Part 1

EMMALAN ELLI

Kirj.

Kasimir Leino

Porvoossa, Werner Söderström, 1880.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa.

I.

Emmalaksi sitä kutsuttiin tuota punaiseksi maalattua mökin pahaista mäkirinteessä maantien varrella. Sillä nimellä se oli käynyt aina siitä päivästä asti, jolloin Ellin äiti tyttöineen siihen muutti ja seinämät punamullalla punasi ja akkunalaudat valkasutti.

Oli sitä moni alussa oudostellut ja kyytipojaltakin kysässyt, kuka sen tuon Tuuteron Antin mökin nyt oli ostanut ja tuolla lailla komistanut. Vaan kun kyytipoikakaan ei muuta tiennyt, kuin että olipahan muudan lapsen-saanut vaimonpuoli tuolta "alhaalta päin" ja että Emmaksi nuo on tuota hokeneet, niin eivätpä ne kulkijatkaan siitä kovin paljo viisastuneet.

Koettivathan ne kirkonkylälläkin kestikievarin isännältä ja kauppamieheltäkin tiedustella, mikä ja mistä se Tuuteron mökin ostaja oli, vaan lihjaan meni sielläkin yritys. Ei sitä sen paremmin tiedetty, kuin että Emma sen nimi oli ja alhaalta kai se kotoisin oli, koskahan se sieltä päin tänne tuli.

No, vaan ei suinkaan se kirjoittakaan?... Tottapa sillä lie muuttokirja ollut, jossa nimi kyllä lyhentelemättä seisoo ja kotipaikka...

Oli kaiketi sillä se, eipähän ilman, ja minkäpähän muunkaan vuoksi suoraan pastorin luo ajoi, sillä hevosella se tullut oli ... oikein kyydillä! Ja pastorihan se oikeastaan taisi ollakin, joka sille Tuuteron Antin mökin toimitti ... sen luona ne kaupat kumminkin oli tehty ja ehdot sovittu. Tottapa sen pastori mahtaisi nimenkin tietää, vaan mikäpä sitä varta vasten utelemaankaan...

Tähän ne saivat tyytyä matkustajatkin niin hyvin kuin kyläläisetkin, sillä ei sitä pastoriltakaan tiedustelluksi tullut, Emmaksi sitä joka paikassa näillä seuduin kutsuttiin tuota alhaalta päin tullutta ja siitäpä se sitten mökinkin nimeksi Emmala johtui.

Kummallinen se muuton oli tuo "Emmalan emäntä." Ei se juuri työtä tekevän näyttänyt -- olihan muka pastorin lapsille ja vallesmannin rouvalle vähän ompelevinaan -- siinä kaikki! Vaan kylää se kyliä laukkasi, enimmiten pappilassa, vaan joskus kauppiaassakin ja muualla, kun kahven ostoon tuli. Ja tyttö sillä aina piti muassa olla ja sitä se vasta hyväili ja hemmotteli, ett'ei tiennyt minkälaisiin vaatteihinkaan Ellinsä ehittäisi. Läninkikin se piti olla helmoista ja takaa päin niin helsingisti nypätty ja laskutettu, ett'ei vallesmanninkaan vanhimmalla röökinällä hetikään sillä lailla, ja lyhyt se sitten oli, että iletti, kun polviin asti paljas olis näkynyt, ell'ei sukanvarsilla toki olis peitellä koittanut.

Millä se oikeastaan eli tuo Emma, sitä ei niin varmaan tiedetty. Mutta tienannut se ei edes suoloikseenkaan, saatikka sitten vihtoriiniröijyiksi ja puhvihameiksi. Oli sillä kellokin olevinaan ja kultaisiksihan tuo periä väitti, vaan sekö tuon sanojakaan uskoi, koskahan "kissankäpälää" ei näkynyt!...

