Part 69

[114] Mutta jos joku hakee riitaa hänen itsensä kanssa, miten hän silloin on menettelevä? Vastaan, ettei hän koskaan ole ottava osaa riitaan, ettei hän koskaan ole saava tilaisuutta riitaan sekaantua. Mutta -- huomauttanee joku -- kukapa voi olla turvattu korvapuustilta tai solvaukselta jonkun raa'an ihmisen, juopon tai vahvan konnan puolelta, joka ensin solvaisee meitä, lopuksi saadakseen huvin lyödä meidät kuoliaaksi? Se on toista. Kansalaisten kunnia ja elämä ei suinkaan saa olla alttiina raakalaisen, juopon tai väkevän konnan mielivallalle, ja kuitenkaan emme voi turvata itseämme tuollaiselta onnettomuudelta enempää kuin katolta päähämme putoavalta tiileltä. Kärsitty ruumiillinen tai suusanallinen solvaus aikaansaa yhteiskuntaelämässä seurauksia, joita ei mikään viisaus voi ehkäistä ja joista ei mikään tuomioistuin voi hyvittää loukattua. Lakien puutteellisuus siis tässä suhteessa saattaa hänet riippumattomaksi; hän on siis ainoa riidanratkaisuja tai tuomari solvaajan ja itsensä välillä; hän on yksin luonnollisen lain tulkitsija ja toimeenpanija. Hän on velvollinen hankkimaan itselleen oikeutta ja on itse se ainoa henkilö, joka voi tuon oikeuden hankkia; eikä mikään hallitus maailmassa voi olla niin mieletön, että rankaisisi häntä siitä, että hän tällaisessa tapauksessa hankkii itselleen oikeutta. En kehota häntä hakemaan tappelua, se olisi vallan nurinkurista; sanon vaan, että hän on velvollinen hankkimaan itselleen oikeutta ja että hän itse tässä tapauksessa on ainoa oikeuden jakaja. Jos minä olisin hallitsija, takaan, että ilman kaikkia noita lakimääräyksiä kaksintaisteluja vastaan, ei koskaan minun valtiossani annettaisi korvapuusteja eikä ihmisiä solvattaisi, ja että tämä tapahtuisi hyvin yksinkertaisen keinon avulla, johon tuomioistuimet eivät saisi sekaantua. Oli miten oli, Émile tietää tuollaisessa tapauksessa millaista oikeutta hän on velvollinen itselleen itse hankkimaan ja mikä esimerkki hänen on antaminen kunniallisten ihmisten turvallisuuden hyväksi. Eipä lujamielisinkään mies voi estää toista häntä solvaamasta, mutta hän voi ainakin estää solvaajaa kauan kerskailemasta solvauksestaan.

[115] S.o. omistamme Jumalalle ihmisominaisuuksia. Suoment. huom.

[116] Plutarkos: Rakkauden tutkistelu. Noin alkoi murhenäytelmä "Menalippos". Mutta Ateenan kansan huudot pakottivat Euripideksen muuttamaan tämän alkusäkeen.

[117] Ihmisälyn luonnontilan ja sen kehityshitauden suhteen sopii verrata siihen mitä olen sanonut tutkistelussani: "Discours sur l'inégalité."

[118] Taikauskon tutkistelussaan, 527. Suoment. huom.

[119] Astun yli hehkuvan hiiloksen, jota peittää pettävä tuhka. Horatius, Od. II, 1. Suoment. huom.

[120] De la Condamine kertoo matkoillaan kohdanneensa kansan, joka ei osannut laskea pitemmälle kuin kolmeen. Ja kuitenkin nuo ihmiset, joilla tietysti oli kädet, usein olivat huomanneet sormensa, vaan eivät osanneet laskea viiteen.

