Part 2

Kotvilleen ei sitten enää tullutkaan ketään ja Elli tuumasi jo pois lähteäkseen, kun Hepomäeltä taas alkoi ratinaa kuulua ja kohta perästä tienkäänteestä hevonen näkymään rupesi. Kautisten vaari se oli, joka sieltä pikku Marin kanssa muiden jälestä ajaa lönkytteli. Hyvä sillä kyllä ruuna oli, ett'ei se sen kehnouden tähden jälessä ollut, vaan ukolla tahtoi aina kotoa lähteissä viivykkiä olla. Ei se tosin kovasti ajellutkaan ja tovin se viipyi ennen, kuin Ellin kohdalle pääsi.

"Kenenkäs tyttö sinä olet?"

Ukko pysäytti hevosensa ja huononäköisillä silmillään katsoa koetti, ja tiirottaa.

"Äidin!"

Ellistä tuntui, että olisi sitä muutakin pitänyt sanoa, vaan ei hän sitä sen kummemmaksi saanut.

"Äidin? Eikös isän?" ja vaari alkoi kukkaroansa povitaskusta kopeloida ja naurahteli.

Ei Elli ollut tuota tullut ajatelleeksi eikä äitikään hänelle koskaan ollut isästä puhunut ... eivätkä muutkaan. Senpä tähden hän ei vastannutkaan mitään, imeskeli vaan peukalonsa päätä ja isolla varpaalla hiekkaan reikää porasi.

"Kukas sinun äitisi on, tyttö?..."

"Tuossa se asuu vähän matkan päässä ... näkyy se tännekin ... tuo punainen!..." Elli osotteli sormellaan Emmalaa kohti ja oli vaarikin sitä suuntaa katsovinaan.

"Se on Emmalan Elli, vaari, eihän sillä isää ole ollutkaan", sanoi pikku Mari ja vaariinsa päin kääntyi.

"Kah tosiaankin, Emman tyttöhän se on ... ja Ellihän sinun nimesi on?... Niin, niin tuossa sen nyt näki, tuossa näki ... mihin se vei, kun sillä lailla... Lapsiraukkahan siitä kärsiä saapi ... ja äitihän se kuului juovan ... ja tietäähän sen silloin minkälaisen kasvatuksen se lapselleen antaa... Vaan minkäpä sille syrjäinen ... omansahan tuo on ja tottapahan Luoja luomistaan huolen pitää!... Heh, tyttö, tuoss' on puolimarkkaa, vaan elä näytä äidillesi."

Ukko heitti rahan Ellin eteen ja suitsiperillä hevostaan lautaselle läppäsi. "Niin, niin, niinhän se käypi!..."

Elli koppasi rahan jalkansa juuresta eikä ollut silmiään uskoa, kun hopearaha päivää vasten välähti. Katsellahan sitä piti kummaltakin puolen, likeltä ja kaukaa... Kaa, kun oli kolotkin laidassa ... ja vuosilukukin!... Ei se oikein tahtonut käsissä pysyä, vaan aina yritteli maahan sormien välistä livahtaa, kun Elli hyvillä mielin Emmalaa kohti hypähteli.

Voi, jos Tuuteron Matleena nyt olis ollut ... ja Kantolan Saara, ... niin ei olis malttanut olla heille näyttämättä, vaikka mikä olis ollut!... Kateeksi sille Matleenalle mahtaa käydä, kun kaikki kuulla saapi, ja katumoiksi, että kirkolle ollenkaan lähti!

Vaan silloin johtuikin mieleen, mitä Kautisten Mari vaarilleen oli sanonut. Olihan Ellikin sen selvään kuullut. Ett'eikö hänellä isää ollutkaan ... sepä somaa olisi! Ei sitä ennen ollut tullut ajatelleeksikaan, vaan kun nyt oikein ajatteli, niin olihan Tuuteron Matleenalla isä ... ja Kantolan Saaralla ... ja Kautisten Marilla ja -- niin, kaikillahan niillä muilla ihmisillä isä oli... Jako hänellä ei?... Se on vale, mikä se hänen isättömäksi ... ja mistään tuon Marikin oli tietävinänsä?... Parasta oli kysyä äidiltä itseltään, äiti kaiketi sen paraiten tiesi!