Kievarin isäntä se usein uutisia kuuli, ja semmoisiakin, joita muut eivät, postimies kun aina siitä kautta kulki ja se se kyllä maailman asiat tiesi. Hänpä se nytkin kertoi, että pastorille joka kuukauden päästä postissa rahakirje tuli tuolta alhaalta päin -- "ja Oulun temppeli tuossa päälläkin näkyi seisovan", sanoi postimies, ja kun kerran sen verran vihiä sai, niin kyllähän ne sitte loput selvesi, jolla lie silmät päässä olleet; sillä ei suinkaan niitä pastori mistä kantanut, eipähän se ennenkään ... ja näkihän sen siitäkin, kuka se saakut sai, että Emmalan emännällä niihin aikoihin aina pastorille asiaa oli ja kohta sen perästä kirkonkylälle ostoksilleen tuli. Niin että saipa mistä tahansa, vaan omistaan se ei elänyt!...

Leutoa sillä elämä oli ja tytöllä kanssa, mutta sitä ne kyläläiset katsastaa aikoivat, että kauankohan tuotakin hyvää kestää mahtaa, sillä eihän se aurinkokaan aina samalta syrjältä paista ... ei ainakaan ennen paistanut, mitä tuo nyt ruvennee tekemään.

Eikä se kovin kauan paistanutkaan, ei niinkään kauan, kuin kylällä luultiin.

Omin varoinsa oli Emman tyttö jo kävelemään oppinut, ensin pirtin poikki äitinsä luokse haikaroiden, vaan sitten kesäsydännä jo Emman jälessä kirkollakin teputteli. Sievä lapsi se oli, se täytyi kauppijaankin rouvan myöntää, ja niin sillä oli ylpeä käynnin tyyli, että isommallekin olis välttänyt. Suuret ja kirkkaat olivat silmätkin ja tukka tummissa suortuvissa.

Mutta mikä lie sitten tullut, koskahan Emmalassa elämä peräti muuttui ja kauppamiehestäkin kahven haku väsäysi. Mattilan emäntä oli omin silmin nähnyt, kun Emma Pyörteessä ruukilaisille oli kirkkovaatteensa kaupannut ja silkkihuiviaankin tarjotellut, vaikk'ei ostajaa löytänyt.

Suorempi oli pikku Ellilläkin hameen helma, kun äitinsä jälessä taas kirkolle ilmausi. Eipä nyt rimpsutkaan haittaavan näyttäneet. Sillä kertaa oli kellonperät vielä Emmalla kaulan ympärillä ollut, vaan Kautisten Liisa, joka varta vasten oli samalle penkille saarnastuolin juureen tukkeunut, intti kiven kovaan, että hakasessa oli toinen pää kiinni ollut eikä kelloa näkynytkään. Muistipahan se ennen aina kelloaan kirkossa katsoa ja muiden nähden, vaan eipähän nyt...

Ei sieltä sen viikon aikana vielä erikoisia kuulunut Emmalastakaan muuta, kuin että pastorissa se oli Emma käynyt ja kelkalla perässään kangaspuita vetänyt. Pappilasta se oli loiminlangatkin saanut ja kauppijaalta velkakaupalla kuteita hakenut.

"Täytyypähän sen mampsellinkin muiden ammattiin", ilvehti kievarin isäntä, "Johan minä sanoin, että eipä se ennen päivä kauan samalta syrjältä paistanut ... ja toteenpahan kävi, toteen kävi!..."

Hyvillään näytti kievarin isäntä olevan, kun oikein oli arvannut. Ja hyvältähän se välistä tuntuu, jos vähäisessäkin voitolle pääsee, jos varsinkin on kylällä puhunut ja ennustellut. -- --

-- "No oli se, uskokaapa jos tahanne!"

"Mikä oli? missä se oli, Liisa!"

"Vaskesta se oli, vaikka mitä puhutte. Kyllä kaiketi sen minä paremmin näin, joka vieressä istuin!"

"No, saattoipa olla, enhän minä niin vastustakaan ... mutta mihinkään tuo ne myöpi sitten?"