[121] Tämä lepo on tosin vaan suhteellinen. Mutta koska huomaamme suurempi- ja vähempimääräistä liikettä, käsitämme sangen selvästi toisen sen äärimäisistä loppupäistä, joka juuri on lepo, ja käsitämme sen niin hyvin, että olemme taipuvaiset pitämään ehdottomana sellaistakin lepoa, joka on vaan suhteellista. Ei siis suinkaan ole totta, että liike olisi aineelle olennainen, kun ainetta voi käsittää levossa olevana.

[122] Kemistit arvelevat, että phlogiston eli tulen aines on hajaantuneena ja liikkumattomana niissä sekoituksissa, joista se muodostaa yhden osan, kunnes ulkoapäin vaikuttavat syyt sen irrottavat, yhdistävät yhdeksi, panevat sen liikkeeseen ja tekevät sen tuleksi.

[123] Olen tehnyt kaiken voitavani käsittääkseni elävää molekyyliä, mutta en ole päässyt mihinkään tulokseen. Ajatus aistimuksia vailla olevasta ja kuitenkin aistivasta aineesta näytti minusta käsittämättömältä ja ristiriitaiselta. Jotta voisi hyväksyä tai hylätä tämän ajatuksen, täytyisi ensin ymmärtää se, ja minä tunnustan, etten ole niin onnellinen.

[124] Kuka voisi uskoa, ellei olisi todistuksia, että inhimillinen narrimaisuus olisi mennyt näin pitkälle? Amatus Lusitanus vakuutti nähneensä pienen peukalon mittaisen miehen lasiin suljettuna. Julius Camillus oli muka, uuden Prometheuksen tavoin, muodostanut sen alkemian avulla. Kirjassaan "de natura rerum" Paracelsus opettaa tavan tehdä näitä pikkumiehiä ja väittää, että lintukotolaiset, tapiolaiset, satyyrit ja luonnottaret ovat kemian avulla luodut. Todellakaan minä en näe mitä enää olisi vastaisuuden varalle muuta tehtävänä, jos tahtoo todistaa tuollaisten seikkojen mahdollisuuden, kuin väittää elimellisen aineen voivan kestää tulen kuumuutta ja sen molekyylien voivan säilyttää elämänsä hehkuvassa uunissakin.

[125] Minusta tuntuu kuin uudenajan filosofia, kaukana siitä, että väittäisi kallioiden ajattelevan, päinvastoin on tehnyt sen huomion, että ihmiset eivät ollenkaan ajattele. Se huomaa luonnossa pelkkiä aistivia olentoja, ja koko ero ihmisen ja kiven välillä on sen mukaan siinä, että ihminen on itsetietoinen aistiva olento, ja kivi itsetietoisuutta vailla oleva aistiva olento. Mutta jos nyt on totta, että kaikki materia aistii, niin miten käsitän silloin aistivaa ykseyttä tai yksilöllistä minää? Onko se löydettävissä jokaisesta aineen molekyylistä vai aineyhtymistä? Onko minun sijoittaminen tämä ykseys juokseviin vai jähmeihin aineisiin, seka- vai alkuaineisiin? Ei ole luonnossa, niin sanotaan, muuta kuin yksilöjä, mutta mitkä nämä yksilöt sitten ovat? Onko tämä kivi yksilö vai yksilöiden yhtymä? Onko se yksi ainoa aistiva olio, vai onko siinä tuollaisia olioita yhtä monta kuin hietajyviä? Jos jokainen alkuatomi on aistiva olento, niin miten voin käsittää tuota sisäistä yhdenmukaisuutta, jonka nojalla niistä toinen tuntee vallan samaa kuin toinen, niin että kummankin minä sulaa yhdeksi ainoaksi? Vetovoima saattaa olla luonnonlaki, jonka salaisuus on meiltä kätkössä, mutta käsitämme ainakin, että ainepaljouksiin suhtautuen vaikuttavassa vetovoimassa ei ole mitään ristiriitaista ulottuvaisuuden ja jakautuvaisuuden kanssa. Saattaako ajatella samaa aistimisesta? Aistivat osat ovat ulottuvaisia, mutta aistiva olio on jakamaton, yksi. Sitä siis ei voida jakaa, se on kokonainen tai ei mikään: aistiva olio ei siis ole mikään kappale. En tiedä mitä materialistimme tästä sanovat; mutta minusta näyttää, että samojen vaikeuksien, jotka ovat saattaneet heidät hylkäämään ajatuksen, olisi pitänyt saattaa heidät hylkäämään aistimisenkin. Enkä huomaa miksi he, otettuaan ensi askeleen, eivät ottaisi toistakin. Eipä se heitä suuresti vaivaisi, ja koska ovat varmat siitä, etteivät ajattele, miksi rohkenevat väittää aistivansa?

