestään oli niin siivo ja säädyllinen. Vaan Annipa hänestä ei ollenkaan välittänyt, mokomakin pyhimys ja tekohurskas! Ei se käynyt tansseissakaan pyhä-iltoina eikä markkina-aikoina, vaan seuroissa kulki ja uskovainen oli olevinaan. Mutta oli hänestä Anni toisellaistakin kuullut muualta päin ja se hänet vasta oikein tunsi, joka syvempäänkin näki eikä teeskellystä tekopyhyydestä päättänyt!...

Ei Anni ensin aikonut kertoakaan, mitä hän Tuohinon Leenasta takaa päin oli kuullut, vaan kun Elli ei isosti udellutkaan, niin jo sitten kysymättäkin puhumaan rupesi. Tiesi hän muka senkin, kuka Leenaa aina seura-iltoina saatti ja välistä muulloinkin, ja oli hän kerran omin silminkin nähnyt ... niin että ei se Leenakaan muita kummempi ollut, vaikka olevinaan oli ja tekeysi.

Ja kun Elli sitten vakuutti, ett'ei hän ainakaan ollut syypää Leenan kohtaloon eikä edes ollut tiennytkään koko ihmisestä, sen vähemmin hänen sijalleen pakkaunut, vaan että konttoristi itsestään oli ehdotellut eikä hän käsittänyt, miksikä se... Niin silloin sitä Annia naurattamaan rupesi, että sydänalaa piti pidellä... "Kyllähän se yskä ymmärrettiin ja arvasihan sen siitäkin, että konttoristi itsestään ... ja pyytämättä ... noin kauniille tytölle paremman paikan laittoi ... ymmärsihän tuon toki vähemmästäkin!..." ja Annia nauratti niin imelästi.

Ellin posket ne taas punaisiksi karahtivat, vaan oli toki hyvä, että pimeä oli eikä Anni nähnyt. Mutta kävi se samalla vihaksikin ja kovasti suututti, että Anni noin ilkesi häntä kohtaan ... eikä hävennytkään, ja ne sanat sanoi Elli Annille suoraan, "nenästä nokkaan."

Vaan siitäkös se herja huoli! Ei kuin irvisteli ja pilkkaili, että "rupea sinäkin Tuohinon Leenaksi ja olevinasi ole!... Ei muka ole mitään huomaavinaan, eikä sitäkään, että nuoret herrat aina kauneista tytöistä..."

Elli suuttui niin, ett'ei vastatakaan kehdannut, vaan seinään päin kääntyi ja äänettömäksi herkesi. Taisi ollakin koko heitale, tuo Koiviston Anni, koskahan tuolla lailla ilkesi ... ja semmoisiakohan nuo muutkin kaupunkilaiset mahtoivat olla? -- Mutta pulska mies se vaan oli tuo konttoristi ja höyli se oli ja Elliksi puhutteli, vaikka muita sukunimeltään, ja osasihan se kummiakin puhella, joka oli ulkomaillakin käynyt ja Pariisissakin!...

* * * * *