"Sitä en tiedä, vaan vaskesta sillä Emmalla nykyään näkyy 'kultasormus' olevan, sen minä selvään erotin, kun se virsikirjan lehtiä käänteli. Ja tottahan sen jokainen huomasi, että kellonperätkin olivat kadonneet ... unohtuneet muka! ... menköön -- pellolle valeensa kanssa koko mokoma!..."

Ja Kautisten Liisa oli oikein kiihotuksissaan. "Ilkeävätkin vielä vastaan janata, vaikka toinen vieressä istuu... Lie nuo silmät vielä muillakin päässä ... ja semmoiset, kuin Mattilankin emännällä..." Tämän kuiskasi Liisa Tuuteron Kaisalle, jolla oli vähän vanhaa känää Mattilan emäntää vastaan siitä lähtein, kun siinä talossa oli piikana ollut.

Tosi kaiketi se sitten oli, mitäpäbän Liisakaan tuosta olis valehdellut?

Eikä Emmaakaan hyvin usein kylän juoksussa enää tavattu. Ja kun joskus kävi, niin kangasta sillä joka kerta kaupaksi oli ja hyvää olikin, nelivartinen olletikin. Oli se Mattilaankin kerran tullut ja tyttökin oli jälessä ollut. Mutta kovin näytti jo vaimo-parka nattauneelta ja lamauneelta, eikä sitä korvakuulona uskoisikaan, kuinka ihminen talvikaudessa muuttua saattaa, vaan kun omin silmin näkee, niin mihinkäpä siitä päässeekään. Posketkinhan tuolla olivat niin luiseviksi käyneet ja silmänkin alukset mustuneet.

Samaa sanoi Kautistenkin Liisa. Ja olipa se vähän siltäkin tuntunut, että paloviinalle se oli heillä käydessään haiskahtanut, vaikka "hoktnannia" ottaneensa oli sanonut, kun muka sydän-alaa niin oli ellostellut ja ry'ittämäänkin ruvennut. Eihän tuo matka erin pitkä Kapakka-Sussun luo ollut ja pianhan siellä kävi. Ry'ittänyt muka! Kaikkiapas! Eipähän rykässyt kertaakaan heillä ollessaan, niin vielä kai ... uskokoon sen valeita, joka tahtoo, vaan Liisa ei vielä niin kouho ollut ... elköön luulkokaan!...

-- -- -- Muutamana iltapuhteena syystalvella, kun Tuuteron Antti Emmalan luona oli sattunut käyräpuiden haussa olemaan, oli pastori rouvineen mökin eteen ajanut ja jalkasessa veräjältä pirttiä kohti käynyt. Mökissä oli silloin jo pimeä ollut, vaan lapsen kitinä sieltä kumminkin oli kuulunut.

Tovin oli pastori koputtaa saanut ennen kuin sisästä oli karjastu: "mikä siellä yösydännä semmoista ryskettä...?"

Siihen oli pastori vastannut, että hän se oli rouvineen Emmaa tullut katsomaan ja työtä antamaan; vaan rouva ei ollut mitään virkkanut. Hetkessä oli Emma oven auki riipassut ja siitä suun täydeltä haukkua alkanut ... pastoria ja pasturskaa, että ne muka ovat hänen rahansa pitäneet ja lakkariinsa tukkineet.

Rouva oli säikäyksestä ollut selälleen romahtaa, vaan pastori ei ollut muuta virkkanut, kuin että "humalassahan se heittiö on!" ja mennessään huoahtaen lisännyt: "Vaimo-raukka on ruvennut juomaan; häntä pitää koettaa pelastaa." Veräjälle kun oli päässyt, oli vähällä potellilla selkäluuhunsa ollut saada, vaan sivu se kumminkin oli mennyt ja lumeen tupsahtanut. Vielä jälkeenkin oli Emma ovelta säkönyt ja vasta sitten, kun hevonen jo oli näkyvistä kadonnut, oli hän suunsa tukennut ja ovensa kiinni räikäsyttänyt.