[126] Kun muinaiset roomalaiset antoivat korkeimmalle jumalalleen nimen _Optimus Maximus_, käyttivät he vallan oikeata nimeä. Mutta jos olisivat sanoneet _Maximus Optimus_, olisi nimi ollut vielä tarkempi, koska hänen hyvyytensä johtuu hänen voimastaan; hän on hyvä, koska hän on suuri.

[127] Ei meille, Herra, ei meille, vaan sinun nimelles anna kunnia, sinun armos ja totuutes tähden. 115:s psalmi, 1:nen v.

[128] Uudenajan filosofia, joka hyväksyy ainoastaan sen, minkä se selittää, ei ollenkaan huoli ottaa lukuun tuota epämääräistä ominaisuutta, jota sanotaan vaistoksi ja joka näyttää ajavan eläimiä jotakin päämäärää kohti, ilman että ne ovat saavuttaneet mitään erityistä tietoa. Vaisto on erään etevimmän ajattelijamme mielipiteen mukaan harkintaa vailla oleva tottumus, joka kuitenkin on harkinnan avulla saavutettu. Ja siitä tavasta, miten hän selittää tätä kehitystä, tulee tehneeksi sen johtopäätöksen, että lapset harkitsevat enemmän kuin aikaihmiset. Tämä on niin omituinen paradoksi, että se ansaitsee tulla tarkastelun esineeksi. Laajemmalta puuttumatta tähän kysymykseen kysyn, mikä nimi minun on antaminen sille innolle, millä koirani ahdistelee maamyyriä, joita se ei syö, sille kärsivällisyydelle, jota osottaen se joskus tuntikausia niitä väijyy, sille taidolle, jolla se niihin tarttuu ja heittää ne ulos reiästään sinä hetkenä, jolloin ne pistäyvät esiin mullasta, sitten tappaen ne ja jättäen ne siihen, ilman että kukaan koskaan olisi tuota koiraani sellaiseen metsästykseen harjottanut tai sille ilmoittanut, että juuri siinä piili maamyyriä? Kysyn vielä, ja tämä on tärkeämpää, miksi tuo sama koira ensi kerran, jolloin uhkasin sitä lyödä, heittäytyi selälleen maahan, käpälät kippurassa, ollen täten rukoilevassa asennossa, joka oli suuresti omansa minua lepyttämään? Tässä asennossa se ei suinkaan olisi pysynyt, jos minä en olisi antanut itseäni taivuttaa, vaan jos olisin sitä lyönyt. Mitä! Oliko vallan pieni koirani, jonka syntymästä ei ollut kulunut pitkää aikaa, jo saavuttanut moraalisia käsitteitä, ymmärsikö se mitä lempeys ja jalomielisyys tietää? Minkä saavutettujen tietojen nojalla se toivoi lepyttävänsä minut, täten antautuen kokonaan valtaani? Kaikki maailman koirat menettelevät samanlaisessa tilassa ollen jotenkin samoin, enkä tässä väitä mitään sellaista, jota ei jokainen itse voisi huomata todeksi. Suvaitkootpa filosofit, jotka niin ylenkatseellisesti hylkäävät vaiston, selittää tämän tosiseikan pelkkien aistimusten meille hankkimien tietojen avulla. Selittäkööt sen tavalla, joka tyydyttää jokaista järkevää ihmistä: silloin minulla ei enää ole mitään sanottavaa, enkä enää puhu vaistosta.