Kun Elli eineellä äitinsä kanssa vesipottuja söi ja suolaveteen kastoi, niin silloin se sanoiksi puhkesi.

"Äiti, kuulkaahan, onhan se minullakin isä?"

Hän katsoi oikein rukoilevaisesti äitiinsä.

Kovin säpsähti Emma kuullessaan tuon äkki-kysymyksen lapsensa suusta ja näyttipä tavallista kauemmin pottua suussansa hokeltelevan ennen kuin kurkustaan alas sai. Sitten hän puukon kärellä toisen otti pahkakupista, kuori sen ja sitä suolavesipurtilossa pyöritteli.

"Kuka siitä sinulle on puhunut?"

Ellistä näytti niinkuin silmäin sopissa olisi vesiä kiiltänyt ... vai suolako lie nyt niin kirmassut?

"Kautisten vaari se äsken Marin kanssa kirkolle ajoi ... ja sivuuttaissaan minulta kysyi, kenen tyttö minä olin ... ja Mari se hänelle kuului toimittavan, ett'ei ... ett'ei minulla ole isää ollutkaan!"

Ellillä oli aivan täysi työ itkua pidättäessä eikä oikein ymmärtänyt, mikä se niin kurkkulakea painoi ja sillä lailla karvasteli...

"Sano sinä Kautisten Marille ja muille, että sama se heille on ... ihan sama.".. Emma nakkasi potun kokonaisena kurkkuperäänsä ja tuopista aika kulauksen kaljaa ryyppäsi. Vaan huomattuaan, että Elli vielä surkealta näytti, lisäsi hän vielä:

"Mitäpä heillä sen kanssa on tekemistä, jos isäsi jo aikoja haudassa on maannut... Sama se heille on, ihan sama, ... ja on se semmoinen ollut, kuin Kautistenkin Marilla ja muilla..."

Syötyään otti Elli Aapisensa pöytälaatikosta ja pirtin kupeelle kuuntelemaan meni, milloin kirkosta alkaisivat pois soittaa ja rattaiden ratinaa rupeisi Hepomäen kankaalta erottamaan. Harva se kyllä enää palatessaan mitään antoi eikä niistä yksikään, jotka jo mennessään olivat antaneet ... vaan piti siellä sentään aukasemassa olla.

Aapistaanhan se Elli siinä kylellään loikoessa silmäili ja lukea hän kyllä jo osasi. Mutta ei ne nyt ajatukset kirjassa olleet ... muu se ajattelutti ja varsinkin tuo puolimarkkanen ja Kautisten Mari. Mitähän jos veräjää avatessaan heille suoraan sanois, mitä äiti syödessä oli sanonut? Mitähän nuo siihen sanoisivat, kun kuulisivat, että isä jo aikoja on haudassa maannut?... Mahtaisi vähäisen älälle käydä Marinkin!...

Miettiessään Elli siinä puna-kantista Aapistaan selaili ja muutamaa kohtaa tarkemmin katsomaan sattui.

"Neljäs käsky. Kunnioita isääs ja äitiäs, että hyvin menestyisit ja kauan eläisit maan päällä!"

Niin siinä seisoi ja olipa se vielä tarkemminkin selvitetty alapuolella pienemmillä kirjaimilla. Antoi se sekin Ellille ajatuksen aihetta, kun siinäkin isästä puhuttiin ja kunnioittamaan käskettiin eikä hän edes tiennytkään, kuka se oli ja minkälainen.