Sen perästä ei Emmaa pastorin luona nähty eikäpä paljo muuallakaan. Jo se nyt kylälläkin tiedettiin, mikä se elämän muutoksen oli Emmalassa aikaan saanut; kievarin isäntä sen oli postilta kuullut ja häneltähän se pian muillekin kuului, ett'ei rahakirjeitä "alhaalta päin" enää tullutkaan ... ei silloin eikä koskaan jälestäkään. Niitä rahoja se Emmakin siis oli tarkottanut ja pastorin syyksi humalapäissään sen pannut. Kumma vaan, että se pastorikin kehtasi tuota Emman rykälettä passata... Olisi hänen heittänyt omille hoteilleen ... oma syynsähän tuo oli, mitä hän uskoo herrasmiehiä ja muita puotilaisia ... on se ennenkin nähty, mikä siitä on tullut!

-- Kevättalvella kun rahtia vetää alettiin, oli Emma kauppijaan luona käynyt ja mökkinsä päälle rahaa ottanut. Kaupungista oli sitten rahtimiesten muassa viinalekkerin tuottanut ruokaryypyikseen muka, mutta lie tuota mennyt särpimenäkin. Eivät ne matkamiehetkään Emmalan sivu ajaa malttaneet, kun se kerran tiedoksi tuli, että nassakoittain sinne viinaa tuotettiin.

Eihän tuo siltä mikä salakauppa ollut, jos lämpimikseen ryypyn otti rahansa edestä ... ja jos kaksikin.

Talvikauden ne tuonne joen latvoille olivat tukkia vedättäneet ja kun vedet aukesi ja jää lähti, niin eripä nousi elämä Pehkolankin kylässä. Alkoi niitä sitten miehiä solua likeltä ja kaukaa, huonoa ja hyvää. Nahkalaukut niillä tavallisesti selässä oli ja pieksuissa varret niin pitkät, että housujen asian ajoivat.

Joen latvoilta ne yksitellen ja irrallaan myötävirtaa tukkeja alaspäin uittelivat, vaan suvannoille kun tultiin ja aukeammille vesille, niin silloin se vitsojen väännäntä alkoi ja lauttojen laitanta. Olihan se nyt höyryaluskin saatu, joka tukkilauttoja järven yli vuovasi, ett'ei miesten ja hevosten tarvinnut ankkurin kanssa rissata ja köyden avulla eteenpäin kelata. Vaan työtäpä sitä siinäkin oli, että järvivesille haalautua tukkinsa kanssa ja ennen kuin niin pitkälle tultiin, oli monta kovaa koettu ja monet markat näille seuduin jääneet.

Ja hyväpä se näin rahattomana aikana olikin, että toki tukkityötä piisasi. Eiväthän ne kyllä niin rapeasti tämmöisinä aikoina maksaneet, kun tiesivät, että saapi niitä miehiä vähemmälläkin; mutta tyytyä siihen nyt sai, sillä eihän sitä keskellä vuotta rengiksikään... Kesämiehiähän ne jotkut ottivat, vaan hyvinpä nuo nekin vähän maksoivat eikä sitä mielellään juuri olis ruokapalkoillekaan ruvennut.

Reipasta joukkoa se muuten on tuo tukinlasku-väki. Ei niitä suru painavan näyttänyt, kun ne keksi kädessä tukin päällä keikailivat ja laulaen myötävirtaa viilettivät. Sai siinä pölkky parastaan panna ja ympäri pyöriä, mutta elähän, että niillä jalat olis livistäneet tai ruumis tasapainostaan horjahtanut. Nuorempia se kyllä välistä äkki tapasi, että virrassakin saivat huppuroida ja porskuttaa, vaan opiksi se heille oli ja varotukseksi.