[129] Käsitteet ovat muutamissa suhteissa tunteita ja tunteet käsitteitä. Nämä molemmat nimet sopivat jokaiselle mielteelle, joka kääntää huomiomme joko mielteen esineeseen tai meihin itseemme, joissa mielle syntyy. Ainoastaan tämänkaltaisten sielullisten vaikutelmien järjestys määrää kumpi nimi on sopivampi. Jos ensin käännämme huomiomme mielteen aiheuttajaan, emmekä ajattele itseämme muuten kuin vasta harkinnan johdosta, niin tuo mielle on käsite. Jos sitävastoin ulkoa saamamme vaikutelma ensin kiinnittää meidän huomiomme ja jos ainoastaan harkinnan kautta ajattelemme sen aiheuttajaa, on tuo vaikutelma tunne.

[130] Tämän luullakseni tuo kunnon apulaispappi voisi vielä tänäänkin sanoa yleisölle.

[131] "Kaikki", sanoo muuan hyvä ja oppinut hengellinen mies, "väittävät, että eivät ole saaneet uskontoaan ihmisiltä, vaan Jumalalta, ja että he sentähden uskovat (kaikki käyttävät tätä kulunutta puhetapaa)".

"Mutta jos pidämme kiinni totuudesta, jättäen syrjään kaiken imartelun ja kaunistelun, ei laita ollenkaan ole niin. Eri lahkokuntien opit on, mitä sanottaneenkin, saatu aikaan ihmiskäsin ja -neuvoin. Todisteena siitä on ensiksikin se tapa, miten uskontoja on omistettu maailmassa ja miten yksityisihmiset niitä yhä vielä omistavat. Kansallisuus, maa, paikkakunta määrää uskonnon. Tunnustamme sitä uskontoa, jota opetetaan seudulla, missä olemme syntyneet ja saaneet kasvatuksemme. Olemme ympärileikattuja, kastettuja, juutalaisia, muhamettilaisia tai kristittyjä, ennenkuin tiedämme olevamme ihmisiä. Uskontomme ei ole oman valitsemisemme ja harkintamme määräämä. Lisätodistus siitä on se, että elämä ja tavat niin vähän ovat sopusoinnussa uskonnon kanssa; ja lopullinen todistus on vielä se, että inhimillisissä ja vähäarvoisissa seikoissa toimimme uskontomme henkeä vastaan." Charron: De la sagesse, II, 5, 257:s sivu, Bordeaux'ssa v. 1601 julkaistu painos.

Tuntuu hyvin todennäköiseltä, että hyveellisen condomilaisen teologin uskontunnustus olisi varsin vähän eronnut savoijilaisen apulaispapin uskontunnustuksesta.

(Tämä Rousseaun tarkoittama teologi on Bossuet, Condomin piispa. Suoment. huom.)