Kirkonkellojen kumahteleva, etäinen ääni se Ellin jälleen virkeäksi teki ja tarkkaavaksi. Eikä hänen kauan tarvinnut odottaakaan, kun jo taas Hepomäeltä ratina rupesi kuulumaan. Kiireessä piti Aapinen pirtin salvoksen väliin tupata ja juoksujalassa veräjälle porhaltaa. Hyvästi hän toki kerkesikin veräjälle siihen, kun tien mutkasta hevosia solua alkoi. Eivät ne nyt niin lönkytellen ajaneetkaan, kuin mennessä ... ja paremmin ne nyt tulivat joukossakin. Tomu vaan Ellillä silmiin pölisi, kun ne veräjän sivu huhkasuttivat ... ja jälessäkin semmoinen pilvi pelmusi, ett'ei ajajia paljo erottanutkaan.

Kaksi lanttia Elli ruohikosta löysi sitten jälestä päin... Siihen ne aina nakkasivat, kun hevosiaan eivät pysäyttää viitsineet ja toisilta tietä salvata. Saakkujaan se Elli kämmenillään hypitteli ja lakkarinsa pohjalta tilkun sisästä toiset kaivoi ja yhteen laskea koetteli, kun Kautisten raudikkokin metsän laidasta näkyä alkoi. Ukko oli taaskin muista jälelle jäänyt, ... eikä se niin kovasti ajanutkaan, kuin muut kirkosta palatessaan. Nyt päätti Elli sanoa "nenästä nokkaan" Kautisten Marille, mitä äiti oli eineellä sanonut...

Ja ennen kuin raudikko oikein veräjällekään kerkesi ja yhä vielä hölkytteli, niin Elli jo huusi: "Äiti sanoi, että isä on jo aikoja haudassa maannut ... eikä se muihin kuulu ollenkaan!..."

"Hääh?" Vaari veti suitsiaan kireämmälle ja raudikkoansa pysätteli. "Mitä sinä sanot, tyttö?"

Elli toisti sanansa urhoollisesti, vaan loppu-lauseen kumminkin pois jätti.

"He, he, he ... vai niin se äitisi sanoi, vai niin se sanoi eukkoparka!... Elä ole milläsikään, tyttö, eihän se nyt mitään, jos isätönkin on, kunhan muuten ihmissä pysyy... Eikä se äitisi ainoa ole ... eikä se mahtaisi niin pahakaan olla ... kunhan se vaan ei -- joisi! -- -- Niin, mitäpä sinä näistä vielä ymmärrät, lapsihan sinä vielä olet, ihan lapsi! Hyvästi nyt, tyttöparka, elähän ole milläsikään!"

Suitsiperiään hän sitten sepinahkan alta tavotteli ja itsekseen hykähteli: "äidilleenpähän juorusi ... niinpähän teki! ... mahtoi se äitiä ilettää vähän... Vai niin se sanoi äitisi, he, he he, he..."

Kylkiluille vaari ruunaansa räppäsi ja hölkkäjuoksua kotiinsa päin ajella alkoi.

Oli Ellillä taas miettimistä Emmalaan palatessa ja perilläkin. Mikähän lie tuota vaaria naurattanut ja mitä se hän muka ei ymmärtänyt?... Ja Marin herja se vasta suututti, kun koko ajan niin kenolla kauloin ylvästeli ja hänkin muka nauravinaan oli ja irvistelevinään kuin parempikin...

Ei Elli kuitenkaan äidille mitään virkkanut siitä, että Kautisten vaari oli nauranut ja hänestäkin puhunut. Suuttunut vielä olisi ja varsiluutaan tarttunut, että sinäkö tässä valehtelemaan... Oli se toki vähemmästäkin!...

Kun Tuuteron Matleena iltapäivällä koteusi, juoksi Elli heti kohta sinne saakkujaan näyttämään. Ei hän niitä pirtissä muiden nähden näytellyt, vaan Matleenalle korvaan supatti, että rantaan lähdettäisiin. Matkalla Elli jo tilkkunsa sisällyksen Matleenan kämmenelle tyhjensi... Kateeksihan sillä näytti käyvän, kun puoli markkasen näki ... ei ne hänelle milloinkaan niin paljoa...

Kantolaan he huomenna lähteä aikoivat ja sieltä Saaran kanssa kirkonkylällekin, jos niikseen tuli... Oli heillä nyt molemmilla sen verran, että katkesmuksen saivat ... ja vyöliinavaatteen ... ja makeisia ja...