Eivätkä ne köyhyyttään kesäissä aikana valittele nuo tukkipojat, vaikka talvella sitten, kun kesän tienestit loppua alkavat, nälkä suolissa viileksii ja Matti taskussa asuntoa pitää. Kuin olla niin olla, ne sanovat ja yhtä mieltä ne siinä ovat, että tukkimiehellä pitää ruokko olla hyvä. Voita ja viilipyttyä ne tavallisesti taloon tullessa kysyvät ja kahven ja viinan ne laittavat vaikka kaupungista asti, jos eivät likempää saa; maksoi, mitä maksoi, vaan olla sitä pitää.

Tänä kesänä sitä kaupungista asti ei haettukaan, siltä Emmalasta sitä kyllä sai ja kahvea kanssa. Pyhäiltoina ne tavallisesti tanssit laitettiin Mattilan pirttiin tai muualle, ja tanssipaikalta aina Emman mökille ryypyille lähdettiin. Ei se tanssi mielestä muuten käynyt ja niinpä ne tytötkin toisilleen kuuluivat puhuvan, että silloin ne pojat lystimmillään olivat, kun paraiksi voiteessa olivat ... ei niin, että pilalle asti, vaan noin uudella karvalla...

Joivat ne usein päihtymyksiinkin asti ja joskus tappeluakin hieroivat Emmalan pirtissä korttia lyödessään, silläaikaa kun liedellä kahvipannu pörräsi, että puolikuppiset kellonkaupan harjakkaisiksi saataisiin. Vaan pian siitä kinasta tavallisesti loppu tuli, kun Emma kauhtua kerkesi. Selkäpiitä myöten se oli Soivionkin Anttia luudan varrella vedellyt, että läiki vaan ... eikä se herja pelätäkään älynnyt.

Mutta kun ne taas lie hyvälle tuulelle sattuneet, niin silloin ne emäntääkin juottivat ja pikku Elliä polvillaan hypittivät ja viinansekaisesta puolikuppisestaan väkiseltä hänenkin suuhunsa kaatoivat. Ja Elli se silloin potki ja itki, minkä suinkin jaksoi, vaan se niitä vasta nauratti ja yllytti vielä tupakankin savua silmiin puhaltamaan. Tätä ei Elli koskaan sietänyt, sen ne kyllä tiesivät, mutta eivät ne sentään hevillä heittäneet ennen, kuin Elli kynsimään ja käsiselkiä puremaan rupesi, että viimein heretä täytyi ja loukkoon viilettää koko tyttö.

Jos siihen rytäkkään äiti sattui ulkoa tulemaan, niin heti ne Ellin päälle kieliä alkoivat, että kissanpentuko teillä on vai mikä, kun se tuolla lailla kynsii. Eikä äitikään sen enempää tiedustellut, riipasi vaan kolmisen varpua luudan tyngästä tuolta oven suusta, veti tytön käsipuolesta karsinaloukkoon ja halustaan piiskasi, että hameetkin pölisivät.

"Häh, vieläkö sinä...! häh, kynsitkö sinä...? häh, säilyykö sulta ihmisten silmät, tyttö, häh, säilyykö ... mitenkä?"

Kokihan Elli huutonsa seassa luvatakin ja vakuuttaa, vaan ei se äiti sitä vasten kysynytkään, että niihin vastata olis tarvinnut; muuten se vaan tavan vuoksi ja jotakin sanoakseen äystäsi. Eikä tavallisesti ennen lopettanut, kuin itse väsyi tahi joku tukkimiehistä suuttui ja ärähti, että "täytistäkö se tuosta sikiöstä päiväkauden huudattaa?"

Siihen se sitten aina loppui siksi kerraksi ja Elli sai katua syntiään karsinaloukossa eli kartanolla. Kovin se Elliä useinkin pisteli, kun mielestään syyttömästi selkäänsä sai, vaan kun ulos pääsi ja joen rantaan vedenvalamia kokoilemaan lähti, niin siellä se haihtui ja mieli taas ennalleen tasausi. Jos joku tukkimiehistä vielä sattui rantaan tulemaan ja linttakivillä voileipiä heittämään opetti, niin silloin oli sovinto täydellinen eikä äskeistä enää muistanutkaan...