[132] Tämä selviää monesta raamatunkohdasta, muiden muassa 5:nnen Mooseksen kirjan XIII:sta luvusta, jossa sanotaan, että jos joku profeetta, joka julistaisi vieraita jumalia, vahvistaisi puheensa ihmeillä, niin pitäisi, vaikka hänen ennustuksensa toteutuisikin, kokonaan jättää hänen puheensa huomioon ottamatta ja vielä lisäksi surmata itse profeetta. Kun siis pakanat surmasivat vierasta jumalaa julistavan apostolin, vaikka tämä vahvistikin kutsumuksensa ihmeellä, en huomaa mitä pätevää moitetta voisi heitä kohtaan lausua, jota he eivät voisi kääntää meitä vastaan. Mitä siis tällaisessa tapauksessa on tekeminen? On vaan yksi mahdollisuus: palata järkevään harkintaan ja jättää sikseen ihmeet. Parasta olisi, ettei niihin koskaan olisi turvautunut. Tätä opettaa mitä yksinkertaisin ihmisymmärrys, ellei sitä himmennetä mitä hienoimmilla viisasteluilla. Viisasteluja kristinuskossa! Onko siis Jeesus Kristus ollut väärässä, kun on luvannut taivaan valtakunnan yksinkertaisille? Onko hän ollut väärässä alkaessaan kauneimman puheistaan ylistämällä hengellisesti köyhiä, koska muka tarvitsemme niin paljon älykkäisyyttä ymmärtääksemme hänen oppiansa ja oppiaksemme häneen uskomaan. Kun olette todistanut minulle, että minun täytyy alistua, niin olen luonnollisesti alistuva; mutta voidaksenne minulle tuon todistaa, tulee teidän asettua minun käsitykseni kannalle. Mitatkaa todistelunne hengellisesti köyhän kyvyn mukaisesti, muuten en tunnusta teidän olevan mestarinne oikea oppilas, eikä julistamanne oppi ole hänen oppiansa.

[133] Plutarkos kertoo, että stoalaiset muiden eriskummallisten paradoksien muassa väittivät ristiriitaisessa käräjäjutussa olevan turhaa kuulla molempia riitapuolia. Sillä, sanoivat he, joko toinen niistä on todistanut sanottavansa tai ei ole sitä todistanut. Jos se sen on todistanut, on kaikki selvää ja vastapuolesta on langetettava tuomio, jos se taas ei ole sitä todistanut, se on väärässä ja sen asia on hylättävä. Mielestäni kaikkien niiden menettely, jotka tunnustavat erityistä jumalallista ilmoitusta, on suuresti stoalaisten menettelyn kaltainen. -- Niinpian kuin kukin väittää yksin olevansa oikeassa, niin tulee, valitakseen näin monen puolueen välillä, kuulla mitä kullakin on sanottavaa; muuten menettelee väärin.

[134] Mainittu Bossuetin kirja on nimeltään "Katolisen uskon esitys". Sitä ilmestyi kaksikymmentä painosta, ja se käännettiin melkein kaikille eurooppalaisille kielille. Paras painos on se, jonka apotti Lequeux on toimittanut ja jonka apotti Fleury on varustanut muistutuksilla ja kääntänyt latinaksi (v. 1761). Suoment. huom.

[135] Lukemattomista tunnetuista tätä valaisevista tapauksista mainitsen tässä yhden, joka ei kaipaa lähempää selittelyä. Kuudennellatoista vuosisadalla, kun katolilaiset teologit olivat julistaneet poltettaviksi kaikki juutalaisten kirjat, kysyttiin kuuluisalta ja oppineelta Reuchliniltä hänen mielipidettään tämän asian suhteen, ja sen lausuttuaan hän joutui hirvittävän vainon alaiseksi, joka oli vähällä syöstä hänet turmioon. Ja hän oli ainoastaan lausunut sen mielipiteen, että saattoi säilyttää ne juutalaisten kirjoista, jotka eivät vastustaneet kristinuskoa ja jotka käsittelivät uskonnon ulkopuolella olevia aineita.

[136] Lama = Buddhalainen pappi.

[137] De republ. dial. 2.

[138] Katsokaa sitä vertausta, jonka hän vuorisaarnassa itse tekee Mooseksen siveysopin ja oman siveysoppinsa välillä. Matt. 5, 21 ja seur.