Niin oli Ellillä sinä päivänä ostokset mielessä, ett'ei nukkumaan olis malttanut ruvetakaan ... se nukunta se oli aina niin ikävää, että!... Täytyi sitä kumminkin äidin taakse kömpiä, vaan vitkalleenpa se uni tulemaan rupesi eikä ensiksi ollenkaan yrittänyt, ei silmän täyttä edes! Ja jos yöllä heräämään sattui, niin paikalla koettaa piti, olivatko rahat vielä tilkun sisässä sängyn laidassa.

Äiti se jo kerran ärähtikin, että mitä se sieltä sängyn pohjalta kopeloipi eikä nukkumaan asetu, vaan ei Elli siihen mitään virkkanut... Kokihan vaan olla nukkuvinaan ja yhdessä kohdin, ett'ei olet ritisisi eikä sängyn rottelo narajaisi. Mitähän tuo äiti mahtaisi tehdä, jos tietäisi, että sängyn pohjalla ... ihan hänen vieressään oli puolimarkkanen ja viisipennisiä ... tilkun sisässä!

III.

Autio oli Emmalan pirtti ja akkunainkin eteen oli laudat naulattu. Sivu siitä nyt matkamiehetkin ajoivat ja toisilleen kummastelivat, että minnekään tuo Emma oli muuttanut, koskahan akkunatkin on tukettu ja tienkin umpeen jo tuiskuttanut. Niinpä ne siihen jo olivat tottuneet, että kaipuuksi mieli käymään, kun ei Emmalasta talvikylmäänsä ryyppyä saanut ... tulipalo-pakkasessakaan.

Emman muutosta ne sitten keskenään puhelivat ja lujasti päättivät tästä lähtein omat eväs-nassakkansa pitää ... peto heihin enää luotti, koska Emmakin oli lipettinsä ottanut!... Ja uhemmin ne kylmettyneitä kenkiänsä toisiinsa kaputtivat kuorman päällä istuessaan ja käsiänsä hartioiden yli löivät, että ruumis lämpenisi...

Muistivat ne sitten kirkonkylällä kievarin pirtissä, isännältä kysyä, mihin se Emma nyt oli lähtenyt, koskahan mökkinsä näkyi autioksi heittäneen. Monelle se oli jo kievarin isäntä saman asian kertoa saanut, vaan ei se siihen sentään kyllästynyt... Aina vaan yhtä mielellään kertomaan rupesi ja joka kerta samoilla sanoilla lopettaa muisti: "Johan minä sitä koko ajan sanoin, ett'ei sille hyvästi käy, joka sillä lailla pöyhistelee ja herroiksi muka puettunakin käypi ... ja toteenpahan kävi ... toteen kävi!"

Eräänä lauantaina oli Emma tapansa mukaan kauppijaasen lähtenyt ostoksilleen ja oli hänellä vähän kehruuksiakin kauppamiehen rouvalle ollut. Aivan oli kotoa kahve loppunut ja viinakin niin, ett'ei yhtä sormustimen täyttä ollut aamutuimaansa saanut!... Miten tuo lie niin jäänytkin ... eikä matkamiestenkään muassa ollut tullut tuotetuksi. Kauppijaalta oli Emma sitten hakemaan lähtenyt kehruustensa päähän ... tai jos ei sillä lailla antanut ja sakottamista pelkäsi, niin olihan sillä siksi kotitarpeinaankin, että muutaman hallin verran räkkäisi.

Niin se oli sitten konttiselässä köpittämään lähtenyt ja tyttönsä Tuuteroon siksi ajaksi tuonut, kunnes illempana koteutuisi. Puolessa taisi jo päivä olla, kun Emma kirkolle pääsi ja siinä se oli kuhnaissa, kähnäissä yhä nyrynyt, että vasta iltapuolella lähtemään oli valmistunut.