Vaati pysyi se joskus enempikin aikaa mielessä ja silloin Elli aina uhitteli, että elkäähän huoliko, kunhan hänkin isoksi kasvaa ja äidin pituiseksi, niin tulkaapa härnäämään ja tupakin savua silmiin tuhauttelemaan! --

II.

Emmalasta vähän matkaa kirkolle päin oli maantien toisella puolen Niittylehdon torppa, jossa Tuuteron Antti nyt joukkoineen asui. Niittylehtopa se nyt olikin Ellin ainoa kyläpaikka ja Tuuteron Matleenan kanssa ne päivät hauskasti kuluivatkin, milloin niityllä kukkien poiminnassa, milloin marjassa ja milloin missäkin askareessa.

Kotona ei Elli ensinkään viihtynyt kesäissä aikana, kun ulos pääsi, sillä äiti oli tullut yhä äräkämmäksi eikä juuri koskaan hyvää sanaa Ellille sanonut. Äystäämisellä ja luutavarvuilla se puhui, kuin puhua tahtoi, tahi ei koko tytöstä välittänyt mitään... Olipa tuo missä tahansa, kunhan ei jaloissa ollut matkamiesten ja muiden aikana. Ja useinpa siellä iltapuhteilla, ja pyhän seutuna olletikin, miehiä istuikin kahvenkeittoa odottelemassa tahi rehuryypyillä sydämmyksiään lämmittämässä.

Niittylehdon Matleenan luo se Ellillä matka silloin oli ja olipa siinä ryssän virstan päässä Kantolakin, johon nyt oli uusi asukas tullut. Kantolan Pertti ja Saara ne tuon tuostakin yhteen haettiin ja silloin se vasta riemu riemulta tuntui.

Marjaan kun mentiin ja aitojen yli kiivetessä "kipposia, kapposia" heitettiin, ja kun ropeet oli täyteen saatu ja rinnatusten kotiin palatessa kukkurimarjoja syöskenneltiin ja puheltiin, niin silloin se siltä tuntui, että kesäpä se oli ja lapsuuden aika. Eikä ne silloin surutkaan painaneet eikä edes muistelemaankaan joutanut, että eineeksi oli paljaita perunoita saanut ja kaljaa kupillisen särpimeksi kulauttanut.

Taikka jos toisekseen Kantolan nummella "kiukkasilla" oltiin eli "kurppaa" tuonne ulkoladon eteen pirtin edestä kimpahutettiin, niin mielellään sitä silloin joen rantaankin porskuttelemaan mentiin, että hiki lähtisi. Ei ne muut vielä uida osanneet, kuin Kantolan Pertti ja silläkin piti laudanpalanen vatsan alla olla, jos mieli veden päällä pysyä, vaan lysti se sentään oli kesäsydännä päiväpaisteessa lapsen mielellä polskaroida ja toisiaan kastella.

Pertti se huimapää vasta oli, sen olivat tytöt jo monesti nähdä saaneet. Kun nuottavene lie rantaan sattunut eikä muita näkyvissä ollut kuin tytöt, niin silloin Pertti aina mielityöhönsä käsiksi kävi. Teloiltaan veneen joelle lykkäsi ja keskelle haaralla säärin itse seisomaan asettui ja siitä kun sitten heiluttaa alkoi, minkä suinkin voimat kestivät, niin että vesi kahtaalle aaltoili ja välistä laidankin yli hursasi. Tyttöjä se niin pelotti, että sydän sykkimästä herkesi ja mielellään he huutaneetkin olisivat, joll'eivät näet samalla olisi pelänneet, että muut kuulevat ja Pertti vielä takkiinsakin saattaisi saada. Vaan Perttiä se vaan nauratti, kun vene alkoi heiluttamisen pakosta alas virtaa lipua ... ja mikäpäs hätä hänellä oli, kun soutaa osasi ja huovata ... ja uidakin teljon avulla!... Pian hän taas rannassa oli ja tyttöjen säikkymiselle ilvehti.