[139] Velvollisuus seurata ja rakastaa maansa uskontoa ei ulotu hyvän moraalin vastaisiin dogmeihin, kuten esim. suvaitsemattomuuden dogmiin. Tämä kauhea dogmi asestaa ihmiset toisiaan vastaan ja tekee heidät kaikki ihmiskunnan vihollisiksi. Eron tekeminen yhteiskunnallisen ja kirkollisen suvaitsevaisuuden välillä on lapsellinen ja turha. Nämä molemmat suvaitsevaisuuden lajit ovat erottamattomat, eikä voi toista hyväksyä, ellei hyväksy toista. Eivätpä edes enkelit voisi elää rauhassa ihmisten kanssa, joita pitäisivät Jumalan vihollisina.

[140] Molemmat suunnat hätyyttävät toinen toistaan niin monilla sofismeilla, että olisi suunnaton ja uhkarohkea yritys ruveta niitä kaikkia luettelemaan. On jo melkoinen työ mainita muutama niistä, sitä myöten kuin ne itsestään tarjoutuvat. Eräs niin sanotun filosofisen suunnan tavallisimpia sofismeja on se, että asettavat luulotellun filosofikansan huonojen kristittyjen vastakohdaksi, ikäänkuin kansa helpommin olisi kehitettävissä tosifilosofeiksi kuin tosikristityiksi. En tiedä kumpi, hyvä filosofi vai hyvä kristitty, on helpommin löydettävissä eri yksilöiden keskuudessa. Mutta sen verran tiedän hyvin, että niin pian kuin on kysymys kansoista, täytyy olettaa sellaisia, jotka uskonnon puutteessa väärinkäyttävät filosofiaa, kuten nykyajan kansat filosofian puutteessa väärinkäyttävät uskontoa. Ja tämä seikka tuntuu minusta suuresti muuttavan kysymyksen laatua.

Bayle on varsin hyvin todistanut, että uskonkiihkoilu on turmiollisempi kuin ateismi, ja tämä on kieltämättä totta. Mutta sitävastoin hän on jättänyt sanomatta seikan, joka on yhtä tosi, nimittäin että uskonkiihko, vaikka onkin verenhimoinen ja julma, kuitenkin on suuri ja voimakas intohimo, joka ylentää ihmissydäntä, joka saattaa sen halveksimaan kuolemaa, antaa sille suunnattoman pontevuuden ja että vaan tarvitsee sitä paremmin ohjata, siitä johtaakseen mitä ylevimpiä hyveitä. Sen sijaan uskonnottomuus ja yleensä järkeilevä ja filosofinen henki kiinnittää elämään, veltostuttaa ja alentaa sielun, kohdistaa kaikki intohimoiset pyrinnöt yksityisedun ja inhimillisen minän alhaisiin öisiin pyyteisiin, täten pannen kaikessa hiljaisuudessa kaiken yhteiskuntajärjestyksen perusteet horjumaan. Sillä se mikä yksityiseduissa on yhteistä, on niin vähäpätöistä, ettei se koskaan korvaa sitä, mikä siinä on yleisvahingollista. Se, ettei ateismi saata verta vuodattamaan, tapahtuu vähemmin rauhan rakkaudesta kuin välinpitämättömyydestä hyvän suhteen. Kunhan niin sanottu oppinut vaan saa olla rauhassa työhuoneessaan, hän varsin vähän välittää siitä, miten muun maailman käy. Hänen periaatteensa eivät johda ihmisiä surmaamaan, mutta ne vaikuttavat ehkäisten ihmisten lisääntymiseen, hävittämällä ne tavat, jotka tätä lisääntymistä edistävät, vierottamalla heidät pois vertaisistaan ja supistamalla kaikki heidän harrastuksensa salaiseen itsekkäisyyteen, joka on yhtä turmiollinen kansanlisääntymiselle kuin hyveelle. Filosofinen välinpitämättömyys vivahtaa siihen levollisuustilaan, joka vallitsee yksinvallan rasittamassa valtiossa; se on näet kuolonlepoa, ja se on tuhoavampi kuin sota.