Hyvin se sinä päivänä pyrysi ja lunta juoksutti, ett'ei järvitiellä kauan jalaksen jälkiä erottanut. Ylänteellähän se tie kyllä vähän oli, niin että juuri sitä jalkakopelolla päässyt olisi, jos selvillään olis ollut. Vaan kauppijaan pirtissä oli Emma jo pitkät ryypyt ottanut eikä ollut huolinut, vaikka pidätelty oli ja Mattilan emäntäkin oli sanonut, että hänen reessään kyllä huomenaamulla pääsisi, vaan ett'ei hän tuommoiseen nöyrään Jumalan-ilmaan hirvinnyt yön selkään lähteä. Ei kuin nauranut oli ja tallustamaan lähtenyt järven poikki tikkatietä myöten...

Sitten ei koko ihmisestä mitään tiedetty eikä kaivatakaan oikein älytty ennen kuin Elli, joka Tuuterossa oli yötä ollut, aamulla Matleenan kanssa kinosten halki kotiinsa porasi ja oven telkeessä näki. Kirkonkylälle Emman yöpyneen luultiin ja päivemmällä palaavan, vaan kun aurinko nousi ja sydänpäiväkin kohta käsissä oli eikä Emmaa kuulua alkanut, niin silloin Tuuteron Antti jo päätään puisteli ja kodan eteisestä suksensa nouti.

"Käyn mä häntä Mattilasta tiedustelemassa ... on kai Mattilan emäntä eilenkin voin viennissä ollut ja tottapa se jotakin tiennee!..."

Niine puheineen oli Antti lähtenyt ja vasta pimeällä takasin palasi. Jo Antin silmistäkin emäntä selvään huomasi, ett' ei asian laita hyvin ollut. Oikeassa hän olikin: eilen illalla oli Emma kirkolta lähtenyt ja lähteissään jo vähän ropeissaan ollut. Muuta ei hänestä tiedetty ... tänä aamuna oli Mattilan emäntä palannut, vaan ei hän Emmasta mitään ollut nähnyt... Täytyi olla erityinen Luojan onni, jos Emma menneen yön aikana henkensä jaksoi pitää, kun navettaakin vasten oli räystäiden tasalle kinostanut...

Ei tahtonut Elli sinä yönä unta saada ja vaikk'ei hän asiaa vielä oikein älynnytkään eikä äitiänsä erittäin rakastanut, se kun aina pieksi ja äystäsi, mutta oudolta se sentään tuntui ihan yksinäiseksi maailmaan jäädä ... isättömäksi ... äidittömäksi näin pienenä .. ja kun sisaruksiakaan ei ollut eikä ystäviä muita, kuin Tuuteron Matleena ja Kantolan Saara ja ... Pertti! Vedet ne monestikin yön kuluessa silmiin herahtivat ja ääneenkin olis itkeä tahtonut, joll'ei sekin olis pelottanut, että talonväki herää. Isännän piti saada rauhassa nukkua, että aamulla varain Kantolan rengin kanssa jaksoi äitiä hakemaan lähteä...

Kotvasen oli Tuuteron Antti kumppalineen hakea saanut ennen kuin metsän laidassa oli mustan ryyhäkkeen huomannut. Sitä kohti he molemmat olivat hiihtämään lähteneet ja kun kuusen juurelle olivat tulleet ja lunta sompasauvalla peuhauttaneet, niin siinä makasi Emma kontti selässä ja köntistynein jäsenin. Pari rauduskoivua oli Antti metsän syrjästä kaatanut ja oksittuaan niistä paarin tapaista tehnyt... Ja kun sitten olivat Emman niiden päälle nostaneet, niin tyhjä hallin pullo oli sylistä hangelle pyörähtänyt... Siitä oli Emma itseään lämmittää koettanut ja sitä tehdessä polanteelta eksynyt.