"Arvaapas, Elli, mikä minulle Oulusta tuotiin!" sanoi Tuuteron Matleena kerran, kun Elli Niittylehtoon tuli aamukäynnilleen.

"No mikä? Tokanko pää vai -- --?"

"Ei, ei sinne päinkään ... ei se leikkikalu ole eikä muu semmoinen, vaan arvaapas!" Ei malttanut Matleena olla nurkkahyllyyn vilkasematta ja hetihän ne Ellinkin silmät sinne osausivat.

"Niin kirjan, arvasinpahan, eikös olekin tuo punakantinen kirja?"

"Niin, kun näit, vaan et muuten olis arvannut! Sepä se on ... ja tiedätkö sinä mikä kirja?"

"Mistä sen minä ... vai Aapinenko olisi?"

"Etkö tunne kukon kuvasta, Elli? Onko sinulla tämmöistä, hääh?"

"Niinpä kysyy, kuin ei tietäisikään ... mistä se minulla olis?"

Eipä Matleenakaan siihen vastata osannut ja sääliksi hänen kävi Elli raukka, jolla ei edes Aapistakaan ollut ... ei Aapistakaan!

Kun Elli sitten kotiin tuli, niin äidiltään heti alkoi Aapista itkeä, semmoista, jossa oli kukko etusivulla ja punajuovaiset kannet niin kuin Tuuteronkin Matleenan Aapisessa.

"Mistä se nyt tuon sai? Mitä sinäkin muka Aapisella?" Eikä äiti ollut kuulevinaankaan, vaan yhä kovemmin varsiluudalla pirtin rahia lykkäsi ja aina väliin vettä kiulusta ruiskautti.

"Onpahan Tuuteronkin Matleenalla ... isänsä oli Oulussa käydessään tuonut!" Elli ei heittänyt, nyyhkitti vaan yhä ja etusormen kynnellä pöydän laitaa ruoputti.

"Oletko sinä ääneti, tyttö, vai mitenkä?... Minulla ei ole rahaa Aapisiin ja muihin, kuulethan sen!"

Ja kun Elli ei sittenkään kurnuamasta herennyt, niin koppasi äiti uunin päältä syttypäreen ja hosumaan tavotteli, vaan silloin oli Ellikin jo ulkosessa eikä tullut sisään ennen kuin auringon laskun jälkeen.

"Saatan mä häntä kysästäkin ensi kerran kauppijaassa käydessäni", murahti Emma itsekseen ja varsiluudan oven suuhun viskasi ja rahia kuivailemaan rupesi, "joutaahan katsella, niin aina siitä hitunen mieleenkin jääpi..."

Kun Emma ensi kerran kirkonkylällä kävi ja palattuaan konttiansa tyhjenteli, niin sieltäpähän kahvemytyn ja pullojen seasta Aapinenkin lattialle pirahti. Elli oikein ilosta hyppi eikä kiittämäänkään joutanut, sillä Tuuteron Matleenallehan se heti kohta näyttää piti. -- -- --

Keväällä kun teiden tarkastus pidettiin ja kyläntielle uudet virstapatsaat pystytettiin, oli Tuuteron luokse uusi veräjäkin laitettu, ett'ei elukat kujille ja tanhuville pakkautuisi. Siinä se törötti niin juhlallisen näköisenä ja punaisine puola-puineen ihmisiltä tien salpasi. Ulkokyläläisillä siitä varsinkin ristiä oli, niiden kun kirkkomatkoillaan aina piti kärryistä aukasemaan hypätä eikä viitsinyt olisi. Ja kun Tuuteron Matleena sitten pyhäpäivinä veräjän aukojaksi rupesi kirkonmenon ajaksi, niin hyvinpä se heille mieleen näytti olevan ja monikin mennessään lantin heitti.