Joskohta siis uskonkiihko välittömiin vaikutuksiinsa nähden on turmiollisempi kuin se, mitä tätä nykyä sanotaan filosofiseksi järkeilyksi, on se paljon vähemmän turmiollinen seurauksiinsa nähden. Muuten on helppo tuoda esiin kirjoissa kauniita periaatteita; mutta kysymys on siitä, ovatko ne yhtäpitävät itse järjestelmän kanssa ja johtuvatko ne välttämättömästi siitä, ja tätä kysymystä ei vielä tähän asti ole voitu ratkaista. Tulee siis ottaa selville voisiko filosofia, päästyään vapaasti vaikuttamaan ja kohottuaan valtiaaksi, hillitä maineen tavoittelua, itsekkäisyyttä, kunnianhimoa ja ihmisten pikkumaisia intohimoja ja harjottaisiko se tuota lempeätä inhimillisyyttä, jota se kynä kädessä ylistelee.

Pelkillä periaatteillaan filosofia ei voi tehdä mitään hyvää, jota ei uskonto tekisi vielä paremmin, ja uskonto tekee paljon sellaista hyvää, jota filosofia ei kykene tekemään.

Käytännössä on laita kuitenkin toisin, mutta tässäkin suhteessa tulee tarkoin punnita. Ei yksikään ihminen, jolla on uskontonsa, seuraa sitä joka kohdassa, se on totta. Useimmilla ei ole uskontoa ollenkaan, tai jos onkin, eivät sitä ollenkaan noudata; tämä on myöskin totta. Mutta onpa niitäkin, joilla on uskonto ja jotka sitä ainakin osaksi noudattavat, ja on epäilemätöntä että uskonnolliset vaikuttimet usein estävät heitä tekemästä pahaa ja saattavat heidät harjottamaan hyvettä ja kiitettäviä tekoja, joita ilman noita vaikuttimia eivät harjottaisi.

Olettakaamme, että munkki kieltää vastaanottaneensa hänelle säilytettäväksi uskottua omaisuutta. Minkä muun johtopäätöksen siitä voi tehdä kuin että se ihminen oli tyhmä, joka hänelle uskoi tuon omaisuutensa. Jos Pascal esim. olisi samoin kieltänyt vastaanottaneensa säilytettävää omaisuutta, olisi hän ollut ulkokullattu ihminen, eikä mitään muuta. Mutta munkki!... Ovatko ne henkilöt, jotka uskonnon verukkeella käyvät kauppaa todella uskonnollisia? Kaikki ne rikokset, joita papit yhtä hyvin kuin maallikotkin tekevät, eivät suinkaan todista, että uskonto olisi hyödytön, vaan että hyvin harvoilla ihmisillä on uskontoa.

Uuden ajan hallitukset saavat kieltämättä kiittää kristinuskoa vanhasta mahtivallastaan ja kapinallisten liikkeiden harvinaisuudesta. Uskonto on saattanut niiden oman hengenkin vähemmän verenhimoiseksi. Tämän voi todistaa vallan yksinkertaisesti vertaamalla vanhanajan hallituksiin. Selvempi käsitys uskonnosta on syrjäyttäen uskonkiihkon vuodattanut enemmän lempeyttä kristittyihin tapoihin. Tämä muutos ei suinkaan ole kirjallisuuden ja tieteen ansio, sillä missä tahansa ne ovatkin kukoistaneet, ei inhimillisyyttä ole sen suuremmassa määrin kunnioitettu. Parhaan todisteen tästä tarjoavat ateenalaiset, egyptiläiset, Rooman keisarit ja kiinalaiset. Mutta kuinka monet armeliaisuudenteot ovat evankeliumin aiheuttamat! Kuinka monta vääryydenpoistoa ja vahingonkorvausta se saattaa katolilaiset toimeenpanemaan! Kuinka monta leppymystä ja almunantoa aiheuttaa meillä ehtoolliselle-menon lähestyminen! Kuinka suuressa määrin heprealaisten riemuvuosi lievensi vääryydellisten omistajien ahneutta! Kuinka paljon onnettomuutta se ehkäisi! Lain suojelema veljeys yhdisti koko kansan jäsenet toisiinsa; heillä ei nähty ainoatakaan kerjäläistä; eipä kerjäläisiä näe turkkilaisillakaan, joilla on lukemattomia hurskaita laitoksia. Uskontonsa periaatteiden mukaisesti he ovat kestiystävällisiä uskontonsa vihollisillekin.