Kartanolla olivat Tuuteron emäntä ja lapset ja Elli odottamassa, kun Antti Kantolan rengin kanssa vihdoinkin palasi. Oikein veren kulku Elliltä tyrehtyi, kun äitiänsä kalpeana ja jäisenä tuotavan näki. Pirttiin hänet emäntä veikin ja akkunasta hän sitten katsoi, kun kontin viilekkeet poikki leikattiin ja selästä kontti otettiin ... ja äiti paareilla riiheen vietiin ... tönkkönä ja kontistuneena niin kuin Elli hänet sen jälkeen unessakin usein oli näkevinään... Hyi, kuin se pelotti ja selkäpiitä myöten niin kylmästi aina värisytti!...

Semmoinen se oli Emman loppu ollut ja paljo siitä siihen aikaan kyllä puheltiin. Moni se häntä säälitteli ja Elli parkaa olletikin, mutta eipä heistä yksikään kyennyt tyhjäksi tekemään, mitä uusi pastori oli ruumissaarnassaan Emmasta sanonut.

"Olkoon tämäkin taas tuores ja varottava esimerkki meille kaikille siitä, että juomaria ja irstaista ihmistä ei Jumala armahda eikä hänelle laupeutta osota ... vaan kovasti lankeaa hänen vihansa rikoksentekijän ylitse, että se hänet juuri teossa saavuttaa ja kadotuksen täydelliseksi tekee."

Näin oli uusi pastori sanonut, joka vasta oli pitäjään tullut ja innolla työhönsä ryhtynyt. Tottapa sen pastori mahtoi paraiten tietää, joka oli Helsinginkin koulut käynyt ja luultavasti itse aina yhtä hyvästi ja säädyllisesti elänyt, kuin täälläkin oloaikanaan... Mitenkäpähän muutenkaan olisi niin kauniisti saarnata osannut ja vertausten kautta!...

Mökin oli kirkonkylän kauppijas Emman veloista ottanut ja kun ei ostajaa vielä ollut löytynyt, oli laudat akkunoihin lyöty ja ovi telkimellä salvattu. Huonekalut ja vaateryökyt myötiin kaikki tyyni eikä Elli äitinsä perintöä muuta saanut, kuin mikä päälle jäi ja mitä muuten oli äidittään oppinut...

Tuuteroon hän kernaimmin jäädä olisi halunnut taikka Kantolaan, jossa jokukaan tuttu oli, mutta kun kyläjäs ei Tuuteron Antille ruokkorahoja suostunut Ellistä maksamaan eikä Antin ilmankaan kannattanut pitää, pidettiin ruotitasaus. Ja kun pastorin ehdotuksesta kerran oli suostuttu siihen, että Elli Mattilaan ruodille pannaan, niin minkäpä sille Ellikään voi... Täytyi vaan mennä, mihin pantiin ja mistä leivän sai!...

Itkien Elli Tuuteron isännältä jäähyväiset otti ja emännältä ... ja Matleenalta ja ääneen se jo kartanolla pääsi, kun Mattilan renki hänet viereensä reslarekeen nosti ja pistokkaalla liinakkoa sivalti, että reki oli lähteissä nurkkaan lentää. -- -- --

* * * * *

Kymmenen vuotijas oli Elli, kun äitinsä menetti ja ruotilaiseksi Mattilaan tuli. Ei hän vielä sanottavaan työhön kyennyt, mutta lasta soudattamaan, pottuja rapailemaan ja muuhun semmoiseen oli Elli Mattilan emännän mielestä ihan omiaan ... ja tottahan jotakin tehdä piti, että edes ruokansa ansaitsi.

Ikävältä se Ellistä tuntui, kun äkkiä näin oli vapautensa menettänyt eikä ulkona saanut juosta ja mäkeä laskea ... ja hiihdellä, niin kuin ennen oli saanut äidin eläessä tehdä... Pirtissä piti hikisenä päiväkaudet istua ja jalallaan lasta soudattaa ja pottuja kuoria tahi lankaa keriä. Ei se silloin kumma ollut, jos itkemäänkin ensimmältä mieli, ja kun yksin lie ollut eikä emäntä nähnyt, niin valloilleen täytyi itku päästää ja pikku Erkin kanssa yhtä rintaa nyyhkyttää, että sydäntä helpottaisi ... ja aina se toki hiukan helpottikin!...