Elli oli monesti itsekseen arvellut, että sais tuo olla tuommoinen veräjä heidänkin mökkinsä kohdalla... Hyvinhän tuota aukomaan olis joutanut ja välistä ehkä jonkun lantinkin saisi ... ei se äiti kumminkaan koskaan antanut.

Muutamana lauantai-iltana tuli Tuuteron Matleena Emmalaan ja Ellin jo ovelta ulos kutsui. Pirtin kupeella sitä sitten istuttiin ja Matleena näytti niin tolkun näköiseltä, kun Ellille supattaen selitti, että hän huomenna isänsä kanssa kirkolle lähti eikä siis joutanutkaan veräjän aukasuun... Elli saisi huomen-aamulla hänen virkaansa toimittaa, jos tahtoisi... Ellihän se kumminkin paraiten lantit tarvitsi, sanoi Matleena.

Josko Elli tahtoi? Kaikkea se Matleena vielä kysyikin ... sitähän Elli jo aikoja oli toivonut mielessään, että heidänkin luo tuommoinen veräjä laitettaisiin, jossa olis punaiset pylväät ja pitkin puolin puola-puut ja joka itsestään kiinni tulisi ... niinkuin Tuuteronkin veräjä, ett'ei muuta, kunhan auki jaksoi saada.

Pirttiin palatessa oli Elli niin salaperäisen ja oudon näköinen, ett'ei äiti Mattilan emännän kehruuksia kartatessaan saattanut olla kysähtämättä:

"Mitään tuolla Tuuteron tytöllä muka asiaa oli?"

"Olipahan..."

Ei Elli sitä sen paremmin selvittämään ruvennut, sillä mielipä vähän pelottamaan, että äiti kun kuulisi hänellä tienestiä olevan, kopistaisi lantit omiin tarpeihinsa niinkuin tuonottainkin teki, kun pastori kinkerissä antoi.

Seuraavana aamuna jo paljo ennen, kuin kirkkoon mentiinkään, istui Emmalan Elli veräjän suulla odottelemassa. Parastaan oli hän päälleen pukenut ja silmänpesulla oikein rannassa asti käynyt ja hiekalla käsiään hangannut, kun muutenkaan eivät valetakseen ottaneet. Matleena oli jo edeltä kättä varottanut että muista pestä silmäsi ennen, kuin menet, sillä kirkkomiehet ne paljo siihen katsoivat ja muistuttaakin hentoivat, jos likasilmänä veräjällä seisoi...

Jopahan alkoi tuolta Hepomäen kupeilta rattaiden ratina kuulua eikä ne sieltä kaukaista Tuuteron kohdalle kurauttaneet. Mattilan isäntä sieltä kohta emäntineen ilmestyikin ja suuteena istui välissä heidän vanhin poikansa Janne.

"Missäs se Matleena nyt on, kun ei olekaan veräjän aukasussa?" kysyi Mattilan isäntä, kun kohdalle alkoivat päästä ja Elli seposen selälleen veräjän väänsi.

"Kirkolle se isänsä kanssa..."

Eikä Elli kerennyt oikein vastatakaan, kun isäntä jo lakkaristaan lantin tien viereen heitti ja hevosta suitsiperistä nykäsi, Kohta ne jo olivatkin kappaleen päässä, vaan Janne se yhä koetti niskojaan taivutella ja jälkeensä katsoa.

Alkoi niitä pian muitakin tulla ja Ellillä oli työtä täysin tarpein veräjää auki vängätessä ... kiinni se kyllä itsestään tulla luijotti. Muisti se Elli senkin, mitä Matleena eilen oli pirtin kupeella varottanut, että ei pitää veräjää kauan yhteen menoon auki, niin enempi ne sillä lailla antoivat. Vaan eivät ne sittenkään kaikki mitään antaneet; moni niistä antamattakin sivu ajoi ja peltoja oli katselevinaan ja muuta puhelevinaan ... ja oli niitä sellaisiakin, jotka kiittämättä vaivat kuittasivat ... ei tainnut raukoilla lanttia ollakaan!...