"Muhamettilaiset", näin kertoo Chardin, "sanovat, että ylösnousemusta seuraavan tutkinnon jälkeen kaikki ruumiit kulkevat yli sillan, nimeltä _Pul-Serrho_, joka on rakennettu iäisen tulen yläpuolelle; tätä siltaa saattaa heidän puheidensa mukaan sanoa kolmanneksi ja viimeiseksi tutkistelun paikaksi, sillä tällä sillalla erotetaan hyvät pahoista j.n.e."

"Persialaiset -- jatkaa Chardin -- puhuvat alati tästä sillasta, ja kun joku kärsii loukkausta, josta ei millään tavoin eikä koskaan voi saada hyvitystä, hänen viimeinen lohdutuksensa on sanoa: 'No hyvä, kautta elävän Jumalan, saatpa maksaa pahantekosi kaksinkertaisesti viimeisenä päivänä, et pääse Pul-Serrho sillasta yli, ennenkuin olet minut hyvittänyt; olen tarttuva vaippasi liepeeseen ja heittäytyvä jalkojesi juureen; olen nähnyt paljon oivallisia ja kaikenammattisia ihmisiä, jotka, peläten että heitä estettäisiin kulkemasta tuon hirvittävän sillan yli, pyysivät anteeksi niiltä, joilla oli aihetta valituksiin heidän suhteensa. Tämä sama on minulle itselleni tapahtunut hyvin monta kertaa. Ylhäissäätyiset henkilöt, jotka tungetellen olivat saattaneet minut ryhtymään toimenpiteisiin, jotka olivat minulle vastenmielisiä, tulivat luokseni jonkun ajan kuluttua, kun luulivat paheksumiseni siitä jo lauhtuneen ja sanoivat: pyydän, _halal becon antchisra_, s.o. tee niin, että tämä tekoni muuttuisi minulle sallituksi ja oikeaksi. Jotkut ovat lisäksi antaneet minulle lahjoja ja tehneet palveluksia, jotta antaisin heille anteeksi ja selittäisin, että tein sen sydämestä. Syy tähän on vaan se luulo, ettei pääse yli manalan sillasta, ellei ole antanut viimeistä ropoa takaisin sille, jolle on tehnyt vääryyttä." 7:s nidos, s. 50.

Eikö saata olettaa, että käsitys tästä sillasta, joka tasottaa niin monet vääryydet, ehkäisee monen vääryydenteon? Jos persialaisilta riistäisi tämän käsitteen, vakuuttamalla heille ettei ole olemassa Pul-Serrhoa eikä mitään senkaltaista, missä sorretut kuoleman jälkeen saavat koston sortajistaan, niin on selvää että jälkimäiset joutuisivat hyvin mukavaan tilaan ja vapautuisivat huolesta lieventää onnettomien kärsimystä. Ei siis ole totta, ettei tuollaisessa opastelemisessa olisi mitään vahingollista, eikä se siis voi olla totuuden mukainen.

Filosofi, moraaliset lakisi ovat hyvin kauniit, mutta ole niin hyvä ja näytä minulle mikä oikeuttaa uskomaan niiden toteutettavaisuuteen. Lakkaa hetkeksi julistamasta noita mielihoureitasi ja sano minulle suoraan mitä asetat Pul-Serrhon sijaan.