Pastori se usein Mattilassa kävi emännän kanssa puhelemassa ja isännän, sillä ei se herrasväen kanssa viihtyvän näyttänyt. Lie tuo sekin asiaan vaikuttanut, että Mattilankin emäntä oli hänen iltahartauksissaan käymään ruvennut ja isäntä kanssa. Pirtinpää-kammarissa ne sitten aina istuivat ja vakavista asioista keskustelivat ... ja kahvea joivat. Kuului sieltä välistä tupaankin muutamia sanoja, vaikk'ei varta vasten kuunnellutkaan... Hiljalleen kun kätkyttä jalkoterällään liekutteli ja lankaa keri, niin mihinkäpä siinä korvansakaan pani?...

"Kuka? Miksi se pastori häntä nimitti?" kuului emäntä utelijaasti kysyvän.

Ei Elli kuullut, mitä pastori siihen vastasi, hän kun aina hiljempaa puhui ... mutta emännän ääni se paremmin kuului.

"Vai niin, vai niin ... semmoinenko se Ellin isä sitten on ollutkin!... Ja semmoisen lopun sai, Jumala siunatkoon meitä! ... revolverilla ja omissa huoneissaan vielä!"

"Niin, ja juuri sen vuoksi, sanon minä", pastori puhui innoissaan äänekkäämmin, "juuri sen vuoksi on se meidän kristillinen velvollisuutemme koettaa ajoissa lapsessa tukahuttaa kaikki perityt taipumukset ja Jumalan avulla koettaa hänestä kasvattaa Hänelle otollinen ja kuulijainen palvelija. Muistakaa, hyvä emäntä, niin pian kuin oireitakaan näihin pahoihin sekä vilppiin ja valeesen tavataan, ovat ne heti kohta pois nykästävät, ett'ei ohdakkeet ja rikkaruoho nisujen kasvua tukehuttamaan pääse!"

Niin puhui pastori ja kohta sen perästä poislähtöä teki. Pirtin läpi mennessään hän lempeästi Ellille hymyili ja Luojan siunausta toivotti, että hyvänä lapsena pysyisi ja katkesmuksensa selväksi lukisi.

Emäntäkin ehätti sanomaan, että Elli kerintänsä heittäisi ja kaapin hyllyltä "Möllärinsä" ottaisi... Sitten he molemmat, isäntä ja emäntä, pastoria ulos saattamaan menivät. Pojatkin olivat rantteella vai missä he lienevät olleet ja niin jäi Elli yksinään pikku Erkin kanssa.

Hyllyltä hän katkesmuksen polvelleen otti ja ajatuksissaan sen aukasi. "Kymmenet käskysanat" ne siinä eteen pyörähtivät ja tietämättä silmät neljänteen lipuivat... Siitä hän sitten pastorin äskeiset sanat muisti ja emännän huudahtukset... Minkälainen se hänen isänsä sitten on ollut, ja kuka ... ja missä?... Eikä tahtonut sinä päivänä Ellin työstä mitään tulla ja emäntä jo kummastellen kysyi, että mikä häntä vaivasi. Vaan siitä Elli yhä surkeammaksi kävi ja itkun hyöky kurkusta pääsi, ett'ei heretäkään ollut. Emäntä se silloin jo kovemmasti ärähti, että mitä hänessä tyhjää ruikuttaa ... iso tyttö ... ilman syytä, ja kun Elli ei siitäkään herennyt, otti emäntä käsipuolesta ja ovelle talutti, että "mene pihalle mokoma uikuttaja ... ja muista tullessasi tuoda puita takkaan!" -- -- --

Ahkerana istui Elli Mattilan pirtissä ja karsinaloukon rahilla pottuja puolisiksi kuori. Kirkolle oli isäntä emäntineen lähtenyt ja Elli taas kotimieheksi jätetty, kun piiatkin olivat ulkotyössä eivätkä keittämään joutaa tahtoneet. Sangollinen oli Ellille pottuja heitetty ja niiden piti puolen päivän aikana kuorittuina olla, sillä emäntäkin varmaan jo siksi koteutuisi eikä silloin tekemättömän työn kanssa hyvä ollut.

Vikkelästi Ellillä sormet liikkui ja yhtenä kaikuna kuului raaputus potun kylkeen ja kopsaus kiulun laitaan, ja aurinkokin pilkisteli niin hymyilevänä pirtin ja vaateluhdin solasta, että jo keväältä tuntui ja käsiselkiä lämmittämään mieli.

Ja keväthän jo sentään olikin. Pirtin ja navetan kupeilta oli lumi jo sulanut, että maa oli paljastunut ja päivänpaisteesta kuivaksi kihahtanut ... ja tallin takana rantteen poikki juosta loritti kevätpuro, joka tulvavettä jo jokeen keräili. Vettäkin siinä oli niin paraiksi, että talon Kallen ja Jannen vesimyllyjä hyväisesti pyörittää poruutteli.

Siellä ne nytkin olivat myllyjään käyttämässä ja olipa Reetakin, talon ainoa tyttölapsi, lähtenyt sinne veljiänsä sulkujen laitannassa ja koskenperkkuussa avustamaan. Ikävä sinne Ellilläkin oli ja mielelläänhän sinne toisten kanssa mennyt olisi, jos joutanut olisi... Täytyi sitä sentään kesken työnkin aina raatteelle päin vilkasta, ett'eikö niitä näkyisi ... vaan tallin takana ne olivat, Reeta vaan kepin kärellä näkyi puron rantueita puhdistelevan...

Aivan hän siinä taas oli lapsen soudattamisen unohtaa ja kätkyt jo seisahtaa kerkesikin, mutta silloin Erkki peitteen päältään potkasi ja ukisemaan rupesi... Erkillä olikin se ainoa paha tapa, että kun kerran itkemään ratkesi, niin koko rupeaman jaksoi äänessä olla eikä edes painuksiinkaan tullut... Tästä se isäntä jo päätteli, että lukkari siitä Erkistä tehdään, kunhan joutuu ... mutta ei Elli hänen lahjoistaan ollenkaan pitänyt. Säikähti hän nytkin, että joko tuo taas rupesi ... vaan siihen se kumminkin asettua alkoi, kun lujasti liekuttaa jaksoi ja hussata ja aa-a'ta...

Mutta silloin astuivat sisään Janne ja Kalle ja oikein uhalla kiistelevän näyttivät.

"Minun myllyni pärinä se pirtin edustalle kuului", sanoi Janne ylpeästi.

"Elä valehtele ... minunpaan! ... kysytäänpä Reetalta!" Kalle se aina Reetaan turvautui, sillä Reeta oli tavallisesti hänen puolellaan.

"Kysy sinä Reetalta ... en minä lapsista!"

"Lapsista! Mikähän tuota itsekin olet sitten", pilkkasi Kalle.

"Pojat, olkaa toki hiljempaa... Erkki herää!" ... supatti Elli säikähtäneenä kätkyttä heiluttaen ja toimessa hussaten.

"Herätköön melkeensä!... Mitä se minua piikittää."..

Kalle oli jo nälkäynyt ja kaapille voileivän ottoon meni. "Eipä mahda sinuun ... vaan minuun se kuuluu, sillä jos Erkki herää, niin kenen se on syy, ett'en pottuja aikanansa kuorituksi saa ... hääh?"

"Hääh, härkäpä se oli, sanoi Kukkolainen vallesmannille?... Olenko minä sinua kuorimasta kieltänyt?" Kalle rassasi kaapin lukkoa, vaan kun ei auki ruvennut saamaan, niin kengänkannalla oveen potkasi. "Tuletko aukasemaan, Elli, vai mitenkä?"

"Kalle, soh! ... elä nyt lasta herätä!"

Elli kiiruhti Kallelle ovea aukasemaan.

"Ei, vaan lähdepäs, Elli, meidän myllyjä rantteelle katsomaan!... Et sinä usko, kuin ne sievästi pyöriä lorittelevat ... aivan pirtin ovelle se kuuluu."